Mielestään sairaana

Huiskaaja kirjoitti:

Istun suljetulla osastolla. Kaikki on masentavaa. Ei ole toivoa, on vaan katkeruutta. Näen iloa. Näen surua. Itse en tunne mitään. Antaisin mitä vaan että pääsisin täältä pois, ja silti tiedän ettei nyt ole parempaa paikkaa tarjolla. Olen väsynyt, mutta ei tee mieli nukkua, koska se ei auta paranemaan. Sitten kun nukahdan on vaan seuraava päivä ja kaikki on enemmän sekaisin. Ainoa asia mistä voin sanoa nauttivani on ajatusten vapaus, kaikki muu on tyhjää ja turhaa.
Istun taas samassa paikassa. Olen kokenut tämän niin monta kertaa ja vieläkään en kuuluvani tänne. Olo tuntuu tyhjältä, vaikka sisälläni on vielä jotain. Muut sen huomaa helposti, mutta itse en näe juuri mitään. Yksinäistä kamppailua jatkan muiden seurassa itseäni vastaan. Samalla autan muita, mutta itseäni satutan. Kaikki on todella turhaa.
Pakko päästä pois täältä. En enää jaksa yhtään ääntä täällä. Vaikea on pyytää ja saada apua. Enkö ole vieläkään huutanut ja anonut tarpeeksi. Kipua osaan kyllä lievittää, mutta en yksin kykene sitä sammuttamaan. Enkä kunnolla pysty myöntämään olevani sairas.
Vielä kerran haluan mennä kotiin. En pyytäisi kerralla paljon. Vain vähän tukea ja turvaa. Sillä jaksaisin huomiseen ja saisin voimia askeliini. Itseni kyllä voin kokonaisena antaa katuvana ja täysin rikkoontuneena. Opin jo ettei valheitten päälle voi rakentaa, muuta en kyllä koskaan oppinutkaan. Ei tää saa päättyä näin. Eikö kaiken vois kääntää kerralla oikeinpäin. Sattuuhan se saatanasti ja pitkät arvet aikaan saa. Vaan voisi se helpottaa.



Taas ajatukset uhkaa kääntyä siihen suuntaan mihin en halua. Ei tästä tule mitään, ei yhtään mitään. Ei tästä ole mitään hyötyä. Olen ihan OK ja yhtä aikaa sekaisin. Kaikki on niin kuin ennen koko tätä sairastumis ”juttua”. Ei tahdo mikään kiinnostaa, no ei kyllä kiinnostanut silloinkaan. Millään asioilla ja tunteillakaan ole niin väliä. Tulee mieleen pitääköhän näin ollakkin.
   Välillä tulee toivon pilkahduksia. Niitä tulee kokoajan enemmän ja enemmän, tai jos tapahtumat mieltää sellaisiksi. Puhelin soitot ja tekstiviestit saavat uuden merkityksen. Ehkä joku välittää minustakin. Jaksaiskohan tuota vielä yrittää.
   Tunuu että on käynyt tämän elämän vaiheen läpi jo vuosia sitten, mutta kai se tuntuu tältä aina kun pysähtyy miettimään. Aina uudestaan tuntee itsensä niin tarpeettomaksi ja turhaksi. Tuntuu ettei koskaan saa tarpeeksi hyvää tehtyä, vaikka lähtökohdat ottaakin huomioon. Ei jaksais enää yhtään suurta epäonnistumista, ei yhtään pettymistä.
   Tämä hoito on pitkä ja raskas prosessi, vaikken enää tiedä oikein mitä edes hoidetaan. Koko elämä on yhtä hoitoa, ja niin se varmaan suurilta osin tällä hetkellä onkin. Toivoo että joku välillä kysyis ”kuinka voit”, vaikka vastaisin ihan hyvää. Olisi kysymykselllä suuri psykologinen merkitys. Varmistuisin siitä että joku välittää ja että jotakin kiinnostaa tekemiseni.
   Oma kiinnostukseni on sekavalla tavalla taas jälleen kerran hieman hukassa. Asiat kyllä etenevät, ja itse jaksan oikeenkin hyvin, mutta silti salaperäinen epäilys, että sekoan, tai etten jaksakkaan, vaivaa mieltäni.
   Kaikki tukahdutetut tunteet tulevat valtavina ryöppyinä. Nämä hyvän ja pahan olon tunteet alkavat ahdistamaan. masentunut mieli saa aika ajoin liikaa tunteita käsiteltäväkseen, ja se ”hidastaa” paranemista. Usein on myös haudattuja tunteita, jotka pitää selvittää ennen kuin pääsee tunteittensa herraksi. Omien tunteiden käsittelijäksi opettelu kestää koko elämän, mutta sairastunut mieli ei pysty käsittelemään kun vain pienen osan tässä hetkessä tukevista tunteista.
   Tämä on kuin nuoruuden innolla menemistä ja uuden oppimista. Haluaisi kokea uusia tunteita kokoajan ja käsitellä niitä, mutta mieli ja oma psyyke ei siihen pysty. Vaan se vaatii aikaa. Haluan elää ja tuntea, vaikka välillä on vaikeaa ja ahdistaa. Haluan niin kokea tunteita , jotka ovat olleet aiemmin vain sana helinää. Se auttaa jaksamaan, kun tietää että jonain päivänä saa tuntea pelkkiä hyvän olon tunteita. Nyt se päivä on vielä kaukana, mutta huomenna se on jo päivän lähempänä.
   Opettelua on vielä myös toisten ihmisten tunteissa ja niiden huomioon ottamisessa. Niin kuin meillä kaikilla varmasti. Minun on myös rakennettava läheisten tunne elämää, jotta he ymmärtäisivät minua. He voi toiminnallaan auttaa minua. Toimia osittain tahtoni ja odotusteni mukaan Ettei syntyisi jatkuvasti ristiriitoja, vaikka niitä pitää oppia kestämään, niin ne kumminkin aiheuttavat tällä hetkellä tunteissani suuria myrskyjä, ja saavat minut ahdistuneeksi.
   En oikein tiedä, mitä tekisin seuraavaksi. Tulee vain sellainen tyhjä olo. En saa tunteitani käsitellyksi. Tosin aiemmin tämä ”tyhjyys” oli jatkuvaa, joten eteenpäin on menty. Olen pikkuhiljaa päässyt ajottain kiinni tähän hetkeen, yritysten ja erehdysten kautta. Samalla olen oppinut mitkä tunteistani ovat hyväksyttäviä.
   Olen herkässä tilassa. En halua mitään sekoittamaan elämääni tällä hetkellä. Kunpa mikään ei tuhoaisi tätä väliaikaista hyvää, mutta herkkää oloa. Elämän yllätyksellisyys tuo kaikenlaista mielenkiintoista ja erilaista, tunteita jotka purkavat hyvää ja tuovat tilalle kaikkea sekavaa.
   Jännää huomata kuinka eri näkökulmista elämä näyttää niin erilaiselta. Välillä tunnen olevani vain asiapaperi, jota joku käsittelee toimistossa ja laittaa lopulta arkistoon ja välillä käteni ovat niin täynnä elämän lankoja, että meinaan sotkeutua niihin.
   Miksi on niin vaikeaa olla tekemättä mitään. On niin turhauttavaa. Tiedän ettei minusta ole normaaliin työelämään. Tällä hetkellä elämässäni työtä on olla vaan. Istua ja katsella ympärille ja odottaa parempaa huomista. Aina välillä suunnitella mitä voisin tehdä, mutta aina ne haaveet kaatuu oman tilani heikkenemiseen, tai joku päättää ettei vielä tässä vaiheessa hoitoa kannata suunnitella noin pitkälle. En oikein tiedä onko minusta enää mihinkään. Kukaan ei ole vielä sanonut milloin voisin aleta suunnittelemaan työn tekoa. Siihen asti varmaan kirjoitan ja puran turhautumista urheiluun. Kuinkahan kauan tällaista jaksaa. Elämässäni on kynä paperia ja lenkkikengät. En ainakaan koskaan ajatellut elämästäni tulevan näin yksitoikkoista ja pientä oravanpyörää. Onneksi on elämän yllätyksellisyys…
   Suomi on hyvinvointi valtio. Minä olen sen varassa elävä ihminen. Olen pohjalla täysin sosiaalihuollon ja KELA:n varassa elävä ihminen. Saan elämääni yhteiskunnan luomia etuisuuksia ja yritän näistä pienistä paloista rakentaa itselleni tulevaisuutta. Se tuntuu kokoajan vaikeammalta. Tuntuu todella nöyryyttävältä kun ei voi tehdä mitään. Täytyy vaan odottaa ja tyytyä siihen mitä saa.
   Minään marttyyrina eläminen ei ole tarkoitukseni. Ei ole vaan mitään mitä haluaisin tavoitella, ja mikään ei tunnu pysyvältä. Tahtoo mieli turtua. Eikä toisten mieliksi oleminen kuunteleminen ja ymmärtäminen anna loputtomiin tyydytystä. Pohjimmiltaan haluaisin tuntea itsekin ymmärrystä ja hyväksyntää vähän pysyvämmin, tai ainakin osata ottaa sitä vastaan.
   Saadakseen olon tasaiseksi. On hyväksyttävä omat virheensä ja tulla sinuiksi omien tekojen kanssa. Hyväksyä huijaukset ja syrjinnät, joilla ei koskaan ollut mitään todellista päämäärää. Tuntuu turhalta kun ei osaa vieläkään hahmottaa minkäänlaista päämäärää tai kohdetta, josta saa sellaista tyydytystä, joka riittäisi. Tiedän että tavoittelen täydellisyyttä. Ja aina kuvitellut olevani muita parempi kaikessa, ja aina uskonut olevani oikeassa, jos olen jotakin oivaltanut. Se on vain kasvattanut riittämättömyyden tunnetta, ja kun kukaan ei ole hyväksynyt minua omasta mielestä oikealla tavalla. Olen menettänyt taidon nauttia pienistä hetkistä pitkässä juoksussa. Olen halunnut juosta karkuun todellisuutta. Välttelemään oikeaa.
   En usko että minun menneisyydellä saa enää mahdollisuutta aloittaa puhtaalta pöydältä tai edes korjaamaan tekemiäni virheitä. Sen takia todellisuuden pako tuntuu parhaimmalta. Siitä saa ainakin sääliä ja ihmettelyä osakseen
   Haaveiden ja unelmien kehittäminen tuntuu turhalta. Ne tuntuu kaukaisilta, kun on aina pyrkinyt suhtautumaan kaikkeen rationaalisesti. Välittämättä omasta tai toisten emotionaalisesta puolesta. Oma todellisuuden pakomatkani on pyrkinyt antamaan taukoja muuten niin impulsiiviseen elämääni.
   Nyt olen päässyt jonkin verran omastakin mielestä eteenpäin. Olen ottanut askeleen eteenpäin. Olen levännyt tarpeeksi. Olen kerännyt voimia. Vaan odottelua ja lisää odottelua on edessä. Elämäni ei muutu ”normaaliksi” ainakaan vuoden sisällä. Tuon tiedon sain kuulla tänään, vaikka olen sen jo tiennyt sisäisesti, mutta nyt sen joku sanoi ääneen.
   Tiedätkö miltä tuntuu kun saa tehdä sitä minkä parhaiten osaa. Minä omasta mielestäni osaan kirjoittaa tunteita sanoiksi. Saan olla tunteiden herrana. Näyttää muille miltä tuntuu. On paha olla viinaa tekis mieli. Kaikki on jättänyt minut. Ainoa mikä koskettaa on musiikki ja sen tuomat Sielunmaisemat. Saankohan koskaan tuotua itseäni ulos tästä massasta. Saanko omalla äänelläni näyttää mikä minä olen. Purkaa vihaani ja näyttää hellimmät tunteeni omalla äänelläni. Niin että koko suomi saa tietää kuka olen. En ole vain se hullu, joka silloin tällöin sanoo jotain fiksua. Olen paljon enemmän. Olen tunteilija. Olen tunne.    
   Vittu päätä särkee ja olotila on sekava. Ahdistus valtaa taas mielen. On taas tullut tehtyä kaikenlaista. Tekis mieli vetää pää täyteen ja haistattaa pitkät kaikelle. Rööki ei rauhota tarpeeksi. Pillerit ei poista pahaa oloa. Ne saa vaan skitsoilemaan enemmän. Enää ei nukutakkaan samalla tavalla kuin ennen. En ole ansainnut kunnon yö unia. Olen täysin paska jätkä. Odotan vaan milloin tämä typerä sekoilu loppuu ja alkaa se elämä josta haaveilen. Elämän merkitys on hukassa. Ei ole syytä miksi nousta ylös aamulla. Ei ole syytä laittaa nukkumaan illalla. En voi saavuttaa sitä minkä haluaisin. En osaa antaa itselleni aikaa.
   Muut nukkuvat jo. Minä valvon ja odotan että tulisi uni ja loppuis tämäkin päivä. Tulee huominen ja kaikki on enemmän tyhjää kuin koskaan ennen. Olen luovuttaja. Sisäinen minäni on ahdistunut ja ulkoinen minä ei kestä tätä maailmaa. Tämä on liian raskas paikka elää. Näin tunne herkälle kaverille. Osaan vain sanoa että kaikki on ihan ok. En jaksa enää pyytää apua. Kuka nyt minua kerkiäis auttamaan. Jokaisenhan pitää pitää huolta vaan itsestään ja omista asioistaan. Keneltä jäis aikaa jäädä kuuntelemaan minua. Minähän olen vain pohjasakkaa. Yhteiskunnan elätti alkoholisoitunut nuori epävakaan persoonallisuuden omaava sekopää. Kenellä olis aikaa kuunnella minua. Mikä vitun yhteiskunta pitää tämmöisestä huolta. Miten minusta saadaan muka yhteiskunta kelpoinen. Olen laitos kierteen partaalla. Ketä oikeesti liikuttaa minun tulevaisuus. Minähän olen vaan yksi epäonnistuja muiden joukossa, joka ennen pitkää saa itsensä hengiltä kun vaan tarpeeksi yrittää. Siinä on sosiaaliakoilla sitten ihmettelemistä mikä meni vikaan. Miksei kelvannut apu jota tarjottiin. Minä sanon että se on pientä jos nyt rahallinen apu on vähäistä niin henkinen kamppailu jatkuva yhteiskunnalta kerjääminen syö miestä. Mitään muuta tällä yhteiskunnalla ei ole tarjota muuta kuin parempaa tulevaisuutta, ja sekin on omissa käsissä. Ja minä tiedän jo valmiiksi ettei minusta ole siihen yksin.
   Minä olen unohtanut miksi rupesin kirjoittamaan. Olen avannut elämässä uusia ovia. Tänään olen taas jättänyt jotain taakseni ja kamppailen joka hetki viinan himoa vastaan. Onko minusta elään kanssa toisten tätä elämää.
   Istun taas ja kuuntelen musiikkia. Aivan kuin huolet unohtuisi, kun vääntää musiikkia isommalle. Sekoittaa se ainakin ajatuksia ja tuomieleen menneisyyttä. Missä tilanteissa onkaan kuunnellut tätäkin kappaletta aikaisemmin. Mitä sen jälkeen tapahtuikaan. Piru tietää vaan ei kerro. Huokaus, tärisyttää aivan kuin menettäisin pikkuhiljaa taas otteeni tästä hetkestä ja tyydyn vaan olemaan tunteideni vietävänä. Musiikki auttaa palamaan takaisin.
   Kaikki on sekavaa. Mikään ei ole enää järjestyksessä tai hallinassani. Asiat taas vain tapahtuvat ja etenevät omia pieniä polkujaan pikkuhiljaa eteenpäin. Minä vain katson kuinka ne liikkuvat. En pysty tekemään mitään. En pysty enää edes hidastamaan niiden liikettä. Olen ja odotan että jostain tulisi jotain valmista. Odotan elämässäni tapahtuvan jotain yllättävää, joka herättäisi mielenkiintoni ja saisi kiinnostumaan elämään elämääni.
   Toistan asioita., mutta niinhän ne toistuvat. Elämä on täynnä rutiinin omaisia toistoja. Herään joka aamu. Menen nukkumaan joka ilta. Asiat toistuvat ihan itsestään. Minä haluan tuoda esille tätä toistojen määrää toistamalla asioita vielä kerran kerran päälle. Olen tänäänkin pohtinut tilannettani jo kymmeniä kertoja vaan tiedän palaavani asiaan aina uudestaan ja uudestaan, vaikka mitään ei ole tehtävissä. Voi vaan löytää uusia näkökulmia ja se varmaan on ainoa lohtuni. En ole vielä löytänyt mieleistä näkökulmaa.
   Ahdistaa… Ei uskalla. Pelottaa, että joku näkee etten voi hyvin. On niin sekavaa. Melkein menetän todellisuuden tajun. Tuntuu toivottomalta. Sisäinen pelko väijyy kokoajan. Se ei jätä rauhaan. Rintaa puristaa. Hengitys on pinnallista. Kaikki on sekavaa. Yritän rauhoittaa itseäni hokemalla että kaikki on ok. En vaan enää taida uskoa siihen. Keneltä minun pitäis pyytää apua. Kuka sitä voisi minulle tarjota. Minkälaista se olisi. Kädet tärisee. Ei tunnu hyvältä missään ei ole mitenkään hyvä olla. Meneekö tämä olo tällä kertaa ohi niin kuin aikaisemmin. Entä jos tällä kertaa sekoan lopullisesti. Olen valmis luovuttamaan. En uskalla enää nähdä huomiseen. Onko huomenna vielä vaikeampi olla. Itkettää, mutta kyyneleet jää jonnekin, välillä silmät kostuu, mutta ei se ole ole sellaista itkua, jota haluaisin itkeä. Olenko liian heikko. Olenko liian herkkä. Minua pelottaa. Pelkään itseäni. Vittu että osaa taas pieni ihminen olla sekaisin. Ajatukset liikkuu jossain muualla kuin tässä hetkessä.
   Tämähän on vaan elämää. Ehkä sen kuuluukin olla tällaista. En koskaan kuvitellut sen olevan näin vaikeaa, ja että sitä joutuu selviämään näin paljosta yksin. Joutuu sietämään näin paljon. Joutuu keräämään itsensä näin paljon asioita ja että joutuu satuttaan muita vaikkei haluakkaan. Oleen yksin vasten tahtoaan. Purkamaan pahaa oloa tavalla joka vain satuttaa enemmän…
   Vittu et voi olla sekasin. Istun ja odotan kuolemaa. Sekoilen tärisen sekoilen enemmän kuin koskaan. Pelkään että mut viedään jonnekin. Pelottaa että mua yritetään auttaa. Olen tainnut seota lopullisesti. En halliste tekojani. Syön psyyke lääkkeitä. Psyykkeeni pettää. Peilistä katsoo pelkuri heikko luovuttaja. Sisällä itsessäni vieläkin taistelen. Missään ei ole mitään järkeä. Huomenna pitäis taas olla mukana arjessa ja rutiinissa. Jaksanko ymmärränkö juoksenko vieläkin karkuun. Pelkään itseäni sinisiä silmiäni. Olenko sittenkään yksinäinen. Onko sisälläni toinen ihminen. Menenkö yksinäni nukkumaan. Saanko nukuttua enää. Onko tunteita enää. Sekoanko enemmän vaan. Onko osa minusta jäänyt jonnekin. Elänkö vain osittain.
   Nyt voisin ottaa muutaman rauhoittavan. Tuntuu kuin en voisi elää ilman jotain ulkopuolista apua. Pilleri naamaan ja hymyä huuleen. Elänkö suojellakseni itseäni vai elänkö tätä sairautta kuolemaan asti. Milloin helpottaa. Kuka antaa vastauksen
   Oletko koskaan miettinyt millaista olisi suljetulla osastolla siis mielisairaalassa. Minä voin kokemuksesta sanoa ettei se eroa millään tavalla normaalista elämästä. Siellä nukutaan syödään ja harrastetaan. Ihmiset vain ympärillä eroavat hieman ”normaaleista”. Aivan samalla tavalla sieltä löytää sielunystäviä ja ihmisiä joiden erikoispiirteitä voi oppia arvostamaan. Se on vain paljon ennakkoluulottomampi ympäristö. Mikään ei tee sinusta syrjittyä. Eikä mikään tee sinusta toista huonompaa ihmistä. Sinut hyväksytään kaikkine hyvine ja huonoine puolinesi. Elämän perusarvot ovat kohdallaan ja elämää kunnioitetaan ja parempaan tulevaisuuteen panostetaan. Hullujen huoneella vain näkökulmat moniin elämän tilanteisiin ovat selkeämpiä. Läheiset ihmiset elämässä tulevat vielä läheisemmiksi . Elämän kokemukset ja viisaudet jaetaan. Tässä hetkessä elämisestä tulee arvokkaampaa ja siitä oppii nauttimaan.
   Se että on suljetut ovet ei tarkoita ettei elämää arvosteta vaan päinvastoin. Luodaan turvaa elämälle, joka on mennyt sivuraiteille tai kokenut kovia. Suljettu ympäristö mahdollistaa tekemään suuren matkan syvälle itseensä. Pääsee selvittämään mitkä asiat ovat hyvin ja mitä pitää muuttaa. Itse olen oppinut arvostamaan vuorokausirytmiä ja pääsyt sinuiksi oman elämäni kanssa. Olen nyt hyväksynyt menneisyyteni, päässyt kiinni tähän hetkeen, hyväksynyt tämän hetkisen tilanteeni, suunnittelemaan tulevaisuutta ja luonut unelmia. Mikä voisikaan olla tämän hienompaa elämässä. Tekisi hyväksi monelle ihmiselle pysähtyä hetkeksi miettimään missä on menossa elämässään ja mitä siltä haluaa. En väitä että se vaatii sairaala hoitoa, mutta minä jouduin menemään sinne asti, kun en muuten osannut pysähtyä. Jossain vaiheessa sitä jokainen joutuu selvittämään oman elämänsä. Yleensä se tapahtuu vasta elämän ehtoo puolella, kun siihen on aikaa, mutta minä olen sitä mieltä että jokaisen ihmisen tulisi pysähtyä aina kun elämässä tapahtuu jotain suurta tai merkittävää. Tiedän että nämä ajatukset kuulostavat kliseisiltä, mutta ne ovat totta ja omaa elämää voi muuttaa haluamaansa suuntaan. Itse olen joutunut huomaamaan kuinka vaikeaa on päästä niin sanotusti ”pohjalta” takaisin yhteiskunnan jäseneksi. Ensin jouduin sairaalaan, jossa vietin melkein puoli vuotta. Sitten piti opetella olemaan pois sairaalasta ja etsimään sopiva ympäristö mistä alkaisin elämääni rakentamaan eteenpäin. Nyt olen avohoidossa ja tulen käymään terapiassa, jotta tulevaisuudessakin olisin sinut itseni kanssa. Ainut asia mikä itseäni nuorena ihmisenä on vaivannut, on se että nämä muutokset vievät aikaa ja tapahtuvat hitaasti. Mikään asia elämässä ei tapahdu tässä ja nyt, vaikka kuinka haluaisi.
   Olen kovasti miettinyt elämää ja sen merkitystä ja pohtinut mitä elämälläni tekisin. Elämän tarkoituksena on varmaankin löytää mieluinen ympäristö löytää elämään läheisiä ihmisiä ja oppia nauttimaan elämän pienistä hyvistä asioista. Se on niin yksinkertaista minulta vaan kesti tolkuttoman kauan päästä oman elämäni herraksi.
    Minulla on tylsää. Oikeasti kaiken kokemani jälkeen. En tiedä mitä tekisin. On vaan istuttava ja odotettava, että jotain tapahtuu. Saanko kirjoitettua koskaan mitään mitä maailma ei olisi nähnyt. Pääsenkö näyttämään kynteni elämässä. Tällä hetkellä toiminta kykyni on rajoitettua. Minulta ei vaadita mitään. Olen vain mielenterveyskuntoutuja. Olen 22-vuotias nähnyt paljon elämää ja suuren osan elämäni parhaista hetkistä olen ollut humalassa. Nähnyt mitä elämä on raadollisimmillaan ja kuinka elämä voi kohdella kulkijaa kaltoin. Miten saisinkaan vietyä omaa elämääni eteenpäin. Miten saisin jotain aloittamaani valmiiksi. Miten minusta voisi tulla jotain. Elämäni on kuin jumiutunut ja liikkuu nytkähdyksinä hetkittäin tasaisemmaksi.
   Tarvitsenko terapiaa vai pärjäänkö ilman. Päivät kuluu mitään ei tapahdu. Nukkua vaan haluaisin. Olenko jo ”parantunut”. Olenko jo valmis normaaliin elämään. Onko jo minulla tarpeeksi voimia. Uskallanko toimia oman elämäni herrana. Pärjäänkö yksin. Löydänkö ympäriltäni uusia ihmisiä elämääni. Hallitsenko oireeni, toimiiko lääkkeeni. Onko minut leimattu hulluksi, vai haluanko potilas, jotta elämä olisi helpompaa.
   En taas hallitse tekojani, enkä ajatuksiani. On ollut pitkä päivä ja pitkä ilta ja yö edessä. Sekavaa sanomattomia sanoja, outoja katseita. mitättömiä valheita, pelkurimaisia liikkeitä, heikkoa suojautumista.
   En halua nähdä yhtään tuttua ihmistä. Haluaisin päästä jonnekin paikkaan jossa kukaan ei tuntisi minua. Pelottaa huominen kun joutuu herään ja kestämään kaiken. Tiedätkö miltä tuntuu olla merkityksetön. Joudun olemaan vaan toisten vaivana, raskaana taakkana. Minusta ei ole mihinkään. Valvon myöhään yöhön ja mietin tarkoitusta miksi pitää jaksaa vielä.
   Kuuntelen elämäni suruntäyteistä melodiaa. Pysähdyn hetkeksi itkemään. Menen piiloon ihmettelemään. Vaikeuksia on takana. Edessä on tilaisuuksia. Tämä hetki pelottaa. Suojanani on vain kehoni heikko ja kulunut. Epätoivo syö viimeisiä rippeitäni. En pääse edes karkuun juoksemaan . On minut saatu ansaan lankeamaan salaisuuteni on saatu aukeamaan.
   En jaksa kuunnella. En halua ottaa osaa mihinkään. En halua vieläkään nähdä ketään. En jaksa minulla ei yksinkertaisesti ole enää voimia.
   Olen ottanut rauhoittavan lääkkeen. Odotan että olo helpottais, että ahdistus helpottaisi. En uskalla puhua kenellekään. En uskalla tehdä mitään. Tuntuu kuin olisin psykoosin rajamailla. Ajatukset liukuu nopeina välähdyksinä. taas tulee mietittyä lähipäivien tapahtumia. Enkä tiedä mitkä niistä on totta ja mitkä omaa kuvitelmaani. Ainoa mitä voin tietää todeksi. On se etten jaksa enää kovin kauaa.    Muistan vielä ajan kun nämä lääkkeet saivat olon turraksi. Nyt niistä ei tunnu olevan mitään hyötyä. Elämässäni ei ole muuta kuin huolia ja kaikkea negatiivista. Eikä yhtään helpota tieto siitä että olen taas yrittänyt tehdä jotain itselleni. Ne vähät muistíkuvat tapahtuneesta piinaa mieltäni. En löydä mitään selvää syytä miksi tein sen. Miten selvisin miksi jatkoin vaikka olisin voinut luovuttaa. Miten selviän tästä eteenpäin. Mitä teen seuraavan kerran kun saan valita.
   Sisäiset voima varani ovat vähissä, ajatukseni ovat sekaisin. En meinaa mitenkään pysyä tässä hetkessä. En oikein osaa vaatia itselleni mitään elämisen arvosta. En saa kiinni minulle kuuluvista tunteista. En osaa pyytää apua oikeilla sanoilla. Onko kaikki paha elämässäni kuvitelmaani. Ovatko pelkonikaan oikeita. Onko ahdistukseni kuviteltua.
   En parane varmaan koskaan tästä. Tulevaisuudessakin joudun elämään näiden muistojen kauheimpien kanssa. Kukaan ei voi tietää kuinka kauheaa on elää omassa vankilassani. En edes osaa selittää itselleni mistä tämä voi johtua. Enkä tiedä miten voisin jotenkin parantua. Toivottomuus on pahinta. Aina välillä on muutama päivä helpompaa, mutta sitten mennään taas huononmpaan suuntaan. Eikä helpommasta olosta ole tietoakaan.
   Missä on rajani. Missä on hyvä olla. Miten osaisin rentoutua. Mitä vielä tarvitsen. Miksi pelkään näin paljon kaikkea. Miksi välttelen ihmisiä. Milloin hallitsen omaa elämääni. Milloin olen itsenäistynyt. Miksi kyseenalaistan kaiken. Miksi minun on saatava kaikkeen vastaus. Miksi en voi tyytyä saamiini vastauksiin.
   Olen aivan liian herkkä ihminen. Se saa minut tekemään mitä tahansa etten satuttaisi ketään. Se saa minut juoksemaan karkuun tunteitani. Joudun maksamaan herkästä luonteestani kovaa hintaa.
   Tarvitsenko vielä terapiaa. Miten omista asioista puhuminen ihan vieraalle ihmiselle voisi muuttaa paskan kullaksi. On muutenkin jo liikaa näkökulmia. Olen jo kertonut elämän tarinani niin monelle auttajalle, ja vielä ei kukaan ole saanut minua vakuuttumaan, että tästä saisi vielä jotain kaunista. Usko siihenkin että olen vielä nuori , että minulla on aikaa muuttaa elämääni alkaa olemaan melko vähissä. Tiedän olevani nuori, vaan realiteetit huomioon ottaen joudun taistelemaan enemmän kuin koskaan, että saisin edes osittain jotain konkreettista muutosta aikaan
   Istunkohan vielä vuodenkin päässä samassa paikassa ja mietin näitä samoja asioita. Onkohan asiani silloinkin yhtä huonosti. Ovatkohan ilon aiheeni elämässä silloinkin yhtä pieniä kuin nyt. Itkenkö vielä yksinäisyyden kyyneliä piilossa muilta. Mietinköhän yhtä synkkiä ajatuksia aina iltaisin.
   Yhtäkkiä kaikki onkin kunnossa. Miettimälläkään en löydä mitään negatiivista elämästäni. Vain muistot menneestä saavat ajatukset varovaisiksi, mutta silti fiilikset on katossa. Elämä on yllätyksellinen, vielä eilen olin valmis luovuttamaan, mutta tämän päivän avulla jaksan taas tulevaan.
   Onkohan olemassa ketään joka olisi joutunut miettimään näitä samoja asioita ja tullut samoihin mietteisiin kuin minä. Se olisi mukava tietää joten jos haluat kertoa fiiliksistäsi niin minulle saa kirjoittaa ihan mitä tahansa kommentteja¨.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä