Olen usein miettinyt seuraavaa asiaa ja pitänyt kysyäkin...
Kuinka moni l-naisista kokee, että oma äiti on ollut vahva auktoriteetti elämässään?
Olen huomannut kauhukseni niin usein, että useimmat heteronaisystävistäni tulevat hienosti toimeen äitiensä kanssa, mutta taas moni l-nainen kamppailee jatkuvasti jonkun näkymättömän voiman edessä äitinsä suhteen.
Itse olen ikuisesti kapinoinut äitini määrättyjä piirteitä ja periaatteita kohtaan. Johtuuko se siitä, että äitini edustaa tyypillistä perisuomalaista naismallia, johon itse en koskaan ole suostunut sopeutumaan. Äitini antamat kasvatukselliset arvot ja ohjeet ovat olleet hienoja, mutta silti tulen ilmeisesti aina ottamaan hänen kanssaan yhteen mitä ihmeellisimmistä asioista - aina ei tarvitse edes sitä asiaa...
Miksi se sitten on niin vaikeaa? Uskon itse vahvasti siihen, että sisimmässäni kapinoin loppuikäni perinteistä naiskuvaa kaikkine ymmärtämisineeen ja joustamisineen miesten maailmaa kohtaan ja oma äitini tulee olemaan aina lähin kuva ja esimerkki siitä perinteisyydestä...
En ymmärrä?
Kuinka moni l-naisista kokee, että oma äiti on ollut vahva auktoriteetti elämässään?
Olen huomannut kauhukseni niin usein, että useimmat heteronaisystävistäni tulevat hienosti toimeen äitiensä kanssa, mutta taas moni l-nainen kamppailee jatkuvasti jonkun näkymättömän voiman edessä äitinsä suhteen.
Itse olen ikuisesti kapinoinut äitini määrättyjä piirteitä ja periaatteita kohtaan. Johtuuko se siitä, että äitini edustaa tyypillistä perisuomalaista naismallia, johon itse en koskaan ole suostunut sopeutumaan. Äitini antamat kasvatukselliset arvot ja ohjeet ovat olleet hienoja, mutta silti tulen ilmeisesti aina ottamaan hänen kanssaan yhteen mitä ihmeellisimmistä asioista - aina ei tarvitse edes sitä asiaa...
Miksi se sitten on niin vaikeaa? Uskon itse vahvasti siihen, että sisimmässäni kapinoin loppuikäni perinteistä naiskuvaa kaikkine ymmärtämisineeen ja joustamisineen miesten maailmaa kohtaan ja oma äitini tulee olemaan aina lähin kuva ja esimerkki siitä perinteisyydestä...
En ymmärrä?
Vastaukset 22
Vanhimmat
on käyny tuuri. meidän äiti on maailman mukavin ei ole tarvinnut turhista tapella. eikä meidän äidillä ole kovaa auktoriteettiä. toivottavasti saan joskus lapsia kun tuntuu että äiti ansaitsis tulla mummoksi mutta kun ei siskokaan saa lapsia aikaseksi.
..on ollut ehdottomasti äitini.
Hän oli minua kohtaan hyvä, ymmärtäväinen ja erittäin lempeä. Elämän arvoni tulevat äidin perintönä.
Ainoa missä en äitiäni sietänyt oli riippuvuus, pelko ja anteeksiantavuus isää kohtaan. Hän totteli kaikessa isää.
Minä taas en tullut toimeen isäni kanssa ollenkaan. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä huonommaksi välimme muuttuivat. Lopulta emme edes puhuneet toisillemme.
Minun elämäni ehdoton auktoriteetti oli isä ja äiti oli se, jonka vuoksi yleensä vielä elän.
... en isääni tuntenutkaan koskaan, en tavannut.
Mutta se ei estänyt äitiäni yrittämästä kasvattaa minua jatkuvaan ymmärtämiseen miesten maailmaa ja arvovaltaa kohtaan. Äitini on edelleen hienoin ihminen, jonka tunnen, mutta se, että sieltä pohjalta paistaa se iänikuinen "pokkurointi" miehiä kohtaan. Mitä sitten, jos olisi vielä ollut mies talossa?
Luulen, että äitini olisi käyttäytynyt juuri samoin, kuin kerroit omasi toimineen.
..olin minä pieni tytön tylleröinen. Vaikka tämä ei olekaan mikään isäkeskustelu, niin en voi olla ihmettelemättä tässä sitä, että pieni tyttölapsi voi olla aikuiselle miehelle niin pelottava, että se on kaikin mahdollisin keinoin eliminoitava melkein hengettömäksi, jotta voi itse porskutella..
Suoraan sanoen, tässä asiassa isäni ei ollut roskaa kummosempi. Alleviivaan nyt, että tässä asiassa, siis suhteessaan minuun.
Ja ihana äitini, suhteessaan isään, oli kuin pikkukakara..
Voi minunkin lapsuuttani, minkä mallin tulevaan olenkaan saanut!
juurikaan pysty osallistumaan tähän teemaan, äitini kuoli niin varhain, etten muista hänestä paljoakaan. Paitsi että hän hemmotteli, samoin faija ja muut sisarukset. Lellikin pitäisi olla tyytyväinen, mutta koskas sitä. Paapomiseen liittyy nimittäin aika mahdoton epäitsenäisyys, pitäisi olla jotain suloista aina vaan. Ja jokaisella muulla on ikäänkuin oikeus kasvattaa määräillä. Varsinkin isosiskolla. Hän otti äidin roolin, ollaan kuin itä ja länsi, en pystyisi edes viikkoa asumaan yhdessä hänen kanssaan - mutta rakastetaan toisiamme.
Kuopussyndroma, kun sellaisesta jamasta haluaa itsenäistyä, niin sitä pidetään lapsekkaana uhmana, perusteettomana. Jotain tolkuttoman raivostuttavaa sellainenkin. Toisaalta, on se perherakkaus kallisarvoinen juttu, luultavasti sen antaman lämmön varassa kestää melkein mitä vaan.
olet sinäkin paikkasi auringosta hakenut hartiavoimin, jokainen niissä olosuhteissa joihin on syntynyt.
Oikeastaan luulen, että mitä suurempi auktoriteetti tai muu "liikkeellä pitävä" voima kenen tahansa suunnasta, on täytynyt vaikuttaa positiivisesti ihmisenä kehittymiseemme. On pitänyt taistella paikkansa ja periaatteidensa puolesta kahta suuremmalla voimalla.
Jos kotona olisi vallinnut täydellinen harmonia jatkuvasti, niin olisiko sitä kasvanut niin vahvaksi ollenkaan? Jos kaikki olisi ollut itsestään selvää ja helppoa? Omalla kohdallani tosiaan totesin jo nuorena, että saamani mallikasvatus ei voinut olla ihan oikein. Siksi kapinoin lähes kaikkea vastaan ja joka kerralla voittaessani oli piirun verran vahvempi henkisesti!
Itsenäisyystaistelut on jokaisen käytävä, tavalla tai toisella. Muuten jää aloituskyvyttömäksi nössöksi, ripustautuu johonkin toiseen ja elää elämäänsä ikäänkuin toisen kautta. Tässäkin ketjussa on mielestäni sen tapaisia äiti-kuvauksia. Naisille on liikaa opetettu kiltin tytön osaa ja se vaikuttaa vielä vahvasti. Ei kiltteydessä mitään vikaa, mutta se käsitetään usein lammasmaisuudeksi ja alistumiseksi.
Äideillä on varmasti yhäkin vaikeaa (ja isilläkin) muistaa tuo auktoriteettien vastustamisen merkitys kasvun osana. Joutuu kantamaan huolta siitäkin harmillisesta asiasta, että jokaisen on näköjään itse lyötävä päätä moneen seinään, ennenkuin oppii.
Ihan kasvutaustasta johtuen esim. minä vahdin kamalan tarkkaan, ettei kukaan pääse niskan päälle ja komentelemaan, imartelemallakaan. Heh, vinkkinä: töissäkin on paras hankkiutua pomoksi.
muuten pitää paikkansa:
"töissäkin on paras hankkiutua pomoksi" ;)
Siinä on tasan kaksi sanaa ylitse muiden: "paras" ja "pomoksi"
No juu...
Minunkin äitini edustaa naismallia, johon en ole pystynyt samastumaan lapsena tai nuorena, enkä vieläkään. Jos minua vertaa äitiini, tulee mieleen, voiko minua edes sanoa naiseksi, niin erilaisia olemme. En ole koskaan hyväksynyt sitä, miten äitini myötäilee kaikessa isääni, isän mielipide ratkaisee, äiti kuuntelee kaikessa isää. Äitini palvoo ja jumaloi isää, isä oli äitini ensirakkaus, muita ei ole ollut koskaan, eikä tule. Äiti on hoitanut kodin ja lapset pikkutarkan tunnollisesti, mutta jotain on jäänyt silti puuttumaan. Tunsin, ettei äitiä ikään kuin ollutkaan meitä lapsia varten, vaan hän oli isän yksityisomaisuutta, palveli isän tarpeita itsensä unohtaen. Kaiken muun lisäksi olen huomannut, että äiti on työnarkomaani. Tuntuu, että jopa työ menee tärkeydessä lasten kanssa vietetyn ajan edelle AINA. Äidillä ei ole ikinä ollut aikaa olla minun kanssani, sillä jos olemme yhdessä, hän touhuilee koko ajan jotakin muuta, ja kiire on läsnä kaikessa. En tuntenut olevani lapsena rakastettu äidin puolelta, isä sen sijaan välitti, hän ilmaisi tunteensa sanallisesti avoimesti meitä lapsia kohtaan (kaikenlaiset, niin vihan kuin rakkaudenkin). Äidin puolelta en muista koskaan saaneeni fyysistä läheisyyttä. Minua ei ole pidetty sylissä tai halattu. Äiti ei ole ollut kiinnostunut minun tunteistani, vain tekemiset merkitsevät. Minunkin pitäisi sopeutua "naisen osaani", mutta en ole kyennyt siihen. Tunnen olevani epäonnistuja jossakin mielessä, mutta toisaalta katson, että olen sittenkin voittaja (?). Miesten ylivaltaan en halua alistua. En tiedä, olenko onnistunut siinä, ehkä en vain tajua tilaani. Voiko siinä ikinä onnistua? Miellytänkö minä kaiken aikaa miehiä, mitä sitten teenkin, ihan huomaamattani? Tämän puolesta ei puhu se, että olen saanut todella paljon kielteistä suhtautumista miehiltä minua kohtaan, syynä varmaan tämä, etten halua tarjota heille sitä, mitä naiselta perinteisesti odotetaan. Minä tunsin jo lapsena, että minusta olisi haluttu poikaa, sillä vanhempieni esikoispoika syntyi kuolleena. Minä olen "esikoinen", jota ei varmaan olisi syntynytkään, ellei isoveljeni olisi kuollut. Ja esikoisena, kun isä tai äiti on ollut poissa, minä olen ottanut holhoavan roolin nuorempiin sisaruksiini nähden, mutta olen kohdellut heitä eri tavalla kuin äitini, enemmänkin isän tyyliin. Se tekee minusta oikeastaan vieläkin "inhottavamman"... olen samastunut isääni, siis mieheen... Tai en siis varmaan ole, ei minusta ole siihenkään. Välillä tuntuu, etten minä ole mitään. Isän ja minun välillä on kuilu, isä on ihmisenä ylivertainen, minä olen täysin mitätön. Äidin ja minun välillä on side, mutta se muistuttaa enemmänkin napanuoraa. Emme ole samanarvoisia, tasaväkisiä, sillä minä olen heikompi ja huonompi, koska en ole voinut tulla samanlaiseksi kuin hän. En ole niin vahva. Minusta ei ole mihinkään... En kykene "saamaan" edes miestä. Mutta toisaalta, olen itsenäinen, en ole riippuvainen kenestäkään samoin kuin äiti isästä. Äiti ei varmaan voisi "elää" ilman isää. En voinut erottaa äitiä isästä tässäkään kertomuksessa. He elävät toisilleen ja ovat olemassa toisiaan varten. Ei heitä voi erottaa. En ymmärrä, miten äiti kestää omaa elämäänsä, mutta ei minunkaan osani helppo ole, vaikka elänkin toisenlaista elämää.
..sanoihisi: olen huono, huonompi tai en ole mitään.
Yltiöoptimismini saa nyt yliotteen ja sanon, että kukaan ei ole huono, huonompi tai ei mitään, koska jokainen on mitä on, eikä sen enempää tarvitse ollakaan. Me emme voi vertailla itseämme muihin. Voimme toki itse kehittää itseämme, mutta vain omista lähtökohdistamme.
Jokainen on hyvä.
Myönnän, että olet oikeassa, mutta vertasinkin itseäni äitiini ja isääni. Tällaisilta vertailuilta ja siitä seuraavilta tunteilta ei voi välttyä, kun asiaa ajattelee omasta näkökulmasta käsin. Minä en edelleenkään tunne olevani mitään vanhempieni rinnalla, sanoipa kuka tahansa mitä tahansa. Joku tietysti voi ajatella toisinkin. Vähän tietysti riippuu siitäkin, mihin vertaa. Jos vertaan itseäni johonkuhun ikäiseeni mieheen, tunnen olevani ihmisenä vähintäänkin yhtä hyvä. Arvostan itseäni kaikesta huolimatta paljon. Isäni on muuten aina vaatinut minulta ihan mahdottomia. En ole ikinä yltänyt siihen, mihin olisi pitänyt. Äiti on sitä vastoin hyväksynyt minut tällaisena omalla hiljaisella tavallaan. Kiitos hänelle siitä. Ehkä hän kuitenkin kaipaa enkeliveljeäni enemmän kuin minua. Miksi poikia arvostetaan niin paljon enemmän kuin tyttöjä? Miksi ensimmäisen lapsen pitäisi aina olla poika?
perheessäsi Klaudia on ollut vahva isänmalli, ihan jo varmaankin paikkakunnan kulttuuriperinteen mukaisesti ja sitä on vahvistanut äidin omaksuma rooli. Eipä ihme, jos esikoisena sinusta olisi kasvanut toisaalta rohkea ja osaava, toisaalta epämääräistä huonommuuden tunnetta kokeva, jo sukupuolesikin tähden. Epämääräisellä tarkoitan, ettet itsekään oikeastaan tiedä, miksi olisit isääsi tai muita huonompi. Etkä varmasti sitä ole, on vain tuo tunne leijumassa jossakin.
Yleistät tyttären alisteista asemaa koko miessukukuntaan etkä siinä niin kovin väärässä olekaan, onhan Suomi yhäkin patriarkaatti, vaikka vanhoja ahdistavia rakenteita ja asenteita puretaankin hitaasti mutta varmasti. Mutta toisaalta, miehet asenteineen ovat kulttuurin tuotteita siinä kuin naisetkin, ei miehiäkään mielestäni voi syyllistää yksioikoisesti. Tai pelätä heitä kollektiivisesti. Yleisesti ottaen.
Ymmärrän kyllä hyvin, jos ja kun sinä kokemustesi pohjalta haluat pysytellä erossa miehistä. Minulle on puolestaan tullut toisenlainen isä- ja mieskuva siitä syystä, että isä oli varsinainen emotyyppi, joskus ihan nolotti, kun muiden isät olivat jäyhempiä eli "oikeampia" isiä. Hän myös arvosti tyttäriään poikia enemmän - ja oikeassa siinä olikin ;)
... pohdiskeleva ja itsetuntemusta kuvaava kirjoitus Klaudia! Kiitos siitä ;)
Kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia. Samaa siinä oli mm. se, että oma äitini myös eli työlleen, halusi olla paras kaikessa ja sai siitä kunnioitusta itselleen onnistumalla aina täydellisesti kaikessa mihin ryhtyi. Ei hän minua unohtanut milloinkaan, ainota lastaan, mutta minun tehtäväni oli hänen mielestään seurata hänen jalanjälkiään täydelliseen elämään, saavuttaa jotain, olla aina jotain muita suurempaa....
Muista, että sinun ei koskaan tarvitse olla mitään muuta kuin olet, tätä olen itsellenikin hokenut koko elämäni ajan. Ei meidän tehtävä ole elää muita miellyyttääksemme. Meillä on oikeus omiin valintoihin, miellytti ne muita tai ei. Jokainen on TÄYDELLINEN sellaisenaan kuin on ja miten ihmeessä jokainen sen pystyisi sisäistämään?
Mietit sitä oletko onnistunut välttämään miesten ylivaltaan alistumista? Sinä olet jo nyt tehnyt valintasi kuuntelemalla omaa itseäsi ja olet onnistunut, se on kunnioitettava asia. Joko me suostumme muiden toiveisiin tai emme, yksinkertaista käytännön psykologiaa ja jos teemme niinkuin itse haluamme, olemme voittajia.
Se, että koet samaistuneesi jollain tasolla isääsi ei tee sinusta "inhottavampaa". Jokainen meistä varmasti samaistuu eri asioissa ja toiminnoissa johonkin toiseen, näkee käyttäytymismalleja, joita noudattaa vaistomaisesti halusimme tai emme.
Tärkeintä kuitenkin on, että uskaltaa kuulostella itseään ja myöntää, että on oikeus vihata ja rakastaa lähimmäisiäänkin. Kaikkea ei tarvitse ymmärtää, kaikkeen ei tarvitse sopeutua ollakseen hyvä ja täydellinen muiden silmissä. Meidän ei tarvitse olla joka asiassa samanarvoisia, meillä on kaikilla ikiomat arvopohjamme olemassa ja niihin meillä on oikeus. Niitä seuraamalla ja toteuttamalla, olemme hyviä ihmisiä kaikki, samalla viivalla samojen oikeuksien ja mahdollisuuksien edessä. Kaikki meistä ovat ansainneet täyden kunnioituksen omana itsenämme, elimme elämäämme miten tahansa.
....on varmaan joskus menneinä aikoina ollut hyvä lisä talon töihin sitten aikanaan ja tytöistä on joutunut antamaan myötäjäisiä jne..
Pähkähullu perinne elää ihmisten mielessä vielä jossain. Onneksi miehinen maailma murtuu pikku hiljaa ja tasa-arvo lisääntyy.
Minunkin isäni muuten vaati täysin mahdottomia minulta. Sellaisiin vaatimuksiin ei kukaan ihminen voi yltää, vähiten hän itse.
Isäni piti minua vaikeana lapsena, mutta minä olen sitä mieltä, että minulla oli vaikea isä. Nyt vanhempana olen kuitenkin oppinut näkemään isässä hyviäkin puolia, olen oppinut ymmärtämään, mistä hänen "heikkoutensa" johtuvat (avuttomuudesta ja turhautumisesta) ja nykyään myös osaan kunnioittaa häntä. Sitähän hän minulle on yrittänyt aina opettaa, samoin äiti. Äitiäkin pitää kunnioittaa, mutta minulle hän on tätä nykyä enemmänkin elävä ihminen, ei mikään pyhimys tai epäjumala, jota isäni kyllä muistuttaa vieläkin. Äidin kanssa meillä on melko läheiset välit, vaikka emme puhukaan tunneasioista, vaan enimmäkseen kaikista käytännöllisistä jutuista ym. Meillä yhteydenpito toimii parhaiten siten, että minä pidän yhteyttä omilla ehdoillani. En pidä siitä, jos äiti alkaa hallita elämääni liiaksi soittelemalla tai käymällä turhan usein luonani. Äitini ei muuten ole koskaan sanonut rakastavansa minua. Joskus, kun olen asiaa kysynyt, hän on sanonut, että tietysti hän välittää, miten voin edes epäillä... Pari kertaa olen tätä asiaa kysynyt, ja molemmilla kerroilla olen saanut samanlaisen vastauksen. Ei kai minulla ole mitään syytä epäillä. Olen varma, että olen tärkeä hänelle, samoin kuin hänen muutkin lapsensa. Joskus tuntuu, että isä on yksi hänen lapsistaan, ikuinen vauva, joka vaatii ihan loputtomasti huomiota.
..ja se loputon huomionhakuisuus.
Tämä voisi olla omasta kynästäni lähtöisin oleva ajatus. Ja myös omaa isääni muistuttava ja kun tähän isäkuvaan lisätään vielä voimakas autoritaarinen käytösmalli, niin pielessä on isäsuhde varmasti, ainakin minulla oli.
Joskus myöhemmin olen miettinyt, miten yleensä sellaisista olosuhteista voi selvitä ihmislapsi elävänä. Mutta kaipa se on tuon Hapsun ajatusta mukaillen, että jokainen kovia kokenut, kasvaa vahvaksi aikuiseksi.
Niinkö? Sillä tavalla saa huomiota osakseen, jos muu ei tehoa. Ei minua isän jutut ole kauheasti ikinä kiinnostaneet. Ei hänkään ole ollut kiinnostunut minun asioistani, mutta hän yritti pakottaa minut elämään oman tahtonsa mukaan. Hän on kai sitä sukupolvea, joka ei ymmärtänyt, että lapsellakin saa olla oma tahto. Hänelle oli kunniakysymys, että lapset ovat kuuliaisia. Meillä ei tunteiden näyttämistä sallittu, ei saanut itkeä eikä olla heikko. Minusta kasvoi kova ihminen. Elämänkoulu opetti sen, mitä kasvatuksesta jäi puuttumaan. Pieleen taisi mennä silti... Ei auta vaikka rautalangasta vääntäisi.
Nykyään olen herkempi ja tunteellisempi, mutta on minussa edelleenkin toinen puoli, se joka näyttää siltä, ettei sen läpi pääse mitään, se on kuin suojapanssari tai muuri, jonka taakse on hyvä piiloutua, kun ei millään jaksa... En itke juuri koskaan, mitä nyt joskus...
En tiedä, mitä on olla vahva aikuinen. Vanhempani varmaan ovat sellaisia. Minä en ole.
..muuta kuin vahvuutta on sellaisen aikuisen käytös, joka yrittää pakottaa lapsia elämään oman tahtonsa mukaan.
Minä ainakin ajattelen näin.
Minusta vahva aikuinen on vastuuntuntoinen, empaattinen, herkkä, suuttuva, iloinen, surullinen, välillä masentunut jne.. Eli aivan tavallinen inhilillinen ihminen. Itsetuntemus kuuluu myös aikuisuuteen. Oma rajallisuutensa on tiedostettava..
Joskus jossain tilanteessa on ehkä hyvä tömäyttää jollakin pöytään, ehkä puuronuijalla, ettei omaan nyrkiin sattuisi..;)
Minulle äiti on nykyään sellaista mitä kohtaan tunnen suunnatonta lempeyttä ja rakkautta. Kunpa voisin hänelle kuun taivaalta hakea, sen tekisin. Kunpa voisin asua häntä lähellä että saisin pitää huolta hänestä, että hänellä on kaikki mitä ihminen tarvitsee. Kunpa minä voisin aina olla siinä kun hänestä tuntuu pahalta..
Arvostan molempia vanhempiani hyvin paljon. Äitini on pyhimys, isäni on hieman toista luokkaa. Mutta en ole koskaan muuta halunnutkaan tehdä kuin olla heidän rinnallaan jos on vaikeaa tms. Äiti on minulle hahmona aina ollut tuki ja turva joka on kuitenkin asettanut rajat joista isä on pitänyt sitten huolen että niitä myös noudatan.
Nyt aikuisuudessa näitä auktoriteetti sydeemejä ei enää ole. On vain molemminpuolinen suunnaton rakkaus. Elämän tuulet kun minuakin vievät suuntaan ja toiseen elämässä, koti on aina siellä missä rakkaat ihmiset on.
Tulipas ikävä.. voih
Ja siis, minun ystävilläni heteroilla niemnomaan ei ole erityisen hyvät äiti suhteet. Ja he ovat aina kadehtineet sitä minun kohdallani.
Mulle äiti on ollut aina hirveän läheinen. Meillä on elämässämme täysin erilaiset unelmat, mutta ei se ole koskaan aiheuttanut mitään arvoristiriitoja.
Äiti perusti perheen, teki lapsia, osti talon ja lasten muutettua kotoa hän elää isän kanssa onnellista keski-ikää ja lopulta vanhuutta.
Minä olen lesbo. En usko avioliittoon (kristilliseltä pohjalta) - parisuhteeseen kylläkin. En halua omia lapsia, ja en tiedä haluanko edes omaa taloa.
Äitini kanssa olemme keskustelleet asioista niin kauan kuin kykenen muistamaan. Äiti on kiinnostunut kuulemaan, miksi minä ajattelen asioista niin eri tavalla. Ja eihän munkaan elämä hassua hullumpaa ole :o)
En tiedä onko hankaloilla äiti/isä-suhteilla suoranaisesti mitään tekemistä juuri lesbojen kanssa. Mutta onhan se totta, että moni meistä on joutunut kamppailemaan itsensä ja vanhempiensa kanssa tavallista enemmän. Voihan olla, että moni heterolapsi/nuori elää vanhempiensa kanssa samassa arvomaailmassa ja kohtaa hyvin harvoin suuria mielipide-eroja, ja siten välttää suurempia keskusteluita ja mahdollisia ongelmia heidän kanssaan.
Olen itse aina ns. kapinoinut äitini sääntöjä ja mieltymyksiä vastaan, mutta on meillä hyviäkin hetkiä ollut, tosi enenmmän riitaisia hetkiä.
En tiedä mikä minua äidissäni ärsyttää mutta joku hänen luonteenpiirteensä saa minut hermostumaan vaikkakin ihan tyhjästä.
Silti äiti on aina äiti.
Minua jäi vaivaamaan, että mikä siinä äidissä ärsyttää? Mikä luonteenpiirre? Kysyn koska yritän itsekin nykyään päästä tunteistani selvyyteen ja niiden syntyjuurille asti. Jotkut ärsytystekijät ovat edelleen kadoksissa, joten jostain se voi tulla, putkahtaa tietoisuuteeni, ehkäpä jonkun toisen sanomana.