Olen suurperheen akateemisesti koulutettu äiti. Muutimme , kun nuorin oli vauva. Jäin kotiin. Nuotimmllani on kehitysviivästymä ja olen itse kuljettanut häntä erityinpäiväkodissa ja seurannut lasteni koulunkäyntiä. Tulemme toimeen mieheni palkalla. Olen katsonut, että tämä on se,työni. että nuorimmaiseni kuntoutuu ja voi käydä koulua. Olen saanut ponnistella, etää itsetuntoni säilyisi ( en tiedä , onko sitä ) kun ympäristö on todella ennakkoluuloista. Työhönmeno pelottaa, ikää tulee koko ajan lisää. Toisaalta voin ajatelle,että olen tehnyt parhaani tyttäreni vuoksi. Miten psyykkaan itseni työelämään ? Välillä tuntuu, että vihjaillaan, että en ole edes terve ( sairasloma tms. kun olen poissa ns. oikeasta työstä.) Ei varmaan muualla maailmassa ole tällaista asennetta.Onko kellään vastaavia tuntemuksia ?
työelämä pelottaa
korallit
4354
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
pitkään kotona lapsia hoitamassa välillä pelkällä miehen palkalla ja kyllä jotkut ihan tuntemattomatkin painostaa töihin ja kaveritkin oli ihan sitä mieltä että on se työpaikka löydettävä ja lapset hoitoon laitettava vaikka ei koskaan olla mistään mitään ylimääräisiä rahoja pyydelty. Ja kyllä, itsetunto rapisee, neuvola on ainut paikka jossa tätä valintaa on ymmärretty.
kai se lähinnä on kun ei tiedetä, miksi voit olla kotona edelleen tai miksi olet kotona edelleen vaikka lapset on tavallaan isoja jo.
Ilmeisesti lapsen kehitys on sikäli hyvissä puitteissa, että vieraampi ei huomaa hänessä poikkevaa ja osaa siitä vetää johtopäätöksiä. Selvästi vammaisen lapsen vanhemman on helpompa aolla kotona koska kaikki tajuavat miksi hän siellä on.
Kateellisuuskaan ei lien poissuljettu mahdollisuus kun voit olla käymättä töissä...
Kun töihin menon aika koittaa niin senhän voi aloittaa pehmeästi vaikka puolipäiväisenä sen mukaan, miten se lapsen kannalta onnistuu helpoiten. Ja tietenkin opintojen pävivitys tuo lisää rohkeutta jos tuntuu, että on tippunut vauhdista pois. Päivittämisestä voi kysellä oppilaitoksista suoraan, sillä räätälöintiinkin on usein mahdollisuus..
Lapsen etu on varmasti ollut, että olet hoitanut häntä kotona ja mahdollistanut siten monet asiat. Se on työtä parhaimmillaan. Itsetunto lähtee kuitenkin enemmän itsestä kuin ympäristöstä ja jos oikeasti olet sitä mieltä että olet tehnyt oikein niin se kyllä nousee sieltä! Paras palkinto on nähdä lapsen selviytyminen?
Varmaan toimeentulonne aiheuttaa uteliaisuutta ja kateutta ja siitä kaikki lähtee liikkeelle. Onhan normaalia, että voi olla kotona ehkä vielä kotihoidontuella, mutta että senkin jälkeen! Sairautesi selvittäisi tämän asian tai joku muu "pätevä" syy..
Eihän sun tartte olla enää se akateeminen nainen, joka joskus olit. Lapset muuttavat ihmistä ja varsinkin kun sinulla on se erityislapsi, olet varmasti joutunut kokemaan vähän erilaista äitiyttä.
Mieti mitä itse haluat elämältä. Ala vaikka perhepäivähoitajaksi kotiin hetkeksi jos siltä tuntuu.
olet ollut kotona ja muista uteliaista on turha välittää. Aina on niitä jotka ihmettelee valintaa, on sitten tehty niin tai näin.
Mä oon kohdannut niitä jotka ihmettelee, että miks oon mennyt töihin, ku lapset oli 5kk ja 7kk. On kysytty ihan suoraan, että eikö pärjätty mieheni palkalla? No olis kyllä pärjätty, vaikka tienaankin paremmin. Hän halusi jäädä kotiin, minä halusin jatkaa töitä. Yhdessä me se sovittiin, mutta kyllähän mä naapuruston silmissä olen omituinen ja mies suuri sankari. Ajatelkaa nyt, jäi kotiin omien lastensa kanssa. Ansaitsis mitalin :)
Arvostan tietenkin mieheni valintaa, enkä varmaan olisi lähtenyt niin pian töihin, jos mies ei olisi ollut valmis jäämään kotiin, mutta minusta kyse on kunkin perheen valinnasta. Turha sitä on muiden arvostella.
Jokainen tekee niinkuin on omalle perheelle paras.