Onko se muillakin näin vaikeaa vieraalla paikkakunnalla? Mihin hävisi se pienten hiekkalaatikkoikäisten reippaus: "Moi, ollaanko kavereita?" Sitten oltiin kavereita :)
Yhtäkkiä se vieraille ihmisille puhumaan meneminen tuntuu aivan mahdottomalta. Sitten jos sattuukin puheväleihin pääsemään, niin numeron vaihtaminen on taas oma hommansa. Kehtaako kovin nopeasti pyytää, mutta ei kannata liian kauan viivytellä, muuten jää helposti vaan hyvänpäiväntutuksi.
Jos onnistut numeron saamaan, niin missä vaiheessa kannattaisi soittaa, vai laitetaanko alkuun vain viesti. Ahdisteletko, jos soitat liian pian vai vaikutatko liian välinpitämättömältä, jos odotat viikon tai yli...
Ujon ihmisen ystävystyminen on niin vaikeaa aikuisiällä, että alan harkita avioliiton ulkopuolista suhdetta sosiaalisen elämän ylläpitämiseen, koska deittailukin on helpompaa :D
Onhan toki niitäkin, joiden on tosi helppo ystävystyä ja heistä ujokin saa helposti kaverin. Olen vaan paininut näiden asioiden kanssa jo jonkun aikaa, niin alkoi ihan naurattamaan, kuinka voi aikuisilla ihmisillä olla vaikeaa :)
Yhtäkkiä se vieraille ihmisille puhumaan meneminen tuntuu aivan mahdottomalta. Sitten jos sattuukin puheväleihin pääsemään, niin numeron vaihtaminen on taas oma hommansa. Kehtaako kovin nopeasti pyytää, mutta ei kannata liian kauan viivytellä, muuten jää helposti vaan hyvänpäiväntutuksi.
Jos onnistut numeron saamaan, niin missä vaiheessa kannattaisi soittaa, vai laitetaanko alkuun vain viesti. Ahdisteletko, jos soitat liian pian vai vaikutatko liian välinpitämättömältä, jos odotat viikon tai yli...
Ujon ihmisen ystävystyminen on niin vaikeaa aikuisiällä, että alan harkita avioliiton ulkopuolista suhdetta sosiaalisen elämän ylläpitämiseen, koska deittailukin on helpompaa :D
Onhan toki niitäkin, joiden on tosi helppo ystävystyä ja heistä ujokin saa helposti kaverin. Olen vaan paininut näiden asioiden kanssa jo jonkun aikaa, niin alkoi ihan naurattamaan, kuinka voi aikuisilla ihmisillä olla vaikeaa :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hei,
olen muuttanut muutama vuosi sitten nykyiselle paikkakunnalle, ja välillä yrittänyt hakea kavereita - ja kovasti jutellut kerhojen ja koulujen auloissa muiden äitien kanssa, hoidellut toisten lapsia toiveena että kyllähän minut pian varmaan huomataan - mutta nyt viimeisen vuoden aikana olen todennut, etteivät täällä ihmiset ole uuden ystävän tarpeessa samalla lailla kuin itse olen. Tosiasiahan on, että ne joilla on sukua ja kavereita ennestään, eivät oikein kaipaile lisäseuraa - kun taas itse ei sitten saa oikein mitään kontaktia kun ne sukulaiset ja vanhat kaverit on niiin kaukana, ja uudet jää saamatta. Joskus olen sortunut heikkona yksinäisenä hetkenä sanomaan tyttären kaverin äidille, että jukra kun olis kiva saada täältä kavereita ja valitellut että mitenköhän täällä tutustuisi kehenkään - mutta samalla on nolottanut tajuta, ettei toinen loppujen lopuksi ymmärrä mitä on olla vieraalla paikkakunnalla ilman minkään sortin sosiaalista verkkoa. Olen myös huomannut, että kelpaan erinomaisesti hoitamaan muiden lapsia meillä (kun kaverit tulevat meille), mutta kylään eikä kahville sitten kutsuta eikä pahemmin kyllä sitten soitella niitä meidänkään lapsia kylään (kun on sitä puuhaa ilmankin sukulaisten ja vanhojen kavereiden kanssa).
Sellasta se vaan on???
Välillä on tullut mieleen että olenko vaan niin tylsä tyyppi..... Avioliiton ulkopuolisen suhteen hankkiminenkin olisi työlästä, kun pitäisi ensiksi hankkia MLLstä hoitaja lapsille ennenkuin pääsisi kartsalle :-)hehheh
Välillä mietin että eikö aikuiset ihmiset todellakaan huomaa ystävyyden tarpeessa olevaa kanssaihmistä - vai ollaanko sitä nykyään vaan niin välinpitämättömiä? Tuntuu välillä vaan niiiiin raskaalta raahautua arjessa polvia myöten ilman että joskus saisi kahvitella jonkun luona tai että olisi joskus aikuista juttuseuraa...
voin lohduttaa.
Minä taas edustan niitä, jotka asuneet samalla kylällä pitkään ja sukulaisiakin periaatteessa on.
Mut sukulaisten kaa on suhteet viimesten vuosien aikana sattuneesta syystä menneet vähän huonoiksi eikä parannusta näy ja kouluajan kaverit kaikonneet maailmalle.
Mulle kyllä kaverit kelpais vaikka ns. kantaväestöä olenkin. Mut ihan samaa mietin minäkin aina. Etten nyt olis liian tungetteleva tms. Kun ujon puoleinen olen minäkin.
...niin että on meitä. Satuttas vaan törmäämään :)
Minä olen tässä meidän lähipuistossa huomannut, että jos sinne tulee yhtä matkaa kaksi äitiä, on heihin lähes mahdoton saada mitään kontaktia. Jopa niin että jos sanoo toiselle heistä päivää, katsoo tämä kysyvästi kaveriaan ennen kuin vastaa siihen tervehdykseen, jos vastaa.
Sensijaan sellaiset äidit, jotka tulevat ilman "seuralaista" puistoon, ovat paljon avoimempia uusille tuttavuuksille.
Puhelinnumeroiden vaihtaminen kannattaa ottaa vakavasti harkintaan siinä vaiheessa, jos huomaa että yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyy lastenhoidon ulkopuoleltakin. Jos taas tuntuu, että yhteistä jutunaihetta ei kertakaikkiaan löydy sen hiekkalaatikon ulkopuolelta, niin ei välttämättä kannata alkaa puhelinnumeroita vaihtelemaan.
Itsekkin lähes vieraalla paikkakunnalla asustelevana mietin tänäänkin puistossa miksi sitä joskus osaakin olla niin yksin. Kolme vuotta sitä ollaan täällä oltu. Yksi hyvä työkaveri on joka juur irtisanottiin (jee jee) Onneksi yhtys ei loppunut ja hiekkis kavereita tasan kaksi jotka selvästi viihtyvät keskenään paremmin.
Muuten kaverit on vanhoja tuttuja tai tuttun tuttuja joista on tullut ystäviä kun kerran asutaan samalla paikkakunnalla. hetkittäin vaan se sinkku vs. lapsellinen asetelma ottaa pannuun mutta onneksi ei yleensä.
Lapsiperheellisiä ystäviä on sitten enempi kauempana. parin tunnin ajomatkan päässä ja entisessä kotona.