Auttakaa?? Miten päästä masennuksesta eroon?

Mun piti pohdiskella mikä oikeasti aiheuttaa sen masennuksen.
Ajattelin yhes välis et oisin ruma. Sitten älysin ettei kukaan ihminen ole ruma, joten en minäkään ole.
Sit yhes välis ei muiden ihmisten kaa olemisest tullu oikein mitään ku pelkäsin kaikkee. Aloin sitten hitaasti mut varmasti vähän puhua niitä näitä kunnes joidenkin tyyppien kanssa puhuminen sujui hyvin. Sitten aloin käydä nuorten raamikses ja sieltä niitä ystäviä löytyikin paljon.

Kukaan ei ole huonompi tai parempi kuin muut.
Me olemme kaikki laadullisesti hyviä.
Emme parhaita mutta silti hyviä omana itsenäme.

Masennuksesta pois pääseminen voi viedä aikaa koska se voi mennä kehää.
Yksinäisyys ruokkii itsesääliä ja itsesääli yksinäisyyttä ja kaikki ne yhdessä sitten masennusta.

Ehkäpä elämän tapojen muuttamisella siitä kehästä pääsisi pois.
Ala vaikka käydä joissakin seuroissa, hanki vaikka harrastus, sit on tietysti seurakunnat nuorten jutut missä on tosi hyviä typpejä ja muutenkin jos onnistusit hankkimaan jonkun hyvän ihmisen mesen niin siitä se lähtee.

Elämä voi muuttua.
Minulakin muuttui.

Jos terapiasta ei oo ollu apua niin ootko kertonu terapeuteille ettei se nyt toimi?
Silloin oikea lähestyistapa voitaisiin löytää.

Kotiin on turha jäädä jos on masennus.
Asettaa itselleen säännölliset unirytmit, käy kirjastoissa ja tyyliin puistoissa kävelemässä, pientä urheilua vaikka aluksi.

Psykan tunneilla on käyty läpi paljonkin masennusta ja yksi hyvä hoitomenetelmä on säännölliset unirytmit, urheilua ja kokoajan enemmän ihmisten kanssa olemista.

Pienistä puroista ne kimaltelevat järvet alkaa.

Tsemppiä

Koita potkia takaisin..
En voi sanoa tietäväni tunnetta, koska vaikka mulla onkin samantyyppisiä kokemuksia, niin en todellakaan väitä tietäväni miltä susta voi tuntua. Kerron sen verran omasta taustastani, että aikanaa olin erittäin yksinäinen ja vailla ystäviä. Olin sulkeutunut ihan omaan maailmaani, jossa olin vaan mä ja mä olin vaan paska. Erotuksena oli se, että musta ei päällepäin näkynyt sitä ujoutta. Mä olin enimmäkseen ilkeä. Yritin peittää sitä kaikkea epävarmuutta teennäisellä itsevarmuudella. Kaikki sen näki, että mä olin yksin. Mä vaan en halunnut kenenkään tietävän, miks niin oli. Koulussa en pystynyt käymään lähes ollenkaan, mutta siihenkin kuittasin aina "jään mieluummin nukkumaan, ei vois vähempää kiinnostaa". Mulla oli myös toi sama ongelma sen kanssa, et jos asiat meni hetkenkään paremmin niin johan taas rysähdettiin maan tasalle. Loppujenlopuks se johti siihen, etten edes uskaltanut kokea positiivisia tuntemuksia. Kielsin ne itseltäni kokonaan, koska pelkäsin niiden seurauksia. Mä koin olevani tyhmä, ruma, epäonnistunut, säälittävä ja hylätty yksilö. Hauskinta oli kuitenkin se, että ehkäpä juuri se angsti jonka keräsin maailmaa ja sen epäoikeudenmukaisuutta vastaan nosti mut sieltä rotkosta. Se on vaan hyvä asia, että et pysty satuttamaan itsesäsi. Totta on se, että sen tekevät nyt ja vielä tulevaisuudessa ihan varmasti muut sun puolesta. En sano, että elämästä ikinä tulisi ruusuilla tanssimista ja jos tuleekin niin ruusuillakin on piikkinsä. Monet saattaa saada apua ryhmiin ja erilaisiin harrastuksiin hakeutumisesta, mut jos oon oikein käsittänyt niin sä et varmaan pysty heti tekemään sitä? Itse huomasin sen, että vaikka menin mihin hakemaan "vertaistukea" tai tuke ylipäänsä, niin törmäsin vaan valmiisiin "yhteisöihin". Parhaimmillaankin vastaanotto oli jokapaikassa aika nuiva, joissain jopa suoranaisen ilkeä. Tietysti auttaisi, jos tämä ryhmä olisi kokonaan uusi, eikä kukaan tuntisi ketään entuudestaan. Silloinkin tosin monesti käy niin, että jos et vaan pysty hakeutumaan mihinkään mukaan, niin jäät ulkopuolelle jokatapauksessa. Tiedän, että tällä hetkellä tämä kuulostaa siltä, että kylvän vaan lisää epätoivoa. Todellisuudessa yritän vain kertoa ymmärtäväni jotain asiasta, josta olen kirjoittamassa.
Tällä hetkellä ihan ensimmäisinä neuvoina, joita nyt pystyn ylipäätään antamaan mulla on kaksi itsellä toiminutta keinoa.

1. ota peili käteen tai vielä parempi jos seisot ison peilin edessä. Tuijota itseäs siitä peilistä, hauku itsesi maan rakoon sen peilin edessä. Näytä keskisormea ja ota vaikka viereen tyyny jota hakkaat välillä, mut älä irrota sitä katsetta. Pura sitä vihaa niin paljon, kun vaan on mahdollista. Siinä vaiheessa kun et enään jaksa tuntea sitä tunnetta, katso siihen peiliin uudestaan ja katso mitä silloin siitä näet. Katso todella tarkkaan jokaista piirrettä itsessäsi ja mieti niitä asioita jotka on sun mielestä rumia. Mikä siellä peilissä eniten häiritsee sun silmää? Tuijota vielä niitä asioita, kunnes et jaksa enää morkata itseäsi. Sitten otat ja katsot itseäs uudestaan. Nostat leukaa ja katsot ehkä jopa hieman ylimielisesti itseäs siitä peilistä, ihan joka kulmasta kun vaan pystyt näkemään. Siinä pisteessä oot väsynyt vihaamaan itseäsi.. Väsynyt etsimään niitä vikoja.. Katso siis mikä sussa vois olla kaunista, koska jotain kaunista on jokaisessa. Pyöri siinä peilin edessä ja vaan tuijota, auttaisko joku pieni muutos asiaan? Jos sulla on finni leuassa, niin se katoaa aikanaan. Lisäksi voit vielä itse vaikuttaa niiden tuloon vastaisuudessa, joten jos se häiritsee niin tee se ensimmäisenä. Auttaisko ehkä muuttaa hiustyyliä? Uusi väri tai leikkaus tekee ihmeitä. Mietin, mikä auttais parantamaan sitä mitä siellä näet, koska aina on jotain sellaista. Sitten vaan otat ihan itseksesi, riippumatta kenestäkään muusta ja teet sen ihan itsesi takia! Kysy vaikka uuden tyylin luoneelta kampaajalta, näytätkö nyt hyvältä. Kaikki sen tietää, että ne vastaa aina samalla tavalla, mutta sen kuuleminen on ihan oma juttunsa.

2. Sitten onkin aika nostaa pää pystyyn. Tää tulee olemaan varmaan vaikeinta koko prosessissa, mut jos et kärsi sydänvioista, niin etköhän sä siitä selviä. Homman jekkuna on se, että kaikki tietää kuinka kadulla, bussissa, junassa ja jokapaikassa tulee tilanne, kuinka joku tuijottaa sua. Vähän väliä tuntuu, että taas joku tuijottaa ja kyttää jossain suunnassa. Sun tehtäväs onkin katseen kääntämisen sijaan tuijottaa takasin. O ou, siis ei tuu tapahtumaan, eikö? Taitaa olla ensimmäinen ajatus jokaisella. Mut katse ei voi ketään tappaa. Jos vaikka voisikin, niin se tappais jokatapauksessa. Älä laske enään katsetta, anna itselles lupa olla se, joka kääntää päänsä viimeisenä. Se vaatii aivan uskomattomia ponnistuksia, oon itsekin kertaalleen meinanut purra kieleni rikki sitä tehdessäni, sydän hakkaa niinku vois pompata ulos rinnasta tai pysähtyä kokonaan, hiki kirpoaa otsalle ja tuntuu ettei pysty hengittämään. Se aika tuntuu ikuisuudelta.. Mut sit se tapahtuu.. Se toinen kääntää katseensa ensimmäisenä! Se todellakin tapahtuu. Sä pidit pääs pystyssä ja toinen käänsi päänsä, etkä antanut sen hetkeäkään tuijottaa sun päälakea taikka otsaa, vaan pidit pääsi pystyssä. Sitä tunnetta ei voi edes sanoin kuvailla, se on vaan ihan uskomatonta. Siksi mä pyydän sua tekemään sen, ihan vaan itsesi takia. Ekan kerran jälkeen se on kokoajan helpompaa ja kohta pystyt tekemään sen jopa tutummassakin ympäristössä, esimerkiksi koulussa. Ihmisten lähestyminenkin on helpompi aloittaa ihan tuntemattomista. Eli siis jos joku alkaa keskustelemaan sun kanssa esimerkiksi junassa/bussissa, niin otat ja koitat koota itses ees sen yhden lauseen ajaks. Pääasia on se, että mitä ikinä sanotkin/teetkin, niin teet sen pää pystyssä. Keskustelua on helppo saada aikaiseksi myös esim. netissä. Ihan eri asia kun kävellä koulussa keskella porukkaa mukaan rupattelemaan. Siitä on siis ihan hyvä alkaa. Osallistu rohkeesti johonkin keskusteluun netissä. Vielä parempi jos keskustelu on reaaliaikainen. Pääasia, että olet oma itsesi kaikessa muussa, paitsi siinä yhdessä asiassa. Heität ujouden nurkkaan ku rukkasen ja alat vaan höpöttää mukana. Hyvinkin pian käy niin, että joku siellä olijoista huomaa sut ja kiinnostuu susta ja sun ajatuksista, muistaa sut seuraavalla kerralla kun tulet mukaan keskusteluun ja moikkaa sun paikalletullessa ja lähtiessä. Siitä se alkaa. Sun ei edes tarvitse kertoa itsestäsi mitään, koska se mitä ja miten sä siellä juttelet tekee sen sun puolesta. Hetken päästä huomaat, että niitä on jo useempia. Tuut paikalle ja saat jo monta moikkausta, parhaimmillaan sulta jo kysellään kuulumisia. Tällöin sulla alkaa olemaan jo valmiuksia. Anonyymisti voit heittää mitä tahansa ajatuksia ruutuun. Vaikka sekin on aluksi aivan tajuttoman vaikeaa, niin hammasta purren vaan naputat ja painat entteriä ennen kun ehdit edes kerrata sitä, mitä juuri tuli kirjoitettua. Sä voit olla aito anonyymisti ja saada ajatuksillesi tukea ja tavata samanhenkisiä ihmisiä. Mikä parasta, vaikka kukaan ei edes tiedä kuka olet, niin joku alkaa välttämättäkin pitämään susta ihan vaan sun kirjoitusten ja ajatusten takia. Joissain paikoissa joissa on tiiviimpiä yhteisöjä järjestetään jopa "miittejä" jossa nämä ajatustenvaihtelijat pääsevät näkemään toisensa ihan oikeessa elämässä. Yleensä sinne tulee isompi porukka, joten ne ovat myös turvallisia. Sanoisin, että viimeistään sen jälkeen kun olet tavannut joitakin henkilöitä oikeassa elämässä ja huomaat, että heidän suhtautumisensa sinuun on edelleen ennallaan, niin ymmärrät miksi olet pitänyt pääsi pystyssä. Siksi, koska sinussa ei vaan ole mitään niin kamalia vikoja, jotka estäisivät sinua olemasta tekemisissä ihmisten kanssa. Piakkoin huomaat esimerkiksi koulun ryhmätöissä, että pystyt ottamaan paremmin kantaa asioihin. Pystyt osallistumaan keskusteluihin ja tuomaan itsesi näkyviin. Saattaa olla, että silloin joku ihan omasta koulustasikin huomaa sinut ja persoonallisuutesi. Tärkeintä on muistaa olla vastaanottava, jos joku tarjoaa sinulle seuraansa.

Niinkuin minulle joskus sanottiin aikanaan, niin kukaan ei tule sinua kotiovelta hakemaan. Myös muilla ihmisillä on paljon ongelmia itsetuntonsa kanssa, monilla myös masennusta. Ei ole siis kovin todennäköistä, että kukaan olisi tarpeeksi rohkea bongatakseen sinua kadulta. Loppujenlopuksi jos pystyt tekemään nämä asiat, jotka minulla auttoivat, niin huomaat kuinka vähän se oikeasti vaatikaan. Vähän vastaan tulemista ja pientä punnerrusta oman itsetunnon kanssa. Jälkeenpäin se tuntuu siltä. Suorittaminen on niin oma juttunsa, etten ihmettelisi jos jättäisit sen kokonaan tekemättä. En ihmettelisi yhtään vaikka et jaksaisi lukea koko kirjoitusta edes loppuun saakka. Varsinkaan sitä en ihmettelisi, jos ajattelet minun olevan vaan joku sekundamasentunut aikanaan, joka luulee tietävänsä jotain oikeista ongelmista. En ala niitä tässä puimaan, mutta sanon sen verran, että vaikeaa se oli minullakin aikanaan. Vaati myös minulta uskomattomia ponnisteluita kasata itseni edes jollakin tavalla. Haluan vaan yksinkertaisesti näyttää täysin uuden vaihtoehtoisen mahdollisuuden selvitä tilanteesta. Ei minulle kukaan kertonut muita vaihtoehtoja kun osallistua ryhmätoimintaan ja alkaa käymään koulussa. Se oli rehellisesti sanottuna aivan kamalaa omalla kohdalla. En voinut edes kuvitella hoitavani asiaa sillä tavalla, joten kehitin oman tavan selvitä asiasta. Toivottavasti siitä on myös sinulle apua.

Katso linkki, jossa monien mm. nuorien todistuksia miten he ovat päässeet masennuksesta...

http://kotisatama.net/fi/usko/todistajat/

http://kotisatama.net/fi/rukous/


www.radiodei.fi
www.tv7.fi


ps. minua auttoi Jeesus, kun Hän antoi syntini anteeksi ja sain lähteä seuraamaan Häntä, niin siihen jäi masennus...