Olen paljon lueskellut kirjoituksiasi. Todella mielenkiintoisia juttuja, ja hyviä pohdintoja!
Jos kirjan kirjoittaisit, ostaisin varmasti!
Nyt sinua ei ole näkynyt täällä, mitä kuuluu?
Jos kirjan kirjoittaisit, ostaisin varmasti!
Nyt sinua ei ole näkynyt täällä, mitä kuuluu?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Höh, vai ei ole näkynyt kun viimeksi 23.5. olen kirjoittanut Yksinäisyys-palstalle :).
Kiitos, olen aika hämilläni saamastani positiivisesta palautteesta. Jännä että moni on pitänyt vuodatuksistani. Joskus nuorena pääsin yhteen lehteen koululaisten kirjoituskilpailussa.
Olen miettinytkin, että yksinäisyysteemallahan moni laulu ja tekstikin on kai myynyt. Niihin lähes kaikki voivat samaistua jossakin elämänvaiheessa.
Vietin hyvin yksinäisen viikonlopun, kuten tavallista. Onneksi perjantaina sain piipahtaa kaverin luona.
Perjantai-illasta tähän iltaan olen ollut yksin. Viikonloppuna usein annan itselleni luvan nukkua vaikka kuinka pitkään. Oli hienoja iltoja kaikkina päivinä, joten kävelin paljon ja nautin saapuneesta kesästä. Tosin pääskysiä en ole vielä tavannut, mutta kyllä tuoksut ja vihreys tuntuvat jo kesältä.
Yksinäistähän tämä tietenkin on ollut. Kuten eräs tuttavani kerran kommentoi. "Olisihan se varmasti yksinäistä, jos ei olisi naista". Se on ihan oikein arvattu, mutta ehkä lähes aina yksin ollut on tottunut tähän. Tosin minullakinhan alkoi toissa kesänä tulla voimakkaita ahdituskohtauksia iltaisin. En en ehkä kyennyt käsittelemään kaikkia niitä pettymyksen ja yksin jäämisen aiheuttamia tunteita. Ne vaan vyöryivät pääni sisään ja ajatuksena oli vain lopettaa tämä kaikki.
Nyt saatuani viimein toimivia antidepressantteja, niitä ahdistuksia ei niinkään ole ollut. Valitettavasti ne hieman latistavat positiivisiakin tunteita.
Sinä ja muutamat muutkin ovat sanoneet pitävänsä näistä vuodatuksistani tällä palstalla. Miksihän niin on, koska normaalissa päivittäisessä elämässä koen olevani vähemmän pidetty? Tosin uskon, että moni voi pitää minua koppavana tai outona, vaikken sitä haluaisi viestittää mitenkään. Kuinkahan saisin annettua itsestäni rennomman vaikutelman? Usein pikaisissa kohtaamisissa olen hyvin jännitynyt, jopa pelokaskin. Syvyyteni päässee esille kai vasta sitten, kun koen oloni turvallisemmaksi. Olen oikeasti hyvin herkkä ja syvästi tunteva, mutta joudun hieman kovettamaan itseäni. Sairastuin kun kaipasin liikaa. Kaipasin sellaista, jota en kai voinut tavoittaa.
Terapeutti-kirjailija Hellsten on sanonut jotenkin: Kaikki kaipaamme tulla nähdyksi ja kuulluksi. Itse tunnen tarvetta tulla rakastetuksi, eli kai siis tuota samaa. Tunnen että ahdistukseni olisi juuri peräisin siitä, ettei tunne olevansa rakastettu. Siksi kai masennuslääkitys usein auttaakin, kun niillä rajoitetaan tunteita.
Kyllähän sitä kävellessä tuli taas haaveiltua, että entäs jos joskus ei enää olisikaan yksin? Moni on osannut tehdä asiat toisin, sillä he ovat tavoittaneet seurustelukumppanin. Heidän luulisi olevan hyvin ehjiä ja onnellisia.
Minun estyneenä, häpeäpersoonana, jo tässä iässä, on vaikea tavoittaa elämänkumppania. Taitaa vielä pärstäkerroinkin asettaa lisää kapulaa rattaisiin. Toisaalta, saattaisinhan kelvatakin jollekin naiselle. Ei sitä voi tietää, kun ei tunne juuri ketään sinkkunaista ja tuntemattomia on turha yrittää mennä jututtamaan.
Seurassa oli kirjoitus ikäisestäni sinkkunaisesta. Hän taisi asua stadissa ja oli hyvin menestyvä ja kaunis nainen. Hän sanoi, ettei koe jääneensä yksin, kun on ystäviä ja sukulaisia. Ja kyllähän mielekäs työkin auttaa pitämään liiat ajatukset poissa parisuhteesta.
Vertasin itseäni hieman häneen. Tekisiköhän lehti minustakin vastaavanlaisen jutun... :). Hänellä vaan tuntui olleen paljonkin enemmän seurustelukokemusta ja yhteisasumistakin.
Jos minusta kirjoitettaisiin vastaavantyyppinen haastattelu, olisi sen sanoma toisenlainen: En koe eläväni tyydyttävää elämää, koska en koe olevani rakastettu. Ehkä siksi en myöskään tunne olevani mitenkään tärkeä tai ainutlaatuinen ihminen. Ehkä minun tulisi loistaa elämäniloa ja rakkautta, jolloin joku mukava ja fiksu nuori nainen kiinnostuisi minusta. Mutta miten voi loistaa rakkautta, kun on kokenut jo yli 15 vuotta voimakasta erilaisuutta, häpeää, yksinäisyyttä? Toki mielialalääkitys antaa hieman etäisyyttä niistä voimakkaimmista tuntemuksista. Mutta onko lääkkeistä kuitenkaan tekemään minusta normaalia, joka todella uskoo olevansa rakastettu ja hyvä ihminen? Hyvin moni vanhempi nainen on sanonut, että joku nuori nainen saa/saisi minusta hyvän ja ajattelevan miehen.
Minulla on tapana aina hieman salaa ihastua, kun huomaan mukavan katseen ja hymyn. Ehkä sellainen kuuluu enemmän teini-ikään, mutta ujona on vaikea tehdä mitään.
Alkaa olla kohta aika jo mennä unia katselemaan.
Mukavaa alkavaa viikkoa!
Tuli mieleen tuosta kirjoituksestasi mm. se, että oletko miten syvällisesti miettinyt sitä, että RAKASTATKO SINÄ itseäsi. Itseään pitää voida oikeasti rakastaa,itselleen pitää olla lempeä ja anteeksiantava. Kuvittele joskus olevasi itsesi ulkopuolella ja katsele sieltä itseäsi. Tunnetko oikeasti rakkautta sitä ihmistä kohtaan joka sinä olet kaikkinesi.
Tietty tyhjyyden tunne voi olla sitäkin, ettei osaa rakastaa itseään. Kun rakastaa itseään, heijastaa sisäistä rauhaa ympärilleen. Eivätkä kaikki parisuhteessa olevat ole ehjiä ja onnellisia, jokaisella on omat traumansa. Juttele ihmisten kanssa, kaikenlaisten. Tutki ihmisiä, ihmiset ovat erilaisia mutta eivät kovinkaan erilaisia sinusta. Kaikki me yhdessä taistelemme täällä elämässä, kuka enemmän kuka vähemmän. Uskalla avata suusi vieraiden ihmisten seurassa ja huomaat etteivät he ole niin erilaisia kuin sinä.
Parisuhde ei aina tuo sitä puuttuvaa onnea. Entä jos itsensä tuntemisen prosessi onkin kesken? Yksi hyvä ystävä voi olla parempi kuin tuhat tuttua. Ystävä voi antaa hyväksymisen ja rakastamisen tunteen. Tunteen siitä että joku välittää. Jokainen kaipaa olevansa rakastettu, totta on että vuosien yksin oleminen rassaa. Mutta hyvä ystävä voi olla enenmmän kuin kullan arvoinen.
Kaikki, jotka ovat esim. läpikäyneet avioeron, alkavat kuin automaattisesti etsiä "partneria",kenties itse sitä edes tiedostamatta. Ihminen on sellainen, hän kaipaa "vastakappaletta". Tällaista se vaan on.
En rakasta, vaan ennemmin vihaan itseäni. Siksihän minun onkin vaikea tutustua ja seurustella avoimesti. Osut kommentillasi ongelmieni ytimeen.
Minun on sanottu näyttävän seesteiseltä ja itseeni tyytyväiseltä hyvännäköiseltä nuorelta mieheltä. Mutta sisäisesti minulla on käynnissä sisällisota. Kamppailua huonouden ja hyväksynnän välillä.
Tuossapa olisikin jännä idea, kun katsoisin useammin itseäni toisesta näkökulmasta.
Olen hieman uskaltanut nykyään tutustua uusiin ihmisiin ja olen kuten sanotkin, saanut huomata etteivät he olekaan lopulta niin erilaisia. Pitkään sosiaalisesta rajoittuneesta kärsineet alkavat luulla olevansa liian erilaisia. Minunkin tehtävä on olla enemmän tekemisissä ihmisten kanssa. Pelkään niitä tilanteita.
Lisäksi olen mielenterveysongelmieni vuoksi entistäkin rajoittuneempi. Tai kenties nämä kivut vievät parempaan elämään. Vaikea tämä yksinäinen taival on. Joku on ehdottanut, että jättäisin lääkkeet. Haluaisinkin, mutta pelkään vaipuvani ahdistukseen. Sitten vaipuisin epätoivoon. On siis otettava lääkkeet, etten ahdistu.
Minäkin ostaisin varmasti kirjan jos Yv sen joskus päättäisi kirjoittaa.
Koen olleeni aina hyvin syvästi tunteva ihminen. Herkkyys ja syvällisyys kuitenkin ovat vuosi vuodelta alkaneet tuntua enemminkin taakalta. Kuinka helppoa minullakin kentis olisi, jos en miettisi ja puntaroisi asioita liiaksi. Ennen kaikkea, etten miettisi omaa itseäni ja että olenko hyväksytty.
Kuten olen kertonutkin, useat ihmiset ovat kuvailleet minua syvälliseksi ja tunteelliseksi. Ehkä hieman nuorempana ajattelin tulevaisuudesta valoisammin. Vaikeaa minulla on aina ollut, mutta viimevuodet ovat olleet pahimmat (toistan taas itseäni). Ehkä ikäni on sellainen, jossa mietin saavutuksia ja mihin olen yltänyt. Tämä elämäntilanne ei tunnu tyydyttävältä. Minultahan puuttuu kaikki se, jota minä kaipaan.
On kai sanottu, että tunteminen on merkki terveestä ajattelusta. Mutta herkäksi viritettynä kaikki tuntuu vaikealta. En siis osaa hyödyntää lahjaani. Osaan siis puhua tunteista, ja kuvailla miltä minusta tuntuu. Ainakin ammatti-ihmisille minun on helppo avautua. Kuinka vaikeaa onkaan elää herkästi kokevana, kun ei kuitenkaan kykene olemaan onnellinen. Minun on siis vaikeaa tutustua ihmisiin, koska tarvitsen siihen hiljaisuutta ja aikaa. Siksi olen jäänytkin yksin. On melkoinen saavutus sinänsä tämä yksinäisyys ja nämä vuodet. Eivätkä ne tunnu lainkaan hyvältä.
Löysin taas kirjastosta mielenkiintoisen kirjan: 'Selviytymisopas työelämään ja sosiaalisiin tilanteisiin', Irmeli Laitinen.
Minun pahimmat ongelmani ovat vaikeudet vuorovaikutuksessa. En osaa/uskalla riittävästi olla äänessä ja tuoda itseäni esiin. Persoonani siis vaikenee ja seuraa haikeasti toisten elämää. Joku nyt ehkä miettii, ujoushan on vain hyväksi. Mutta ei, ei se sitä ole kun tuloksena on yksin jääminen ja pelkotilat ihmisten seurassa.
Haluaisin päästä sellaiseen työhön, jossa voisin jotenkin hyödyntää persoonaani. Rohkein ehdotus lienee ollut, että opiskele papiksi. Haluaisin kuitenkin hieman maanläheisempää, mutta ehkä jotenkin sellaista työtä, jossa saa kohdata ihmisiä. Huomatkaa, että haaveilen sellaisesta työstä ja olen sosiaalinen jännittäjä. Ehkä se pelkojen kohtaaminen olisi avain siihen, että lakkaisin jännittämästä. Etenkin viehättävien nuorten naisten läheisyys saa minut tuntemaan oloni pelokkaaksi ja epävarmaksi.
Minun on siis edelleen opeteltava itseni hyväksymistä. Jos olisin sujut itseni kanssa, enkä kokisi häpeää toisten seurassa. Silloin olisin ehkä pidetty ja mukava persoona. Nyt olen hieman ujo, hiljainen ja estynyt. Sehän tarkoittaa nykyajan tehokkuuskeskeisessä yhteiskunnassa juuri sitä epäonnistunutta ja yksin jäänyttä.
Satuin reilu tunti sitten kuulemaan radio-ohjelmasta loppusanoja. Siinä haastateltava otti esimerkiksi keskitysleireiltä selviytyneet ihmepelastujat. Vangit olivat säilyttäneet toivon. Heidän mielessään oli ollut hyviä muistoja ja he uskoivat pääsevänsä takaisin.
Minun ongelmani ovat tyhjänpäiväisiä verrattuna sodan julmuuksiin. Mutta ei kai ole meidänkään yksinäisten syytä lopettaa unelmointia. Jokaisella on hyviäkin muistoja, joista saa voimia. Mutta miten kehittää sosiaalisia taitoja ja tehdä elämä uudenlaiseksi? Pitää yrittää pitää yllä uskoa siitä, että joku päivä onni kääntyy. Ehkä se kuuluu masennukseen, että tahtoo nähdä tulevaisuudenkin epäonnisena. Mutta mikä saa minutkin takertumaan siihen negatiivisuuteen? Kunpa "POKS", kuin taikasauvalla, ajatukseni itsestäni tulisivatkin positiivisiksi. Menneet ajat tulisivat mukana, mutta ne eivät estäisi minua nyt onnistumasta. Alkaisin uskoa itseeni ja olisin sosiaalisempi ja luonnollisempi. Vapautuisin häpeästä, jolloin vuorovaikutus olisi avoimempaa.
Tarkkailen joskus ihmisiä. Monet ovat eheämpiä ja he eivät häpeä itseään. Moni rakastunut on tullut eheämmäksi. Ei siinä ole kyse vain seksuaalisuudesta, vaan hyväksytyksi tulemisesta kokonaisuutena. Moni yksinäinenkin vaikuttaa onnelliselta.
Viime kesänä eräs yläasteaikaisen koulukaverin äiti kertoi pojastaan, ja kuinka hän oli saanut vaimon ja lapsia. Kysymys minulle oli suora ja se tuntui aika tyrmäävältä: "Onko sinulla kumppani, vai oletko yksinäinen?".
Itse asiassa, en nyt koe olevani ihan yksin. Onhan minulla muutama kaveri, joiden kanssa soitellaan ja välillä nähdäänkin. Sitten on luokkakavereita opiskelupaikoista. Heitä näen vain koulussa tai sattumalta kaupungilla moikataan.
Elämäni on siis loppujen lopuksi hyvin tyhjää. Kai naapuritkin pitävät ihmemiehenä!? "Aina se lähtee yksin ja tulee yksin. Harvoin sen seurassa kaupungillakaan ketään on. Se taitaa olla tosi yksinäinen. Mikseihän sillä ole naista, tai ei sitä koskaan ainakaan näy? Onkohan se jotenkin 'rajoittunut'? Se kyllä vaikuttaa ihan terveeltä, vaikka aika estynyt se on. Se kyllä vaikuttaa ihan mukavalta ja kohteliaalta herralta".
Mutta he eivät voi tietää, miten paljon hän pelkää. Hän on yksin vain pelkojensa ja epävarmuutensa takia. Arvaa vaan, ottaisiko hän elämäänsä mukavan, sopivan nuoren naisen? Mutta hän ei osaa kohdata ketään vapaata naista. Koska hän ajattelee itsestään negatiivisesti. Se negatiivisuus ei useinkaan näy ulospäin. Pikemminkin moni luulee, että nuorella miehellä menee hyvin ja että hän on tyytyväinen ja itsellinen mies. He eivät useinkaan ymmärrä, miten yksinäinen ja onneton se mies onkaan. Sananlaskukin sanoo: "Moni kakku päältä kaunis". Yksinäinen mies lievittää tyhjyyttään kävelemällä iltaisin hypomaanisesti, 2-3 tuntia yleensä kerrallaan ja joskus viikonloppuisin sama kaksi kertaa päivässä. Onneksi hänellä on päivisin työtä tai koulua, ettei sekin aika mene täysin yksin.
Lisäksi mies on lääkitty mielialalääkkein. Ne estävät häntä vaipumasta synkkyyteen ja ahdistukseen. Moni täyttää tyhjyyttään alkoholilla tai maanisella työnteolla. Mies myöntää, että onhan lääkityskin jonkinlainen tyhjyyden täyttäjä. Papereissa lukee masennusta keskivaikeasta vaikeaan. Niissä on myös paljon toiveita kuolemisesta. Jotain muutosta lienee tapahtunut, koska kuolemantoiveet ovat lähes hävinneet. Tai sitten ne on vain sammutettuina essitalopraamin avulla.
Mutta miksi mies on yksin ja onneton?
-Siksi, koska hän tuntee olevansa jotenkin huono ihminen.
Kuinka se huonous ilmenee?
-Hän vaan tuntee olevansa sellainen. Ei pysty olemaan luonnollinen, vaan on melko estynyt ja arka.
Miten ulkopuolinen kuvailisi miestä?
-Ehkä kokisi miehen rauhalliseksi, luotettavaksi, tunnolliseksi. Tarkempi tutustuminen paljastaisi varmaan jännittyneisyyttä ja estyneisyyttä.
Miten miehen itseviha /-rakkaus ilmenee?
-Viha on ainakin liiallista ankaruutta ja negatiivista ajattelua.
-Itserakkautta on ainakin se, että ruokkii ja ulkoiluttaa itseään, sekä huolehtii hygieniasta ja vaatetuksesta. Välillä myös antaa itselleen lempeitä ajatuksia ja antaa itselleen luvan olla hyvä tyyppi.
Miten hän voisi lisätä itsensä rakastamista ja hyväksyntää?
-Sitä onkin vara lisätä! Hänen tulisi sisäistää se ajatus, että kaikki olemme hyväksyttyjä ja itsensä häpeäminen olisi syytä lopettaa. Jo Raamattukin kehottaa rakastamaan itseään yhtä paljon kuin muitakin.
Miksi hän ei vain voi lopettaa itsensä mollaamista ja alkaa ajatella itseä hyvänä miehenä? Miksi hänen on vaikea antaa itselleen lupaa olla se mukava, hyvännäköinen ja onnistuva mies, sellainen millaisena toiset hänet näkevät? Alkaa ajatella itsestään pelkkää hyvää ja lopettaa negatiivisten asioiden syöttäminen.
-Tuohon on vaikea vastata. Hän on lapsesta saakka oppinut sen negatiivisen minäkuvan ja siitä luopuminen on hankalaa. Ehkä se voi tuntua jopa pelottavalta. Luopua tutusta ja turvallisesta pessimistisestä asenteesta.
Onko se negatiivinen minäkuva sitten hyvä tapa suhtautua itseensä?
-Ei tietenkään. Ei se ole tervettä ja sillä tavalla pärjää huonosti työelämässä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Moni työnantaja käyttää arkoja hyväkseenkin.
Kuinka negatiivisesta positiiviseen?
-Muutos lähtee epäkohdan löytämisestä ja myöntämisestä. Pitää sanoa itselleen ja vaikka ystävälle/terapeutille/puolisolle/lääkärille/naapurille/baarimikolle/papille/kassalle/kirjastontädille yms. että kylläpä minä ajattelenkin itsestäni negatiivisesti. Seuraava vaihe onkin pitkä ja vaikea, kun on aloitettava itsensä kehuminen ja hyväksyntä. Pitää nähdä itsestään niitä hyviä puolia ja jättää se negatiivinen ajattelu vähitellen pois. Meidän tulisi ottaa mallia lapsista. Hehän tietävät arvonsa, eivätkä kysele sitä liikaa. Jos he näkevät mukavan leikkipuiston, on sinne kirmattava mitä pikimmiten. Eikä siellä koeta häpeää, vaan riemuitaan ja iloitaan.
Näyttää sille että olet kahden vaiheilla. Haluat olla elinvoimainen nuori mies joka kaupungilla huitoo takki auki mp3- soittimet korvilla ja haaveilee maanisilla kävelyretkillään kuinka seksikäs ja suosittu tämä on. Toisaalta haluaisit jo vähän kuin aikuistua, miehistyä jykeväksi mutta lempeäksi isä-hahmoksi jonka seurassa hehkeä vaimo tuntee olonsa turvalliseksi ja tyttömäiseksi.
Mikä on se biisi kun laulaa: "Kaiken takana on nainen, joku jota rakastaa, kaiken takana on nainen..." Ärsyttävä mainos. Varmaan se on miehen "tehtävä" valloittaa joku hameenväen edustaja ja sitten muija voi levittää jalkansa, ja jos kokonaisuus ei miellytä, niin ainahan voi vaihtaa baaria jossa on uusi jono miehiä.
Sosiaalisten ja pelimiesten maailma odottaa uutta uhriaan tuota herkkää ihmistä kohtaan joka ei osaa pelata elämän peliä. Mieti jos saat pojan niin sitten hän joutuu kärsimään myös jos geenit periytyy. Ehkä meidän hullujen on vain parempi vetäytyä yhteiskunnasta kun kukaan ei meistä kumminkaan piittaa.
En minä kuuntele musiikkia kävellessäni. Silloin kuuntelen liikenteen melua, lasten ilakointia tai lintujen lirkutusta. Mainitsemasi "Kaiken takana on nainen" on Matin ja Tepon renkutus.
Saattaa olla, että onkin parempi kun ei jälkikasvua siunaannu. Tosin sinähän olet vielä hyvin nuori, joten eipä tiedä vaikka naisen ja perheen saat. Itse koen tulleeni jo ehtooikään, kun nuoret naiset vain nakkelevat niskojaan. Tosin lenkillä ollessani jotkut neidot katsoivat hieman pidempään. Täytyy huomata mahdollisimman monet ihmiset. Sitten mahdollisuudet voivat lisääntyä. Etenkin humalassa jotkut naiset ovat tulleet sanomaan, että asumme samassa talossa tai ovat nähneet lenkillä.
Juuri äskettäin lenkillä juttelin koulututtavan kanssa. Tuntuihan se vähän haikealta katsoa, kun hänen lapsensa ovat jo kouluiässä. Minulla ei edes ole perheen toista puolikasta. Hyvin säälittävää nysväystä. Yleensä perheessä on vähintää kaksi aikuista. Minun perheessäni on vain yksi lapsellinen :D.
Taidan hieman aloittaa kirjaa, jonka tänään lainasin: "Tahdon lentää, Ajatuksia tarkoitusta etsivälle" (Satu Pusa). Joku on sanonut minulle, että kattele nainen niin tulee tarkoitusta elämään. Onhan se totta, mutta miten hänet kattelen? Kyllähän näen jatkuvasti viehättäviä naisia, mutta siihenpä se sitten jääkin. Jos olisin sosiaalisempi ja supliikki, en minä olisi yksin jäänyt. Terkkari sanoi minulle keväällä, että ei paljoa tarvisi tapahtua, että jonkun kanssa tulisi säpinää. Mutta kun jätkä on aina ollut niin hemmetin arka! Komea ja urheilullinen mies ja pelkää!
Tänään pelotti taas aika voimakkaasti kävellessäni kaupungilla. On se kumma, että joku toinen päivä se sujuu ilman haittaavaa pelkoa ja toisina päivinä on taas niin outo olo. Vaikka lääkityskin on joka päivä sama. Uskon, että pelokkuus johtuu mielialastani. Kun uskon itseeni, pelkään vähemmän.