Olen jutellut ystävieni kanssa ja lukenut myös tältä palstalta kokemuksista lääkkeellisestä keskeytyksestä. Tuntuu olevan todella yksilöllistä kuinka sen kokee. Toiset kokevat pientä kipua ja vuotoa ja toiset menevät taas todella huonoon kuntoon. Kuinka sinä koit lääkkeellisen keskeytyksen? Itse joudun kokemaan sen tulevalla viikolla...
Suuret yksilöll. erot???
Lääkkeellinen keskeytys
13798
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 7 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Voi hyvä ihminen, ei sinun tarvitse käydä läpi tuollaista. Anna lapsesi elää. Hän on ihan oma yksilönsä, jolla on oikeus kehittyä, kasvaa, syntyä, oppia asioita, haistaa, maistaa, saada omia lapsia jne. Älä tapa häntä. Anna mieluummin vaikka toisten kasvatettavaksi, kunhan hän vain saa olla rauhassa sisälläsi.
En ylipäätään ymmärrä, miten mietit omaa oloasi, kun olet surmaamassa toista yksilöä. Kuinka vähällä sinun pitäisi päästä, kun toinen menettää koko tulevaisuutensa iloineen ja suruineen?
Olen itse teiniäidin lapsi. Kun äitini tuli raskaaksi, hänen sosiaalinen asemansa oli huonompi kuin kellään nykyään tässä maassa. Silti olen ihan tolkullinen aikuinen ihminen ja minulla on jo omakin perhe, ja äitinikin on sanonut, että loppujen lopuksi minä olen antanut hänen elämälleen paljon merkitystä. En ole ollut mikään mallilapsi, mutta ainakin olen elossa enkä jossain kuopattuna, nimettömänä ja unohdettuna.
onko sikiö kuollut jo, tai sairas, tai äiti raiskattu, tms....?????
Etpä tiedä sinäkään, oliko edellisen äiti raiskattu tai oliko lapsi sairas.
Mahdoiks ees keksii ihan ite?
Hei,
mulla oli ainakin aika rankka kokemus. Vuoto alkoi oikeestaan vartin päästä siitä kun lääkkeet oli laitettu ja mulla oli tosi tosi kipeetä kun oksensin kipulääkkeet pois enkä halunnut piikillä lääkettä koska siitäkin oli seurauksena luvassa pahaa oloa. Pystyin kaksi tuntia vuodon alettua pitämään Panacodin sisällä ja sitten alkoi kipukin siitä hellittää. Pari päivää olin tosi kipeenä ja panacodin voimalla menin (onneksi sisko on lääkäri niin määräsi mulle, sairaalasta en saanu muuta kun ohjeen että ota buranaa jos sattuu, mutta minulla ei ainakaan burana auttanut ollenkaan sen verran kipeenä olin). Mutta sattui melko paljon varsinkin ilman kipulääkettä ja tuntui muutenkin aika pahalta. Pahin kipu oli kyllä parissa tunnissa ohi ja lääkkeet auttaa ei sitä kannata pelätä kauheesti. Ainiin ja kipuun auttaa kummasti kun löytää mukavan asennon, mulla sattui toisella kyljellä tosi paljon ja toisella paljon vähemmän niin että oli ihan siedettävää olla.
Aika rankka kokemus oli, henkisesti varsinkin, mutta loppupeleissä suhteellisen nopeasti ohi. Olin vasta rv 5 joten vuotokin oli periaatteessa suhteellisen vähäistä. Tai ensin tosi runsasta mutta alkoi vähenemään aika nopeasti. Kannattaa varata kotiin kipulääkettä ja joku kaveri tueksi mukaan niin siitä kyllä selviää.
Voimia sulle, älä välitä näistä paasaajista täällä, eivät todellakaan tiedä millaista on tehdä kyseinen päätös. Itse luin näitä kirjotteluja viikkoa ennen keskeytystä ja itkeskelin tilannettani ja lapsen mahdollisuuksia ja halusin niin monesti päättää että pidänkin lapsen. Muutenkin täällä oli aikamoisia kauhutarinoita nimenomaan lääkkeellisestä keskeytyksestä ja sitten nämä jotka huutelevat meitä "aborttiväeksi" ja ties miksi muuksi.
Kaunis Kiitos kannustavista sanoista! Tuntui kuin olisin lukenut omia ajatuksiani kirjoituksestasi. Uskon myös, että se henkinen kipu on se suurin kipu. Nyt on selvinnyt, että kaavinta on edessä. Voi tätä sydämessä olevaa tuskan määrää!
No kiva että joku sai tältäkin palstalta konkreettista apua tuntuu että täällä vaan syyllistetään ja saadaan pahaa mieltä aikaseksi.
Musta tuntu tosi pahalta ultrasta aina sinne itse toimenpiteeseen asti ahdisti kokoajan enkä oikein pystynyt syömään tai oikein olemaankaan kun vaihtoehdot pyöri mielessä. Itsessäänhän tuo kaavinta on sikäli pieni positiivinen uutinen että se on ainakin nopeasti ja helposti ohi. Minä sain syödä diapamia kaks päivää kun en pystynyt ahdistukselta olemaan ennen toimenpidettä.. Tiesin ite silti kokoajan ettei ole muuta vaihtoehtoa mutta se ei siitä sen helpompaa tehnyt. Toivottavasti sulla menee kaikki hyvin ihan sen toimenpiteen osalta ja henkinenkin puoli siitä tasottuu. Sen voin sanoa että itelläni kyllä helpotus oli suuri kun keskeytys oli tehty ja se paha olokin ja ne hormonaaliset tunteiden heittelyt tasottu parissa päivässä. Enkä ole kertaakaan katunut. Moni muu voi toki katua turha hyökätä nyt kenenkään minua vastaan. Kerron tässä vain miten itse koin tilanteen. Ikinä en ole niin vaikeaa päätöstä joutunut tekemään vaikka se olikin alusta asti se yksi ja ainoa ratkaisu.
"oikeasta" ja "parhaasta" teosta seuraa ahdistusta ym. henkistä ongelmaa, eihän kyse ole kuin luomen tai hampaan poistoon verrattavasta toimenpiteestä, vai..?
Yleensä sitä ei kadukaan ihan heti ja ensimmäinen tunne on helpotus, vaan se voi tulla myöhemminkin erilaisten tilanteiden myötä.
Syyllisyys on ymmärrettävää operaatiosta jossa jokaisessa, tavasta riippumatta surmataan elämänsä alussa oleva pieni ihminen.
Minua ahdisti ja tuntui pahalta koska toivoin niin paljon että tilanteeni olisi eri. Että voisin pitää lapsen. Että rakastaisin lapsen isää ja haluaisin lapsen tämän kanssa. Että olisin eri tilanteessa elämässäni. Halusin lapsen mutta tiesin etten voi sitä pitää. Siksi se tuntui pahalta. En koskaan ollut toivonut lasta ja olin aina tunnollisesti huolehtinut ehkäisystä. Raskaaksi tuleminen yllätti minut täysin mutta itselleni en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin keskeytys. Se ei silti tarkoita sitä etten olisi enemmän kuin mitään toivonut että voisin pitää lapsen.
Meidät on kaikki kasvatettu eri tavalla, uskomaan erilaisiin asioihin ja tekemään erilaisia päätöksiä. Minun kohdallani tämä oli ainoa oikea ratkaisu. Lasten aika on myöhemmin. Ja ennen kaikkea miehen kanssa jota rakastan. En halunnut lapselleni rikkonaista perhettä heti alkuun, että hän kasvaisi isäpuolen kanssa ja sisarusten kanssa jotka eivät kuitenkaan olisi täysiä sisaruksia. Haluan kokonaisen perheen ja lapsia vain yhden miehen kanssa. Tämä ei ollut se mies. Mikä sinä olet minua syyllistämään olen sen itse tehnyt jo kauan sitten. Silti en päätöstäni kadu.
sitten jos joskus tilanne on muuten kaikinpuolin halutunlainen, mutta et niitä lapsia enää saakaan. Ei kaduta sitenkään..? Ja tosiaan, se ero voi tulla siinäkin vaiheessa kun lapsi on syntyny...ja se sitten niistä ruusunpunasista ydinperhe illuusioista. Jos lisää lapsia haluaa (ja SAA!) niin ne on väkisinkin sisaruspuolia.
Tottakai voi tulla ero missä vaiheessa vaan. Lähtökohtaisesti haluan kuitenkin että olen edes joskus pitänyt lapseni isää itselleni oikeana miehenä.
Aina voi spekuloida mitä jos tulee ero tai mitä jos en tulekkaan enää raskaaksi. Varmasti silloin tämäkin asia nousisi pintaan. Uskon ja toivon kuitenkin että saan ja vieläpä ihanan miehen kanssa joten mikäpä tässä odotellessa. Pohditaan näitä asioita sitten jos ne joskus tulevat eteen. Toivon kovasti että ei. Ja siinä tapauksessa etten lasta voisi itse saada voisin hyvinkin adoptoida. Tärkeimpänä pidän että lapsillani on kaksi vanhempaa jotka lähtökohtaisesti haluavat olla yhdessä. Oli yhteisiä lapsia tai ei.
Täällä muutenkin jauhetaan paljon siitä miten nainen selviää lapsen kanssa hyvin yksin ja isää ei tarvita ja isyyden tunnustamiseen voidaan pakottaa. Ydinperheitä ja haaveita sellaisesta ei kunnioiteta ollenkaan, ei edes ajatella sitä että kyllä lapsen vaan on paras mahdollinen kasvaa sellaisessa. Minä en halua lapselleni yhtään vähempää. Siksi tein ratkaisuni.
Voin kertoa, että minulle kokemus oli ainakin sellainen että en enää ikinä halua samaa kokea uudestaan. Tällä en tarkoita fyysistä - vaan nimenomaan henkistä kipua.
Fyysisesti en tuntenut kipuja oikeastaan juurikaan. Samalla kun laitettiin ne tabletit kohdunsuulle sain kipulääkettä. En muista että olisin juurikaan sen jälkeen tarvinnut edes kivun vuoksi lääkettä.
Runsas vuoto alkoi minulla kotona niin rajuna, että olin melkein "taju kankaalla". Tämä on kuulema harvinaista kerrotiin minulle kun otin yhteyttä sairaalaan koska itsekin jo pelästyin. Verenhukka oli todella suuri ja kesti hyvin pitkään toipua jo ihan fyysisesti.
Jos voisin palata siihen hetkeen, en tuohon ryhtyisi mistään hinnasta.
Olen kuitenkin jo sinut tapahtuneen kanssa ja minulla on kotona liuta lapsia joista huolehtia.
Vaikka olinkin 100% varma että keskeytys on ainut oikea vaihtoehto siinä tilanteessa, asiat näkee kuitenkin eri tavalla kun aikaa kuluu ja mieli voi muuttua. Jopa sellaisellakin ihmisellä kuin minulla joka aina olen tarkkaan harkitsevainen ja pitkään mietin asiat enkä koskaan ole haihatellut tai ollut mikään tuuliviiri isojen päätösten suhteen.
itse tein lääkkeellisen keskeytyksen eilen (8 2 rv) ja selvisin kivuitta. Tottakai supistukset vähän tuntuivat, mutta ei se paljoa kuukautiskivuista poikennut. Särkylääkkeenä otin yhden panacodin ja se auttoi koko koettelemuksen ajan. Enemmän se sattui henkisesti kuin fyysisesti.