Rippikoulun ja Prometheus-leirin tavoitteet ja päämäärät ovat niin erilaisia, että molemmille leireille on taatusti paikkansa. Kuitenkin niillä on myös yhteisiä piirteitä, ja useimmissa tapauksissa protuleireillä käytetyt ratkaisut ovat tuottaneet parempia tuloksia. Listaan nyt teesejäni, joita noudattamalla rippileirit saisivat entistä enemmän nuoria sidottua entistä vahvemmin mukaan toimintaansa, kun rippileireistä tulisi entistä motivoivampia, hyödyllisempiä ja kiinnostavampia. Eräiden palstalaisten näkökulmasta toimin siis, jos en paholaisen asianajajana, niin ainakin paholaisen managerina - olenhan itse agnostinen ateisti. :P Toiveenani on, että monille nuorille tärkeä rippikoulu- ja isostoiminta muuttuisi entistä hyödyllisemmäksi ja kehittävämmäksi. Käsitykseni rippileirien käytännöistä ovat oman kokemuksen puutteessa toisen käden tietoa, joten korjatkaa vapaasti mahdolliset asiavirheeni.
---------------------------------------------
TEESI 1: ANTAKAA NUORILLE TODELLISTA VASTUUTA
Rippileirillä itse sisällön suunnittelu ja opettaminen kuuluu aikuisille, palkatuille ihmisille: papeille ja nuorisotyöntekijöille. Isosten tehtävä on luoda ryhmähenkeä ja kehittää kevyttä iltaohjelmaa leiriläisille. Tämä on toki tärkeää leirin tunnelman kannalta, mutta silkkaa nappikauppaa verrattuna protuleirin appareiden (eli isosten ikäisten apuohjaajien) rooliin leirillä tai nuorten tehtäviin Prometheus-leirin tuki ry:ssä.
Prometheus-leiritiimissä kaksi aikuista ohjaajaa ja viisi apuohjaajaa suunnittelevat leirin ohjelman alusta asti yhdessä, tasavertaisina. Myös päävastuu leirin eri teemojen suunnittelusta ja vetämisestä on jaettu suunnilleen tasan tiimin jäsenten kesken. Suurin osa leirin ohjelmasta on siis isosikäisten tekemää. Ohjaajana työskentelen 15-vuotiaiden kanssa, jotka kykenevät niin luovaan, motivoituneeseen, huomiokykyiseen, ahkeraan ja ennen kaikkea vastuulliseen toimintaan, etten häpeä hetkeäkään tunnustaa heitä tasavertaisiksi työtovereikseni. Prometheus-leirin tuki ry:n aktiiveista merkittävä osa on alaikäisiä; 16-vuotias saattaa kouluttajana kouluttaa aikuista ohjaajaa tai rekrytoijana arvioida tämän kykyjä ja ominaisuuksia ja olla sijoittamassa tätä niiden mukaisesti sopivaan tiimiin. Tämä kaikki on mahdollista, koska nuoriin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus kantaa vastuuta.
Rippileireillä papin ja nuorisotyöntekijän osuutta ei voi poistaa, mutta isosten vastuulle kannattaisi antaa entistä suurempi osa leirin sisällöstä, ja ennen kaikkea siitä oleellisesta ydinasiasta, mitä se sitten rippileirillä onkin. Ottakaa isoset mukaan myös isoskoulutuksen, uudistuksista tiedottamisen ja muiden seurakunnan tapahtumien suunnitteluun ja järjestämiseen. Tällainen luottamus motivoisi isosia, ja he pääsisivät oppimaan uusia taitoja ja kehittymään - puhumattakaan käsiteltävien asioiden syvemmästä pohtimisesta. Heistä kasvaisi vastuullisempia ja seurakuntaan sitoutuneempia ihmisiä. Samalla isoset toimisivat myös hyvänä esimerkkinä leiriläisille.
TEESI 2: KUUNNELKAA LEIRILÄISIÄ
Rippileirillä on oppitunteja. Siellä opetetaan asioita, tehdään muistiinpanoja, jopa valmistaudutaan loppukokeeseen, ihan kuin koulussa. Tälle on epäilemättä syynsä, onhan rippikoulun tarkoitus nimenomaan opettaa tiettyjä kristinuskon oppeja ja käytäntöjä. Kannattaa kuitenkin kohdata todellisuus: se on yleensä kuivaa, ja vähiten leiriläisiä motivoiva asia leirillä.
Prometheus-leirillä oppituntien sijaan on keskusteluita. Jokainen saa sanoa mielipiteensä, jokaista kuunnellaan. Metodi ei sovellu valmiiden totuuksien välittämiseen, joten se ei voi olla rippikoulun pääasiallinen työskentelytapa. Kuitenkin keskustelujen merkittävä lisääminen antaisi leiriläisille mahdollisuuden tuntea itsensä tervetulleiksi seurakunnan toimintaan aktiivisina subjekteina. Se myös kannustaisi heitä pohtimaan omaa suhdettaan kirkkoon, uskontoon ja Jumalaan paljon syvällisemmin kuin pelkkä dogmien ulkoa opettelu. Vannoutuneet ateistit eivät usko, vaikka kuinka opettaisi, ja jos joku menettää uskonsa siksi, että sai itse pohtia asioita... no, se siemen on pudonnut kalliolle joka tapauksessa. Keskustelujen suunnittelun ja vetämisen voisi antaa isosten tehtäväksi, mikä vahvistaisi heidän rooliaan leirillä (ks. edellinen teesi). Miettikää nyt: kumpi motivoi ja sitouttaa paremmin, avoin keskustelu ringissä patjojen päällä lattialla istuen tai maaten, vai muistiinpanojen tekeminen pulpetissa?
Leirin aika on toki rajallinen, ja keskusteluihin käytetty aika on pois opetuksesta. Rippikoulussa on kuitenkin eräs hyvä keino, joka ei sovellu protuleirin keinovalikoimaan lainkaan: oppitunnit ennen leiriä riparitapaamisissa. Leirillä menetetyn ajan voi korvata lisäämällä oppitunteja ennen leiriä.
TEESI 3: PIENENTÄKÄÄ RYHMÄKOKOA
Johan sen sanoo kokemus peruskoulustakin, että mitä pienempi ryhmäkoko, sitä enemmän aikaa jää yksilöille ja sitä parempia ovat motivaatio ja tulokset. Tavallisella Prometheus-leirillä on enintään 15 leiriläistä, tavallisella rippileirillä saattaa olla jopa yli 50.
Ilman Jumalan henkilökohtaista puuttumista peliin ei 50 hengen porukka muutu viikossa yhtenäiseksi ryhmäksi, jossa kaikki ehtivät tutustua kaikkiin, joihinkin ehkä jopa paremmin kuin pitkäaikaisiin ystäviin (ks. seuraava teesi). 15 7 -henkisellä protuleirillä tämä on mahdollista, ja riparillakin voisi päästä aika pitkälle, jos leiriläisiä olisi huomattavasti nykyistä vähemmän. Samalla kaikki leiriläiset saisivat opiskelussaan enemmän apua ja huomiota papilta ja nuorisotyöntekijältä, ja keskusteluissakin (ks. edellinen teesi) he pääsisivät tuomaan omia ajatuksiaan enemmän esiin.
Joku vetoaa tässä vaiheessa varmasti samaan, kuin koulutkin: pienempiin ryhmäkokoihin ei ole resursseja. Tämä olisi kuitenkin ev. lut. kirkon täydellisen hampaattomuuden myöntämistä. Jos mahtava, kirkollisveroja keräävä valtionkirkko ei pysty samaan kuin lähes kokonaan vapaaehtoistyöllä toimiva nuorisojärjestö, on kirkolla kenties syytä ottaa Prometheus-leirin tuki ry:stä mallia muutamassa muussakin asiassa. Lisäksi ongelmaa lievittäisi motivoitumattomien jättäminen suosiolla pois leiriltä (ks. teesi 5).
TEESI 4: HAJAUTTAKAA LEIRILÄISET
Protulla on ratkaistavanaan ongelma: ajattelu ei ole in, saati sitten leikkiminen. Ja uskonasioiden ajattelu, se se vasta out onkin - tässä seurakunnat ovat vielä suuremmassa pulassa kuin Protu. Kun 15-vuotiaat laitetaan kavereidensa - ja vihamiestensä - kanssa samalle leirille, vaaditaan palavaa pensasta huomattavasti suurempi ihme, että ryhmän jäsenet kykenevät heittämään totutut roolinsa nurkkaan ja olemaan omana itsenään. Kovikset ovat koviksia ja nyhveröt nyhveröitä, suositut sosiaalisia ja epäsuositut yksinäisiä, kenties yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä vaikeuttaa ryhmädynamiikan edistymistä kuin miinakenttä raviradalla. Ja kun ryhmädynamiikka ei pelitä, työrauhalle voidaan heittää haikeat hyvästit. Avoimuudesta ei kannata haaveillakaan. Tätä ei muuta nohevinkaan leiritiimi.
Protun ratkaisu on, että leirit on hajautettu ympäri maata, ja leirille suositellaan lähdettäväksi yksin, ilman kaveria. Yli kolmen hengen porukoita ei edes toivomuksesta päästetä samalle leirille. Näin lähes kaikki leiriläiset ovat toisilleen entuudestaan tuntemattomia, eivätkä vanhat roolit ole kahlitsemassa toimintaa. Kyllä se luokan koviskin kuuntelee toisten mielipiteitä, kertoo tärkeistä ihmissuhteistaan ja leikkii absurdeja halileikkejä, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Leiriläiset eivät häiritse työrauhaa, he tekevät parhaansa edistääkseen sitä.
Ottakaa mallia. Kehottakaa nuoria lähtemään riparille vähän kauemmas kuin kotiseurakunnan leireille ja ilman kavereita. Tätä edesauttaa myös se, että leirit ovat paljon nykyistä pienempiä (ks. edellinen teesi), ja siten niitä on enemmän --> myös valinnanvaraa on ihan eri tavalla. Huomaatte, että työrauhaongelmat vähenevät, motivaatio kasvaa ja kaikki sujuu entistä paremmin.
TEESI 5: PAINOTTAKAA LEIRIN VAPAAEHTOISUUTTA
Jos jonain päivänä yksi leiriläinen kertoo tulleensa vetämälleni protuleirille, koska vanhemmat pakottivat, tiedän, että tiimilläni on käsissään paha ongelma - toivottavasti en koskaan joudu kokemaan tätä. Jos ongelmia todella syntyy, lupaan pitää loppujuhlassa tämän leiriläisen huoltajille erittäin tiukkasävyisen kahdenkeskisen juttutuokion. Häpeäisivät.
Yksikin pakotettu leiriläinen aiheuttaa protuleiritiimissä melkoisen kriisin. Käytännössä jokaisella tavallisella rippileirillä on mukana tällaisia nuoria (poikkeuksena ehkä esim. vaellusriparit ym. leirit, joihin valikoituu vain motivoitunutta porukkaa), ja ilmeisesti joissain tapauksissa jopa enemmistö leiriläisistä. Seuraukset näkyvät: tälläkin palstalla spekuloidaan sillä, voiko itsensä pelleillä ulos rippileiriltä. Häirikkö ei pilaa vain omaa leiriään, vaan myös kaikkien muiden. Se tekee leirin tunnelman luomisesta mahdotonta, ja jopa asiasisältöjen käsittely muuttuu vetäjienkin puolesta tervanjuonniksi. Kumpi on tärkeämpää, konfirmoitujen määrä vai laatu? Onko parempi saada lähes kaikki suomalaisnuoret käymään ripari vaikka väkisin, vai ottaa mukaan vain todella halukkaat, jotka saisivat nykyistä paremman leirikokemuksen ja paljon todennäköisemmin ryhtyisivät aktiivisiksi seurakuntanuoriksi?
Tietenkään seurakunnat eivät pakota nuoria rippileirille. Vanhemmat sen sijaan useinkin pakottavat. Seurakunnille ei olisi suurikaan vaiva julkaista tiedotetta, jossa vanhempia kehotettaisiin keskustelemaan lastensa kanssa siitä, haluavatko nämä mennä rippikouluun vai eivät, ja jos haluavat, niin missä muodossa he sen mieluiten suorittaisivat. Tiedotteessa pyydettäisiin vanhemmilta, että nämä eivät pakottaisi lapsiaan riparille pilaamaan muiden leirikokemusta. Samalla voisi muistuttaa, että rippikoulun voi käydä myös myöhemmin, eli tilaisuus ei ole ainutkertainen.
-------------------------------------------
Mikään näistä teeseistä ei ole evankelis-luterilaisen kirkon oppien vastainen tai puutu rippikoulun opetuksen asiasisältöihin mitenkään, vaan käsittelee ainoastaan metodeja. Ateistina minun on turha lähteä tässä kritisoimaan uskonnon sisältöä - pyrin sen sijaan tarjoamaan vaihtoehtoja, jotka ovat realistisia myös kristillisestä näkökulmasta. En kuitenkaan usko, että yksikään teeseistäni todella toteutuu. Kirkko on instituutiona niin jähmeä, että ilman kymmenien vuosien vääntöä tai hajottavaa uskonpuhdistusta se ei vain pysty tekemään näin radikaaleja muutoksia totuttuihin toimintatapoihin, vaikka niiden perustelut eivät edes olisi pohjimmiltaan uskonnollisia. Eikä kirkolla ole tätä vauhtia kymmeniä vuosia aikaa. Kirkosta pakenevat juuri nuoret, ja ilman merkittävää panostusta ja muutosta nuorisotyöhön kirkko on tiensä päässä kuin 1800-luvun maalaus viimeisestä intiaanista. Ovatko kristityt valmiita harkitsemaan humanistin antamia neuvoja?
(Kirjoittaja on Prometheus-leiritoiminnan aktiivi ja pakana, joka suhtautuu kriittisesti kirkon ja valtion erottamiseen.)
P.S. Näin suurella vaivalla kirjoitetulle tekstille saattaisi löytyä parempiakin foorumeita kuin Suomi24. Seuraavaksi hipsin kohti Helsingin seurakuntien kampanjaa http://www.uskotoivorakkaus.fi ...
---------------------------------------------
TEESI 1: ANTAKAA NUORILLE TODELLISTA VASTUUTA
Rippileirillä itse sisällön suunnittelu ja opettaminen kuuluu aikuisille, palkatuille ihmisille: papeille ja nuorisotyöntekijöille. Isosten tehtävä on luoda ryhmähenkeä ja kehittää kevyttä iltaohjelmaa leiriläisille. Tämä on toki tärkeää leirin tunnelman kannalta, mutta silkkaa nappikauppaa verrattuna protuleirin appareiden (eli isosten ikäisten apuohjaajien) rooliin leirillä tai nuorten tehtäviin Prometheus-leirin tuki ry:ssä.
Prometheus-leiritiimissä kaksi aikuista ohjaajaa ja viisi apuohjaajaa suunnittelevat leirin ohjelman alusta asti yhdessä, tasavertaisina. Myös päävastuu leirin eri teemojen suunnittelusta ja vetämisestä on jaettu suunnilleen tasan tiimin jäsenten kesken. Suurin osa leirin ohjelmasta on siis isosikäisten tekemää. Ohjaajana työskentelen 15-vuotiaiden kanssa, jotka kykenevät niin luovaan, motivoituneeseen, huomiokykyiseen, ahkeraan ja ennen kaikkea vastuulliseen toimintaan, etten häpeä hetkeäkään tunnustaa heitä tasavertaisiksi työtovereikseni. Prometheus-leirin tuki ry:n aktiiveista merkittävä osa on alaikäisiä; 16-vuotias saattaa kouluttajana kouluttaa aikuista ohjaajaa tai rekrytoijana arvioida tämän kykyjä ja ominaisuuksia ja olla sijoittamassa tätä niiden mukaisesti sopivaan tiimiin. Tämä kaikki on mahdollista, koska nuoriin luotetaan ja heille annetaan mahdollisuus kantaa vastuuta.
Rippileireillä papin ja nuorisotyöntekijän osuutta ei voi poistaa, mutta isosten vastuulle kannattaisi antaa entistä suurempi osa leirin sisällöstä, ja ennen kaikkea siitä oleellisesta ydinasiasta, mitä se sitten rippileirillä onkin. Ottakaa isoset mukaan myös isoskoulutuksen, uudistuksista tiedottamisen ja muiden seurakunnan tapahtumien suunnitteluun ja järjestämiseen. Tällainen luottamus motivoisi isosia, ja he pääsisivät oppimaan uusia taitoja ja kehittymään - puhumattakaan käsiteltävien asioiden syvemmästä pohtimisesta. Heistä kasvaisi vastuullisempia ja seurakuntaan sitoutuneempia ihmisiä. Samalla isoset toimisivat myös hyvänä esimerkkinä leiriläisille.
TEESI 2: KUUNNELKAA LEIRILÄISIÄ
Rippileirillä on oppitunteja. Siellä opetetaan asioita, tehdään muistiinpanoja, jopa valmistaudutaan loppukokeeseen, ihan kuin koulussa. Tälle on epäilemättä syynsä, onhan rippikoulun tarkoitus nimenomaan opettaa tiettyjä kristinuskon oppeja ja käytäntöjä. Kannattaa kuitenkin kohdata todellisuus: se on yleensä kuivaa, ja vähiten leiriläisiä motivoiva asia leirillä.
Prometheus-leirillä oppituntien sijaan on keskusteluita. Jokainen saa sanoa mielipiteensä, jokaista kuunnellaan. Metodi ei sovellu valmiiden totuuksien välittämiseen, joten se ei voi olla rippikoulun pääasiallinen työskentelytapa. Kuitenkin keskustelujen merkittävä lisääminen antaisi leiriläisille mahdollisuuden tuntea itsensä tervetulleiksi seurakunnan toimintaan aktiivisina subjekteina. Se myös kannustaisi heitä pohtimaan omaa suhdettaan kirkkoon, uskontoon ja Jumalaan paljon syvällisemmin kuin pelkkä dogmien ulkoa opettelu. Vannoutuneet ateistit eivät usko, vaikka kuinka opettaisi, ja jos joku menettää uskonsa siksi, että sai itse pohtia asioita... no, se siemen on pudonnut kalliolle joka tapauksessa. Keskustelujen suunnittelun ja vetämisen voisi antaa isosten tehtäväksi, mikä vahvistaisi heidän rooliaan leirillä (ks. edellinen teesi). Miettikää nyt: kumpi motivoi ja sitouttaa paremmin, avoin keskustelu ringissä patjojen päällä lattialla istuen tai maaten, vai muistiinpanojen tekeminen pulpetissa?
Leirin aika on toki rajallinen, ja keskusteluihin käytetty aika on pois opetuksesta. Rippikoulussa on kuitenkin eräs hyvä keino, joka ei sovellu protuleirin keinovalikoimaan lainkaan: oppitunnit ennen leiriä riparitapaamisissa. Leirillä menetetyn ajan voi korvata lisäämällä oppitunteja ennen leiriä.
TEESI 3: PIENENTÄKÄÄ RYHMÄKOKOA
Johan sen sanoo kokemus peruskoulustakin, että mitä pienempi ryhmäkoko, sitä enemmän aikaa jää yksilöille ja sitä parempia ovat motivaatio ja tulokset. Tavallisella Prometheus-leirillä on enintään 15 leiriläistä, tavallisella rippileirillä saattaa olla jopa yli 50.
Ilman Jumalan henkilökohtaista puuttumista peliin ei 50 hengen porukka muutu viikossa yhtenäiseksi ryhmäksi, jossa kaikki ehtivät tutustua kaikkiin, joihinkin ehkä jopa paremmin kuin pitkäaikaisiin ystäviin (ks. seuraava teesi). 15 7 -henkisellä protuleirillä tämä on mahdollista, ja riparillakin voisi päästä aika pitkälle, jos leiriläisiä olisi huomattavasti nykyistä vähemmän. Samalla kaikki leiriläiset saisivat opiskelussaan enemmän apua ja huomiota papilta ja nuorisotyöntekijältä, ja keskusteluissakin (ks. edellinen teesi) he pääsisivät tuomaan omia ajatuksiaan enemmän esiin.
Joku vetoaa tässä vaiheessa varmasti samaan, kuin koulutkin: pienempiin ryhmäkokoihin ei ole resursseja. Tämä olisi kuitenkin ev. lut. kirkon täydellisen hampaattomuuden myöntämistä. Jos mahtava, kirkollisveroja keräävä valtionkirkko ei pysty samaan kuin lähes kokonaan vapaaehtoistyöllä toimiva nuorisojärjestö, on kirkolla kenties syytä ottaa Prometheus-leirin tuki ry:stä mallia muutamassa muussakin asiassa. Lisäksi ongelmaa lievittäisi motivoitumattomien jättäminen suosiolla pois leiriltä (ks. teesi 5).
TEESI 4: HAJAUTTAKAA LEIRILÄISET
Protulla on ratkaistavanaan ongelma: ajattelu ei ole in, saati sitten leikkiminen. Ja uskonasioiden ajattelu, se se vasta out onkin - tässä seurakunnat ovat vielä suuremmassa pulassa kuin Protu. Kun 15-vuotiaat laitetaan kavereidensa - ja vihamiestensä - kanssa samalle leirille, vaaditaan palavaa pensasta huomattavasti suurempi ihme, että ryhmän jäsenet kykenevät heittämään totutut roolinsa nurkkaan ja olemaan omana itsenään. Kovikset ovat koviksia ja nyhveröt nyhveröitä, suositut sosiaalisia ja epäsuositut yksinäisiä, kenties yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Tämä vaikeuttaa ryhmädynamiikan edistymistä kuin miinakenttä raviradalla. Ja kun ryhmädynamiikka ei pelitä, työrauhalle voidaan heittää haikeat hyvästit. Avoimuudesta ei kannata haaveillakaan. Tätä ei muuta nohevinkaan leiritiimi.
Protun ratkaisu on, että leirit on hajautettu ympäri maata, ja leirille suositellaan lähdettäväksi yksin, ilman kaveria. Yli kolmen hengen porukoita ei edes toivomuksesta päästetä samalle leirille. Näin lähes kaikki leiriläiset ovat toisilleen entuudestaan tuntemattomia, eivätkä vanhat roolit ole kahlitsemassa toimintaa. Kyllä se luokan koviskin kuuntelee toisten mielipiteitä, kertoo tärkeistä ihmissuhteistaan ja leikkii absurdeja halileikkejä, kunhan olosuhteet ovat oikeat. Leiriläiset eivät häiritse työrauhaa, he tekevät parhaansa edistääkseen sitä.
Ottakaa mallia. Kehottakaa nuoria lähtemään riparille vähän kauemmas kuin kotiseurakunnan leireille ja ilman kavereita. Tätä edesauttaa myös se, että leirit ovat paljon nykyistä pienempiä (ks. edellinen teesi), ja siten niitä on enemmän --> myös valinnanvaraa on ihan eri tavalla. Huomaatte, että työrauhaongelmat vähenevät, motivaatio kasvaa ja kaikki sujuu entistä paremmin.
TEESI 5: PAINOTTAKAA LEIRIN VAPAAEHTOISUUTTA
Jos jonain päivänä yksi leiriläinen kertoo tulleensa vetämälleni protuleirille, koska vanhemmat pakottivat, tiedän, että tiimilläni on käsissään paha ongelma - toivottavasti en koskaan joudu kokemaan tätä. Jos ongelmia todella syntyy, lupaan pitää loppujuhlassa tämän leiriläisen huoltajille erittäin tiukkasävyisen kahdenkeskisen juttutuokion. Häpeäisivät.
Yksikin pakotettu leiriläinen aiheuttaa protuleiritiimissä melkoisen kriisin. Käytännössä jokaisella tavallisella rippileirillä on mukana tällaisia nuoria (poikkeuksena ehkä esim. vaellusriparit ym. leirit, joihin valikoituu vain motivoitunutta porukkaa), ja ilmeisesti joissain tapauksissa jopa enemmistö leiriläisistä. Seuraukset näkyvät: tälläkin palstalla spekuloidaan sillä, voiko itsensä pelleillä ulos rippileiriltä. Häirikkö ei pilaa vain omaa leiriään, vaan myös kaikkien muiden. Se tekee leirin tunnelman luomisesta mahdotonta, ja jopa asiasisältöjen käsittely muuttuu vetäjienkin puolesta tervanjuonniksi. Kumpi on tärkeämpää, konfirmoitujen määrä vai laatu? Onko parempi saada lähes kaikki suomalaisnuoret käymään ripari vaikka väkisin, vai ottaa mukaan vain todella halukkaat, jotka saisivat nykyistä paremman leirikokemuksen ja paljon todennäköisemmin ryhtyisivät aktiivisiksi seurakuntanuoriksi?
Tietenkään seurakunnat eivät pakota nuoria rippileirille. Vanhemmat sen sijaan useinkin pakottavat. Seurakunnille ei olisi suurikaan vaiva julkaista tiedotetta, jossa vanhempia kehotettaisiin keskustelemaan lastensa kanssa siitä, haluavatko nämä mennä rippikouluun vai eivät, ja jos haluavat, niin missä muodossa he sen mieluiten suorittaisivat. Tiedotteessa pyydettäisiin vanhemmilta, että nämä eivät pakottaisi lapsiaan riparille pilaamaan muiden leirikokemusta. Samalla voisi muistuttaa, että rippikoulun voi käydä myös myöhemmin, eli tilaisuus ei ole ainutkertainen.
-------------------------------------------
Mikään näistä teeseistä ei ole evankelis-luterilaisen kirkon oppien vastainen tai puutu rippikoulun opetuksen asiasisältöihin mitenkään, vaan käsittelee ainoastaan metodeja. Ateistina minun on turha lähteä tässä kritisoimaan uskonnon sisältöä - pyrin sen sijaan tarjoamaan vaihtoehtoja, jotka ovat realistisia myös kristillisestä näkökulmasta. En kuitenkaan usko, että yksikään teeseistäni todella toteutuu. Kirkko on instituutiona niin jähmeä, että ilman kymmenien vuosien vääntöä tai hajottavaa uskonpuhdistusta se ei vain pysty tekemään näin radikaaleja muutoksia totuttuihin toimintatapoihin, vaikka niiden perustelut eivät edes olisi pohjimmiltaan uskonnollisia. Eikä kirkolla ole tätä vauhtia kymmeniä vuosia aikaa. Kirkosta pakenevat juuri nuoret, ja ilman merkittävää panostusta ja muutosta nuorisotyöhön kirkko on tiensä päässä kuin 1800-luvun maalaus viimeisestä intiaanista. Ovatko kristityt valmiita harkitsemaan humanistin antamia neuvoja?
(Kirjoittaja on Prometheus-leiritoiminnan aktiivi ja pakana, joka suhtautuu kriittisesti kirkon ja valtion erottamiseen.)
P.S. Näin suurella vaivalla kirjoitetulle tekstille saattaisi löytyä parempiakin foorumeita kuin Suomi24. Seuraavaksi hipsin kohti Helsingin seurakuntien kampanjaa http://www.uskotoivorakkaus.fi ...
Vastaukset 1
Vanhimmat
olet lukenut ajatukseni =)