Moi kaikille,
Sinäänsä kiinnostavaa että on muitakin joilla sama "ongelma"/elämäntilanne. Kaikki päällisin puolin hyvin:
-työ
-elanto
-perhesuhteet kunnossa
-koti
-itsetuntoa
-aktiivisuutta
-terveyytta jne.
Mutta jokin vaan ei natsaa ja yksinäisyys nakertaa. Omassa tapauksessa ei kyse siitä ettenkö yrittäisi. Tuntuu vaan että joutuu unohduksiin. Kavereita toki on mutta monilla löytynyt se partneri tai vastaava. Joten ymmärrettävästi prioriteetit muualla. Toisten kanssa kommunikointi jotenkin tökkii; itse olen aina soittelemassa ja aktiivisena. Ja saahan sitä kavereista näin seuraa, mutta kun tuntuu että itse on aina se aktiivinen osapuoli. Niinpä alkaa kyselemään että miten olisi jos en tekisi asioiden eteen mitään? Miksi ei lössi vaihteeksi soittele minulle - onko mussa jokin vika tai voisinko/pitäisikö esittää henkilöä jota en aidosti ole?
Enpä tiedä, yksinäiset illat tai viikonloput alkavat vaan tunutumaan niin perhana raskailta. Vielä kun tulee kesä; tietää lomastressiä. Eihän sitä baarissakaan viitsi pyöriä loputtomiin.
Koomista sinäänsä että joskus tuntuu jopa siltä että käy ruokakaupassa jogurttia hakemassa vaan siksi että saisi edes hetken kassahenkilölle jutella. Noh, onpahan S-marketissa ainakin ihmisä. Ja ihmisten ilmoille kun pääsee niin auttaahan se.
Silti, PK-seudulla juttuseuraa silloin tällöin ainakin itse kaipaan... olisi mukavaa kuulle josko muilla saman tapaisia kokemuksia oman aktiivisuuden ja vastalahjaksi saatavan passiivisuuden tiimoilta.
Sinäänsä kiinnostavaa että on muitakin joilla sama "ongelma"/elämäntilanne. Kaikki päällisin puolin hyvin:
-työ
-elanto
-perhesuhteet kunnossa
-koti
-itsetuntoa
-aktiivisuutta
-terveyytta jne.
Mutta jokin vaan ei natsaa ja yksinäisyys nakertaa. Omassa tapauksessa ei kyse siitä ettenkö yrittäisi. Tuntuu vaan että joutuu unohduksiin. Kavereita toki on mutta monilla löytynyt se partneri tai vastaava. Joten ymmärrettävästi prioriteetit muualla. Toisten kanssa kommunikointi jotenkin tökkii; itse olen aina soittelemassa ja aktiivisena. Ja saahan sitä kavereista näin seuraa, mutta kun tuntuu että itse on aina se aktiivinen osapuoli. Niinpä alkaa kyselemään että miten olisi jos en tekisi asioiden eteen mitään? Miksi ei lössi vaihteeksi soittele minulle - onko mussa jokin vika tai voisinko/pitäisikö esittää henkilöä jota en aidosti ole?
Enpä tiedä, yksinäiset illat tai viikonloput alkavat vaan tunutumaan niin perhana raskailta. Vielä kun tulee kesä; tietää lomastressiä. Eihän sitä baarissakaan viitsi pyöriä loputtomiin.
Koomista sinäänsä että joskus tuntuu jopa siltä että käy ruokakaupassa jogurttia hakemassa vaan siksi että saisi edes hetken kassahenkilölle jutella. Noh, onpahan S-marketissa ainakin ihmisä. Ja ihmisten ilmoille kun pääsee niin auttaahan se.
Silti, PK-seudulla juttuseuraa silloin tällöin ainakin itse kaipaan... olisi mukavaa kuulle josko muilla saman tapaisia kokemuksia oman aktiivisuuden ja vastalahjaksi saatavan passiivisuuden tiimoilta.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Tunnistan noita juttuja itsessäni, vaikka olenkin
40v mies. Varsinkin nuorempana oli samoja tuntemuksia. Olen myöhemmin huomannut, että en oikein osannut antaa itsestäni noissa ihmissuhteissa, vaikka olinkin aktiivinen.
Kyse oli enemmänkin omasta riippuvuudesta olla muiden ihmisten kanssa. Tuntea olevansa olemassa muiden ihmisten seurassa.
Kokeile vähän aikaa yksinäisyyttä ja tunne aitoa rakkautta luontoa, olemassaoloa, itseäsi ja sitten vasta muita kohtaan, niin huomaat, että
yksinäisyys kaikkoaa...
Itseäni kiinnostaa eniten tuo aktiivisuus-passiivisuus mainintani; eli onko minussa jokin vika? Ja onhan kanssa mahdollista että porukka ovat passiivisia.
Kuten mainitsin niin onhan niitä kavereita, mutta joissakin tapauksissa tilannetta vaikeuttaa se ett ovat sitoutuneita joten samoja mahdollisuuksia ei ole kuin ennen.
Tunnistan kylläkin tuon riippuvuuden taikka pikemminkin halun olla muiden seurassa. Tosin arvostan kanssa yksityisyyttä. Mutta päivän päätteeksi, "no man is an island"; jostain syystähän ajatus perheestä ja kuulumisesta johonkin itseään suurempaan... ollanko sitten laumaporukkaa?
Yksinäisyydestä kokemusta jo jonkin verran. Tuli vietettyä työn takia pidempi kausi ulkomailla. Myönnettäköön, monikin asia on aika kaunis täydellisessä "hiljaisuudessa". Niitä nk. täydellisiä hetkiä! Asiat vaan eivät ole tuntuneet samanlaisilta paluun jälkeen. Tuntuu kun olisi jäännyt kehityksestä tai sitten kehittynyt eri suuntaan. Enpä tiedä, muutuin kylläkin itsevarmemmaksi ja suorapuheiseksi ollessani tuolla maailmalla. Ehkäpä ei kaikkien mieleen?
Ja nyt sitten tämä "erakkona ja ukkomiehenä" loppuelämä vasten tahtoaan pelko.
Enkä tahdo uskoa että tämä näin voisi olla. Kyse pikemminkin että mistä etsiä.
Periaatteessa siis kaikki ok… haasteellinen työ ja harrastuksia. Kavereiden osalta alkaa kuitenkin olemaan, muutamaa tapausta lukuun ottamatta, melko lailla samat kuviot kuin sulla… Eli tunne, että jos ei itse aktiivisesti työntäisi nokkaansa sekaan, ei osaa varmuudella sanoa, että moniko sitä kaipaisi… Tuolle toiselle vastaajalle voisin kertoa, että olen toki viettänyt aikaa reilustikin oman itseni kanssa. Olen niin sanotusti sinut oman elämäni ja olemiseni kanssa, ilman mitään pakkotarvetta kerätä väkisin ympärilleni seuraa, tai kumppania tmv. Päinvastoin… jossain vaiheessa kun en ollut yhteydenpidossa se aktiivinen osapuoli, huomasin miten helppoa olisi vain erakoitua.. Tunnen muutenkin tarvitsevani yleisesti ottaen ehkä enemmän aikaa omien ajatusten kanssa kuin muut tuntemani ihmiset keskimäärin, joten erakkoelämään lipuminen saattaisi käydä erittäinkin huomaamattoman helposti. Siltikin olen todennut, että loppupeleissä on oman jaksamisen kannalta tärkeää, että sosiaaliset kontaktit eivät rajoitu vain ja ainoastaan työkavereihin, ja siihen kaupan kassaan. Se että silloin tällöin ottaa etäisyyttä tai antaa etäisyyden omaan sosiaaliseen verkostoon kasvaa, voi olla ihan tervettäkin, mutta sitä ei missään tapauksessa pidä ottaa tavaksi tai periaatteeksi.
Itse olen päättänyt olla välittämättä siitä että olen usein se aktiivisemmin yhteyttä pitävä osapuoli. Tässä iässä usean kaverin elämä pyörii oman aluilla olevan perheen tai kuten minulla, työn ympärillä.. siinä sutinassa yhteydenpito helposti vain ’unohtuu’..
Saattaa hyvinkin olla niin kuin kuvailet - joskus vaan itse "onkelmissaan ja yksistään" olleessaan (ja EI, joka päivä ei todellakaan ole yhtä kiirastulta tai piinaa) sitä tuntee itsensä ulkopuolisena. Sitten kun vielä on tapana paisutella ja yli-analysoida asioita itsekseen niin siinähän se soppa vasta sitten on.
Ehkäpä sitä olettaa liikaa - "se ja se ei soita koska...". Itse varmaankin samassa asemassa kun moni muu; työt ja kuntosalit päivän päätteeksi niin ei siinä ehkä sen enempää jaksa. Joten se soittaminen saattaa jäädä parhaimmiltakin tekemättä. Se yhteydenpito siis unohtuu kuten kirjoitit.
Niin siinä valossa se aktivaattorin roolin ottaminen on ehkä se ratkaiseva juttu. Koska jos ei olisi aktiivinen niin ehkäpä se johtaisi siihen että päivän päätteeksi kaikki istuisivat kotonaan? Mutta osakseen kanssa varmaan siitäkin kyse että kuka ehtii ensin; kaikilla kun vaikuttaa aika olevan kortilla näinä päivinä.
Ja kieltämättä Helsingin kaltaisella kaupungilla on tietty vaikutus. Kun on paljon tarjontaa ja kaupungin valoja niin sitä alkaa jostain syystä olettamaan että "pitäis vaan aina tehdä jotain" jne.
Kiinnostavia pointteja kaikin puolin!
Heh, tässä taas. Duunin jälkeen pari tuntia urheilujuttuja, sisarusten kanssa kahville ja kotiin silmät ristissä. Niin. Ja aamusta alkaa uusi kierros...
Tuo heh tuli itseasiassa siitä, että lukiessa sun tekstiä just muistin että olin lupaillut mennä vanhaa kaveria moikkaamaan edellisviikolla... mutta olen 'unohtanut' tyystin, edes soitella. Joopajoo. Sitten ihmettelen täällä että voikun näinkun..
Mutta, luulenpa että on vähän niin kuin totesit, ylianalysointi ja muu taitaa ruokkia sitä itseään.. Eikä tosiaan itsekseen oleminen sinällään tunnu pahalta, mutta mulla nyt jotenkin mennyt talvi, ja kevät tietyllä tapaa, tuntui jotenkin erityisen synkältä ja raskaalta.... Kotoo töihin, jne jne. Kaikki ihmiset piiloutuneena omiin pikku kolosiinsa piiloon kylmää maailmaa.
Voisin vielä jatkaa juttua, kun tässä vauhtiin pääsin (vaikka ei nyt ehkä alleviivaakaan tuota sun topikkia), että itsellä tuo pahin 'kriisi' tähän yksinolemiseen liittyen oli ehkä vuosi-pari sitten... Olin ollut myös jonkun aikaa ulkomailla, ja paluu arkiseen suomeen oli jotenkin...- Suuri osa ystävistä oli ehtinyt pariutua ja kaverikin silloin tokaisi, että "sultahan puuttuu enää ne 10 kattia nurkista pyörimästä". Joo. Mulla on kuitenkin yksi riittävän kehno parin vuoden avoliitto takana joten en edelleenkään edes harkitse että alkaisin kenenkään kanssa suhteeseen vain ja ainoastaan seurustelun ja yhdessäolemisen ilosta. Tosin, toisinaan tuntuu, että viisarit ovat kääntyneet niin pahasti ympäri, että mun on joskus jopa vaikeaa ajatella sitoutumista vaativaa suhdetta kenenkään kanssa..... taino, itse asiassa laitan kaiken aina sen piikkiin että kun ei sitä normaalia ja sopivaa miestä tule vastaan. Eli kyllä.. todennäköisesti jonkinasteisia estoja/patoutumia taitaa tässäkin päässä olla... en tiedä. Toisaalta olen miettinyt että miksi ottaa liikaa stressiä.. jotenkin haluaisin vielä ainakin hetken ajatella, että jos ei 'tunnu oikealta' se tuskin sitä onkaan.
Onpa hienoa näin huono työpäivän päätteksi huomata että onhan täälä muitakin saman henkisiä. Hämmentävää että oikeastaan kaikki asiat joita olen aina pyöritellyt mielessäni, tulivat jo tuossa edellämainituissa viesteissä esiin. Yksin kun pähkäilee ja miettii asioita liikaa, tulee helposti ylireagoitua ja kuvittelee että asiat olisivat huonomminkin kuin ne oikeasti ovat. Kun taas toisaalta miettii, onko mulla varaa valittaa? kaikki on ok, olen terve, rahaakin on että toimeen tulee. Mutta, jostain se pieni murhe aina hiipii mieleen ja kuvittelee ettei mulla ole ketään. Think again. Aina on joku joka välittää. Ihmisillä on vaan nykypäivänä niin kiire jokapaikkaan, ettei aina muisteta toista. Miksi minun pitäisi saada huomiota? ehkä muutkin kaverit miettivät sitä samaa "miksei kukaan pyydä minua ulos?"
Mulle toi ajoittainen "ei oo ketään" on enemänkin "mitä 5/10/20 jne. vuoden päästä jos vieläkään en ole löytänyt ketään". Kaipa sitä päivän päätteeksi vaan kaipaa rinnalleen jonkun jonka kanssa jakaa kaikki tämä elämä. Itsestäni ainakin tuntuu näin. Ja tämä vissiin on se mun ongelma, kavereita löytyy mutta "se" puuttuu. Ei välttämättä henkilö jonka kautta elää vaan hemmetti soikoon joku jonka kanssa jakaa elämä ja tehdä asioita.
Itse olen aina ollut jonkinasteinen pohdiskelija ja myönnän jopa sen että ajoittain (jos esim. ulkona lössin kanssa) tulee olo että nyt täytyy saada olla rauhassa. Mutta jostain syystä sitä määrittelee itsensä muiden ihmisten kautta vaikka olisikin sinut itsensä kanssa. Lieneekö bioloogista tuo ajatus partnerista ja kaipuu perheestä? :-)
Eli pointti 1) on se jakaminen - yksin pähkäily kun ei ole kivaa aina! Ja 2) se että ehkäpä minun tapauksessa ei olekaan kyseessä yksinäisyys - kavereita kun on - vaan pikemminkin se että haluaa ympärilleen mini-perheen!
Kukaan messissä jos muutetaan Espooseen? ;-)