olen koko pienen ikäni (15v) rakastanut aina kun minulle on tullut jokin sairaus TMS. olin aina innoissani kun pääsin kouluun side kädessä tai keppien kanssa, tai että minulla oli joku muu "tauti", silloin kun olen ollut kipeä en millään olisi halunnut parantua.
Ja nyt: anoreksia tuli vierailulle (tai siis jo aiemmin) kiinnyin häneen ja otin omakseni, hän pitää minusta ja minä hänestä. vaikka onkin paljon kipuja tiedän että se on merkki vain pahemmasta joten kestän ne, sen vuoksi. On aivan ihanaa saada katseita laihaan vartalooni (en edes näe itseäni kovinkaan läskinä), on kiva kuulla kommentteja: olet sairaalloisen laiha, verenpaineesi on todella matala, sydämesi ei lyö lähes lainkaan... sairaaloita rakastin siihen asti kunnes jouduin pakkosyöntiin sinne, nyt valehtelen minkä vain keksin, laihdun laihtumistani ja rakastun anoreksiaan entistä enemmän.
Ja nyt: anoreksia tuli vierailulle (tai siis jo aiemmin) kiinnyin häneen ja otin omakseni, hän pitää minusta ja minä hänestä. vaikka onkin paljon kipuja tiedän että se on merkki vain pahemmasta joten kestän ne, sen vuoksi. On aivan ihanaa saada katseita laihaan vartalooni (en edes näe itseäni kovinkaan läskinä), on kiva kuulla kommentteja: olet sairaalloisen laiha, verenpaineesi on todella matala, sydämesi ei lyö lähes lainkaan... sairaaloita rakastin siihen asti kunnes jouduin pakkosyöntiin sinne, nyt valehtelen minkä vain keksin, laihdun laihtumistani ja rakastun anoreksiaan entistä enemmän.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mietipä, mikä siinä sairastamisessa on ollut kivaa. Sekö, että muut huolehtivat ja saa huomiota vai se, että saa kerrankin vain olla ja levätä suorittamatta mitään. Mihin tarvitset sairautta?
Musta oli hemmetin siistiä pyörtyä verikokeissa. Muutenkin musta on välillä ihan kivaa olla sairas, mutta pitemmän päälle oon kyllästynyt siihen, kun niin monelta koulutunnilta oon joutunu jäämään pois anoreksian takia...