Olen sairastanut anoreksiaa jo useita vuosia ja mikään muu ei ole tuntunut hyvältä kun laihtuminen, syömättömyys ja olemattomien ruokailujen mielettömän tiukka kontrollointi. Myös itsekuri tuottaa sanoinkuvaamatonta mielihyvää...
Minulle kuitenkin tapahtui äskettäin jotakin. Tapasin ihmisen, nuoren miehen, joka oikeasti herätti mielenkiintoni. Ensimmäistä kertaa vuosiin jokin muu kuin anoreksia tuotti minulle mielihyvää ja tavallaan minulla on edelleen perhosia vatsassa jos vain näen tämän miehen.
Mutta kaikki ei mennyt niin kun piti. Olemme olleet pitkään kavereita, tai oikeastaan puolituttuja. Kohtalon oikusta päädyimme viettämään päivää yhdessä vähän aikaa sitten. Puhuimme, nauroimme, tutustuimme toisiimme ja olin ensimmäistä kertaa aikoihin elossa (edes pikkuhetken). Ilmassa oli myös romantiikkaa molemmin puolin. Tämä mies sitten otti minuun yhteyttä tuon satumaisen päivän jälkeen ja ilmoitti ettei halua sen vaikuttavan kaveruuteemme millään lailla. Olin hieman ihmeissäni...Olemme tavanneet muutamia kertoja tämän jälkeen niin että paikalla on muitakin ihmisiä ja hän on tosiaan käyttäytynyt niin kun mitään ei olisi tapahtunut. Periaatteessa kohtelee minua kuin ilmaa. Yritin kerran ottaa häneen yhteyttä ja häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa..
Olen hämmentynyt ja rikki. Olen jotenkin huono koska en kelpaa hänelle. Huono eli ruma, tyhmä ja lihava. Nyt jos joskus tuntuu et ana on ainoa johon voin luottaa. Enkä ole pystynyt pariin päivään syömään oikeastaan mitään. En halua enää ikinä elämääni ketään tai mitään. Haluan vain olla pieni, kärsiä ja kadota...
Oli vaan pakko purkaa tunteita edes jonnekin ja luulen että joku tällä palstalla saattaa ymmärtää minua. Niin ja loppuun voisin todeta että ikää minulla on 22 vuotta eli tämä kirjoitus ei ollut teinitytön tilitystä jos joku sellaisen kuvan sai.
Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea...
Minulle kuitenkin tapahtui äskettäin jotakin. Tapasin ihmisen, nuoren miehen, joka oikeasti herätti mielenkiintoni. Ensimmäistä kertaa vuosiin jokin muu kuin anoreksia tuotti minulle mielihyvää ja tavallaan minulla on edelleen perhosia vatsassa jos vain näen tämän miehen.
Mutta kaikki ei mennyt niin kun piti. Olemme olleet pitkään kavereita, tai oikeastaan puolituttuja. Kohtalon oikusta päädyimme viettämään päivää yhdessä vähän aikaa sitten. Puhuimme, nauroimme, tutustuimme toisiimme ja olin ensimmäistä kertaa aikoihin elossa (edes pikkuhetken). Ilmassa oli myös romantiikkaa molemmin puolin. Tämä mies sitten otti minuun yhteyttä tuon satumaisen päivän jälkeen ja ilmoitti ettei halua sen vaikuttavan kaveruuteemme millään lailla. Olin hieman ihmeissäni...Olemme tavanneet muutamia kertoja tämän jälkeen niin että paikalla on muitakin ihmisiä ja hän on tosiaan käyttäytynyt niin kun mitään ei olisi tapahtunut. Periaatteessa kohtelee minua kuin ilmaa. Yritin kerran ottaa häneen yhteyttä ja häntä ei olisi voinut vähempää kiinnostaa..
Olen hämmentynyt ja rikki. Olen jotenkin huono koska en kelpaa hänelle. Huono eli ruma, tyhmä ja lihava. Nyt jos joskus tuntuu et ana on ainoa johon voin luottaa. Enkä ole pystynyt pariin päivään syömään oikeastaan mitään. En halua enää ikinä elämääni ketään tai mitään. Haluan vain olla pieni, kärsiä ja kadota...
Oli vaan pakko purkaa tunteita edes jonnekin ja luulen että joku tällä palstalla saattaa ymmärtää minua. Niin ja loppuun voisin todeta että ikää minulla on 22 vuotta eli tämä kirjoitus ei ollut teinitytön tilitystä jos joku sellaisen kuvan sai.
Kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea...
Vastaukset 5
Vanhimmat
tiedän miltä susta tuntuu. Itse olen kanssa ollut ihastunut ja sitten tunsin itteni niin ylimääräseks, isoks, lihavaks ja rupesin laihduttaa ja turvautuin tähän...
mulla oli itellä parempi jakso syömisten kans ku olin aviomiehen kans yhes ja meil meni hyvin..sit se oli asettanu mulle rajan,jonka alle en saanu laihtua,ei halunnu mun kuihtuvan..
silloin mä ajattelin muutakin kuin sitä,paljonko oli niis tacoissa,joita yhessä tehtiin.
nyt mieheni on linnas,meille on tulos kohta voimaan avioero,löys paremman,pyöreämmän,tyhmemmän(en väitä,et ite mikään nero olisin)mut semmosen kanan kans se mua petti..
nyt ollaan taas kaloreitten perässä ja alle sen rajan,minkä mies asetti,itseasias se on mu7n painon ylärajana mulla nyt,eli en aio päästää painoa sen yli.
nyt oon iloinen ettei kukaan oo sanomas mulle,et paljon mun pitää painaa yms...
lisätään itekkin viel,et kyseessä on siis 24 vuotias,kohta 25 v nainen,jolla ei lapsia
Oli ihana lukea tuosta päivästä, vaikka se valitettavasti päättyikin huonosti. Oletko ajatellut, että ilman anoreksiaa päiväsi voisivat olla juuri tuollaisia. Ongelmana on vaan se, että et voi siirtää vastuuta omasta olostasi muille. Olisi ihana ajatella, että kaikki anorektikot parantuisivat rakastuessaan. Joskus voi toki näinkin käydä. Minusta jokainen kumppani kyllä vaistoaa sen asetelman, mikä suhteessa on. Erittäin pelottavaa on joutua toisen elämän parantajaksi. Anoreksia on kolmas pyörä jokaisessa ihmissuhteessa. Sanoit, että tunsit olevasi elossa pikku hetken. Huomasiko hän saman? Anaan voit ehkä luottaa, mutta ei se sinulle sellaisia onnen hetkiä anna, mitä koit. Jos nyt olisit valinnan edessä, kumman haluaisit? Tuollaisen ihanan kumppanin vai jo sen tutuksi tulleen anan, joka on oikeasti täydellinen narsisti, eikä todellakaan välitä, mitä sinulle loppuen lopuksi tapahtuu. Ala hoitaa itseäsi. Vahvistu ja ota avioero siitä anasta ( mieluummin täydellinen lähestymiskielto), niin varmaan saat upean rakkauden tilalle. Nyt sinulla on ainakin kokemus, miltä tuntuu elää normaalia nuoren ihmisen elämää.
Tuo pisti minut oikeasti miettimään!! Ite haluaisin laihduttaa, mutta mulla on just nyt niin paljon ihania kavereita ja läheisiä ihmisiä että se ei kerta kaikkiaan ole sen arvoista!
Tai noin ainakin yritän ajatella.
Tiedän tasan miltä susta tuntuu! Mä olen ihan samassa tilassa(no en nyt täysin), siis minäki ihastuin yhteen poikaan ihastuin siihen 17 vuotiaana ja olen kiinnostunut siitä yhä (olen 19) yritän päästä eteenpäin mutta se tulee aina joskus mun mieleen enkä haluais ees aatella ihastumista ja miehiä. Kerran olin samaan aikaan baarissa kun se ja se myös tietää mut, siinä sitten juteltiin parin muun kanssa ja se poika ei edes kiinnostunu musta jutelitiin mutta se ei koskaan katsonut mua sillä tavalla persoonana että millanen olisin, mun kaveri on tosi hyvännäköinen ja suosttu se painaa n.53 ja on vähän päälle 160 (161,162) ja se pääsee jutteleen kelle tahansa melkeen pojalle ja oppiii tuntemaan ne ja löytää itelle jonkun jonka kanssa olla, niin pinnallista kun se onkin niin kaikki ihmiset katsoo ensin ulkonäön perusteella, miten sitä voi toista muuten tietää aluksi, ei pojat kiinnostu alipainosista tytöistä siinä kun tytötkään ei pojista tiedän, että se on vaikeaa mutta uskon tämän enkä silti ole nostanut painoa, mutta tämä on fakta sen jälkeen aletaan jutteleen ja löydetään samanhenkiset ihmiset, ulkonäkö auttaa tutustumaan ! :/ eipä ihmiset ois niin pinnalisii