Avioliitossa syntyneiden lasten vanhemmat ovat automaattisesti lapsen huoltajia molemmat. Voinko eron sattuessa vaatia yksinhuoltajuutta lapsiini, vaikka toinen ei sitä haluaisikaan? Tai voin varmaan, mutta onko mahdollisuuksia saada sitä, kun mitään selkeää syytä moiseen ei ole?
Ja tiedoksenne, että tarkoituksenani ei ole mitenkään estää tai vaikeuttaa lasten suhdetta isään tai edes estää isää osallistumasta mihinkään päätöksiin. Haluan vain varmistaa, ettei minun elämääni vaikeuteta lasten kustannuksella yhtään enempää kuin pakosti tapahtuu.
Ja tiedoksenne, että tarkoituksenani ei ole mitenkään estää tai vaikeuttaa lasten suhdetta isään tai edes estää isää osallistumasta mihinkään päätöksiin. Haluan vain varmistaa, ettei minun elämääni vaikeuteta lasten kustannuksella yhtään enempää kuin pakosti tapahtuu.
Vastaukset 38
Vanhimmat
purkuun tarvitaan erittäin painavat syyt. Varsinkin, jos mitään syytä ei ole, et siinä tule onnistumaan.
En ymmärrä, miksi sitä edes haluat?
minä sen syyn jo kertonutkin?
mitään selkeää syytä?
ei riitä kyllä syyksi...siis että haluat varmistaa yksinhuoltajuudella ettei tule myöhemminkään vaikeuksia tai ongelmia huoltajuudessa...voit unohtaa koko ajatuksen.
Yksinhuoltajuuteen vaaditaan todella painavat syyt. Toisen täytyy olla paha rikollinen tms...
Tämä äiti haluaa »vain varmistaa, ettei minun elämääni vaikeuteta lasten kustannuksella yhtään enempää», eli suomeksi: haluaa vaikeuttaa lapsen ja isän suhdetta. Hän uskoo että yksinhuolto auttaa tässä.
Joka tapauksessa, jollei ole tuon parempaa syytä yksinhuoltajuuteen, oikeus varmasti toteutuu ja määtärään yhteishuoltajuus.
Esimerkiksi jos minä haluan käydä lapseni kanssa Virossa, niin isä ei tule allekirjoittamaan passihakemusta, joten en voi mennä. Hän voi yhteishuoltajuudessa vaikeuttaa elämääni mm. tällä tavoin. Jos isä haluaisi viedä lapsensa Viroon, niin heti menisin hankkimaan passin, mikäli se minusta on kiinni. Lapselle tosi hieno reissu ja vielä joku muu näkee sen vaivan, että vie sinne.
Toivoisin, että isän ja lapsen suhde pysyisi hyvänä ja mielellään vielä paranisi. Käytännössä epäilen päinvastaista, koska hän taatusti tulee tekemään minulle kiusaa niin paljon kuin mahdollista ja lapsi jää väliin.
Passivaatimus Viroon poistui tämän vuoden alusta. Mukava reissu jonka minäkin ajattelin tehdä, Tukholman reissun lisäksi.
Meillä tosin lapseni äiti ehdotti juuri että hommattaisiin tytölle passi vaikkei sitä vaaditakaan, olisipa joku matkustusasiakirja mukana.
vaikeuttaa passin saamista lapsille,niin sillä perusteella voi saada yksinhuoltajuuden,lakimieheni sanoi,itse kyllä hain yksinhuoltajuutta sen takia,kun isää ei ole ikinä kiinnostanut lasten asiat,ja käyttää runsaasti alkoholia,suunnilleen päivittäin.sain sen,kun mies ei viittiny laittaa vastinetta,niin 3kk kuluttua,siitä kun hain.
muutama vuosi sitten erotessani YKSINHUOLTAJUUDEN lapsistani.
Silloinen mieheni olisi halunnut virallisiin papereihin laitettavan merkinnän ettei hän ole rikollinen tms.,jonka vuoksi yksinhuoltajuuden sain.
No eihän sosiaalivirkailija sitä suostunut ylös kirjaamaan.Mieheni oli siis aivan normi isä,meillä ei vain yhteishuoltajuus olisi toiminut!
Nyttemmin olen kysynyt mitkä ovat ne syyt jolla yksinhuoltajuuden yleisemmin saa?
Sosiaalityöntekijä vastasi että "etävanhemman pitäisi olla epäkelpo huoltajaksi" l. jos hän käyttää liiaksi alkoholia,tai huumeita..on väkivaltainen,tai jos yhteistyö vanhempien välillä ei toimi(ei ole keskusteluyhteyttä).Ne ovat syitä,joilla mahdollisuus yksinhuoltajuus saada.
Tänä päivänä sosiaalihuollossa suositaan yhteishuoltajuutta/yhteisvastuullisuutta joten en tiedä onko tiukempaa tuo huoltajuus asiakin??
Ainahan voi vaatia, vaikka kuuta taivaalta, kumminkaan onnistumatta.
Yhteishuotajuuden purkuun tarvitaa päteviä syita, ei "mainostamaasi" varmistusta. Kannattaa siten jo, mainitsemallasi perusteella pitää foliohattua päässä, jos gsm-puhelinta käytät. Yhtä kaukaa haeuttua.
Sellaisia "syitä" että saisit yksinhuoltajuuden tai edes oikeus harkitsisi, ovat päihteiden väärinkäyttö, isän väkivaltaisuus tai muu erittäin raskauttava asia, että lasten hyvivointi vaaraantuu.
Jos moisella argumentilla lähdet nyt oikeuteen, niin ensinnäkin teet itsestäsi naurunalaisen ja toiseksi, annat toiselle "avaimia" jatkossa, haitata elämääsi.
neuvojasi tyrkyttämässä. Olen lakimieheltä kysynyt ja esim. riitaisaa yhteishuoltajuutta ei ole järkevää jatkaa. Jokainen tapaus käsitellään ja neuvotellaan. Et todellakaan voi sanoa, ettei mitään mahdollisuuksia ole, kun et asiasta mitään edes tiedä. Itse olet pelle täällä!
Meillä meni niin, että hain avioeroa ja hain samalla yksinhuoltajuutta lapsiimme. Aviomieheni ei vastannut mitään haasteeseen, joten niin se avioeron ykkösvaihe lähti käyntiin ja lasten yksinhuoltajuuspäätös tuli samalla. Haimme sitten yhdessä avioeron kakkosvaihetta ja sen jälkeen oli myös avioero selvä.
Siis, avainasia on se, että jos isä/aviomies ei vastusta hakemusta, niin silloin on mahdollista saada helposti yksinhuoltajuus.
Meillä tosin oli mukana väkivaltaa ym. mutta onneksi ei tarvinnut alkaa niitä vatvomaan oikeudessa ja lasten isä tiesi, että ne kaikki tulisi kuitenkin ilmi enkä suosiolla suostuisi yhteishuoltoon.
vaiheessa onnistuu kun pari eroaa ja sopii ensimmäistä sopimusta tehdessään huoltajuudesta. Asia muuttuu, kun sopimus on ja siihen halutaan muutosta.
Tuttu avopari erosi ja isä ei vastustanut lasten äidin yksinhuoltajuutta ja äiti sai huoltajuuden.
Lapset olivat äidin sukunimellä jostain syystä, vaikka isyys oli varma ja tunnustukset ym.
Mitään ongelemia ei ollut eikä ole ollut. Isälle jäi paha maku ja mieli, kun äiti avioitui myöhemmin ja otti uuden miehensä sukunimen myös ex.avomiehen lapsille. Se oli väärin minunkin mielestäni vaikka sivullinen olen. ÄIti sai määrätä lastensa sukunimestä, koska hänellä oli yksinhuoltajuus.
on yhtä vähän tai paljon tekemistä keskenään kuin on äitiydellä ja sukunimellä.
Jos kyse on avoparista, niin silloin pitää avoparin päättää, että kumman nimelle lapsi tulee. Ja jos isyysasiaa vetkutellaan tai isyyttä ei ole ehditty tunnutamaan, niin AINOA vaihtoehto avoparila onkin antaa lapselle äidin sukunimi.
Jos isä haluaa oikesti osallistua lastensa elämään, niin miksi ihmeessä sitä yhteishuoltajuutta ei sitten edes haeta?! Turha vinkua jlkikäteen, jos isää ei kiinnosta yhtään lapsensa virallisen puolen hoitaminen kuntoon ajallaan.
jos ei toisin sovita. Siis äidin yksinhuolto on silloin aina se ykkösvaihtoehto. Avoliitossa syntyneet ovat aviottomia lapsia.
Aviolasten huoltajia ovat taas molemmat vanhemmat myös eron jälkeen. Täytyy olla hyvin painavat perusteet, jos toinen vanhemmista halutaan saada erotetuksi huoltajuudesta.
Luovut huoltajuudesta niin lapset saavat elää yksinhuoltajuudessa eikä tule riitaa mistään. Sehän ei vaikuta sinun suhteesi lapsiin mitenkään ja näin ollen voit varmaan suostua siihen. Samalla vältyt siitä että lapsesi joutuisivat käymään läpi raastavan huoltokiistan. Helppoa, eikö vain?
Kaikki käy siten helpommin. Jos ex. haluu olla ílkeä ,voi yhteishuollossa vaatia sinulta vaikka mitä. Meillä tosi hankalaa. Ilmoitettava esim. kaikista koulujutuista hänelle, joka lipusta ja lapusta. Et saa päättää mitään itse. Asumis paikasta ym. Silloin kun erottiin niin sanoi syyksi miksen saa yksinhuoltajuutta, etten vain voisi muuttaa lasten sukunimeä. huolto asiassa kirjaa kaikki mahdolliset asiat sopimukseen. Esim. elatusmaksun tarkistus muutaman vuoden välein. Mitkä hankinnat kuuluu toiselle. Meillä sovittiin suullisesti ja ei toimi. Tuli uusi vaimo säätämään asioita. Maksaa vain sen mikä joskus kauan sitten sovittin.
EIköhän asia ole tullut näissä vastauksissa jo selväksi: voit vaatia ja isäkin voi vaatia yksinhuoltajuuden ja lähihuoltajuuden niin halutessaan. Lähihuoltajuuskaan ei automaattisesti kuulu äidille. Jos ette pääse sopimukseen, asian ratkaisee oikeus: teidän tapauksessa yksinhuoltajuutta ei tulisi noilla perusteilla. Päinvastoin saat asian kuulostamaan itsekkäältä ja lapsen edun vastaiselta, toinen vanhempi voi jopa lyödä sinua tällä aseella. Eikö isän olisi nyt syytä epäillä nimenomaan sinun vaikeuttavan hänen elämäänsä lasten kustannuksella? Asialla kun aina tuppaa olemaan kaksi puolta...
Huoltajuutta paljon tärkeämpi asia on elatussopimus ja tapaamissopimus, ne kun määräävät huomattavasti enemmän arkea kuin paperi huoltajuusmuodosta.
Te vanhempina eroatte toisistanne, kumpikaan ei lapsista. Ei teillä ole eron jälkeen mitään yhteistä elämää, ainoastaan lasten hyvinvoinnin turvaaminen - se on teidän kummankin velvollisuus. Erosurun ja tuskan jälkeen myrsky yleensä tasaantuu ja asioista pystytään aikuisten kesken asiallisesti sopimaan. Jos näin ei käy, niin syytä siihen löytyy varmasti molemmista, mutta ei näiden aikuisten ulkopuolelta.
Toki arvelinkin, ettei huoltajuutta ole kovinkaan helppo vaihtaa. Itse tiedän ihmisen tuntien, että hän tulee ihan ehdottomasti haluamaan kaiken vastoin minun toivomuksiani. On siis aivan turha kuvitella ikinä esimerkiksi saavansa lapselle passin, jos minä sitä haluan. Ulkomaille meillä ei siis ole menemistä (lomareissuille, en ajatellut kaapata). Muuttaminen lapsen kanssa minnekään on totaalisesti pois suljettu vaihtoehto (enkä nytkään tarkoita, että pitäisi päästä toiselle puolelle Suomea karkuun) ja yleensä jokainen asia, mihin tarvitaan molempien suostumus, on mahdottomuus. Ja tämä minun kiusaksi, ei hänen mieleensä tule, että se voi kiusata myös lasta.
Tapaamiset saadaan kyllä sovittua ihan hyvin, todennäköisesti niin, että minä toivoisin isän tapaavan enemmän lapsiaan kuin mitä hän viitsii ja ehtii ja elatusmaksuissakaan tuskin on ongelmia (se minimi). Noihinhan ei se huoltajuusmuoto edes vaikuta. Yksinhuoltajuus miehelle tarkoittaisi, etten minä sitten ikinä tiedä lasteni asioista mitään muuta kuin sen, minkä lapset kertovat, eikä niistä varmaan tiedä mieskään. Lähihuoltajuutta hän tuskin haluaisi, kun ei ehdi lastensa kanssa nytkään olemaan.
En itse ole sellainen, että haluaisin tai viitsisin tapella ihan huvin vuoksi. Mies siis ei kyllä menettäisi mitään siinä, jos huoltajuus olisi yksin minulla. Hankitaan ne passit ja muut, jos hän sattuu tarvitsemaan.
Jos vielä olette avioliitossa, hae passi jo nyt. JOs olette eronneet, eikä ole uhkaa/pelkoa kummankaan passin väärinkäytöstä (ulkomaille kaappaus), ilmoita kiusa lastenvalvojalle, hän ottaa pahantekijän puhutteluun niin eiköhän asia järjesty. Muuttaminen onnistuu ilman yhteishuollossa olevan toisen osapuolen suostumustakin, kunhan muuton syy ei ole kiusanteko. Jos lähihuoltaja lastensa kanssa muuttaa Suomen rajojen sisällä esim takaisin synnyinsijoilleen lähelle omia "tukiverkkojaan" tai työn perässä, ei toisella huoltajalla ole asiaan mitään sanomista - toki voi kyseenalaistaa, mutta ei johda mihinkään. Todelliset hankaluudet voivat tulla lapsen sairaanhoidon piirissä: jos teillä on erilaisia vakaumuksia ym, yhteishuollossa kun vaaditaan molemmilta suostumus esim leikkauksiin.
Uhkakuvasi kuulostavat ikäviltä ja ovat ikäviä toteutuessaan, mutta jotenkin elämänkokemukseni syvä rintaääni sanoo, että myrsky kyllä tasaantuu ajan kanssa kunhan muuttuneeseen tilanteeseen ollaan sopeuduttu. Ja tilanne tasaantuu vielä nopeammin, jos et ole provosoitavissa ja vetoa aina vaan lasten etuun. Toimi juuri niin kuin annat ymmärtää: lasten edun mukaisesti huomioiden toisen huoltajan tiedontarve ym. Ja käytä tarpeen tullen keskusteluapuna lastenvalvojaa, hänellä kun ulkopuolisena on yleensä melkoisesti valtaa tuollaisten kiusanhenkien suhteen.
EI tasannu vuosien saatossa. Meillä kävi niin, että ihan kiusallaan exä lähti oikeuteen asti tappelemaan huoltajuudesta ja tapaamisista, koska halausi tehdä kiusaa 7 vuotta avioeron jälkeen! Joten jos tuntee, että toinen voi heittäytyä todella hankalaksi, niin on lapsen etu yrittää minimoinda se etukäteen niin hyvin kuin mahdollista. Yksinhuolto on siihen hyvä keino.
Ethän kuulosta yhtään asenteelliselta ethän: "ihan kiusallaan lähti oikeuteen"...Siis suomennos: ihan kiusallaan lähti vaatimaan omia oikeuksiaan lapsen suhteen, kun toinen puoli vaikeuttaa tapaamisia ym kaikin keinoin.
Siis kyllä TOINEN ja toinen VOI heittäytyä hankalaksi, asioilla on kaksi puolta.
Ja miten usein "äidin näkemys" ei olekaan lapsen edun kanssa missään tekemisissä. Ikävää.
(väkivaltaaa oli jo avioliittomme aikana ja siksi halusin yksinhuoltajuuden alunperin).
Koko juttu lähti ex-miehen mustasukkaisuudesta. Avioeroata oli kulunut siis jo vuosia. Olin tavannut huimat KAKSI (2) kertaa erästä miestä ja exä sen perusteella päätti, että ihan takuuvarmasti muutan toiselle puolelle Suomea lastemme kanssa.
Sai isä tavata lapsia niin paljon kuin halusi ja asumme lähekkäin. Yritin jossain vaiheessa kysyä kiinnostusta tehdä kirjallista tapamissopimusta, niin sitä isä ei halunnut tehdä. Ajattelin sitten, että ei minulla ole mitään suullistakaan sopimusta vastaan ja noudatinkin sitä ihan täysin!
Oikeudessa sitten tappelimmekin siitä kirjallisestakin tapaamissopimuksesta, mutta kun siinäkään vaiheessa mies ei olisi halunnut mitään tarkkaa sopia vaikka halusikin kirjallisen sopimuksen. Vaikea on tuossa tilanteessa nähdä isän puolelta aitoa mielenkiintoa lapsia kohtaan. Ai niin, olinhan minä sen verran hankala, että en suostunut siihen, että koulu/tarhaviikolla lapset olisivat joka toinen yö olleen kotona ja joka toinen yö isällänsä. Lasten pompotteluun vuorokauden välein en suostunut, mutta isälle ei kelvannut yhtään pidempi jaksokaan, joten saimme sitten sovittua yhden viikkotapaamisen jokatoinen vkoloppu lisäksi.
Jospa ongelmia ei tulisi. Sen tiedän, että minua yritetään kiusata kaikessa, missä mahdollista ja senkin tiedän, ettei isä tajua lasten kärsivän siinä myös. Mutta kyllä hän nyt sen tajuaa, että jos lapsi tarvitsee leikkausta, niin tehdään lääkärien suositusten mukaisesti, eli silloin varmasti tajuaa, että lapsi kärsii hangoittelusta.
Kuulostaa vain niin kauhean pelottavalta ajatus, että kaikesta mahdollisesta pitää sopia yhdessä, kun tietää, ettei se yhdessä sopiminen ole vaihtoehto ja se ei riipu minusta. Mutta jos se ei nyt sitten kuitenkaan ole niin.
Ehkä ratkaisen ongelman sillä, että yritän olla viimeiseen asti tarvitsematta hänen suostumustaan mihinkään, eli ei edes harkita ulkomaille menoa tai muuttamista tai muuta.
Mielestäni ideaali olisi, että isä osalistuisi lasta koskeviin päätöksiin, mutta yhteishuollossa hän varmasti osallistuu niihin vain vaikeuttaakseen minun elämääni. Voisi olla, että jos minulla olisi yksinhuolto, niin hän kysyttäessä vastaisi ihan oikean mielipiteensä, kun tietää, että ei pysty sillä vaikuttamaan mihinkään varsinaisesti. Viimeinen päätös kun jäisi minulle. Mutta ei sitten.
Olisitko itse valmis luopumaan huoltajuudesta?
tajuta, että ei se yhteishuolto ole aina hyvä ratkaisu ja jos harkitsee yksinhuoltoa, niin ei se automaattisesti tarkoita isän sulkemista kaiken ulkopuolelle!
Yhteishuolto on myös hyvin oiva kiusanteon väline!
AP voi itse luopua huoltajuudesta jos hän katsoo että se on lapselle parempi että on vain yksi huoltaja. AP:han voi silti osallistua lapsen elämään.
on se, että äiti pitää kiinni siitä, että saa yksinhuoltajuuden. Ainakin meillä nimenomaan lasten etu vaati sen. Meidän tilanteessamme olisi ollut lasten edun laiminlyöntiä, jos olisin suostunut yhteishuoltoon tai vielä pahempaa, jos olisin antanut isälle yksinhuollon. Tosin, yksinhuoltoa ei isä varmasti olisi halunnutkaan, kun se olisi tarkoittanut oikeasti vastuuta lapsista. Yhteishuolto olisi ollut hänelle sopiva kiusanteon väline.
Tietysti on kivaa kostaa exälle omimalla lapsia - härskiä kuitenkin on sekoittaa siihen joku lapsen etu. Parempi kai sanoa rehellisesti että olen itsekäs ihminen ja lapset kuuluvat vain minulle, muista viis. Mutta sellaista rohkeutta ei taida löytyä?
lukemaasi?
No kerrotaan vähen selvemmin. Exäni oli mustasukkainen ja väkivaltainen ja yritti jatkaa sitä samaa myös avioeromme jälkeen. Olisiko pitänyt vielä helpottaa isukkia jatkamaan lastemme ja minun kiusaamista?
Joo, exäni ajatteli juuri tuolla tavoin, että olisi ollut kivaa kostaa niin paljon kuin vain pystyi, mutta onneksi yksinhuoltajuus sai pidettyä kiusanteon edes jossain mittasuhteissa!
on todella yksioikoinen kanta tähän asiaan, et voi mitenkään perustelemalla saada häntä ajattelemaan että on joitain tapauksia missä yksinhuolto on eduksi. Meidän tapauksessa se on eduksi, ja on myös toiminut. terve äiti=terveet lapset.
äitinsä kokonaan.
eikä käynneistä ole ollut mitään hyötyä, koska siellä tulee aina riita, eikä ex suostu mihinkään.
En millään jaksa uskoa, että aina käy niin onnellisesti, kuin sinulle on tuntunut käyvän. Minun entinen mies on niin hankala, että parempi kuin ei oltaisi missään tekemisissä, eikä häneen voi missään asioissa luottaa. Hän valehtelee raha-asioissa, muuttelee tapaamisia, kontroloi menojani ja jättää saapumatta tapaamisiin.
Hän sai oikeusavustajanikin uskomaan höpötyksiään. Hän on erittäin taitava ja kiero.
Riitaista yhteishuoltajuutta ei ole mitään järkeä jatkaa! Se vie sinut mennessään ikävä kyllä. Vaikka kuinka on lasten edusta kysymys. Ei se lapsikaan sellaista isää tarvi, joka hänestä ei aidosti ole kiinnostunut. Yksi hyvä huoltaja riittää. Sitäpaitsi riidat kuluttavat molempia osapuolia ja panos lapsen hyväksi vain vaikeutuu. Jos Yhteishuoltajuus jatkuu joutuu toinen osapuoli selvittämään esim. koulunkäynnistä yhtä ja toista toiselle ja ellei ilmoita toinen voi käyttää ilmoitusvelvoitteiden laiminlyöntiä aseena toista vastaan. On järjetöntä toimia "lapsen isänkin huoltajana" tapauksessa, jossa esim. isä ei itse viitsi ottaa lapsen asioista mitään selvää.
Jokainen tapaus yleensä tutkitaan ja tarvittaessa tehdään olosuhdeselvitys. Käräjäoikeudessakin on vielä mahdollisuus neuvotella. Kyllä siinä vaiheessa jo selviää sekin onko toisesta osapuolesta kantamaan huoltajan vastuuta!
yritimme lastenvalvojalla tehdä tapaamissopimusta. Isälle ei sopinut mikään ehdotus. Tilasin oikeusaputoimistoon ajan, jonne isä kutsuttiin neuvotteluun. Saimme tehtyä tapaamissopimuksen viimeinkin!
Kyllä jotkut isät ovat oikeasti kieroja. He vaativat tapaamisia, mutta kun pitäs tehdä mustaa valkoiselle, niin mikään ei tunnu kelpaavan!
Lopulta teimme sopimuksen 1vkonloppu kk pe klo18 su klo 17
Kellon aikoineen, koska entinen oli mustasukkainen ja kontroloi tapaamisiani ja menojani. Hän saattoi tuoda kesken tapaamisen lapsen kotiin. En pystynyt koskaan suunittelemaan mitään tai lähtemään esim. reissuun. Koin olevani alistettu ja vanki!
Minulla oli muutama vuosi sitten miesystävä. Hän soitti minulle sunnuntai-aamuna ja kysyi missä olen? Vastasin Eerolla, (nimi muutettu) ex sanoi tuovansa lapsemme heti kotiin ja käski minun painua kotiin sieltä! Voi olla, että on äitejä jotkaa estää tapaamisia, mutta yhtä hyvin on katkeria mustasukkaisia miehiä, joilla ei ole mitään järkeä touhuissaan tai aitoja tunteita lapsiaan kohtaan!
sitten isälle, että mitäs jos siirrettäisiin kokonaan huoltajuus ja lähivanhemmuus hänelle. Huoltajuuden hän halusi, mutta ei lähivanhemmuutta. Sanoi, että on lapsien etu asua minun luonani, koska olen enemmän kotona (niin, koska minä en ravaa omissa harrastuksissani lasten kustannuksella koko ajan).
Ilmoitin sitten, että minä en suostu yhteishuoltajuuteen, joten jos hän haluaa huoltajuuden, hän ottaa myös lapset. Vastausta ei ole tullut ja nyt odotan sitä jännityksellä toivoen ja luottaen, että hän ei lapsia halua oikeasti. Yksinhuoltajuus kun tuo mukanaan myös vastuuta.
Jos meillä on yhteishuoltajuus, niin mies tulee vastustamaan kaikkia ehdotuksiani. Jos minulla on yksinhuoltajuus, niin se olisi kätevintä ja järkevintä, koska minä olen lapset hoitanut ja heidän asiansa päättänyt tähänkin asti. Jos miehellä on yksinhuoltajuus, niin eiköhän kaikki päätökset jää viime kädessä kuitenkin minulle, kun ei tarvitse riidellä mistään. Jokainen asia hoidettaisiin niin kuin se olisi isälle helpointa, mikä tarkoittaa, että minä saan ne hoitaa.
Varmuuden vuoksi ei pida hakea eika suostua mihinkaan sopimukseen tai sopimusmuutokseen, nayttoa pitaa olla. aina ero riitaisa, sita ei kannata sotkea huoltajuuteen, ja toisaalta, vaikka olisi yksinhuolto, tapaamiset hoituvat silti normaalisti ei liity huoltajuus siihen mitenkaan.
Alunperin vanha ketju, mutta vastaanpa minäkin. Ensisijainen lähtökohta varmasti on (ainakin teoriassa) lapsen etu, hänen (tai heidän) oikeutensa molempiin vanhempiin. Jos lapsella hänen syntyessään on kaksi vanhempaa, tuntuu käsittämättömältä että ero parisuhteesta tarkoittaisi toiselle vanhemmista myös eroa lapsesta. Eron jälkeen toisella ei olisi mahdollisuutta vaikuttaa omaa lastaan koskeviin päätöksiin, ei osallistua lapsen arkeen eikä tukea lasta kasvussa kohti aikuisuutta. Ero voi olla raastava, ihminen on paljaimmillaan, keskellä tunteiden myrskyä. Siinä myrskyssä suurin osa ihmisistä kuitenkin haluaa tehdä kaikkensa, jotta lasten kärsimys olisi mahdollisimman pieni. Toimia siis lasten edun mukaan. Tämä on lähtökohta, näin sen pitäisi mennä, totuus valitettavasti voi olla aivan toinen.
Termiä "vieraannuttaminen" käytetään nykyisin paljon, se on noussut esiin myös mediassa eduskunnan lakialoitteen ja elatusvelvollisten liiton kannanottojen myötä. Käsittääkseni, ainakin kuulemieni haastattelujen tai lukemieni artikkelien kautta, suurin osa vieraannuttamisesta kärsivistä vanhemmista on miehiä, Tilastollisesti joukkoon täytyy naisiakin kuulua, prosenteista minulla ei ole tietoa.
Jokaisella on oma totuutensa, on mahdotonta tietää ihmisten taustoja, heidän näkemyksiään tai kokemuksiaan. Voin uskoa että vanhemmalle joka kokee toisen vieraannuttavan häntä lapsestaan/lapsistaan, kokemus on henkisesti raskas. Jos kysymys on hyvin pienestä lapsesta vieraannuttaminen on luultavammin helpompaa kuin kouluikäisen kohdalla. Oman lapsen menettäminen on pahinta mitä voin kuvitella. Voin kuvitella miten raastavaa ja kuluttuvaa ikävä lasta kohtaan olisi, miten toivottomaksi tuntisi itsensä sen avuttomuuden keskellä kun ei voi tehdä asialle mitään. Kaikki ne tarinat ovat inhimillisiä tragedioita, tragedioita joissa jokaiseen sattuu.
Mutta sitten ovat ne toiset tarinat, vähemmistöön jääneet. Niissä tarinoissa toinen vanhemmista sanoo erossa irti myös vanhemmuutensa. Syy ei välttämättä selviä koskaan. Minun totuuteni (käytän sanoja minun totuuteni, koska kysymyksessä on siis minun subjektiivinen näkemykseni) kuuluu näihin tarinoihin.
Erosin pitkästä liitosta koska vaihtoehtoa ei ollut. Jokainen voi olla asiasta omaa mieltään ja todeta, että vaihtoehtoja on aina, mutta minun mielestäni niitä ei ollut. On liittoja joissa erotaan liian helposti ja on liittoja joissa eron pitäisi tapahtua jo paljon aikaisemmin kuin se lopulta tapahtuu. Minun liittoni kuuluu jälkimmäiseen. Teksti jatkuu.
Omasta mielestäni tein kaikkeni jotta yhteys isän ja pojan välillä olisi säilynyt, jotta lapsellani olisi ollut isä. Koska kysymyksessä on jo vanhempi lapsi, kesällä 2011 tapahtuneen eron aikaan 12-vuotias, ymmärrys tilanteesta on aivan toinen kuin lapsen ollessa aivan pieni. Isä on kuitenkin murrosiän kynnyksellä olevalle pojalle tärkeä. Isän rooli on korvaamattoman tärkeä tuki matkalla kohti aikuisuutta. Jos termiä vieraannuttaminen käytetään kun etävanhempi kärsii siitä ettei saa tavata lastaan, mitä termiä voi käyttää lähivanhemmasta joka kärsii siitä ettei lapsi ole isälleen tapaamisten arvoinen? Ymmärrän että kun parisuhde päättyy, elämä jatkuu. Toisella on vapaus rakastua ja rakastaa, rakentaa parisuhde toisen kanssa. Mutta onko myös lapsi korvattavissa? Voiko lapsen jättää "menneeseen elämään" ja avata puhtaan sivun? En tiedä, ehkä niin voi tehdä. Enkä omassa tapauksessani ole siitä edes kovin yllättynyt, siitä huolimatta suru asiasta on suuri.
Alkuperäisen keskustelun aiheena oli yhteishuoltajuuden purku. Viimeisenä keinonani saada isä ymmärtämään isyytensä tärkeys ja merkitys lapsensa elämässä, laitoin sähköpostin johon kirjoitin että voin olla myös virallisesti yksinhuoltaja, koska olen sitä käytännössäkin. Tarkoituksenani oli siis HERÄTTÄÄ isä, ei alkaa riitelemään huoltajuudesta. No, sain sähköpostin jossa hän ilmoitti että asia on ok, mutta voinko hoitaa sen postitse kun ei jaksaisi mennä virastoon. Vastaus varmasti kertoo kaiken. Ja niinpä minä olen nyt myös virallisesti yksinhuoltaja, virastoon isä jaksoi mennä 1,5kk kuluttua siitä kun sopimus oli saapunut hänen asuinkaupunkinsa lastenvalvontaan.
Elatusmaksu tulee ajallaan, lastenvalvojien käyttämän laskentakaavan mukaisesti summa on liian pieni, mutta toistaiseksi en ole asiasta oikeuteen lähtenyt. Olen laittanut s-postia asiasta, muistuttanut myös siitä totuudesta joka ilmeisesti osalla elatusvelvollisia unohtuu, ettei rahalla ole tarkoitus minun elatustani maksaa, vaan osa lapsen. Minun tapauksessani lapsen isä ei ole eron jälkeen ostanut lapselle mitään, ei osallistunut millään tavoin mihinkään hankintoihin, ainoa lahja on ollut joululahja, 20euroa. 1v3kk:ssa tapaamisista on onnistunut 5. Jokaisella kerralla olen maksanut oman osani matkakustannuksista ja antanut käyttö rahan mukaan. Isällä olisi minun puoleltani rajattomat tapaamisoikeudet, mutta mikään oikeus ei tapaamisia voi vaatia. Eikä vaatimalla voi edes vaatia, lapselle olisi kauheaa jos hän tuntisi olevansa "pakkotavattu". Käsittääkseni isä tapaa lastansa koska rakastaa tätä,haluaa olla osa lapsensa elämää ja pitää isyyttä osana itseään. Jos näitä asioita ei ole, ei niitä voi vaatia. Olen hyväksynyt tämän asian, koska muuta en voi. Oman elämäni olen asian tähden priorisoinut niin, että poikani on tällähetkellä ensimmäisellä sijalla elämässäni. Tämän vuoksi en edes uskalla yrittää uutta parisuhdetta. En halua että poikani tuntee hylätyksi tulemisen tunteen kaksinkertaisena.
Pitkä kirjoitus, minun subjektiivinen tunteeni ja kokemukseni. En voi sanoa olevani vapaa vihasta tai jonkinlaisesta katkeruudesta poikani vuoksi. Mutta jokapäivä pyrin aktiivisesti siihen tavoitteeseen että voin päästää niistä irti. Siitä huolimatta mitkä minun tunteeni ovat, olen pitänyt lapseni niiden ulkopuolella, vältän millään tavoin puhumasta isästä negatiiviseen sävyyn, kuitenkin kuunnellen lasta ja hänen tunteitaan. Yritän parhaani, muuhun en pysty. Toivon kaikille, niin etä -kuin lähivanhemmille, totaaliyksinhuoltajille, yhteishuoltajille, sateenkaarivanhemmille, uusiperheellisille ja ydinperheellisille, valoa syksyn keskelle.