Olen 20 v. nainen 165/n.56kg, siis normaalipainoinen (tiedän olevani norm. painoinen, mutta silti oma peilikuva ahdistaa). Kirjoitan tänne, koska haluan purkaa tuntojani ja mielelläni kuulla muiden kokemuksia samankaltaisista tilanteista. Vaatteet päällä olen ihan tyytyväinen itseeni (kai peittävät kiloja), mutta kun katson itseäni alastomana peilistä, olen järkyttävä! Läskikasa, kamalat rinnat ja muutenkin ihan päin persettä koko vartalo!
En tiedä onko minulla jonkilainen tai jonkinasteinen syömishäiriö (kertokaa miten teidän syömishäiriöt ovat alkaneet) sillä jatkuva painon tarkkailu, liikunta ja syöminen tuotttavat paljon päänvaivaa ja niitä ajattelen lähes koko ajan. Olen nuorempana ehkä ollut vähän pyöreämpi. Laihduin n. 50 kiloon pari vuotta sitten eron myötä mutta nyt ne ovat tulleet takaisin. Jälkeenpäin muutamat ihmiset ovat sanoneet, että olin todella (heidän mielestään liiankin) laiha (ja se tuntui minusta hyvältä!)
Olen miettinyt tätä mun ongelmaani kovasti. Tiedän, että ahdistukseeni ovat vaikuttaneet kommentit syömisestäni (joku sanonut kun oon syönyt jotain herkkuja) ja mua ärsyttää valtavasti kun joku puuttuu mun syömisiini! Rakastan kaikkia herkkuja (varsínkin rasvaisia) ja voi sitä nautintoa kun saan syösä niitä! Mutta voi sitä tuskaa syömisen jälkeen! Hirveän huono omatunto siitä, että on syönyt! Pahimmillaan voin syödä pussillisen sipsejä kerralla (mahtaa johtua siitä, että kiellän ne itseltäni ja sitten kun annan itselleni luvan syödä, syön sen kaiken edestä). Pari vuotta sitten olen oksentanut yhden kerran syötyäni valtavan kasan sipsejä, mutta sitä en halua uudestaan, mieluummin lenkkeilen.
Mietin jatkuvasti, mitä suuhuni laitan, kuinka paljon siinä suurinpiirtein on kaloreita ja miten tarvii lenkkeillä/urheilla, että kalorimäärä ei missään tapauksessa ylitä päiväsaantia (n.2000kcal). Joskus repsahdan niin, että ruoka ja herkut maistuu liikaa, sen jälkeen tulee epätoivo, että ihan sama menenkö lenkille vai en, lihon kuitenkin. Jos repsahdan esim. alkuviikolla, ajttelen usein, että menköön koko viikko, aloitan taas maanantaina.
Haluan olla laiha, laihempi kuin muut! Tykkään, kun minä olen useampia kavereitani laihempi. Ihan sairasta touhua, tiedän! Vaan ahdistaa! Lenkillekin menen mieluiten minua isomman ihmisen kanssa, koska en halua, että kukaan ennestään laiha enää laihtuu, koska silloin minä olen se läskempi.
Poikaystävä kommentoi usein vartaloani, painoani ja syömisiäni. Tiedän, että se on leikkiä, mutta minulle se on totista totta! Olen kyllästynyt ikäviin kommentteihin koskien minua, haluaisin joskus olla tarpeeksi hyvä juuri sellaisena, vaan tuntuu etttei se riitä! Miksi?! Miksi useimmat ihmiset ihannoivat laihuutta? Ja miksi naisilta odotetaan niin paljon enemmän? Naisten tarvitsee olla laihoja ja kauniita kulkiessaan kaljamahaisen miehensä kanssa!
Toivoisin asiallisia kommentteja. Asia oikeasti vaivaa mua koko ajan ja haluaisin jotakin helpotusta tähän jollakin tavalla.. Millaisia kokemuksia muilla on tällaisista tuntemuksista? En jaksaisi tätä..
En tiedä onko minulla jonkilainen tai jonkinasteinen syömishäiriö (kertokaa miten teidän syömishäiriöt ovat alkaneet) sillä jatkuva painon tarkkailu, liikunta ja syöminen tuotttavat paljon päänvaivaa ja niitä ajattelen lähes koko ajan. Olen nuorempana ehkä ollut vähän pyöreämpi. Laihduin n. 50 kiloon pari vuotta sitten eron myötä mutta nyt ne ovat tulleet takaisin. Jälkeenpäin muutamat ihmiset ovat sanoneet, että olin todella (heidän mielestään liiankin) laiha (ja se tuntui minusta hyvältä!)
Olen miettinyt tätä mun ongelmaani kovasti. Tiedän, että ahdistukseeni ovat vaikuttaneet kommentit syömisestäni (joku sanonut kun oon syönyt jotain herkkuja) ja mua ärsyttää valtavasti kun joku puuttuu mun syömisiini! Rakastan kaikkia herkkuja (varsínkin rasvaisia) ja voi sitä nautintoa kun saan syösä niitä! Mutta voi sitä tuskaa syömisen jälkeen! Hirveän huono omatunto siitä, että on syönyt! Pahimmillaan voin syödä pussillisen sipsejä kerralla (mahtaa johtua siitä, että kiellän ne itseltäni ja sitten kun annan itselleni luvan syödä, syön sen kaiken edestä). Pari vuotta sitten olen oksentanut yhden kerran syötyäni valtavan kasan sipsejä, mutta sitä en halua uudestaan, mieluummin lenkkeilen.
Mietin jatkuvasti, mitä suuhuni laitan, kuinka paljon siinä suurinpiirtein on kaloreita ja miten tarvii lenkkeillä/urheilla, että kalorimäärä ei missään tapauksessa ylitä päiväsaantia (n.2000kcal). Joskus repsahdan niin, että ruoka ja herkut maistuu liikaa, sen jälkeen tulee epätoivo, että ihan sama menenkö lenkille vai en, lihon kuitenkin. Jos repsahdan esim. alkuviikolla, ajttelen usein, että menköön koko viikko, aloitan taas maanantaina.
Haluan olla laiha, laihempi kuin muut! Tykkään, kun minä olen useampia kavereitani laihempi. Ihan sairasta touhua, tiedän! Vaan ahdistaa! Lenkillekin menen mieluiten minua isomman ihmisen kanssa, koska en halua, että kukaan ennestään laiha enää laihtuu, koska silloin minä olen se läskempi.
Poikaystävä kommentoi usein vartaloani, painoani ja syömisiäni. Tiedän, että se on leikkiä, mutta minulle se on totista totta! Olen kyllästynyt ikäviin kommentteihin koskien minua, haluaisin joskus olla tarpeeksi hyvä juuri sellaisena, vaan tuntuu etttei se riitä! Miksi?! Miksi useimmat ihmiset ihannoivat laihuutta? Ja miksi naisilta odotetaan niin paljon enemmän? Naisten tarvitsee olla laihoja ja kauniita kulkiessaan kaljamahaisen miehensä kanssa!
Toivoisin asiallisia kommentteja. Asia oikeasti vaivaa mua koko ajan ja haluaisin jotakin helpotusta tähän jollakin tavalla.. Millaisia kokemuksia muilla on tällaisista tuntemuksista? En jaksaisi tätä..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Voi voi, tilanteesi muistuttaa omaani ikävän paljonn. Olen koko elämäni ollut alipainoinen bmi 16-17. Teini-iässä vihasin vartaloani ja pukeuduin kerroksittain, jotten näyttäisi niin laihalta. Asia ei ole kuitenkaan näin enää. Hyväksyin itseni ja aloin pitää kropastani ja siitä, että olin laiha.
Kuitenkin puoli vuotta sitten koin suuren muutoksen elämässäni, ja ongelmat elämässsäni säteilivät syömiseeni..Painoin ennen 46kg, mutta nyt 53kg. Vihaan, ällöksyn ja halveksin itseäni. Ahmimiskohtaukset jatkuvat edelleen, mutta tilanne ei muutu bulimiktiseksi, koska en vain pysty oksentamaan, vaikka ahdistus olisi kuinka suuri, kuten yrityskin.
On vaikeata selittää ihmisille omaa oloa, kun nyt muut näkevät minut terveenä. Asia on kuitenkin päinvastoin. Vielä en ole löytänyt apua mistään, toivottavasti löydän, koska lihoamiselle ei näy loppua.
Tiedän tunteesi täysin..en löydä ratkaisua tilanteeseen..toiv ottavasti sinä löydät
Mäkin kyllä tunnistin itteni..
En oo kyllä syönyt yli kolmeen vuoteen mitään herkkuja, koska mä en edes uskalla aatella mitä tapahtuis jos söisin.
Mulla tulee joskus porkkanastakin huono omatunto ja sitten liikun ihan hulluna.
Ahdistun ihan älyttömästi jos en voi liikkua, vaikka pystyn helposti saamaan päivässä vaan jonkun 5g rasvaa..
Mulla on jatkuvasti tyhjä olo.
Aattelen aika usein että miks mä teen näin. Mä en halua elää näin. Mulla on niin paha olla..
Josksus mä aattelen että kyllä mä pystyn, mä pääsen tän kaiken paskan yli. Mutta ei..