Otetaan esim.normaali työpäiväni.
Kävelen autolle päin. Kuvittelen koko ajan jonkun esim.tarkkailevan minua ikkunasta. Sen takia tarkkailen omia eleitäni, kävelytyyliäni, ilmeitäni koko ajan. Kävelen vahingossa oman autoni ohi kun keskityn niin paljon vain itseeni.
Ruokalaan mennessäni jännittää vähän enemmän. Yritän kävellä mahdollisimman itsevarman näköisenä ja rennon näköisenä. Kun kurkotan ottamaan lasin, pyrin tekemään sen nätisti. Kun syön, pyrin syömään nätisti ja rennon näköisesti, vaikka oikeasti jännitän. Syöminen on tämän takia hidasta. En yksinkertaisesti keskity vain juomalasin ottamiseen sen takia että saisi juotavaa, vaan käden oikeaan liikerataan ja mikä tärkeintä, ettei käsi tärise. Oikeasti näytän varmaan jännittyneeltä ja epävarmalta, voi ei..ja tärisen hiukan, pelkään että se näkyy. Hyvin pienesti myös nykii pää tai käsi tms.aika ajoin.
En ole käyttänyt mitään lääkkeitä, eikä vaivani taida tarpeeksi vahva olla että niitä tarvitsisin. Kiinnostaa vaan tietää, onko muilla samanlaista..=)
Kävelen autolle päin. Kuvittelen koko ajan jonkun esim.tarkkailevan minua ikkunasta. Sen takia tarkkailen omia eleitäni, kävelytyyliäni, ilmeitäni koko ajan. Kävelen vahingossa oman autoni ohi kun keskityn niin paljon vain itseeni.
Ruokalaan mennessäni jännittää vähän enemmän. Yritän kävellä mahdollisimman itsevarman näköisenä ja rennon näköisenä. Kun kurkotan ottamaan lasin, pyrin tekemään sen nätisti. Kun syön, pyrin syömään nätisti ja rennon näköisesti, vaikka oikeasti jännitän. Syöminen on tämän takia hidasta. En yksinkertaisesti keskity vain juomalasin ottamiseen sen takia että saisi juotavaa, vaan käden oikeaan liikerataan ja mikä tärkeintä, ettei käsi tärise. Oikeasti näytän varmaan jännittyneeltä ja epävarmalta, voi ei..ja tärisen hiukan, pelkään että se näkyy. Hyvin pienesti myös nykii pää tai käsi tms.aika ajoin.
En ole käyttänyt mitään lääkkeitä, eikä vaivani taida tarpeeksi vahva olla että niitä tarvitsisin. Kiinnostaa vaan tietää, onko muilla samanlaista..=)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Minulla on ihan samoja jännitysoireita! Olen tällä hetkellä lähes loppuunpalamisen partaalla, koska en pääse millään ilveellä tuosta vaivasta eroon ja kuitenkin minun pitää käydä töissä jossa sitten taas tarkkailen enemmän vaan väsyneenä ja stressaantuneena itseäni ja kierre on valmis. Olisin ihan valmis jäämään työelämästä pois, mutta kun en voi. Haluaisin parantua tästä sairaalloisesta itsetarkkailusta.
Haluaisin nähdä maailmaa, paljon enemmän kuin vain oman napani ja omien käsieni liikeradat ja sen kuinka itsevarmasti ja rennosti kävelen ja miltä näytän milloinkin. Tämän kaiken lisäksi ihailen aidosti itsevarmoja ihmisiä, joista pyrin ottamaan mallia mikä taas hankaloittaa omana itsenäni elämistä. Rauhoittavaa lääkettä käyttäessäni olen ihanan vapautunut, en kiinnitä kroppani liikkeisiin mitään huomiota, enkä ajattele sitä mitä muut ajattelevat. Mutta tiedän ettei se ole oikea tie. Silti rauhoittavien lääkkeiden käyttö on joskus ihanan vapauttavaa. Minulla on tunne, että olen täysin oma itseni enkä häpeile sitä millään tavalla.
Tuon itsetarkkailun lisäksi on muutakin. Jatkuvaa itsensä tyhmäksi ja tönköksi tuntemista, en kuule muita ihmisiä kun elän ihan omassa maailmassani mikä saa minut tuntemaan itseni entistä enemmän tyhmäksi kun ymmärrän asiat väärin jos edes ymmärrän. Pelkään että minua pidetään tyhmänä. Yritän olla kaikkien silmissä miellyttävä ja älykäs ja itsevarma.
Ehkä vaadin itseltäni liikaa. Helvettiä tämä joka tapauksessa on. Haluan elää itselleni, en muille ihmisille!
Voisitko valaista minulle 'ongelmaa' ystäväni kanssa ollessa. Vaikka olemme vain kahdestaan ja keskustelemme kaikenlaisista aiheista, niin koko ajan ilmenee sitä, että sanon/kerron jotakin ja kun olen lopettanut, niin hän muistaa yhden sanan, vaikka paikkakunnan ja kysyy, 'ai kävit x:ssä'?... ja vaatii kertomukseni uudelleen. Usein menee niin, että minun on kerrottava jokin asia tai tapahtuma kolme kertaa ennenkuin hänellä menee jakeluun, mitä kerroin ja ennenkuin hän vastaa/kommentoi ihan siihen kokonaiseen asiaan, ja niin keskustelumme pääsee jatkumaan. Kunnes, minun repliikkii on jokin muu, joka sekin minun on kolmasti replikoitava, että hän on sen kuullut. Hänen kuuloelimissään ei ole vikaa. Mikä tämä poissaolo on hänellä? Usein ajattelen, että jospa puhun liian nopeasti ja monimutkaisesti ja siksi yritän joskus hitaasti ja selvästi. Sanoisin, että tilanne miltei sama. Mikä ihme siinä on, että hän ei kuule. Ja sitten joskus erittäin pitkällä viiveellä onkin kuullut, minkä jälkeen päästään eteenpäin siis. Hänen oma kerrontansa on ihan normaalia, joskin häneltä usein sanat hukkuvat eli on vaikeus löytää oikeaa sanaa, ilmaisua, nimeä, mutta tämä lienee keski-ikäänkin kuuluva asia.
mulla on ihan samanlaisia oireita kuin sulla ihan päivittäin töissä ja missä vaan liikun ihmistenilmoilla! ja just toi että tuntuu et ihmiset tarkkailee autoistaan kun kävelen/pyöräilen ohi... siis ihan hirveä tunne!
sitten alkaa miettimään että minkälainen ilme on kasvoilla ja miten kävelen voi tuska kun on ahdistavaa!!! joskus jos hetkeksi unohdan itsetarkkailun esim. liikenteessä ja "herään" siitä huomaamaan muut ympärillä, niin se hetki jolloin olin täysin omissa ajatuksissani tuntui nii mahtavalta..
no mulla taitaa olla aikas sekavaa tekstiä mutta siis en itsekkään ole koskaan ottanut mitään lääkettä kun en koe kuitenkaan tarvitsevani joskus oikein väsyneenä on todella rasittavaa liikkua ihmistenilmoilla kun sen väsymyksen lisäksi vielä tarkkailee itseään....
joka päivä toivoisin pääseväni tästä eroon, tätä palstaa lukiessa kuitenkin huomaa etten onneksi ole ainoa! joskus ihmettelen että mistä tällainen voi olla peräisin miksi olen yhtäkkiä alkanut tarkkailemaan itseäni kai se jotain jännittämistä on...
tsemppiä sulle kevääseen ja kesään yritetään olla mahdollisimman paljon tarkkailematta itseämme vaikka välillä se niin todella vaikeaa onkin!:)
Tuli taas tänään hyvä esimerkki... Työpaikalla eräs herttainen mummeli jutteli kaikenlaista, ja minä siihen "joo=), nii=), aiivan, kyllä" mahdollisimman reippaan oloisesti. Valitettavasti puolet hänen jutuistaan meni ohi kun keskityin niin ruumiinasentooni ja ilmeisiini. Havahduin kun hän sanoi lopuksi että "niin, että sellainen ikävä tapahtuma on tapahtunut". Tajusin että oli puhunut jostain sukulaisen menehtymisestä tai vastaavaa, en edelleenkään tiedä tarkkaan. En sitten kehdannut sanoa että "sori, en kuunnellut, niin mitä sanoitkaan", ja olin koko ajan vain iloisella naamalla kommentoinut tyyliin "aa, sepäs mukavaa". Että näin paljon minä keskityn olennaiseen...
Voi että, tarkkaileeko tosiaan joku muukin näin itseään (kuin minä). Vihaan eritoten ulkona kävelemistä, koska tarkkailen kokoaika juurikin kävelytyyliäni, ilmeitäni. Jännityn aina ihan hirveästi kun auto ajaa ohitseni. Näytän varmaan ihan epänormaalilta. Ihmisten seassa tää juttu ei vaivaa niin kauheesti, kun silloin tarkkailu on molemminpuolista.. Mutta siis vaivaa sillonkin. Vaikeinta on bussiin nouseminen tai sieltä lähteminen. Varsinkin jos pysäkiltäni ei nouse kyytiin lisäkseni muita, tai jos olen ainoa joka lähtee bussista.
Joo, täällä myös ihan samanlaisia kokemuksia. Tunnen itseni TODELLA TYPERÄKSI kun en itsetarkkailultani osaa asennoitua tilanteisiin oikein, enkä tajua mikä milloinkin on sopivaa. Tajuaisin muuten, mutta kun ne ajatukset ovat aivan jossain muualla..
Todella ärsyttävä ja rasittava vaiva tämä!! ARGH! Kylkiäisinä mukavaa masennusta ja burn-out herkkyyttä..
"Jännityn aina ihan hirveästi kun auto ajaa ohitseni. Näytän varmaan ihan epänormaalilta."
No Niinpä, ihan sama juttu! Näytän varmaan hassulta kun luultavasti jännitän suutani johonkin outoon asentoon, silmät pelokkaat, kävely muuttuu tönköksi ja kompuroin, korjailen vaatteitani ja hiuksiani koko ajan. Pahinta jos joku puolituttu sattuu ajamaan ohitse. Hmm..toinen vaihtoehto on sitten se että näytän aivan normaalilta, mutta jännitän sisäisesti. Ei voi tietää. Haluaisin nähdä itseni toisten silmistä, jonkun kameran kautta. Olen tosin jo kuvannut itseäni digikameralla liiallisuuksiin asti, kuunnellut sen kautta ääntäkin.
kirjoitin. Minulle käy hänen kanssaan niin, että olen kertonut jonkin asian ja hän on kuullut siitä kai jotakin, kun sitten kysyy juuri sen asian, minkä olen juuri kertonut. Minä en voi käsittää miten näin voi mennä, kolmeenkin kertaan.
Kerron vaikka... 'viime viikolla olin siellä ja siellä ja sitten kävi niin ja noin ja kappas vaan minä pudotin pikku kassini ja sieltä putosi ja sitten se kieri ja sitten yksi ihminen... ' Kun olen tämän episodin kertonut, niin hän kysyy 'ai mitäh?, pudotit kassisi?'. Sitten mun tarvii kertoa tuo kaikki uudelleen, kun hän oli kuullut vain tuon kohdan.
Tuossa, mitä kerroit, sinäkin olisit voinut sitten erotessanne kysyä, että 'ai, onko sinulta joku kuollut?'.
Minua auttaisi, jos tajuaisin ystäväni kuulemattomuutta ja reagoinnin hitautta. On niin vaikea uskoa, että hän olisi jännittynyt. Siis kun ollaan vaan vaikka kahdestaan olohuoneessaan, niin voisiko hänellä olla 'esiintymiskuumetta' siltikin? - Mielenkiintoista...
Niin, no en tiedä onko ystävälläsi samankaltainen tilanne kuin minulla, luulen että ei. Tulee ensiksi mieleen, että jos häntä ei välillä vaan kiinnosta tarpeeksi juttusi ja sen takia ajatukset harhailevat muualla. Joskus minulla kyllä saattaa mennä jokin monimutkainen kertomus puoliksi ohi, kun ei jostain syystä ajatus pysy perässä..mutta ei siitä ongelmaa ole syntynyt ja luulen että olen tässä asiassa ihan normaalin tasolla. Ei minulla ainakaan ole läheisten ystävieni kanssa ongelmaa että olisin jännittynyt, paitsi joidenkin, joita näen vain lyhyitä aikoja kerrallaan/harvoin.
Oon varmaan itseni pahin kriitikko mut välil tuntuu et tää yhteiskunta tekee meist neuroottisia.
Ois kiva jos kirjoittaisitte ajatuksistanne.
Nojoo.. olen kärsinyt ja kärsin edelleen jonkin verran samankaltaisesta ongelmasta. Jännitystä esiintyy erityisesti sosiaalisessa tilanteessa ja erityisesti sellaisen jälkeen. Esimerkiksi semmosten tilanteiden jälkeen, kun olen ollut seurassa, jossa en tunne ihmisiä niin hyvin kuin tunnen läheisimmät ystäväni, saan hirveitä tunnontuskia ja häpeän itseäni. Vaikka itse tilanne ei olisi ollutkaan mitenkään vaivauttava, koska olen hyvin ulospäinsuuntautunut, innostunut ja iloinen ihmisten seurassa, niin silti lähes aina jälkeenpäin mietin hirveästi omaa käytöstäni esim: annoinko muille tarpeeski suunvuoroa, kuuntelinko tarpeeksi, kyselinkö tarpeeksi muiden asioista, enhän ollut "liian" ystävällinen tai teennäinen, mitä tuli sanottua ja mitähän mieltä ne ovat sanomisistani, toivottavasti en kertonut tyhmiä vitsejä. Kotona saatan märehtiä asiaa iltaan asti. Lupaan aina itselleni että seuraavan kerran kun tapaan taas nämä ihmiset käyttäydyn tyynesti ja olen jotenkin "cool".
Pelkään hirveästi sitä mitä muut ovat minusta mieltä. Hetkellisesti saatan tuudittautua mukavan tilanteen vietäväksi ja rentoudun mutta yht´äkkiä saatan havahtua todellisuuteen ja alan taas miettiä kaikkea mitä edellä mainitsin. Rasittavaa. Jos yhtäkkiä muistan sanoneeni jotakin mielestäni tyhmää, lyön päätäni seinään ja häpeän itseäni.
Toisinaan saatan jopa unohtaa mistä olimme jossain seurassa esimerkiksi puhuneet kun jälkeenpäin keskityn vain omiin sanomisiini.:(
Kävin talven aikana psykologilla puhumassa ongelmasta ja se auttoi aika paljon mutta edelleen on jämiä tästä onkelmasta jäänyt takaraivoon ja ne sieltä kummittelevat aina silloin kun joidenkin ihmisten kanssa menee hyvin. Palautan itseäni ikäänkuin maanpinnalle, ja vähättelen kamalasti itseäni. Jos joku sanoo minulle että olen mukava tms, uskon sen hetken ja vähän aikaa on aika jees olla. Mutta hetken päästä kuvittelen aina että jos nyt sanon jotain väärin, kaikki romahtaa ja menetän tämän ihmisen arvostuksen. Tuntuu kuin joutuisin jatkuvasti lunastamaan paikkani ihmisten edessä.
Voihan vitjat! :(
Voi kun kuulostaa tutulta!! Itse olen kärsinyt samasta ongelmasta teini-iästä lähtien. Tuntuu, että ihmiset tuijottaa minua kaikkialla. Pitää miettiä, miten kävellä, uskaltaako nostaa katsetta autoihin, jos se onkin jonkin tutun auto, ja pitäisi morjestaa. Mitä takana tuleva ihminen miettii kun kävelen hänen edessään hiljaisella tiellä iltalenkillä. En voi käyttää korkeita korkoja, koska kaatuisin ihan varmasti linkkuun noustessani kaikkien tuijottaessa minua jos olen ainoa linkkuun nousija.
Töissä on yhtä tuskaa. Kokouksissa pitää aina jännittää jotakin. Reagoiko maha murinalla kun jännittää vaikka kävin kolme kertaa hätäistunnolla ennen kokousta kun jännitti niin paljon. Viime aikoina olo on ahdistunut entisestään ja tuntuu etten saa edes nieltyä. Sylki vain lisääntyy suussa ja pitää oikein keskittymällä keskittyä että saa nielaistua niin ettei mene väärään kurkkuun. Syöminen on töissä yhtä tuskaa. Jokaista suupalaa märehdin ikuisuuden koska en vain saa sitä menemään kurkusta alas kun nielu on jännityksestä ihan sekaisin.
Kotona kaikki on toisin. Täällä voin kulautella kokonaisen tuopin vettä menemään mutta töissä näykin teemukistani teelusikallisen kokoisia annoksia ja nekin jäävät pyörimään suuhun. Tästä ei tule yhtään mitään. Haluaisin nauttia elämästä, istua terassilla ystävien kanssa jne.mutta en voi kun en uskalla niellä. Jos lähden viihteelle, kotona on ensin aloiteltava ja kun illan mittaan ystävien seurassa rentoutuu ja humaloituu niin baarissa ei ole mitään ahdistuksia. Vastaantulevia ihmisiä uskaltaa katsoa silmiin, juomat häviävät silmissä ja olo on ihana vaikka olisi kuinka korkeat korot jalassa. Mutta selvinpäin.... kaikki ahdistaa ja pelottaa. Kaikki teinit nauravat ihan varmasti minulle kävellessään ohi jne. Elämä ei ole reilua!
Viimeksi koin todellisen iskun vasten kasvoja uudella työpaikalla, jossa koulutuksessa en pystynyt yhtään keskittymään siihen mitä opetettiin, ja näin sitten tunsin itseni aivan hidasälyiseksi idiootiksi kun en oppinut asioita heti niin kuin kaikki muut (niin kuin aina!). Sitä vaan keskittyy siihen omaan olemassaoloonsa sellaisissa tilanteissa ja kaikki mitä puhutaan soljuu korvasta sisään ja toisesta ulos. Pidetäänköhän minua vajakkina?
Muutkin siis kärsivät näistä samoista oireista kuin itsekin.Autolla ajaessa mietin takana tulevaa autoa,ja miten itse ajan.Ex tyttöystävänikin sanoi mulle että ajan ihan oudosti ja että käyttäydyn ihmisten seurassa kans oudosti.Asun rivitalossa ja kun kävelen autolta kotiovelle,ajattelen että naapurit katsoo ikkunasta ja sit kävelyni muuttuu jäykäksi yms.
Tarpeeksi alkoholia nautittuani en enää mieti muita seurassa olevi ja pystyn rentoutumaan.Kaverini pitävät mua varmaan ihan outona ja ihmeellisenä.Välttelen esim. kavereiden kanssa kahvilla käyntiä ja en muutenkaan kyläile paljon kavereiden enkä sukulaisten luonna.
Kyllä nää jutut rajoittaa mun elämää tosi paljon ja jouduin jättämään opiskelutkin tämän takia kesken,jonka seurauksena ajauduin alalle jossa en joudu tekemisiin ihmisten kanssa.
Mistähän tämä kaikki johtuu? Miksi omaa käytöstä pitää koko ajan kontrolloida ja miettiä? Itseäni on koko nuoruuden ajan kiusattu, koska olin hiljainen ja tulin maaseudulta, jolloin en tuoksunut "parfyymilta" kuten muut. Vanhempani olivat suhtkoht köyhiä, joten en saanut merkkivaatteita. Muutama tosiystävä oli joiden kanssa edelleen 15v myöhemmin olemme ystäviä mutta hekin välillä pilkkasivat, eivätkä ainakaan puolustaneet. Kotona vaadittiin hyviä koenumeroita, 7 oli jo tosi heikko vanhempieni mielestä.
Koen että täytyy olla täydellinen, että kelpaa tähän maailmaan ja muiden joukkoon. Näen muut täydellisinä ihmisinä. Heillä on luonteenpiirteitä joita itselläni ei ole, eikä tule olemaankaan. Siksi inhoan heitä. Olen kateellinen heille. Mieheni valittaa että vihaan kaikkia ihmisiä. Todellisuudessa olen melkein kaikille vain tosi kateellinen.
Ulkonäkö on oltava täydellinen jne. Jos aamulla en saa laitettua itseäni nätiksi, kuljen koko päivän pää painuksissa ja surkuttelen itseäni. Tekemiseni töissä, niiden on oltava täydellisen oikein tehty. Olen ankara itselleni ja toisaalta olen saamaton, koska olen niin ujo ja pelokas. Jotkut sanovat että olen ylimielinen mutta kai se sitten johtuu hiljaisuudestani. En osaa small-talkata varsinkaan täysin vieraalle ihmiselle. Huomaan, että luon heti ympärilleni "pareja". Jos töissä pari ihmistä lähtee kaffeelle, heillä on ilmiselväti jotain yhteistä enkä uskalla liittyä heidän seuraansa etten pilaa tunnelmaa koska tuon jäykkyyttä pöytään kun en osaa olla rento ja heittää tuosta noin vaan juttua.
Itse tuijottelen ihmisiä. En voi mitään sille että tykkään katsella kauniita ihmisiä. Miten heidän meikkinsä on tehty, kampaus jne. Tunnen sen jälkeen itseni surkimukseksi. Toisaalta ajattelen itseni kauniiksi jos lähelläni on ei-tyylitietoisia ihmisiä. Miksen voi vain rentoutua ja olla niin kuin muut. Sanoa, mitä sylki suuhun tuo ja jos möläyttää jotain tyhmää niin nauraa päälle. Niinhän muutkin ihmiset tekevät. Miksi lapsuuden traumat yhä vaanivat mielessä? Miksi kaikesta pitäisi selviytyä 10-tuloksella? Miksi iloiset, räväkät,elämästä nauttivat, hyvän itsetunnon omaavat ihmiset ärsyttävät suunnattomasti? Miten saisi itsestä sellaisen? Apuva! Hukun tähän ajatustulvaan!