Olen mitä todennäköisimmin sairastanut hoitamattoman masennuksen nuorena, 15-16- vuotiaana. Nyt olen 33. Tuolloin olin henkisesti ahtaalla, muistan ajan pimeänä ja väsyttävänä.
Mietin näin jälkikäteen, onko ahdistus tyypillistä tietynlaisen luonteen omaaville nuorille, niille jotka ovat sulkeutuneempia, arempia, kenties heikolla itsetunnolla varustetuille? Mistä tiedän varmasti, onko tuo harmaa aika ollut masennusta vai normaalia nuoren naisen liian suurten asioiden käsittelyä? Haluan tässä kohtaa korostaa,että mitään todella kamalaa ei ole kohdallani tapahtunut, ehkä on ollut keskimääräistä rankempaa joissain kohtaa, enkä ole raakileena osannut käsitellä asioita muuten kuin sulkeutumalla itseeni.
Ennen kaikkea - mistä saisin takaisin edes osan hohdosta, inspiraatiosta, tarmosta, miksi sitä halutaankaan kutsua? Se jäi tuonne nuoruusvuosiin, hukkui suurelta osin sinne. Vai käykö niin kaikille huolimatta siitä, onko ollut masentuneisuuteen taipuvinen vai ei? Sammuuko nuoren ihmisen tarmo joka tapauksessa kun aikuisuus kolkuttelee ovella?
Nykyisin olen pidetty ihminen, minulla on ystäviä, hyvät suhteet naapureihin, ihana perhe. Tuttavapiirissäni olen tunnettu rauhallisena ihmisenä, hyvänä kuuntelijana ja vakaitten mielipiteiden sanojana. Kaiken tämän olen saanut opettelemalla, opettelemalla luottamuksen toisiin ihmisiin, lukemaan toisten eleet ja ilmeet, hiomalla omaa käytöstä suhteessa toisiin. Jos minulla olisi ollut tuo kipinä tallella, olisi kaikki ollut helpompaa.
Miten sinä, joka tätä luet, joka olet kokenut samaa, olet saanut osan kipinää takaisin? Kipinän puute häiritsee jossain määrin itseäni, se että osa minusta on hukuksissa. Hyvä on näinkin, olen saanut paljon - mutta se ei silti ole sama. Ne, joilla on kipinä tallella, ovat jotenkin enemmän elossa. Kipinän puute näkyy asioihin tarttumisen vaikeutena, vetäytymisenä vaikeista tilanteista, vetäytymisenä omaan itseen silloinkin kun se ei olisi suotavaa.
Mietin näin jälkikäteen, onko ahdistus tyypillistä tietynlaisen luonteen omaaville nuorille, niille jotka ovat sulkeutuneempia, arempia, kenties heikolla itsetunnolla varustetuille? Mistä tiedän varmasti, onko tuo harmaa aika ollut masennusta vai normaalia nuoren naisen liian suurten asioiden käsittelyä? Haluan tässä kohtaa korostaa,että mitään todella kamalaa ei ole kohdallani tapahtunut, ehkä on ollut keskimääräistä rankempaa joissain kohtaa, enkä ole raakileena osannut käsitellä asioita muuten kuin sulkeutumalla itseeni.
Ennen kaikkea - mistä saisin takaisin edes osan hohdosta, inspiraatiosta, tarmosta, miksi sitä halutaankaan kutsua? Se jäi tuonne nuoruusvuosiin, hukkui suurelta osin sinne. Vai käykö niin kaikille huolimatta siitä, onko ollut masentuneisuuteen taipuvinen vai ei? Sammuuko nuoren ihmisen tarmo joka tapauksessa kun aikuisuus kolkuttelee ovella?
Nykyisin olen pidetty ihminen, minulla on ystäviä, hyvät suhteet naapureihin, ihana perhe. Tuttavapiirissäni olen tunnettu rauhallisena ihmisenä, hyvänä kuuntelijana ja vakaitten mielipiteiden sanojana. Kaiken tämän olen saanut opettelemalla, opettelemalla luottamuksen toisiin ihmisiin, lukemaan toisten eleet ja ilmeet, hiomalla omaa käytöstä suhteessa toisiin. Jos minulla olisi ollut tuo kipinä tallella, olisi kaikki ollut helpompaa.
Miten sinä, joka tätä luet, joka olet kokenut samaa, olet saanut osan kipinää takaisin? Kipinän puute häiritsee jossain määrin itseäni, se että osa minusta on hukuksissa. Hyvä on näinkin, olen saanut paljon - mutta se ei silti ole sama. Ne, joilla on kipinä tallella, ovat jotenkin enemmän elossa. Kipinän puute näkyy asioihin tarttumisen vaikeutena, vetäytymisenä vaikeista tilanteista, vetäytymisenä omaan itseen silloinkin kun se ei olisi suotavaa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Minulla on aina ollut huono itsetunto & itseluottamus joka on tehnyt elämästä todella vaikeaa.15 vuotiaana sairastuin vakavaan masennukseen, itsemurha oli lähellä mutta lääkkeiden ja terapian avulla pääsin yli. Siinä meni pari vuotta ihan hyvin, löysin uuden tyttöystävän ja muutettiin yhteen. Sitten iski masennus. En tiedä oikeastaan mistä se johtui. Tänään erottiin ja hän sanoi vuokrasopimuksen irti, en tiedä miten saan maksettua vuokran.
Mutta asiasta toiseen. Itsellä oli viimeksi jonkinlainen kipinä yläasteen alussa, oli haaveita. Mutta sitten alkoi koulukiusaus ja sulkeuduin kuoreeni. En vieläkään osaa avautua ihmisille, pelkään yleisiä paikkoja (kauppoja jne) eikä minulla juurikaan ole ystäviä. Aloitin ammatilliset opinnot n.2 vuotta sitten ja silloin oli pieni kipinä sydämmessä, että nyt minä haen sen tutkinnon ja menen töihin (olin lopettanut aikaisemmin koulun) mutta noin vuoden koulunkäynnin jälkeen taas mieli mustui. Varsinkin talvisin kun aina vain on pimeää, mieli on musta. Nyt keväällä vähän helpotti, mutta kaikki kelan sotkut, vuokra sotkut ja kaikki muu paska ahdistaa niin paljon että tekisi mieli hakata päätä seinään. Vihaan itseäni. Miksi minun pitää olla näin taipuvainen masennukseen? Yritän kovasti ajatella positiivisesti, ajatella että kaikki järjestyy. Mutta alkaa usko loppua tähän elämään kun aina on vaan samaa paskaa, vastoinkäymisiä. Minäkin vetäydyn itseeni aina, varsinkin silloin kun se ei ole suotavaa. Yritän aina paeta vaikeita tilanteita.
Mutta jospa tämä joskus, kymmenen, kahdenkymmenen tai kolmenkymmenen vuoden päästä helpottaa.
Lukioaika oli minulle sitä synkintä aikaa, kirjoitukset menivät aivan penkin alle, kun ei napannut lukeminen ja keskittymiskyky oli tipotiessään. Ajattelin itsetuhoisesti, en nukkunut. Mikään ei herättänyt kipinää, elämä oli pakkopullaa.Nykyään voin paremmin, tosin vaatii melkomoisia ponnisteluja, mitään hoitoa en koskaan saanut aikaiseksi hakea. Vieläkin epäilen kykyäni suoriutua töistä ja muista jutuista yhtä hyvin kuin muut. Osa entisestä itsestäni on poissa, jotenkin olen iloton, vaikka olenkin sosiaalinen. Ajatukset takkuavat välillä edelleen..Olen ikäni luottanut liikaakin ihmisiin, ajatellut parasta. Tästä myös olen saanut siipeeni. Masentuneena en välittänyt miten itselleni käy, annoin muiden kohdella kaltoin...ja miksi? Kaiken kaikkiaan mitään kovin dramaattista ei ole kohdalleni sattunut, vaikka koulukiusattu olen minäkin, kotoa olen saanut hyvät eväät elämään. Siksi masennuksesta on niin vaikea puhua muille, pitävät turhana kitisemisenä. Positiivinen ajattelu tuntuu välillä kuin kiroukselta, ei sillä etteikö haluaisi, jotenkin vaan välillä tuntuu, että kaikki kaatuu päälle. En tiedä pystyykö masennuksen määrää oikein itse säätelemään? Rankkaa se tosiaan varmasti on läheisille ja siksi heitä tulee ymmärtää. Olen myös ajatellut, että ensin on tultava sinuiksi itsensä kanssa ennen kuin voi olla hyvä puoliso toiselle.
No voin kertoa, että en ole koskaan sairastanut masennusta ja kaikki mielikuvitus ja into mitä minulla on ikinä ollut kuoli joskus yläasteen jälkeen.
mikä sytyttää minun sisäisen kipinän vielä eloon on musiikki ja haave siitä, että minäkin joskus vielä löydän rakkauden elämääni.
Se, mikä tappaa sisäisen kipinäni on arki; koulu, työ, tiukka aikataulu, kiire, stressi ja nykyinen mieheni, joka jaksaa sitten syyttää minua laiskaksi kun hän ei ymmärrä mitään masennuksesta. Hän itse nauttii kiireistään. Olemme niin erilaisia, ettei tästä mitään vakavaa voi koskaan tulla.