*
Jano. Jeannette katsoi ihmeissään kasvihuoneen lasikupolia, jonka auringonkerä häivytti tuliseen hehkuunsa. Graniittivankila. Helmiäisellä ja kullalla koristeltu piilopaikka, jota hän katsoi osaamatta arvata, että jo kahden vuoden kuluttua paikan koko loisto revittäisiin alas ja kivijalan päälle rakentaisi joku talonpoika itselleen uuden karjasuojan. Jeannette näki vain kasvihuoneen ja sen lyijyikkunat.
Jeannette oli seuralainen ja hänellä oli tytönkasvot. Hänellä oli kova jano ja syyskuu oli näin pohjoisessa hänen mielestään ehdottomasti liian kylmä. Jeannette ei muistanut missä oli syntynyt. Mielestään hän oli ranskatar. Ainakin se sopi hyvin hänelle. Hän oli aina matkustanut. Hajusteet ja musiikki sopivat hänelle, seuralaisena niistä sai nauttia kyllikseen. Romanttinen ja henkevä ilmapiiri sai hänet haukkomaan henkeään ihastuksesta. Nyt oli tarjolla noita kaikkia, mutta muuten tilanne oli kummallinen. Siinä oli jotain painostavaa.
Ruotsi-Suomen valtakunnanvaakunoita kantavat liput roikkuivat velttoina katon lipputangoissa. Jeannette käänteli päätään ympäriinsä. Lyhtyjen valopiirin takana oli kaikkialla vain metsää. Etelään päin viettävällä mäellä oli hiljattain tehty isoja puutarhatöitä. Multakasat ja hoikat puun- ja pensaantaimet pistivät esiin maasta. Graniittirakennusten pihapiiri oli nurmettunut.
Heitä oli kielletty puhumasta kenellekään lähdöstä lahden yli Suomen puolelle. Rahaa oli ollut. Pussit olivat täynnä raskaita kolikoita. Ajuri oli näyttänyt oikealta juopporentulta hampaantynkineen, vankkurit savessa ja kolhuilla, ikkunat peitetty verhoilla.
Sitten täällä, keskellä maaseutua ja korpimetsiä, oli tällainen pakopaikka. Loistelias pieni linna, joka ilmeisesti oli pidetty salassa aatelistolta tai keltään muultakaan. Ja nyt virisi huhuja siitä, että täällä olisi jokin kuninkaallinen tapaaminen, että linnaan tulisi ulkomaisia vieraita. Jeannette oli tempautunut tukholmalaisesta kapakasta Baxterin, jonkin hovihankkijan matkaan, ja paleli nyt syyskuun illassa linnan pihamaalla.
Sanottiin, että kuningas oli vetäytynyt huoneeseensa ja että häntä painoivat ajatukset. Jeannette ajatteli kaikkia vahailmeisiä miehiä sotilaspuvuissa. Erityisesti hänen mieleensä tuli nuorempi ratsu-upseeri, jonka hän oli kohdannut eilisiltana. Se sai hänet tuntemaan häpeää. Samalla siihen liittyi muutakin, jotakin hyvin häiritsevää.
Jeannette näki miten kaksi vartiomiestä tummissa päällysvaatteissa tuli kulman takaa. Vartiointia oli ilmeisesti kiristetty.
Palvelija tuli etsimään häntä ja käski menemään sisälle. Jeannette meni. Hän ei mennyt mielellään. Vaikka ulkona oli pimeää ja koleaa, siellä oli raikasta ilmaa ja siellä saattoi päästä johonkin käsitykseen tapahtumista. Hän kiipesi portaat ja avasi käytävän päässä huoneen oven. Hän irrotti neulan hiuksistaan peilin edessä. Hänen pukuunsa oli tullut repeämä. Varovasti hän keinotteli puvun yltään ja etsi tavaroistaan ompelutarvikkeitaan, kun ovi nirahti. Jeannette kääntyi säikähtäneenä.
(...)
Jatkakaa nyt ihan huviksenne, rakkaat kirjoittajat. Tein teille taustan. Esimerkiksi Ice tai Fucoo tai kuka tahansa, jos leikkimieltä ottaa haaste vastaan löytyy. Suunta täysin vapaa.
Jos tämä nyt ottaa tulta, kuten paljon toivon, niin aloittakoon seuraava kirjoittaja aina oman osuutensa edellisen kirjoittajan kahdella viimeisellä lauseella.
Viihdyttäkää itseänne. Pankaa parastanne, barokkiromantiikkaa! : )
Jano. Jeannette katsoi ihmeissään kasvihuoneen lasikupolia, jonka auringonkerä häivytti tuliseen hehkuunsa. Graniittivankila. Helmiäisellä ja kullalla koristeltu piilopaikka, jota hän katsoi osaamatta arvata, että jo kahden vuoden kuluttua paikan koko loisto revittäisiin alas ja kivijalan päälle rakentaisi joku talonpoika itselleen uuden karjasuojan. Jeannette näki vain kasvihuoneen ja sen lyijyikkunat.
Jeannette oli seuralainen ja hänellä oli tytönkasvot. Hänellä oli kova jano ja syyskuu oli näin pohjoisessa hänen mielestään ehdottomasti liian kylmä. Jeannette ei muistanut missä oli syntynyt. Mielestään hän oli ranskatar. Ainakin se sopi hyvin hänelle. Hän oli aina matkustanut. Hajusteet ja musiikki sopivat hänelle, seuralaisena niistä sai nauttia kyllikseen. Romanttinen ja henkevä ilmapiiri sai hänet haukkomaan henkeään ihastuksesta. Nyt oli tarjolla noita kaikkia, mutta muuten tilanne oli kummallinen. Siinä oli jotain painostavaa.
Ruotsi-Suomen valtakunnanvaakunoita kantavat liput roikkuivat velttoina katon lipputangoissa. Jeannette käänteli päätään ympäriinsä. Lyhtyjen valopiirin takana oli kaikkialla vain metsää. Etelään päin viettävällä mäellä oli hiljattain tehty isoja puutarhatöitä. Multakasat ja hoikat puun- ja pensaantaimet pistivät esiin maasta. Graniittirakennusten pihapiiri oli nurmettunut.
Heitä oli kielletty puhumasta kenellekään lähdöstä lahden yli Suomen puolelle. Rahaa oli ollut. Pussit olivat täynnä raskaita kolikoita. Ajuri oli näyttänyt oikealta juopporentulta hampaantynkineen, vankkurit savessa ja kolhuilla, ikkunat peitetty verhoilla.
Sitten täällä, keskellä maaseutua ja korpimetsiä, oli tällainen pakopaikka. Loistelias pieni linna, joka ilmeisesti oli pidetty salassa aatelistolta tai keltään muultakaan. Ja nyt virisi huhuja siitä, että täällä olisi jokin kuninkaallinen tapaaminen, että linnaan tulisi ulkomaisia vieraita. Jeannette oli tempautunut tukholmalaisesta kapakasta Baxterin, jonkin hovihankkijan matkaan, ja paleli nyt syyskuun illassa linnan pihamaalla.
Sanottiin, että kuningas oli vetäytynyt huoneeseensa ja että häntä painoivat ajatukset. Jeannette ajatteli kaikkia vahailmeisiä miehiä sotilaspuvuissa. Erityisesti hänen mieleensä tuli nuorempi ratsu-upseeri, jonka hän oli kohdannut eilisiltana. Se sai hänet tuntemaan häpeää. Samalla siihen liittyi muutakin, jotakin hyvin häiritsevää.
Jeannette näki miten kaksi vartiomiestä tummissa päällysvaatteissa tuli kulman takaa. Vartiointia oli ilmeisesti kiristetty.
Palvelija tuli etsimään häntä ja käski menemään sisälle. Jeannette meni. Hän ei mennyt mielellään. Vaikka ulkona oli pimeää ja koleaa, siellä oli raikasta ilmaa ja siellä saattoi päästä johonkin käsitykseen tapahtumista. Hän kiipesi portaat ja avasi käytävän päässä huoneen oven. Hän irrotti neulan hiuksistaan peilin edessä. Hänen pukuunsa oli tullut repeämä. Varovasti hän keinotteli puvun yltään ja etsi tavaroistaan ompelutarvikkeitaan, kun ovi nirahti. Jeannette kääntyi säikähtäneenä.
(...)
Jatkakaa nyt ihan huviksenne, rakkaat kirjoittajat. Tein teille taustan. Esimerkiksi Ice tai Fucoo tai kuka tahansa, jos leikkimieltä ottaa haaste vastaan löytyy. Suunta täysin vapaa.
Jos tämä nyt ottaa tulta, kuten paljon toivon, niin aloittakoon seuraava kirjoittaja aina oman osuutensa edellisen kirjoittajan kahdella viimeisellä lauseella.
Viihdyttäkää itseänne. Pankaa parastanne, barokkiromantiikkaa! : )
Vastaukset 6
Vanhimmat
No kyllähän annoit vaikean tehtävän..!
Pitänee laittaa mietintä myssyyn....Ensi yöstä taitaa tulla pitkä!
Aargh!
Mulle tuli mieleen ihan muinainen Angelica-sarja ja hyllyllinen savikukkoja vierellään Kaari Utrion nuhjuiseksi luettuja rimpsuja. 1600-!750 vaikuttaneen barokin esseisti Ludvig XIV saa tästä kyllä kiksejä.
Koska en tiedä mikä on lause, jatkan tuosta näin...
...Jeanette kääntyi säikähtäneenä. Näki tummissa silmissään pehmeän pelon, ovensuussa seisoi tynkähampainen ajuri savisissa saappaissaan toisessa kädessään monasti lyöty ratsupiiska ja toisessa jokin paperikäärö. Mies oli selvästikin yllätyksestä tolaltaan, vaikka hänen kulmikkaan ja rujon muokkamaisuutensa sisällä kenties olikin jonkinlainen ihminen, hän ei kyennyt peittämään hämmästystään sivistyneesti, tavatessaan puoli- alastoman kaunottaren korjaamassa kaunista pukuaan omassa rauhassaan - ja nyt, hän, tunari oli omaa hölmöyttään törmännyt sisään koputtamatta kuin majataloon jo valmiiksi humalassa.
Mies seisoi tammisten karmien välissä ja katseli eläimellisenä eteensä osaamatta sanoa mitään. Jeanette kuuli miten neula putosi kimallellen kuluneille lattialankuille ja päästi niille osuessaan hiuksenhienon äänen, kuin keijukaisten harpun kireimmän kielen molli-sointu...se täytti hiljaisuuden ja pisti siihen reiän.
Jeanetten pelko alkoi väistyä mieliharmin tieltä ja hän tunsi hennon verensä ranskalaisuuden kuohahtavan kiukkuna. Oliivinmuotoisten silmien pariisilainen Pigallen kiroustulva kohdistui yhä kynnyspuun päällä seisovaan, avuttomaan ihmisraukkaan. Kun Jeaneten suuttumus alkoi hieman lauhtua, hän käski miehen kakaista ulos asiansa.
"..Öh. Tuota, minä...kuningas...kuningas on täällä."
"Sekö on sinun asiasi ilmoittaa täällä minulle kuka täällä on ja ei ole...kuningas, kuka kuningas."
"Ranskan kuningas...arvonne, korkeutenne. Ranskan kuningas on ajanut pihaan saattueineen...ei aivan äsken, ei kovin kauaa sitten. Minut, arvon neiti, lähetettiin markiisi Cherze la chien'in toimesta etsimään teidät...sanotiin..."
"Hyvä, hyvä." Menkäähän nyt matkoihinne. Minulla on kiire."
Jeanette Tunsi sisällään hirvittävää tyhjyyttä, hän vapisi kauttaaltaan jäätyään yksin. Katseen harhaillessa lyijynraskaissa ikkunoissa ja pölyisissä, tummasävyisissä karderoobeissa, Jeanette päästi vaaleilta huuliltaan voihkaisun jonka kuuli vain hän itse. Nopeasti hän keräsi vaatteensa, kiiruhti pukemaan ne yllensä ja veti jalkaan pitkät, kiiltävät saappaansa, heitti vilä pitkän viittansa ylleen ja juoksi ulos huoneesta käytävään. Kaikki loimusi kynttilöiden valossa hämärän ja kullankelmeyden udussa kuin unessa. Jeanette oli varma, että kuninkaan hovi saattaisi olla millä hetkellä hyvänsä täyttämässä linnas jokaista sokkeloa itsellään. Vaikka Jeanette tunsikin oman maanverensä kodin, hän ei voinut sietää yltäkylläisiä harmaita korppikotkia nokkimassa jokaista näkemäänsä asiaa. Kuninkaan hovi haisi pahalle kuin talli, ehkä jopa pahemmalle. Käytävässä ei kuitenkaan kuulunut ääntäkään, pitkien varjojen lepatuksessa Jeanette kiiruhti hiipien alakertaan, jäi syvennyksiin odottamaan pelästyttyään pahaenteistä ääntä...kuvittelua, mielikuvitusta. Ei. Joku tulee pehmeitä mattoja pitkin...ei joku, jotkut. Heitä on kaksi, toinen on sotilas, sillä kannukset ja miekan huotra kolahtelevat rytmikkäästi pehmeän puheen säestäessä miesten ajatuksienvaihtoa. Jeanette painautui syvemmälle varjoon ja kuunteli:
"...Tietämättä mihin ryhtyivät, ottivat harkitus riskin. On selvää että tällaisessa poliittisessa tilanteessa jokaisesta kolosta tunkee esiin maan hiljaisia rottia valmiina nakertamaan valtakunnan perustuksia, he vain odottavat hetkeään."
" Niin. Lascall kertoi minulle kuulleensa juonitteluista paikallishallinnoissa. Minusta ainoa lääke tällaiseen on sota."
"Kaikella kunnioituksella, te olette aina ollut sekä lojaali että hieman hullu yhtä aikaa - mutta siinä te olette oikeassa, että säilän heilauttaminen oikealla hetkellä vie innon punoa köyttä minulle."
Jeanette tajusi että puhuja varjoissa oli ranskan kuningas. Hänen sydämensä oli kuristaa hänet.
Jeanette tajusi että puhuja varjoissa oli Ranskan kuningas. Hänen sydämensä oli kuristaa hänet.
Hän oli mielestään salannut hyvin ajurilta täydellisen, jähmettävän yllättymisensä. Hän oli kehittänyt taidon kätkeä omat reaktionsa kopean ulkokuoren sisälle. Silti se oli tuntunut siltä, kuin tuhat lyijypatukkaa olisi iskenyt häntä vatsaan... Miten oli mahdollista, että Ranskan kuningas oli saapunut maailman kaikkein syrjäisimpään ja kylmimpään paikkaan, tullut mustissa, tunnuksettomissa vaunuissa - tietysti tunnuksettomissa - pienelle routaiselle metsäaukiolle, piskuiseen barokkilinnaan, jonka eräs Ruotsi-Suomen kuninkaanhovin nuoren polven ylimys oli salaa rakennuttanut omaksi huvittelu- ja kohtaamispaikakseen?
Jos kuningas todella matkustanut salaa ja oli nyt saapunut, meneillään oli jotain erittäin hämäräperäistä. Kyse oli korkeimman tason tapaamisesta. Jeannette kylläkin muisti, että oleskelunsa aikana olettamassaan kotimaassaan oli kuningas tullut tunnetuksi käsittämättömistä tempauksistaan.
Jeannette erkani varjoista. Ainakin asia oli nyt saanut varmistuksensa. Jos ranskalaisella kuninkaalla oli mukanaan edes pienikin seurue, ei minkään turvallisuudesta voinut mennä takuuseen. Ranskalaiset olivat oikeita ryöväreitä. Jeannette palasi huoneeseensa ja otti tavaroistaan pienen paperiin käärityn paketin, jossa oli silkkinauhaa ympärillä. Sinetti oli hankautunut pois, jos sitä koskaan oli ollutkaan.
Tuota pikku pakettia hän oli kantanut mukanaan, ei vielä Pariisissa eikä Reimsissä, mutta sen jälkeen Lyypekissä - jossa hän oli sen saanut, Marienkirchen sivusakastissa-, Danzigissa, kaikissa Tukholman krouveissa. Hänelle uskottu tehtävä ei ollut kohdannut päätöstään vieläkään. Jeannette katseli ympärilleen ja keksi seinässä aukon laudoituksen välissä. Hän kätki paketin ja meni sitten käytävään.
Jeannette suuntasi alas portaita, itäsiipeen. Hän arvasi, että eräs henkilö odotti jo tapaamista. Kiihkeästi.
Jatkakaa toki hyvät ihmiset, kuka vain. Minä pyydän. Fucoo, täytyy sanoa että pidin tuosta pulppuilevasta kielestäsi omassa osuudessasi. Otteessasi on jotain räväkkää.
Jatkathan edes sinä, jos kukaan muu ei tartu syöttiin?
Ihanaa kun mua sanotaan räväkäksi otteeksi.
Voisitsä tehdä mulle pienen palveluksen: venaa vähän niin mä käyn ostamassa toisen pullon Chenetiä - kyllä tämä tästä jatkuu...:)
Muakin kiinnostaa helvetisti miten ne oikein sen tekee....
Jatka.