Tällä palstalla on käyty keskusteluja hyvin kipeästä aiheesta. On tietenkin hyvä, että abortista puhutaan. Älkää kertoko kuitenkaan omalle lapselle, jos olette ensin meinannut abortoida hänet odotusaikana, mutta ette voinutkaan tehdä aborttia. Jos ette halua lasta, mutta ette pystykään aborttiin ajatelkaa lasta ja antakaa hänet adoptoitavaksi. Todella ei toivotulle lapselle on abortti tai adoptio parempi vaihtoehto kuin syntyä omalle äidilleen, joka vihaa häntä.
Oma äitini olisi halunnut abortoida minut, mutta ei kuulemma saanut ajoissa tietoa raskaudestaan eikä kuulemma silloin osattu tutkia, että lapsesta tulee liikuntarajoitteinen. Minä siis synnyin ei toivottuna ja sain koko lapsuus ajan kuulla siitä niin äidiltä kuin sisarukseltani. Äitini syyttää minua edelleen siitä, että teki minun jälkeen abortteja siinä pelossa, että vammani oli periytyvää. Sain kokea myös henkisen väkivallan lisäksi fyysista väkivaltaa ja syy oli aina se sama: olin syntynyt, eikä hän ollut tehnyt aborttia. Nyt aikuisena lääkäri kertoi, ettei vammani ole koskaan ollut periytyvää. Äitini mielestä oli ihme, ettei lääkärit edes suositelleet minulle aborttia, kun itse tein lapsen. Äitini ei myöskään pidä minun lapsesta. Onhan hän ei toivotun lapsen jälkikasvu. En vieläkään halua jäädä kahden äitini kanssa, koska hän on edelleen väkivaltainen, kun antoi minun aikoinaan sittenkin syntyä.
Harkitkaa siis tarkkaan, että teettekö todella ei toivotun lapsen vai ette. Lapsi joutuu elämään aina sen tunteen kanssa, että häntä ei ole haluttu, vaan hän on äidilleen ikävä muistutus virheestä. Sitä ei moni nainen ajattele, että se sattuu lapseen kovemmin kuin uskoisikaan, kun lasta muistutetaan aina siitä, että äiti olisi tehnyt lasta odotettaessa abortin, mutta ei voinutkaan.
Oma äitini olisi halunnut abortoida minut, mutta ei kuulemma saanut ajoissa tietoa raskaudestaan eikä kuulemma silloin osattu tutkia, että lapsesta tulee liikuntarajoitteinen. Minä siis synnyin ei toivottuna ja sain koko lapsuus ajan kuulla siitä niin äidiltä kuin sisarukseltani. Äitini syyttää minua edelleen siitä, että teki minun jälkeen abortteja siinä pelossa, että vammani oli periytyvää. Sain kokea myös henkisen väkivallan lisäksi fyysista väkivaltaa ja syy oli aina se sama: olin syntynyt, eikä hän ollut tehnyt aborttia. Nyt aikuisena lääkäri kertoi, ettei vammani ole koskaan ollut periytyvää. Äitini mielestä oli ihme, ettei lääkärit edes suositelleet minulle aborttia, kun itse tein lapsen. Äitini ei myöskään pidä minun lapsesta. Onhan hän ei toivotun lapsen jälkikasvu. En vieläkään halua jäädä kahden äitini kanssa, koska hän on edelleen väkivaltainen, kun antoi minun aikoinaan sittenkin syntyä.
Harkitkaa siis tarkkaan, että teettekö todella ei toivotun lapsen vai ette. Lapsi joutuu elämään aina sen tunteen kanssa, että häntä ei ole haluttu, vaan hän on äidilleen ikävä muistutus virheestä. Sitä ei moni nainen ajattele, että se sattuu lapseen kovemmin kuin uskoisikaan, kun lasta muistutetaan aina siitä, että äiti olisi tehnyt lasta odotettaessa abortin, mutta ei voinutkaan.
Vastaukset 4
Vanhimmat
mietipäs sitä, että moni nainen antaa vauvanvaatteiden tai ystävättären lapsen ratkaista haluaako hän lasta vai ei.
Tuossa aiemmin oli esimerkki siitä, miten ruusunpunaiset seinät ja kukat saivat naisen toisiin ajatuksiin.
Olen vahvasti sitä mieltä, että jos on syy ehkäistä ja ehkäisy pettää, on abortin paikka.
Ehkäisykeinona en aborttia hyväksy.
Tuo "piparin" kulkema tie on raskas ja vaatii vastuuntuntoa lapsensa elämästä. Niin olisi sinunkin äitisi tullut tehdä. Eikä pitää sinua väkisin. Vaan antaa mahdollisuus jollekin, joka oikeasti olisi sinusta välittänyt.
Olet oikeassa kirjoituksessasi. Voimia.
myös minä tiedän tasan tarkkaan, mitä on kasvaa ei toivottuna perheessä,jolla ei ole pienintäkään halua edes yrittää leikkiä vanhempaa ei-toivotulle lapselleen. Totta totisesti toivoin koko pienen ikäni,että olisivat edes antaneet adoptoitavaksi sitten, mikä tahansa olisi ollut parempi vaihtoehto kuin kuulla harva se päivä,että "olisit edes syntynyt kuolleena"
hyvänen aika sentään...ihan itku tuppaa.
Miten kummassa voi kukaan haluta lapselleen tuollaista elämää?
Mun 1 lapsistani on vahinko, mutta ei tulisi mieleenkään kertoa sitä lapselle, eihän se lapsen vika ole. Olin jo sairaalassa tekemässä aborttia, en pystynyt, ja nyt hän on ihana, kiltti, 10 vuotias. Mun oma äiti oli vahinko, mummi sai hänet 16v, ei ole antanut äidilleni anteeksi, ja siitä syystä vihaa myös meitä 3 lastenlapsiansa.