Porkkanapippeli - neljäs osa.

Kalle kirjoitti:

Neljäs luku.

Kolmentoista ikäisenä panin merkille, kuinka kehoni rupesi muuttumaan. Ylähuuleen ilmestyi haivenia, joista olin luonnollisesti tavattoman ylpeä. Minullekin rupesi ilmestymään karvoja sukuelinten ympärille. Korostaakseni miehisyyttäni, aloin polttaa tupakkaa. Halusin näyttää ikäisilleni kylän nuorille, että olin ”varttunut”.
Ehkä halusin tehdä vaikutuksen tyttöihinkin.

Savukkeet olivat siihen aikaan ruskeaan paperiin käärittyjä ”Työmies” tai ”Saimaa” savukkeita. Ne oli pakattu pitkulaiseen pahviaskiin jossa oli 25 "peperrossia". Suodattimesta ei ollut puhettakaan, mutta askissa oli puuholkki, johon tupakka työnnettiin. Näin estettiin savukkeen kostuminen, ja sitä saattoi poltella holkki suupielessä roikkuen vaikka työtä tehdessäkin.
Työmies maistui - ainakin alkuun - karmealta, ennen kuin siihen tottui, mutta mitäpä ei tekisi ollakseen "mies"?
Kun tuli konfirmaation aika, ja senhän kävivät kokolailla kaikki siihen aikaan, sain ensimmäisen pukuni. Musta puku, jossa uppslaagit lahkeissa. Asuun kuului myös tumma vilttihattu. Leveälierinen, jossa oli sisäpuolella nahkainen hikinauha ja silkkivuori. Mustat nyörikengät, jotka lankattiin huolellisesti ennen ripille menoa.

Olimme arviolta kolmisenkymmentä nuorta - jotka kokoonnuimme kirkkoon - vanhempiemme, sisarustemme ja muun suvun kanssa. Olimme jännittyneitä, ja meistä oli tärkeää tulla ”naimaikään”.
Jo rippikouluaikana olin iskenyt silmäni Ullaan. Hän oli ikäisekseen huomattavasti kehittyneempi, kuin muut tytöt. Hänellä oli muodokas vartalo. Jopa kappalaisellakin oli suuria vaikeuksia olla vähän päästä vilkuilematta Ullaa ja hänen runsasmuotoisia tisujaan.
Nähdessäni Ullan hänen valkoisessa rippileningissään, oli hän mielestäni vielä houkuttelevamman näköinen, kuin aikaisemmin. Järjestin itseni istumaan käytävän viereen, koska huomasin Ullan istuvan käytävän vasemmalla puolella ja niin ikään penkin ensimmäisenä. Siihen aikaan istuivat naiset kirkossa edelleenkin käytävän vasemmalla puolella, ja miehet, sekä vihityt pariskunnat käytävän oikealla puolella.

Olin laskenut, että kun menisimme alttarin ääreen, joutuisimme Ullan kanssa vieretysten, koska olimme yhtä monta poikaa kuin tyttöä. Laskelmani pitivät paikkansa.
Alkuvirren, ”Jo joutui armas aika”, jälkeen rupesi pappi saarnaamaan.
– Rakkaat nuoret. Olemme kokoontuneet tähän kauniiseen Herran huoneeseen rippikoulun päättäjäisiin, ja nauttimaan Herran Pyhää ehtoolista ensi kertaa elämässänne.
Olette vielä nuoria, ja elätte elämän keväässä, mutta kohta koittaa elämän kesä, ja olette aikuisia, ja perustatte perheen. Te olette kuin kevät, joka juuri on puhjennut kukkaan tuolla ulkona. Olette elämänne kauniimmassa ja hauraimmassa iässä, avoimena uusille vaikutteille, niin hyville, kuin myös pahoille.
Jotta teitän ei tarvitsisi katua tekojanne elämän syksyn saapuessa, kehotan teitä nuoret, välttämään syntiä ja muita konnankoukkuja. Kiusaukset ovat moninaiset, ja sielujen vihollinen tekee kaikkensa saadakseen teität pauloihinsa. Olkaat siis väkeviä,ja välttäkää sielujen vihollisen salakavalat hyökkäykset.

Tarkkailin pappia, hänen seisoessaan korkealla puhujan pöntössään, ja panin merkille, kuinka hänen katseensa viipyi etupäässä tyttöjen penkkiriveissä.
Kylällä huhuttiin, että hän oli kaappijuoppo, ja että hänellä oli monia naisseikkailuja aneemisen vaimonsa selän takana. Hänen nenänsä oli tänään tavallista punaisempi, ja huomasin hänen takeltelevan sanoissaan.
Se lupasi hyvää, koska hän tuskin jaksaisi pitää pitkää saarnaa. Suurin osa siitä menikin toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos - koska mietiskelin - kuinka saisin houkuteltua Ullan mukaani. En ollut vielä tähän mennessä saanut kokea tosi karvaista pehkoa, ja Ullan isot ryntäimet houkuttelivat minua nekin.
Poikavuosina olin ollut vain ikäisteni tyttöjen kanssa. Ilman tissejä, ja ilman enempää karvoitusta, kuin mitä Ebballa oli ollut. Leikki oli etupäässä keskittynyt pillun koetteluun, kankkujen puristeluun, ja että tyttö veteli pippeliä. Jos oli tuuria, kuten Ebban kanssa, saattoi leikki päättyä hätäisen nopeaan pikakiksautukseen.
En ollut koskaan suudellut ketään. Se oli siihen asti ollut jotenkin merkityksetöntä. Mistään esileikistä ei ollut koskaan kysymys, vaan tilannetta hallitsi puhdas kiimainen ja eläimellinen kiihko.

Olihan minulla ollut joitakin tyttöjä, jotka yrittivät pussata, mutta vedin nopeasti suuni kauemmaksi, koska pidin suulle pussaamista inhottavana.
Tämän kevään aikana olivat haluni kuitenkin muuttaneet luonnetta. Panin naisissa merkille muitakin avuja. Minua houkutteli jopa kaunis punainen suu. Huomasin, että paljaat sääretkin saattoivat olla kiihottavat. Erikoisesti sääret, jotka olivat ohuet nilkoista, ja jotka paksunivat ylempänä säärissä. Jopa heidän kätensä, ja paljaat käsivartensa saivat minut lämpenemään.
Nykyjään ei ollut enää mitään, jota olisin pitänyt mahdottomana. Halusin tuntea, ja hyväillä heitä joka puolelta. Ongelmana oli vain se, että tyttöjen varttuessa naisiksi, he olivat alkaneet tulla varovaisemmiksi. Luultavasti se johtui äitien pelotteluista tuhmista pojista ja siitä, mitä kaikkea he voisivat tehdä, jos he päästäisivät heidät liian pitkälle.

– Jos ette halua palaa helvetin ikuisessa tulessa, ottakaa vaarin sanoistani, ja välttäkää kaikkea syntiä, kuten viinaa, varkautta ja huoruutta, pappi jatkoi saarnaansa.
Olimme rippikouluaikanamme saaneet oppia mitä huoruus oli. Se oli kuudes käsky. En vain ymmärtänyt aivan tarkkaan, josko sai edes katsella tyttöjä. Oliko sekin huoruutta, kun tirkisteli tyttöjä uimalaitoksen pukukoppien raoista?
Minua mietitytti sekin, miksi minulle oli annettu niin kovat halut, että täytyi runkata jopa viisikin kertaa päivässä, jos se kuitenkin oli syntiä.
Luettuani kuudennen käskyn, kun se oli meillä kotiläksynä, yritin olla edes koskematta kaluuni. Olin päättänyt elää elämäni ilman huoruutta.
Ensimmäinen päivä meni jotenkuten. Ajatukset lentelivät kuitenkin linnun lailla. Seuraavana aamuna heräsin siihen, että kalu sojotti taas pystyssä. Luin kuudennen käskyn hiljaa viiteen kertaan, ja huomasin, että jäykkyys laskeutui huomattavasti.
Pippeli muistutti silti olemassaolostaan koulussa ollessani. Kun siis opettajattareni pyysi minua vastaamaan johonkin kysymykseen, jouduin seisomaan etukumarassa, jotta en olisi joutunut paljastamaan kiusallista tilannettani. Olin luokkani pisin, joten istuin kaikkein takimmaisena. Siitä oli se hyöty, että juuri sillä hetkellä eivät luokkatoverini voineet nähdä, että minulla oli tämmi päällä.
Opettaja ihmetteli mikä minulla oli, koska seisoin niin etukumarassa. Vastasin siihen, että minulla oli vatsan puruja.

Seuraavan kerran, kun taas jouduin vastaamaan johonkin kysymykseen, tapahtui sellaista, johon en osannut varautua.
Siihen aikaan miesten housuissa ei ollut litseissä vetoketjua. Oli vain napitus. Tavattoman epäkäytännöllistä, koska kuselle mentäessä tuli olla näppärä, ja avata nappi napilta, ennen kuin sai pippelin esille. Ei saanut olla kovin pakottava hätä, koska muuten saattoi käydä niin, että sai hätäpäissään ottaa esinahasta kiinni, ja vängätä esille pätkä pippeliä kahden napin raosta, ettei olisi tullut housuille.
Kiireessä ei aina ennättänyt raplata kaikkia nappeja auki, joten joskus lensi kusi hajanaisena suihkuna pitkin kusikourua, osan joutuessa lahkeeseen.
Eniten napit tuottivat hankaluutta, kun oltiin herkässä tilanteessa tytön kanssa. Yrittää siinä sitten raplata nappeja auki vain yhdellä kädellä. Toinen käsihän oli kiinni aivan muussa, hameen alla.

Pahinta oli se, että napeilla on taipumus tippua pois. Juuri tänä onnettomana aamuna, kun olin päättänyt elää selibaatissa, oli käynyt niin.
Sain mielestäni epätavallisen monta kysymystä sinä aamuna, vaikka en ollut kertaakaan edes viitannut. Opettaja kysyi, miksi norsun ylähuulta kutsutaan. Kysymys oli osoitettu taas minulle. Nousin seisomaan. (Siihen aikaan noustiin aina seisomaan, kun piti vastata. Tiedän, että nykyisin istutaan, tai vastataan puolimakuulta.) Mietin hetken, ja keksin viimein vastauksen.

– Norsun ylähuulta kutsutaan kärsäksi.
Sattui niin onnettomasti, että minulla oli ollut krooninen pippelin seisonta koko oppitunnin ajan, koska olin keskittynyt katselemaan opettajan muhkeita ja houkuttelevia tissejä. Olin kehitellyt kuvitelmiani edelleen, ja olin juuri ennättänyt päästä käsiksi hänen suloisiin nänneihinsä.

Tietämättäni oli housuni litseistä irronnut pari nappia. Tuntematta sitä tarkemmin, oli kovana seisova pippelini etsiytynyt puuttuvien nappien raosta ulos.
Juuri kun olin vastannut, huomasin, kuinka Kaarinin silmät pullistuivat, ja hänen suunsa avautui ammolleen. Hän katseli minua monttu auki, ja vain tuijotti. En tiennyt tehneeni mitään väärää, olinhan vastannut mielestäni oikein. Toistinkin siis vastaukseni vielä varmuuden vuoksi.
– Se on kärsä!

– Ulos! Ja heti paikalla, opettaja kiljaisi, ja löi kirjallaan opettajan pöytään niin että pöly lensi.
– Ulos! Kiljaisi hän uudemman kerran, ja juoksin ymmälläni salin takana olevasta ovesta pihalle. Näin kuinka hän otti karttakepin käteensä, ja kuinka hän oli valmis napauttamaan minua sillä.
Vasta ulkona - raittiissa ilmassa tunsin - kuinka kiimasta kuuma kullini tuntui viilenevän. Katsoin haruksiini, ja huomasin kauhukseni, että ”velipoika” oli putkahtanut ulos kaikessa komeudessaan.
Juoksin koulun käymälän taakse piiloon. Tärisin häpeästä. Koko luokka oli kääntynyt katsomaan taakseen opettajan huutaessa - ”Ulos”! Heidän oli täytynyt huomata häpeäni.
Vedin pippelin housuihin, ja huomasin samalla pari nappia puuttuvan. Juoksin kotiin, jossa piilouduin heinälatoon. En uskaltaisi koskaan enää mennä kouluun. Niin ainakin luulin sillä hetkellä.

Koulun loputtua näin ladon raoista, kuinka Olli käveli pihamaallemme. Hän meni sisälle, mutta tuli takaisin hetken perästä. Hän rupesi etsimään minua, ja jonkin aikaa haettuaan hän kurkisti latoon, löytäen minut sieltä surkeana kyhjöttämässä.
Hän kertoi, että opettaja oli joutunut keskeyttämään oppitunnin pikaisesti, juostuani ulos. Kaikki saivat mennä kotiinsa. Olli kertoi myös, kuinka opettaja oli vuoroin nauranut ja vuoroin itkenyt, ja kaikki olivat luulleen hänen saaneen jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen. Hän kysyi minulta syytä siihen, miksi opettaja oli raivostunut minulle.
Kerroin mitä oli tapahtunut.
Lopulta istuimme ja nauroimme katketaksemme tapahtuneelle. Nauroimme niin, että kyyneleet valuivat silmistämme, ja pitelimme vatsojamme, joihin alkoi koskea rajusta nauramisesta.
Olli vakuutti minulle, että kukaan ei ollut ennättänyt nähdä mitään, koska kaikki oli käynyt niin äkkiä.

Sinä iltana keskeytin selibaattini. Vetelin peiton alla kahteen kertaan, ja tuntui huojentavalta saada purkaa paineet, jotka luonto oli minulle antanut, mutta jota ei saanut kuitenkaan omin käsin purkaa.

– Ja kuinkas kuuluukaan kuutes käsky?
Pappi katsoi minua tiukasti, ja huomasin meidän ennättäneen katekismuksen kuulusteluun. Olin ollut niin ajatuksissani, että en ollut huomannut saarnan päättyneen, ja että olimme siirtyneet muihin asioihin.
– Älä...älä varasta lähimmäisesi vaimoa tai mitään joka on hänen omaansa, vastasin hätäisesti.
Osasinhan kuudennen käskyn ulkoa, olihan siinä vain kolme sanaa, mutta saadessani kysymyksen niin yllättäen, sekoitin käskyt toisiinsa.
Kuulin kuinka penkeistä kuului naurun tirskahduksia, ja punastun punaisen tukkani hiusrajaan asti. Pappi toisti kysymyksen, ja sillä kertaa osasin vastata jo ihan oikein.
Kuulustelun jälkeen seurasi virsi, jonka jälkeen pappi piti pienen puheen alttarin luona, jonka jälkeen siirryimme sinne.

Pääsin Ullan viereen. Hän polvistui ensiksi, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni, ja polvistuin niin lähelle häntä kuin mahdollista. Tunsin hänen oikean käsivartensa omaani vasten. Tunsin myös hänen pyöreän lanteensa painuvan itseäni vasten. Katsoin silmäkulmasta hänen punaisia huuliaan ja minut valtasi sanomaton halu suudella niitä.
Näin myös hänen rintojensa kohoilevan hengityksen tahtiin valkoisen mekon alla. Yritin hillitä kuumaa, pakottavaa tunnetta housuissani.
Katsoin papin punaista nenää ja aprikoin, josko hän oli tullannut ehtoollisviiniä sakastissa ennen jumalanpalveluksen alkua.

Herran Pyhä ehtoollinen meni arvokkaan tunteen merkeissä. Uskon, että kaikki tunsivat tilanteen vakavuuden ja sen, että tulisimme nauttimaan ehtoollisviiniä ja leipää, kirkkomme eräistä kolmesta sakramentista.
Kun ehtoollinen oli jaettu, tönäisin Ullaa kevyesti käsivarrellani. Tunsin kuinka hän varovasti vastasi työntööni. Tönäisin häntä kevyesti lanteellani, ja sain saman hienovaraisen vastauksen. Lopulta painoimme lanteitamme toisiamme vastaan, ja tunsin siitä, että hän oli halukas.
Kuiskasin hänelle toisesta suupielestäni että:

– Jälkeenpäin - sillan luona joen rannassa.
Hän muodosti huulensa äänettömään ”kyllä”, josta ymmärsin, että hän tulisi. Konfirmaation jälkeen oli kirkkokahvit, ja samalla jaettiin lahjat.
Sain, perinteiseen tapaan taskukellon. Sen tulisi kestää koko elinaikani, ja jopa mennä perintönä esikoispojalleni.
Kun tilaisuus oli viimein päättynyt, sain tilaisuuden kuiskata pikaisesti Ullalle:
– Kello kolmelta, sillalla!

- - -

Jollakin tavalla Ulla oli onnistunut liukenemaan kotoaan, ja tapasimme sillalla tasan kello kolme.
Kiiruhdimme metsän pimentoon, jossa kuljimme polkua, joka myötäili joen rantaa. Kuljettuamme jonkin matkaa, otin Ullan käden omaani, ja vaelsimme käsi kädessä keväisen orastavan heinän ja valkovuokkojen reunustamaa polkua pitkin. Kuulimme kottaraisen liruttelevan pitkän litanian, ja siitä tiesin, että kesä oli ovella.
Tulimme kohta pieneen hakaan, joka oli valkoisenaan valkovuokkoja ja vastanoussutta raikkaan vihreää ruohoa. Emme keskustelleet paljoakaan käsi kädessä kulkiessamme. Yritin vain sopeuttaa askeleeni Ullan lyhyempien askelien kanssa samaan tahtiin.

Tunne, joka minut oli vallannut, oli aivan uusi ja outo. Olin ehkä rakastunut ihan oikeasti. Nuoreen, kauniin viattomaan rakkauteen. Ullalla oli päällään sama valkoinen rippileninki ja valkoiset kiiltonahkakengät jaloissaan. Hänen hiuksensa, jotka ennen olivat olleet pitkillä palmikoilla, oli kietaistu niskan taakse jonkinlaiseksi rinkulaksi.
Minusta hän näytti niin aikuiselta siinä tukassaan. Letit sopivat paremmin pikkutytöille. Nyt hän oli käynyt ripillä, ja hän oli nainen – luvallinen nainen.
En tiennyt mitä sanoisin, mistä puhuisin. Sanat takertuivat jotenkin kurkkuun, kun yritin sanoa jotakin. Sanat, joiden piti soida hänen korvissaan harpun helinänä, muuttuivat tyhjänpäiväisiksi, kuten:
– Näitkö papin punaisen nenän?
– Joo.
– Mitä tykkäsit?
– Niin mistä?
– No lahjastasi.
– Joo. Se oli hieno.
– Minä sain taskunauriin. Haluatko nähdä?
– Joo.
– Onko hieno?
– On.
– Mitä sinä sait?
– Kultaisen kaulaketjun, jossa on kultainen risti.
Viimeinkin löysin mieleiseni pelinavauksen. Pysähdyimme keskelle hakaa. Seisoin hänen edessään, ja katselin kultaketjua hänen kaulallaan.
– Se on hieno, sanoin. Saanko koettaa?
– Saat, jos olet varovainen. Ketju on ohut, ja se voi helposti mennä poikki.

Otin ketjun peukalon ja etusormen väliin. Se lepäsi hänen ihoaan vasten, ja samalla kun sain sen hyppysiini, tunsin sormeani vasten silkinpehmoisen ihon. Tunsin kuinka selkärankaani pitkin kävi kumma värinä. En ollut koskaan ennen tuntenut tällaista. Sormeilin kevyesti ristiä ja ketjua, painaen samalla sormeani hänen ihoaan vasten.
Muutin otetta, ja annoin sormeni siirtyä alemmas kohti kultaista ristiä. Se roikkui juuri siinä kohtaa, jossa tissien välinen vako alkoi. Liikutin sormea varovasti alemmaksi, ja tunsin, kuinka tapasin juuri sen kohdan, jossa hänen rintansa pyöristyivät.
Huomasin Ullan poskilla alkavan punahehkun, ja kuinka hänen hengityksensä tiheni.
Katselin hänen punaisen herkullista suuta, ja minulle tuli vastustamaton halu tuntea se omillani.

– Ulla. Onko sua…tota noin…niin kun… pussattu koskaan?
Hän katsoi ujosti maahan, mutta ei sanonut mitään.
Tulkitsin sen niin, että häntä ei ollut suudeltu. En itsekään ollut koskaan pussannut ketään suulle, mutta tunsin, että juuri nyt olisi sopiva tilanne. En vain tiennyt miten se tehdään.
Miettiessäni, kuinka aloittaisin, otin esille Työmiesaskin, ja sytytin tupakan.
– Istutaanko tähän? kysyin, osoittaen kuivaa, jo kauan sitten kaatunutta tammen runkoa, joka oli jäänyt siihen maatumaan.
Istuimme rungolle, ja minä polttelin Työmiestä.
– Haluatko maistaa? kysyin Ullalta.
– En oikein tiedä. En ole koskaan kokeillut.
– Kokeile nyt sitten. Ota savut niin tiijät miltä se maistuu.
Hän kokeili, jonka seurauksena oli raju yskänpuuska.
– Hyi kun on pahaa Ulla sanoi, saatuaan hengityksensä tasaantumaan.

Hän oli koskettanut huulillaan holkkia, ja laitoin sen kiireesti huulieni väliin. Se oli melkein samaa kuin suukko. Tunsin holkin kostuneen hänen huulistaan, ja pidin sitä kauan huulillani nauttien hänen maustaan.
Halusin tuntea hänen huulensa kunnolla.
– Sinä maistuit hyvälle, sanoin.
Hän katsoi minuun, hymyillen ujosti.
– Haluan maistaa enemmän… mutta oikein… Saanko?
– Voimmehan kokeilla, hän vastasi.

Se oli elämäni ensimmäinen suudelma. Hämmästyin, että osasin jo ensi yrittämällä. Painoin huuleni hänen huulilleen, ja hän vastasi samoin.
Täytyin niin sanomattomasta halusta, että kiedoin hänet tiukkaan syleilyyn. Ullan hengitys oli raikas, ja aavistin siitä mansikkatortun tuoksun, jota hän tietysti oli syönyt kotonaan. Hänellä ei tuntunut olevan mitään suukkoa vastaan. Halasimme ja suutelimme taas. Tällä kertaa se kesti paljon kauemman aikaa, ja hieroimme huuliamme toisiaan vasten. Jouduin välillä vetämään henkeä, siirtyen samalla suuni kanssa hänen kaulalleen.
Käteni alkoivat vähitellen tunnustella Ullan nuorta – vielä viatonta kehoa. Toinen käsi löysi tiensä selän puolelle, ja siitä vähitellen alemmaksi, kohti pyöreitä nuoren naisen lanteita. Toinen käsi hakeutui tisseille, jotka olivat kiihottavan pyöreät hänen ohuen leninkinsä alla. Vaikka Ullalla olikin rintaliivit, joiden kangas tuntui turhan paksulta, tunsin silti hänen muotonsa, ja se riitti innostamaan minua vielä enemmän.

Ullan hengitys oli muuttunut tiheämmäksi – jonka tulkitsin haluksi - joten uskalsin ryhtyä lirkuttamaan auki leningin ylimmäistä nappia. Hän laittoi kiireesti kätensä omalleni, ikään kuin estääkseen aikeeni. Vaistosin kuitenkin, että se ei ollut muuta, kuin viimeinen häipyvä ujouden ele häneltä.
Mitä enemmän sain auottua nappeja, sitä enemmän paljastui hänen lohenväristä rintaliiviään. Luulen, että kaikilla naisilla oli lohenväriset alusvaatteet siihen aikaan.
Suutelin tissiä, juuri rintaliivien yläreunan kohdalta.
En tiennyt millä tavalla rintaliivit avataan. Työnsin käteni ihon ja rintaliivien väliin, mutta sain sinne mahtumaan vain sormet.

Mitä enemmän haparoin Ullan tissejä, sitä kiimaisemmaksi tulin. Tunsin kiveksiini leviävän tutun kivistyksen.
– Varo mun uutta leninkiä. Se ei saa tulla likaiseksi, Ulla sanoi.
– Ota se pois päältä, niin laitamme sen tähän viereen puun rungolle, sanoin toiveikkaana.
Pienen empimisen jälkeen hän viimein veti päältään leninkinsä. Oli vain pikkupöksyt ja rintaliivit jäljellä. Käteni hakeutui pöksyjen alle. Tunsin jotakin, mitä en ennen ollut tuntenut. Pehmoisen, ihanan ja karvaisen kummun. Oli melkein kuin olisi kissaa silittänyt. Niin sileä ja pehmoinen se oli.
Ulla painoi häveliäästi reitensä tiukasti yhteen, mutta kun olin saanut sormeni hänen vakoonsa, tunsin hänen raukeavan.
Pimpsan kosteus oli merkkinä minulle jatkaa hyväilyä.

Suutelin taas hänen suutaan, ja tällä kertaa halusin maistaa hänet kokonaan. Työnsin kieleni hänen huuliensa väliin, ja tunsin kuinka kielemme kohtasivat. Ullan huulet ja kieli maistuivat niin sanomattoman herkiltä ja pehmoisilta. Iminkin siis hänen kieltään niin, että se kohta oli minulla melkein kokonaan suussa.
Tämän kuuman ja kiihkeän suudelman jälkeen vedimme taas henkeä, ja ehdotin, että laitan puvun takkini maahan nurmikolle, ja käymme siihen pitkäkseen.
Niin teimmekin. Halusin saada esille tissit, mutta en löytänyt nappeja. Hän päästi minut pälkähästä, aukaisemalla hakaset selän puolelta.
Eteeni paljastui kauneimmat rinnat mitä koskaan olin nähnyt, ja olinhan silti nähnyt melkoisen kavalkadin uimalaitoksella oksanrei’istä tirkistellessäni.
Hivelin varovasti näitä ihanuuksia. Ne olivat niin pehmoiset ja herkät. Hänen nänninsä olivat kuin kypsän pehmoiset sokeriherneet. Niitä ympäröivä iho oli ruskehtavan punainen, ja kooltaan kuin nikkelimarkka.
Halusin maistaa niitä. Maistoin ensi kertaa elämässäni nännejä, jos ei oteta lukuun äitini tissejä. Ullan nännit tuntuivat makeilta. Tunsin niiden kovenevan, ja halusin lisää.

En halunnut hänen huomaavan, että yritin vapaalla kädelläni vapautua housuistani. Toinen käteni hyväili siis tissejä, samalla kun huuleni työskentelivät kuumeisesti hänen nänneillään.
Yritin epätoivoisesti saada vastahakoiset sepalusten napit auki. Onnistuin viimein saamaan esille kovaksi paisuneen ja kuuman kaluni. Kierähdin Ullan päälle. Hän nipisti reitensä tiukasti yhteen, ikään kuin varjellakseen itseään siltä, minkä hän tiesi olevan tulossa.
Hän ei kaiketi ollut vielä lemmenleikkiin kypsä. Jatkoin siis suutelemalla hänen huuliaan ja nännejä. Kohta tunsinkin, kuinka hänen reitensä avautuivat hitaasti, mutta ymmärtääkseni halukkaastí.
Kun yritin lähestyä hänen häpyään jököttävällä, ja kiimasta liukkaalla kalullani, tunsin, kuinka hän taas painoi reitensä yhteen.
Mitä enemmän hän pani hanttiin, sitä enemmän haluni kasvoi. Luulen hänen kuitenkin tunteneen samaa, koska kohta hänen ihanuutensa aukesi allani. Tällä kertaa raotti hän itsensä täysin. Tunsin, kuinka kiimasta kostea pillu otti minut vastaan, kun työnsin himokkaasti kullia hänen kuumien häpyhuuliensa väliin.

Olin juuri saanut paisuneen mulkun pään häneen, kun hän kirkaisi, ja rupesi kiemurtelemaan päästäkseen pois altani.
Samanaikaisesti tunsin itsekin, kuinka palleissa poltti kuin pistävä tuli. Tunsin tulen leviävän nivusia ympäröivälle iholle.
Hyppäsin pystyyn. Vedin pallit mahaani vasten, ja huomasin kauhukseni, että olimme asettuneet keltiäispesän kohdalle. Ne olivat valloittaneet kehojemme herkimmät erogeeniset alueet.

Keltiäispesä oli kolossa, juuri Ullan pyllyn alla. Siitä olivat otukset vaeltaneet haruksistamme pitkin ylöspäin, emmekä kiimastamme johtuen huomanneet niitä. Vasta, kun ne olivat ryömineet Ullan pillua pitkin ja edelleen palleilleni, huomasimme niiden kirvelevän olemassaolon.
Seurauksena oli villi intiaanitanssi hurjine kiemurtelevine liikkeineen. Huiskis sieltä ja huiskis täältä. Teimme kaikkemme saadaksemme viuhdottua kiukkuiset muurahaiset iholtamme. Tämä häiritsi luonnollisesti sitä herkkää hetkeä johon olimme päässeet.

Minun ei tarvitse selittää, että se mikä oli alkanut niin kauniisti, alkukesän vihreän niityn ja valkovuokkojen tehostamana, sai nolon lopun.
Sain tosin paljon myöhemmin uuden mahdollisuuden tutustua lähemmin Ullan ihanan houkutteleviin suloihin.
- - -
Olin neljäntoista, kun lopetin koulunkäyntini samana kesänä. Olihan se vain seitsemänvuotinen kansakoulu, ja sain koulun päätyttyä työtä paikkakunnan sahalta. Olin aluksi leimapoikana.
Painoin punaisen leiman lautojen ja lankkujen päihin, joita ukot lastasivat pieniin kapearaiteisen radan vaunuihin. Sain itsekin joskus lastata vaunuja, mutta silloin oli kysymyksessä kevyempää tavaraa, jotka oli tarkoitettu asiakkaille paikkakunnallamme. Koska olin niin nuori, en saanut tehdä raskaampia töitä. Sen esti työehtosopimukset.

Vanhemmat ukot kiusoittelivat usein meitä nuorimpia poikia. He kertoivat kaikenlaisia, useimmiten keksittyjä tarinoita, jotka yleensä koskettelivat naisia. He kerskuivat älyttömältä tuntuvilta valloituksillaan. Tietysti olimme usein kateellisia heille näitä juttuja kuunnellessamme.
Vasta nyt saimme ”oikeaa” seksuaaliopetusta. Emme tosin aina voineet olla varmoja siitä, oliko kaikki mielikuvituksen tuotetta, omakohtaisesti koettua, vai juksasivatko he meitä.
He kertoivat esimerkiksi, että paras aika nussia, jos ei halunnut lapsia, oli silloin kun naisella oli kuukautiset.

En ollut koskaan kuullut sanaa kuukautiset. Siispä he selostivat minulle, että naisilla tulee verta kerran kuukaudessa. En ollut varma siitä, mistä sitä verta valui, mutta jotenkin arvelin, että se täytyi olla pillusta. He kertoivat myös, että jos kuukautiset loppuvat, on nainen paksuna, ja silloin hukka perii.
Kertoivat senkin, että oli sellaista, jota kutsuttiin ”kortongiksi”. Jos käytti kortonkia, ei nainen voinut tulla paksuksi, selostivat ukot meille. Minulla ei ollut aavistustakaan, kuinka sitä käytettiin, enkä kehdannut kysyä. Sain vain tietää, että niitä myytin apteekissa.
Niitä minun täytyy ehdottomasti hankkia, ajattelin. Olinhan juuri sopivasti saanut mukaani tytön edellisenä lauantaina navetan ylisille.
Kaikki oli ollut niin ihanaa ja herkkää, aina siihen asti, kun tuntui makeimmalta. Juuri kun minulla oli lähestymässä huippu, työnsi tyttö minut pois, sanoen, että en saa tulla sinne, koska hän voi tulla raskaaksi.

En pitänyt keskeytyksestä, koska se kaikkein viimeinen oli parasta koko hommassa, ja juuri silloin halusin olla siellä ihan syvällä.
En kuitenkaan ollut aikonut hommata itselleni kakaroita, joten laskin suihkun heinille tytön viereen.
Nyt minulla oli ratkaisu pulmaani, ajattelin.

Töiden päätyttyä kiirehdin paikalliseen apteekkiin. Tietysti apteekissa oli muitakin asiakkaita. Odottelin siis, että jäisin yksin. Sain odottaa kauan, koska asiakkaita tuli ja meni koko ajan. Siinä ostettiin Hockmanninn tippoja, Boorisalvaa, sinkkipastaa ja jos minkälaista linimenttiä, ja tietysti salmiakkia pikku pusseissa.
Salmiakki oli pieniä litteitä murusia, joita keitettiin vedessä, ja joista tuli erinomaista yskänlääkettä. Pussillisesta tuli puoli litraa halpaa yskänlääkettä. Jos halusi lääkkeestä vahvemman, sekoitettiin siihen viinaa. Äitini teki aina niin, ja se olikin ainut mihin meillä viinaa saatiin käyttää.

Juuri ennen sulkemisaikaa oli apteekki viimein vapaa asiakkaista. Menin siis kiireesti tiskin ääreen. Kohtasin vanhemman naispuolisen farmaseutin. Tunsin, kuinka rohkeuteni ei riittänyt kysymään haluamaani tavaraa, joten keksin kaikessa kiireessä:
– Saanko pussillisen salmiakkia?
Nainen otti esille pienen pussin, ehkä viisi grammaa.
– Jaaha ja saisiko olla jotakin muuta?
– Ostaisin...haluaisin...mitä se nyt onkaan...? joo, yks kortonki kanssa.
Hän katsoi minua tutkivasti pyöreiden mustasankaisten silmälasiensa yli, nitkautti päänsä takakenoon, ja kysyi:
– Jassoo… ja mihinkäs sinä sitä tarvitset?
– No...oikeastaan se ei ole minulle itselleni, vaan eräs taaplaaja sahalla pyysi minua ostamaan sellaisen itselleen.
– Siis varmuusvälineen?
– Ei se siitä mitään maininnut. Se pyysi minua ostamaan kortongin.
Hetken emmittyään ja minua arvostelevasti tutkittuaan otti nainen tiskin alta punaisen paketin, jossa oli jotakin outoa tekstiä. Työnsin pakkauksen taskuuni, maksoin, ja liukenin ulos. Tunsin hänen pistävän katseen niskassani poistuessani kuumottavin poskin apteekista.

Se oli ollut melkoinen piina, mutta kestin sen kunnialla.
Kotona kiiruhdin ulkokäymälään, jossa avasin vapisevin sormin pakkauksen. Ulos putkahti kumirengas, jota tutkin ihmeissäni. Enhän tiennyt, kuinka sitä käytettäisiin. Tulin siihen, mielestäni loogiseen päätökseen, että siemennesteen tulee jollakin tavalla päätyä kumin sisälle. Ehkä se työnnetään naisen pimpsaan ennen yhdyntää?
Käärin sen kokoon, ja asetin sen takaisin pakkaukseen. Se saisi odottaa seuraavaan perjantaihin, joka oli juhannusaatto. Tapaisin Iiriksen silloin.

Työpäivä päättyi kello kahdelta lauantaisin. Siihen aikaan ei osattu edes haaveilla vapaista lauantaista. Riitti, kun oli vapaa sunnuntai. Juhannusaatto laskettiin lauantaiksi.
Siihen aikaan oli juhannusaatto aina kesäkuun 24 päivänä, riippumatta siitä mikä viikonpäivä oli. Tällä kertaa se onneksi sattui perjantaiksi, joten saimme ylimääräisen vapaapäivän, koska juhannuspäivä oli lauantai.

Olin saanut ensimmäisen tilini, joten tunsin itseni pikku varakkaaksi. Olin päättänyt viimeinkin hommata itselleni pullon väkijuomaa.
Pyysin Igorin ostamaan minulle pullon kaikkein halvinta. Hän nauroi minulle päin naamaa, ja sanoi, että olen liian nuori käyttämään väkeviä. Keksin kuitenkin keinon, minkä avulla sain hänet suostumaan pyyntööni. Näin jälkeenpäin ymmärrän, että se oli kiristystä.
Kysyin häneltä, josko hän edelleenkin parantelee lehmien nikotusta. Huomasin Igorin ilmeestä, hänen oli ymmärtäneen minun tietävän, mistä oikeastaan oli kysymys.
– Luulen, että kerron äidille, kuinka hyvä sinä olet parantamaan lehmien nikotuksen, sanoin viattomasti. Hän ilahtuu siitä varmasti, vai mitä luulet?
– Ei! Se saa jäädä sinun ja minun salaisuudeksi, hän sanoi, ja huomasin hänen hätääntyneen ilmeensä.

Luulen Igorin sillä hetkellä tajunneen, että jatkossa hänen täytyi tehdä kaikki mitä tulisin vaatimaan.
Sain siis viinani, mutta hän sanoi asiaan kuuluvan, että putelin ostajalle kuuluu ostoryypyt.
Menimme navettaan, jossa korkkasimme pullon. Hän kallisti sen huulilleen, ottaen kunnon huikat. Pelkäsin, että hän imaisisi pullon kerralla tyhjäksi. Saatuani pullon takaisin, huomasin sisällön vajenneen melkoisesti. Seuraavalla kerralla en antaisi narrata itseäni, vaan kaataisin hänelle pienen lorauksen mukiin, johon hän saisi tyytyä.

Saunottuamme veljeni kanssa, puin päälleni mustan rippipuvun, ja painoin vilttihatun päähän. Taskunauris oli luonnollisesti paikallaan liivintaskussa.
Juhlisimme juhannusta kylällä veljeni kanssa.
Kun olimme ennättäneet jonkin matkaa kodistamme, otin pullon povitaskusta, josta tarjosin veljelleni Fredrikille. Itse otin elämäni ensimmäisen kunnon ryypyn. Velipoika oli minua pari vuotta vanhempi, joten hän oli ennättänyt maistaa viinaa jo useammankin kerran.
Olimmehan maistelleet tippoja Igorin pullonpohjista monet kerrat, mutta tämä oli jotakin toista. Kaadoin siis kurkkuuni elämäni ensimmäisen ryypyn, mutta en osannut odottaa, että se olisi niin vahvaa. Haukoin henkeäni, kakistelin aikani, ja yskin kuin tukehtumaisillani. Fredrik katseli minua huvittuneena, ja sanoi:
– No niin Kalle. Seuraava ryyppy liukeneekin jo paljon helpommin alas.

Saapuessamme kylälle olin jo pienessä tuiterissa. Velipoika oli huolissaan minusta, joten hän kehotti minua pitämään pienen tauon naukkailussani, muuten joutuisimme hankaluuksiin järjestysvallan kanssa. Hän näytti minulle kuinka minun tulisi kävellä, jotta en horjuisi.
– Ota lyhyempiä askeleita kuin tavallisesti. Sillä tavalla on helpompi pitää tasapaino, ja silloin ei kukaan huomaa, että olet juonut.

Se oli hyvä neuvo, ja lakkasin horjumasta. Juhlapaikka oli uimalaitoksella. Paikallinen suojeluskunta oli järjestänyt perinteiset juhannusjuhlat. Suojeluskuntaväki ei ollut vasemmiston suosiossa. Sisällissota oli vielä monella liian tuoreessa muistissa.

Isämme oli ollut mukana sodassa, mutta valkoisten puolella. Siksi äiti hyväksyi sen, että menimme suojeluskuntalaisten järjestämiin juhliin.
Rannalle oli rakennettu valtava juhannuskokko. Runkona kokossa oli vanhoja, käyttökelvottomia tervattuja puuveneitä, jotka oli nostettu pystyyn toisiinsa nojaten. Tämän lisäksi oli kokkoon kerätty jos minkälaista palavaa rojua - oksia, risuja ja hylättyjä laudanpätkiä. Kokko oli varmasti liki viisi metriä korkea.

Erääseen pukukoppiin oli järjestetty limonadin, pilsnerin, voileipien ja piirakoiden myynti. Toisessa pukukopissa oli kahvitarjoilu pullineen ja leivonnaisineen. Paikallinen Lottajärjestö vastasi tarjoilusta. Rannalle oli pystytetty yksinkertaisia pöytiä penkkeineen. Tarvikkeet oli saatu paikalliselta sahalta, ja ne koostuivat höyläämättömistä lankuista.
Vähän ylempänä, metsän reunassa, oli tanssilava. Se oli koottu valmiiksi mitoitetuista levyistä, jotka oli tehty höylätyistä laudoista, ja joihin oli hangattu valtavat määrät parafiiniä oikean liukkauden aikaansaamiseksi. Orkesteria varten oli rakennettu metrin korkeudelle alkeellinen koroke, joka oli varustettu pressukatoksella, mahdollisen sateen varalta.
Juhla-alue oli aidoitettu, koska sinne oli sisäänpääsymaksu. Aidoitus oli lähinnä symbolinen, koska oli kuinka helppoa tahansa kivuta sisälle aidan yli maksutta. Luultavasti vain aikuiset todella maksoivat sisäänpääsymaksun.

Tiesimme tarkalleen, mistä kohtaa voisimme livahtaa sisälle. Tarkistimme metsän reunassa, jossa olimme kokolailla suojassa, ettei järjestysmiehiä ollut lähettyvillä. Kipusimme aidalle, ja hyppäsimme alas, sulautuen huomaamatta juhlakansan joukkoon.
Olo tuntui mahtavalta, ja jäimme istumaan rantaan, nauttien keskikesäillan lämmöstä ja juhannussaattoon kuuluvasta tunnelmasta. Ilmassa oli suuren juhlan tuntua. Olihan juhannus ja itselläni ensimmäinen känni päässä.
Olimme liikkeellä aikaisin, koska juhlat alkaisivat vasta kello kahdeksan. Kaivoin nauriin esiin, ja totesin, että kello oli vasta varttia vaille.
Otimme ryypyt, sytytimme Työmies tupakit, ja tykkäsimme, että elämä oli kaikin puolin ihanaa. Meillä olisi edessämme kaksi vapaata päivää ja ilta voisi tuoda tullessaan vaikka mitä mukavaa.

Kello kahdeksalta väki kokoontui kokon ympärille. Paikallinen laulukuoro oli jo valmiina kokon läheisyydessä. Yksinkertainen puhujan pönttö oli asetettu kuoron eteen.
Paikkakunnan pastori aloitti juhlan, pitämällä lyhyen puheen. Hän oli ilmiselvästi ennättänyt vahvistaa itseään muutamalla kunnon napanterilla. Niin kuin kunnon sananjulistajalle kuuluu, kehotti hän yleisöä maltillisuuteen ja säädyllisyyteen, koska kiusaukset tulisivat olemaan moninaiset juuri valoisana ja lämpöisenä juhannusiltana.

Pastorin jälkeen olikin sitten koulun rehtorin vuoro pitää puhe. Hän puhui kesän tulosta ja siitä, että meidän tulisi olla kiitollisia, että saamme elää vapaassa Suomenmaassa, kaikkien niiden urhoollisten sankareiden ansiosta, jotka olivat puolustaneet isänmaatamme idästä saapunutta punaista vaaraa vastaan.
Hän muistutti myös siitä, että meidän tulisi olla kiitolliset, ja kunnioittaa kaikkien heidän muistoa, jotka kaatuivat puolustaessaan isänmaataan punaisten kapinallisten sortovaltaa vastaan. Puheensa lopuksi hän toivotti hyvää juhannusta ja Jumalan siunausta juhlakansalle.
Puheen jälkeen seurasi kuorolaulua. Kuuntelimme perinteiset juhannuslaulut ja lopuksi laulettiin ”Maamme” laulu.
Paikallisen Vapaa palokunnan palopäällikkö sai kunnian sytyttää kokon.

Kun se oli syttynyt kunnolla, kaikui kolminkertainen eläköön huuto keskikesän kunniaksi. Sen jälkeen kuulimme, kuinka orkesteri rupesi virittelemään soittimiaan tanssilavan korokkeella. Kuului trumpetin törähdyksiä, ja bassoviulun jumputusta sekä rumpalin tahtiharjoittelua. Tulisivat ilmeisesti alkamaan valssilla.
Tanssihaluisimmat alkoivat vetäytyä vähitellen lavan tuntumaan. Jäimme vielä hetkeksi katselemaan kokon mahtavaa tulenloimua, ja kohti tummenevaa taivasta kohoavia kipunoita.
Olin juhlatuulella, johon oli syynä nousuhumala. Velipoika kehotti minua maltillisuuteen viinan suhteen, että en joutuisi järjestysmiesten kanssa erimielisyyteen, ja näin häpäisemään, ei vain itseni, vaan myös äitimme.

Ryhdyin etsimään Iiristä ihmispaljoudesta. Se ei ollutkaan helppoa, niin paljon väkeä kun oli koolla. Luulen, että puolet paikkakunnan asukkaista oli tullut juhlimaan juhannusta. Paikalla oli varmasti liki tuhat henkeä.
Toinen puolikas kyläläisistä, he jotka eivät halunneet olla tekemisissä ”lahtareiden” ja suojeluskuntalaisten kanssa, olivat juhlimassa kylän toisella laidalla. Heilläkin oli oma kokkonsa, mutta paljon pienempi, sekä tietysti myös tanssilavansa.

Olin käynyt salaa heidän juhlissaan vuotta aikaisemmin. Heillä oli työväentalonsa, joka sijaitsi syrjässä kylältä, eikä siihen kuulunut järvenrantaa. Heidän kokkonsa oli vain pieni risukasa, jonka he olivat rakentaneet talon edessä olevalle sora-aukiolle. Se oli pienikokoinen siksi, että paikkakunnan palopäällikkö, joka oli suojeluskuntalainen, oli asettanut työväenliikkeen kokolle määrätyt mitat. Määräys johtui oletetusta, tai kuvitellusta palovaarasta, mutta sosialistit tietysti meinasivat, että se oli vain silkkaa vittuilua punikkeja kohtaan.
Heilläkin oli tarjoilua ja tanssit. Suurin ero oli siinä, että pappi ei pitänyt puhetta eikä laulettu ”Maammelaulua”. Paikallisen ammattijärjestön puheenjohtaja Artur Lundqvist piti puheen ja lopuksi laulettiin ”Internationalen”.
Kaksi asiaa oli yhteistä molemmalle leirille. Kummassakin pukeuduttiin parhaimpiinsa, ja molemmissa leireissä virtasi viina runsaana.

Pikkupoikana tapasimme nousta ylös aikaisin aamulla näiden juhlien jälkeen, ja mennä juhlapaikoille keräämään tyhjiä viinapulloja. Saimme näistä pientä tuloa itsellemme, joilla ostimme karkkia ja limonaatia paikallisesta kioskista.
Yli puolet pulloista oli ilman etikettiä ja se oli todiste siitä, että ne olivat sisältäneet ”Korven kyyneleitä”.


Kuljeskelin juhlavaatteisiin pukeutuneiden kyläläisten keskuudessa Iiristä etsien. En ollut varma kumpaan leiriin hänen vanhempansa kuuluivat - punaisiin vai valkoisiin. Hänen äitinsä oli työssä postissa, ja näinollen hän ei ollut tavallinen työläinen, vaan virkamies. Toivoin löytäväni hänet täältä suojeluskunnan juhlista.
Menin tanssilavan lähelle seurailemaan tanssivia pareja. En ollut vielä oppinut tanssimaan, joten seurasin tarkasti tanssivien parien jalkojen liikettä, oppiakseni askeleet tulevaisuuden varalle.
Olinhan jo aikaisemmin oppinut erottamaan toisistaan määrätyt askeleet. Valssissa oli erilainen rytmi ja askeleet, kuin esimerkiksi polkassa. Seurasin kukallisiin kesämekkoihin sonnustautuneita naisia ja heidän houkuttelevia sääriään, jotka liikkuivat niin kiihottavan viehkeästi tanssin pyörteissä.

Olisin kovin mielellään mennyt hakemaan jonkun heistä tanssiin, mutta olin epävarma, enkä halunnut tulla nolatuksi.
Siirryin vähän syrjempään. Otin povitaskusta pullon, ja kaadoin kurkkuuni rohkaisuryypyn. Etsin pullosta rohkeutta.
Vapaapalokunnan puhallinorkesteri soitti juuri ”Emmaa” täysin palkein. Kahden ryypyn jälkeen menin takaisin tanssilavan viereen, ja tunsin kuinka viina oli antanut lisärohkeutta.

Orkesterin ryhtyessä soittamaan seuraavaa kappaletta, menin lavalle, jossa keksin tyttörivistä Annelin. Olin jo kauan katsellut häntä tanssilavalla. Anneli oli myyjänä kylän kioskissa. Hän oli kahdenkymmenenviiden paikkeilla, ja hymyili aina niin hurmaavasti.
Olin kioskilla asioidessani pannut merkille, että hän oli kiinnostunut minusta, koska hän aina kumartui kyynärpäittensä varaan kioskin luukulle, jolloin isot rinnat pursuivat kiihottavasti hänen kaula-aukostaan katseltavakseni. Joskus hänellä oli erikoisen avoin kaula-aukko, ja silloin hän ikään kuin tehostaakseen rintojensa pyöreyttä puristi käsivarsillaan rintojaan yhteen. Niiden väliin muodostui silloin pehmeä vako, joka veti katseeni puoleensa kuin magneetti.
Viinan rohkaisemana menin hänen eteensä, ja kysyin, josko saisin tanssia hänen kanssaan.

Se oli valssi, mutta tanssilattialla oli niin tungosta, että minun ei tarvinnut pelätä nolaavani itseäni kaikkien nähden. Kukaan ei olisi kuitenkaan tungoksessa huomannut muutamaa väärää askelta. Sain hyvää apua Annelilta hakiessani valssin askelia. Hän oli vahva, ja niinpä hän ottikin komennon heti alkuunsa. Hän vei minua, ja minun tarvitsi vain seurata häntä.
Jo toisen kappaleen aikana olin oppinut askeleet ja pyörähdykset niin hyvin, että itsetuntoni koheni. Aluksi en ollut uskaltanut sanoa sanaakaan. Se ei johtunut siitä, että olisin ollut ujo. Syynä oli se, että sain koko ajan keskittyä laskemaan askeleitani yks-kaks-kolme, yks-kaks-kolme.

Musiikin tauottua vein Annelin naisten puolelle lavaa. Kun kiitin tanssista, hän puristi voimakkaasti kättäni, josta ymmärsin, että hän varmasti halusi tanssia kanssani lisää.
Seuraavat kaksi kappaletta olivat jenkkoja, joten en uskaltanut mennä hakemaan. Katselin Annelia, jonka eräs nuori lääkäri oli vienyt tanssiin. En saanut silmiäni Annelista. Tunsin edelleenkin hänen lämpöisen kehon omaani vasten, ja se piti hereillä halua saada puristaa hänet uudestaan lähelleni.

En etsiskellyt enää Iiristä, koska ajattelin, että hänet voisin kuitenkin tavata joku toinen kerta.
Muistin taskussani olevan kortonkipakkauksen. Tuumin, että ei olisi pahitteeksi saada kokeilla niitä ensin jonkun vanhemman ja kokeneemman naisen kanssa, kuten Annelin.
Heti kappaleen päätyttyä kiiruhdin hakemaan Annelia tanssiin. Nyt uskalsin jo ryhtyä juttelemaan hänen kanssaan.
– Tuntuu hyvältä saada tanssia sun kanssa, sanoin.
– Kiitos samoin. Tanssit hyvin.
– Ihanko totta?
– Joo, oikein hyvin.
– Eikös ole hieno ilta?
– Kaunis ja lämmin.
– Saanko tarjota sinulle jotakin tanssin jälkeen, kysyin toiveikkaana?
Hän katsoi minua silmiin, hymyillen valloittavan kaunista hymyään.
– Saathan toki. Kahvi maistuisikin hyvältä.
Menimme käsi kädessä kokon ohi, joka oli huvennut pienemmäksi kasaksi, mutta joka paloi vielä, luoden punaista hehkua kasvoillemme. Kahvijono oli pitkä, joten pyysin Annelin varaamaan meille paikat pöydistä.
Ostin kahvit munkkipossujen kanssa, ja menin istumaan Annelin viereen. Kysyin, haluaisiko hän jotakin terävämpää kahvin sekaan, mutta hän ei sanonut uskaltavansa tässä kaikkien nähden.
Joimme kahvimme, ja söimme munkkimme.
– Nyt kai saan tarjota jotakin vahvempaa? kysyin.
– Mitä sinulla on?
– Oikeaa paloviinaa.
– Missä voitas ottaa sitä?
– Seuraa minua, niin etsin meille hyvän ja suojaisan paikan.

Tiesin tarkalleen minne menisimme. Etsisin tyhjän pukukopin, jossa olisimme muilta piilossa. Kävelimme laituria pitkin perimmäisen pukukopin luokse.
Avasin oven, ja olin juuri astumaisillaan sisälle, kun huomaan, että jotkut muutkin olivat saneet saman idean. Näin, kuinka Hulda, paikkakunnan pyykkäri ja kuppari makasi selällään, koivet levällään, ja hame vedettynä kohti napaa. Pappi oli polvillaan hänen haarojen välissä housut kintuissa.
Noteerasin, kuinka hänen leveät henkselinsä roikkuivat tukevilla kankuilla. Hän oli ilmiselvästi antamassa Huldalle ”voitelun”.
Heidän huomattuaan oven avautuvan, kääntyivät he säikähtäneinä katsomaan tulijoihin.

Juhannusyö oli tosin valoisa, mutta pukukopissa oli kuitenkin sen verran hämärää, että he eivät voineet nähdä kasvojamme vaaleampaa taivasta vasten, muuten kuin tummina silhuetteina. Me näimme kuitenkin heidät ihan selvästi. Suljin hienotunteisesti oven. Kuulin, kuinka pappi ryntäsi karjuen ovelle laittamaan sen säppiin.
Sen hän olisi voinut tehdä jo heti alkuun.
Katsoimme merkitsevästi toisiimme, ja meitä rupesi naurattamaan. Nauroimme edelleenkin, kun saavuimme tanssilavan takana olevaan pikku metsikköön, joka oli melkein kuin puistoa.

Pienellä aukeamalla kasvoi heinää, ja aukiota reunustivat männyt ja jonkinlaiset jalokuuset. Siellä täällä niiden välissä kasvoi tuomia, syreeneitä ja tietysti koivuja. Paikka oli tosi kaunis, ja ryömimme aitauksen raosta metsikön puolelle, jossa kävimme istumaan järven rannassa olevan tuomen alle. Olin valinnut paikan sillä silmällä, että meitä ei olisi helppo yllättää.
Alapuolellamme oli ranta, ja meitä ympäröi jalokuusien rengas. Paikka oli lisäksi pienessä syvennyksessä, ja suoraan yläpuolellamme oli avoin niitty. Tarpeeksi laaja, jotta voisin hyvissä ajoin huomata mahdollisen lähestyjän.
Istuimme nurmikolle, johon olin ensin levittänyt alustaksi puvun takkini. En halunnut, että Annelin kaunis kukallinen kesäleninki tahraantuisi. Otin esille pullon, ja kysyin Annelilta:
– Haluatko maistaa?
– Kiitos, mutta vain vähän. En ole kovin tottunut väkeviin.

Nyt täytyy muistaa, että siihen aikaan, ennen toista maailmansotaa, ei ollut kovinkaan sopivaa, että naiset ottivat viinaa.
Se aika oli tosin jo takanapäin, kun naiset eivät saaneet omaa viinakorttia, mutta silti moraali, tai lähinnä kaksoismoraali oli erittäin tuomitseva juuri naisia kohtaan.
Anneli maistoi pullosta - irvisti ja veti henkeä.
– Mitäs tykkäsit? kysyin.
– No mitäs vois tykätä jostakin, joka polttaa kurkun karrelle.
– Tiedätkö mitä teemme? Menen rantaan ja otan vähän vettä pulloon, jotta se laimenisi.
Niin teinkin. Nostin pullon kohti yötaivasta nähdäkseni kuinka paljon siinä oli jäljellä - kolmasosa litran pullosta. Painoin pullon suun veden alle, ja kuulin kuinka vesi valui pulputtaen pulloon. Kun arvelin vettä olevan yhtä paljon kuin viinaa, nostin sen vedestä. Nyt minulla oli pullo jossa oli puoli litraa laimennettua paloviinaa.
– Poltatko? kysyin Annelilta, istuuduttuani hänen viereensä.
– Joskus, mutta salaa.
– Poltetaan sitten salaa. Ota ensin toinenkin ryyppy.

Otimme ryypyt, ja polttelimme Työmiestä, samalla ihaillen peilityyntä kesäistä järven pintaa. Sorsaemo poikueineen uiskenteli rannan läheisyydessä, ja niiden jättämä vesivana oli ainut joka rikkoi tyynen vedenpinnan. Kun ne olivat liukuneet kauemmaksi, oli järven pinta taas yhtä tyyni kuin aikaisemminkin.
– Kuinka vanha sinä olet? Anneli kysyi yks´ kaks´.
– No jaa. Olenhan kyllin vanha käydäkseni työssä ja ostaakseni viinaa ja tupakkia.
– Et suinkaan kuitenkaan voi ostaa viinaa itse.
– No ehkä en saa vielä ostaa viinaa, mutta työssä minä käyn.
– Oletko täyttänyt kuuttatoista?
– Johan toki, valehtelin.
Tässä on ehkä paikallaan selvittää hiukan ikäkysymystä niihin aikoihin. Se ei nimittäin aina ollut niin helppoa.

Kun pojat olivat käyneet rippikoulun, pukeutuivat he miesten vaatteisiin - pukuun ja vilttihattuun. Siihen aikaan ei tunnettu minkäänlaisia nuorisovaatteita tai merkkivaatteita, kuten nykyisin. Oli vain lasten- ja aikuisten vaatteita. Sen vuoksi saattoi olla vaikeaa erottaa toisistaan kaksikymmenvuotias kehittyneestä neljätoistakesäisestä pojasta.
Puku ja vilttihattu tekivät pojistakin miesten näköisiä.
Kaiken lisäksi minulla oli kova parrankasvu, joten olin kasvattanut viikset. Sellaiset, jotka olivat kovasti muodissa siihen aikaan. Viikset, joita kukaan ei enää kehdannut pitää toisen maailmansodan jälkeen, mutta se olikin ennen Aadolfin aikaa se. Kukaan ei ollut kuullut puhuttavan hänestä vielä. Hitlerin viikset olivat siis melko yleiset niihin aikoihin.
Minulla oli juuri sellaiset, ja ilmeisesti ne tehosivat naisiin. Minun tosin olivat punaiset, mutta mitäpäs sillä oli väliä. Eihän kaikilla voi olla musta parta. Olin kuitenkin mielissäni siitä, että hän luuli minua kuusitoistavuotiaaksi.
– Kuulehan Anneli. Eiköhän oteta vielä yhdet, kysyin ja ojensin hänelle pullon?
– Ehkä pienet sitten.
Näin kuitenkin, että laimennettu viina valui jo paljon sutjakammin hänen kurkustaan. Anneli tuli vähitellen iloiselle päälle. Kaikki mitä sanoin sai aikaan naurun tirskahduksia. Kun sanoin:
– Sinulla on niin kauniit siniset silmät, rupesi häntä naurattamaan.
– Hi hi hi hii. Kauniit silmät. Ja sinulla on komeat viikset...hi hi hi hii...

Tunnelma vapautui, ja aloin tuntea itseni varsinaiseksi Don Juaniksi. Maistelimme vuorotellen viinaa, ja mitä enemmän pullo keveni, sitä iloisemmaksi tulimme.
Jäykkyys, jota olin tuntenut koko ajan haaroissani, oli hieman pehmennyt, ja tunsin itseni melko päihtyneeksi. Näin Annelin kuin sumun seasta. Näin hänen nauravan punaisen suunsa ja hänen siniset iloiset silmänsä, mutta välistä olin näkevinäni neljä silmää ja kaksi suuta.

Halailimme välillä, vaikkakin kaikki tuntui jotenkin epätodelliselta. Puristelin hänen hyvin muodostuneita kiinteitä tissejä, ja haparoin hameen alta tussua, mutta tunsin vain pikkupöksyjen siloisen kankaan ja sukkanauhat, jotka estivät lähemmät hivelyt.

– Anneli. Miten kortonkia käytetään? kysyin. Pannaanko se sinun sisällesi, vai mitä sillä tehdään?
– Voi pikku Kallea. Vähänpäs sinä tiedät. Anneli-täti osaa nämä asiat, ja tietää kuinka tehdään. Annahan kun näytän pikkupojulle miten aikamiehet tekevät.
Kaivoin kortonkipakkauksen taskusta, ja ojensin sen Annelille.
– Seuraahan nyt tarkasti. Olethan vielä poikanen, mutta minä tykkään sinusta. Jotta sinusta ei tulisi isukkia liian aikaisin, ja ettet tekisi ketään tapaamaasi tyttöä onnettomaksi, neuvon sinulle niksit.
– Olet siis käyttänyt sitä aikaisemmin?
– Ehkä, ehkä en, mutta tiedän, kuinka sitä käytetään.

Hän napitti sepalukseni napit auki, ja veti esille puolijäykän kaluni. Sitten hän rupesi hieromaan sitä edestakaisin lämpöisillä pehmeillä käsillään.
– Nyt Anneli-täti laittaa tämän kuntoon, jotta voin vetää kumin sen päälle.
Humalastani huolimatta, joka muuten oli edelleen nousussa, huomasin Annelinkin olevan jo melko tuiterissa. Ei kai hän muuten olisi tehnytkään sitä mitä hän teki.
Kun kaluni seisoi täydessä voimassaan, vetäisi hän kumin sen päälle yhdellä sujuvalla liikkeellä.
Nyt sen siis tiesin. Sen tuli olla miehen mulkun ympärillä.
Anneli kävi selälleen, veti pikkupöksyt jaloistaan, ja levitti jalkansa. Näin valtavan pehkon. Mustan kuin yö! En muistanut koskaan nähneeni tällaista pukukopeissa tirkistellessäni.
Sitten muistin jotakin. Karvat jotka kasvoivat ihan napaan asti. Annelin karvat eivät ulottuneet niin ylös, mutta pehko oli kuitenkin valtavin mitä olin koskaan nähnyt. Kumpu karvojen alla oli pyöreä ja pehmeä. Lirkuteltuani kaksi sormea hänen vakoonsa tunsin, kuinka kuuma ja kostea se oli. Liikuttelin sormiani siellä pehmoisessa, ja tunsin hänen nauttivan käsittelystä. Hänen häpylihaksensa puristuivat sormieni ympärille, ja tunsin, kuinka kaluni äityi kovettumaan ennen kokemattomaan vahvuuteen.

Hän veti minut puoleensa. Asetuin makaamaan hänen päällensä, koska ymmärsin, että oli parittelun aika. Tunsin allani hänen karvaisen kostean häpynsä auenneen minua varten.
Olin juuri saanut kaluni pään sopivasti häpyhuulien väliin, kun tunsin, että aloin voida pahoin.
Pahoinvointi ei mitenkään johtunut Annelista, vaan olin tottumattomana väkeviin, juonut liian paljon, ja liian tiuhaan tahtiin. Kun sitten kumarruin hänen ylitsensä, tuli minulle inhottava oksettava olo kuin tilauksesta.
Ryömin rinnettä alas kohti rantaa, jossa oksensin ulos kaiken mitä mahassani oli. Tuntui, kuin olisin oksentanut ulos suoletkin. Lopulta tuli vain kuivia väkevänmakuisia ysköksiä.
Hetken kuluttua, kun tunsin oloni paremmaksi, ryömin ne muutamat metrit takaisin Annelin luokse.

Hän oli kuitenkin poissa.
Jäljellä oli vain tyhjä paloviinapullo, ja näin kuinka tähdet lensivät taivaalla. Katselin tähtiä - jotka hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä - kunnes mieleeni muistui, että kello kaksitoista oli tapana ampua raketteja.
Heräsin aamulla aamukostealla nurmella maaten. Housuni olivat kintuissa. Kortonki, jonka olin varta vasten ostanut voidakseni ilotella jonkun sopivan naisen kanssa, oli edelleenkin, nyt jo lerpahtaneen kullini päällä kurtussa.

Jatkoa seuraa.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä