Moi.
Olen siis 15-vuotias(pian 16-vuotta täyttävä) tyttö. Olen luonteeltani lähes yliherkkä, todella huonoitsetuntoinen, ujo... Varsinkin nykyään. Noh, minulla on aina ollut ongelmia sen kanssa koska olen hieman erilainen kuin muut ikäiseni tytöt, pukeutuminen ja meikkaaminen yms. Ennen se ei minua haitannut, mutta nyt se on alkanut vaivaamaan ja olen muutellut tyyliäni pikkuhiljaa ikäisieni kaltaiseksi... En vain kestä katsoa itseäni muiden joukossa, koska tunnen olevani toisesta maailmasta. Se on kamalaa, koska haluaisin olla sellainen kuin tahdon, mutten vain voi. Olen jutellu parille parhaimallle (ja oikeastaan ainoille) ystäville siitä vähän, he ovat sanoneet että "sehän on hyvä jos on erilaisia.", mistä olen hyvin ylpeä, mutta se ei hirveästi auta jos kaikki meidänluokan ja meidän entisen luokan pojat naljailee siitä. Ja juhlissakin veljiäni kehutaan ja minua katsotaan lähes halveksuvasti, tiedän miten säälittävää itkeä tämmöistä täällä, mutta en vain jaksa. No, nyt olen tyyliltäni melkeimpä samanlainen kuin muutkin ikäiseni, eikä tämä tyyli juttu ole muutenkaan mikään pahin ongelmani.
No, seurustelin yhden pojan kanssa ja olimme onnellisia, emme riidelleet juuri koskaan. Hän oli sanonut minulle pari kertaa "sinun kanssa ei voi riidellä" ja kun kysyin että miksi, niin hän totesi että olin niin kiltti riitelemiseen... Mutta vaikea sitä on uskoa koska hän sanoi yli puolenvuoden seurustelun jälkeen ettei ole koskaan rakastanutkaan minua, uskokaa vaan paljonko se satutti, sitä paitsi se tuli ihan yllättäen. En olisi voinut uskoa, luulin että vihdoinkin joku rakasti minua, mutta kai sekin oli sitten ollut vain valhetta. Olen tässä monta kuukautta miettinyt, mikä minussa oli sitten vikana, kun piti valehdella niin kauan.
No sitten yksi kaveri lohdutti minua tässä asiassa, hän oli yksi parhaista ystävistäni. Pian tapahtuikin niin, ettei hän enää puhunut minulle,
oli aivan kuin olisin ilmaa, kysyin kerran että mitä olen tehnyt hänelle mutta hän oli hiljaa, sittenpyysin anteeksi jos olen tehnyt/sanonut, mutta hän vain häipyi. Ja hän oli kirjottanut vihkoonsa kerran minun ja erään ystäväni nimet ja sanonut kaverilleni että "Mä inhoon noita."... En vain ymmärrä mitä olen tehnyt hänelle, koska mieleeni ei tule mitään riitaa tai tekoa mistä hän olisi voinut suuttua...
Sitten vielä vanhempani. Sanonpa mitä tahansa tuntuu että he ovat vihaisia minulle ja syyttävät jostain. Ja paripäivää sitten äitini kysyi "mitä sä teet?" nii vastasin hiljaisena että "kirjoitan"
(harrastan runojen kirjoittelua) ja hän sanoi "Eikö sulle voi mitään sanoo ettet sä suutu?" sitten sanoin että "En mä oo suuttunu..." mutta hän sanoi että "Susta on tullu ihan erilainen... Mistä se johtuu?" katselin häntä hetken, olen nimittäin entistä hiljaisempi koska luulen että masennun kohta, ellen ole jo masentunut. Sitten vastasin "Ehkä mä kertosin, jos jotain tässä perheessä kiinnostas mun asiat, mutta mä en vaan jaksa enää sanoo mitään koska ketään ei kiinnosta!" ja sitten äiti totesi "No hyvä!" siitä lähtien emme ole puhuneet juuri ollenkaan.
Sitten vielä harrastukseni (nyrkkeily) joka ei tietenkään missään nimessä sovi tytölle, niin kaikki pojat koulussamme naljailevat aina siitä minulle. En vain kestä tätä! Mikä vika minussa on ettei edes omia vanhempiani kiinnosta? Miksi en saa olla sellainen kuin haluan? En edes tiedä miksi ihmiset haluavat eroon minusta... Mikä minussa on väärin? Tekisi mieli vain satuttaa itseäni tai ihan mitä vaan... Olen luonnostani herkkä ja en kauan kestä tälläistä itsetuntoa... Tuntuu että ystävätkin vain ovat vihaisia jos yritän puhua asiasta heille.
Kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea tämän
Olen siis 15-vuotias(pian 16-vuotta täyttävä) tyttö. Olen luonteeltani lähes yliherkkä, todella huonoitsetuntoinen, ujo... Varsinkin nykyään. Noh, minulla on aina ollut ongelmia sen kanssa koska olen hieman erilainen kuin muut ikäiseni tytöt, pukeutuminen ja meikkaaminen yms. Ennen se ei minua haitannut, mutta nyt se on alkanut vaivaamaan ja olen muutellut tyyliäni pikkuhiljaa ikäisieni kaltaiseksi... En vain kestä katsoa itseäni muiden joukossa, koska tunnen olevani toisesta maailmasta. Se on kamalaa, koska haluaisin olla sellainen kuin tahdon, mutten vain voi. Olen jutellu parille parhaimallle (ja oikeastaan ainoille) ystäville siitä vähän, he ovat sanoneet että "sehän on hyvä jos on erilaisia.", mistä olen hyvin ylpeä, mutta se ei hirveästi auta jos kaikki meidänluokan ja meidän entisen luokan pojat naljailee siitä. Ja juhlissakin veljiäni kehutaan ja minua katsotaan lähes halveksuvasti, tiedän miten säälittävää itkeä tämmöistä täällä, mutta en vain jaksa. No, nyt olen tyyliltäni melkeimpä samanlainen kuin muutkin ikäiseni, eikä tämä tyyli juttu ole muutenkaan mikään pahin ongelmani.
No, seurustelin yhden pojan kanssa ja olimme onnellisia, emme riidelleet juuri koskaan. Hän oli sanonut minulle pari kertaa "sinun kanssa ei voi riidellä" ja kun kysyin että miksi, niin hän totesi että olin niin kiltti riitelemiseen... Mutta vaikea sitä on uskoa koska hän sanoi yli puolenvuoden seurustelun jälkeen ettei ole koskaan rakastanutkaan minua, uskokaa vaan paljonko se satutti, sitä paitsi se tuli ihan yllättäen. En olisi voinut uskoa, luulin että vihdoinkin joku rakasti minua, mutta kai sekin oli sitten ollut vain valhetta. Olen tässä monta kuukautta miettinyt, mikä minussa oli sitten vikana, kun piti valehdella niin kauan.
No sitten yksi kaveri lohdutti minua tässä asiassa, hän oli yksi parhaista ystävistäni. Pian tapahtuikin niin, ettei hän enää puhunut minulle,
oli aivan kuin olisin ilmaa, kysyin kerran että mitä olen tehnyt hänelle mutta hän oli hiljaa, sittenpyysin anteeksi jos olen tehnyt/sanonut, mutta hän vain häipyi. Ja hän oli kirjottanut vihkoonsa kerran minun ja erään ystäväni nimet ja sanonut kaverilleni että "Mä inhoon noita."... En vain ymmärrä mitä olen tehnyt hänelle, koska mieleeni ei tule mitään riitaa tai tekoa mistä hän olisi voinut suuttua...
Sitten vielä vanhempani. Sanonpa mitä tahansa tuntuu että he ovat vihaisia minulle ja syyttävät jostain. Ja paripäivää sitten äitini kysyi "mitä sä teet?" nii vastasin hiljaisena että "kirjoitan"
(harrastan runojen kirjoittelua) ja hän sanoi "Eikö sulle voi mitään sanoo ettet sä suutu?" sitten sanoin että "En mä oo suuttunu..." mutta hän sanoi että "Susta on tullu ihan erilainen... Mistä se johtuu?" katselin häntä hetken, olen nimittäin entistä hiljaisempi koska luulen että masennun kohta, ellen ole jo masentunut. Sitten vastasin "Ehkä mä kertosin, jos jotain tässä perheessä kiinnostas mun asiat, mutta mä en vaan jaksa enää sanoo mitään koska ketään ei kiinnosta!" ja sitten äiti totesi "No hyvä!" siitä lähtien emme ole puhuneet juuri ollenkaan.
Sitten vielä harrastukseni (nyrkkeily) joka ei tietenkään missään nimessä sovi tytölle, niin kaikki pojat koulussamme naljailevat aina siitä minulle. En vain kestä tätä! Mikä vika minussa on ettei edes omia vanhempiani kiinnosta? Miksi en saa olla sellainen kuin haluan? En edes tiedä miksi ihmiset haluavat eroon minusta... Mikä minussa on väärin? Tekisi mieli vain satuttaa itseäni tai ihan mitä vaan... Olen luonnostani herkkä ja en kauan kestä tälläistä itsetuntoa... Tuntuu että ystävätkin vain ovat vihaisia jos yritän puhua asiasta heille.
Kiitos kaikille, jotka jaksavat lukea tämän
Vastaukset 10
Vanhimmat
hei olet vielä nuori, koko elämä edessä, älä jää murehtimaan tollasia asioita, kaikilla on tollasia angst-vaiheita. Et ainakaan ala viiltelemään tai mitään, koska se on kaikista typerintä, mitä voit tehdä. Siitä jää arvet koko sun loppuelämäksi. Sitten vasta muistatkin hyvin ne nuoruuden tuskat kun koko ajan näät ranteessasi arvet. Se ei ainakaan oieasti helpota. Ja ne "ystävät" ja "kaverit", oot sellasten kanssa, jotka kuuntelee ja myös itse kertoo asioistaan. varmasti frendit häipyy näkyvistä jos joku koko ajan valittaa vieressä, et elämä on paskaa, kun itellään on koko ihana elämä edes. Pitäis ehtii seurustelemaan ja harrastaa, eikä ole kivaa, kun pitäis koko ajan kuunnella kun kaveri valittaa.
Vanhemmat varsinkin on vaan huolissaan susta eikä ne ole vihaisia, ne ei vaan tiedä, miten ne lähestyisi sua silleen, ettei ne satuttaisi sua. Vanhemmuus on vaikeeta, ja mietin, et oletko ees yrittäny samaistua sun vanhempien asemaan? toinen viiltelee huoneessaan ja kirjoittaa runojaa jostain vittu mustista kyyneleistä ja enkelin tuskasta. Mieti, jos sulla ois sellanen lapsi.
sitäpaitsi pojat ilkkuu tolleen vaan jossain maalaiskoulussa.
Olen tyttö, ja olen aina halunnut harrastaa nyrkkeilyä... Se on varmasti tosi kivaa. Harmi vain että asun niin metsässä, että täällä ei paljon harrasteta mitään.
No mun vanhemmat ei edes tiedä että mä kirjotan runoja, ja jos äitihän sanoi ettei sitä kiinnosta kuulla mun asioita. Ymmärrän mä kyl niitäkin. Ja en mä mun huoneeseen oo lukittautunu, kun mä yritän aina olla olo-huoneessa, missä muutkin perheenjäsenet on mut ne vaan ei puhu mulle kun korkeintaan syyttää mua jostain mitä en oo tehny. Ja kavereille oon 2kertaa yrittäny puhuu asiasta mut ovat suuttuneet, että en todellakaan kokoajan valita et "elämä on paskaa".. Yritin vaan puhua että miten pahalta musta tuntuu... Tätä "angstivaihetta" on jatkunu vaan jo niin kauan.
Eiköhän sun äitiäs kiinnosta kuulla mitä sul on sydämelläs.
Tällasii hiljasii hetkii tulee vanhempien kaa mut kun sanoo et haluaa puhua niin kyllä ne kuuntelee.
Kuulostat muuten persoonalliselta ja kivalta tytöltä.
Oon ihastunu ite vähän saman kaltaseen tyttöön.
Hyvää kesää
En oo tolleen surullinen enää.. Joskus ihan ilonenki mutta no... musta tuntuu ettei mulla oo mitään merkitystä täällä. Että en oo mitään verrattuna niihin ihanan luonteen omaaviin, kauniisiin ja lahjakkaisiin tyyppeihin joilla on kavereitaki... Mutta asiaan:
Sussa ei musta ole ton perusteella mitään vikaa. Tietty jokaisessa on vikansa... mutta silti. Sun kannattaa tutkia omaa itseäs ja miettiä miten käyttäydyt milloinkin ja katsoa miten toiset käyttäytyvät milloinkin. Eritilanteissa. Siten saat selville kenessä on vikaa ja miksi. En sano että se olisi sinussa, mutta sekin on mahdollista. Itselläni asia on luultavasti näin. Tsemppiä..
ei sinussa mitään vikaa ole, jos näin olisi, niin kaikissa olisi jotain vikaa. Olen monesti pohtinut samaa itsekin.
Olen itsekin erilainen tyttö. Ruumiinrakenteeltani en ole sirorakenteinen, vaan pikemminkin vahva, ei oikeastaan kovin miesmäinen ellei sitten hartioista, mutta ei minulla ylipainoakaan ole.
Siitä sain kuulla yläasteella, harrastin taekwon-doa vuoden ja se sopikin minun ruumiilleni hyvin, mutta mielenkiinto lopahti sitten, kehityin hyväksi nyrkkeilijäksi ja monesti liikuntatunneilla kun sai valita mitä teki, menin nyrkkeilemään, nykyisin olen enemmän verkkopalloihmisiä. Pojat alkoivat tavallaan kuiskimaan selkäni takana, milloin mistäkin, mutta kaverini kertoivat, että pojista saattaa tuntua vähän oudolta jos tyttö on melkein samaa sarjaa poikien kanssa (monet pojathan pitävät enemmän sirohkoista tytöistä (en nyt tarkoita ihan ääripäitä)) en sitten tiedä johtuivatko pakkinikin itsestäni vai siitä ettei ihastustani yksinkertaisesti kiinnostanut, minulla ei ole enää mitenkään hyvät sosiaaliset taidot, koska kauan sitten ala-asteella sain oikein loukkaavaa kommenttia. Olen aika rauhallinen, enkä juttele kovin vapaasti, kuin vain kavereiden kanssa. Monet tietävät minusta aika vähän, esim. kiinnostuksen kohteista, mitkä jotkut taas ovat vähän "epätyttömäiset", vaikka oikeastaan olen melko avoin.
Kotona saan joskus kuulla äänensävystäni, vaikka se on ihan normaali, joskus nyt vain en aina jaksa olla iloinen, vaikka yleensä olen.
Joku varmasti arvostaa sinua omana itsenäsi :) itse nyt en tiedä mitä tyylisuuntausta edustat, mutta ei ketään saisi syrjiä sen takia, pukeutui sitten normaalisti esim. t-paitaan ja farkkuihin, jonkin tyylisuuntauksen kaltaisesti tai sitten omaperäisesti, ihminen on ihminen eikä muutu olemukseltaan. Viestistäsi päätellen olet hyvin asiallinen ja fiksu ihminen, josta ei pitäisi valittaa :)
älä huoli,et oo ainoo jolla on paineita...Mulkaan ei juuri oo kunnon ystävii.vittu
Mulla on vähän sama tilanne vaikka olenkin vähän nuorempi kuin sinä. Äitini kyllä kuuntelisi mutta en halua kertoa kun on meillä näitä ongelmia muutenkin eikä se tunnu luonnoltiselta kertoa mistään tällaisista asioista kenellekkään ihan suullisesti.
Oon omasta mielestäni ruma ja mulla on kamala vartalo. Tuijottelen aina yhen luokkalaiseni tytön vartaloa ja unelmoin, että minullakin olisi sellainen. Aina välillä knu katson peilistä niin alan vähän hyväksyä ulkonäköäni, mutta sitten kun nään jonkun toisen nätimmän alan taas haukkua itseäni. Kaiken lisäksi olen tosi ujo ja silloin harvoin kun uskallan puhua jollekkin vähän vieraammalle möläytän jotain tyhmää. Musta tuntuu, että kaikki kaverini eivät oikeasti pidä musta, koska ne aina jättävät mut ulkopuolelle eikä kysy mihinkään kivoihin juttuihin. En viitsi tunkea mukaan, koska aattelen, että sit ne ei ainakaa pidä musta. Nyt lähiaikoina olen saanut uuden kaverin, mutta pelkään koko ajan, että teen jotain, eikä sekään enää tykkää musta.
Ennen kaikki oli hyvin; mulla oli paras kaveri, eikä tarvinu huolehtii mistää. Nyt mul on hirveen huono itsetunto ja kaikenlisäksi menetin minulle rakkaan eläimen.
Muista kuitenkin että kenelläkään ei ole parempaa vartaloa kuin toisella.
Kenenkään vartalo ei ole kaunein.
Jos jokainen ihailisi parempaa vartaloa niin ei elämässä muuta voisi edes tehdä.
Jopa ihailemasi tyttö saattaa ihaille jonkun muun vartaloa.
Mä oon käyttäny tätä samaa vertausta jo monessa eri viestis mut kai se käy tähänkin:
Mä luin psykologian tunnil sellasest testis mis naisille meikattiin arpi otsaan. Kun meikkaaja sit sano naisille ku ne oli poistuneet peilin edestä et vielä vähän korjaa arpea niin pyyhki siiten sen pois.
Kun naiset puhuivat sitten valvotusti eri henkilöiden kanssa niin heidän mielestään henkilöt olivat etäitä, kylmiä jne.
He luulivat että arpi sai heidät olemaan etäitä vaikka arpea ei edes ollut.
Eli jos keskittyy liikaa johonkin juttuun, oli se ulkonäkö tai jotain muuta niin liika itsensä miettiminen muiden edessä saa aikaan vain ahdistuneisuutta.
Älä ajattele asoita, jotka saa sun olon surkeeks.
Ajattele iloisia asioita, asoita jotka muistutavat kuinka hyvä ihminen olet.
Ehkä kaverisi luulevat että et halua tulla mukaan kun et kysy.
Kyllä tämä tästä :)
Itsellä oli ja on osittain vieläkin sama ongelma. Ikää on 17 ja sukupuoleltani mies.
Tuo erilaisuus... monia on, jotka ei sitä osaa hyväksyä jostain kumman syystä. Pitäisi pukeutua samanlaiten, olla samaa mieltä asioista, tehdä samoja asioita jne, muuten saa kaiken paskan niskaan.
Olen hieman tyttömäinen ja emotionaalinen henkilö, ei paljon jalkapallot sun muut kiinnosta. Tästä syystä saa sitten kärsiä, ainakin ennen. Jossain vaiheessa aloin pukeutumaan vähän raskaamman tyylisiin kuteisiin ja aloin kuuntelemaan Iron Maidenia ja muuta sellasta. Eipähän tulleet enää vittuilemaan... ei kyllä tullut ketään mistään muustakaan syystä, yksinäisyys tuli elämääni.
Noh, sain semmosen hevinletin kasvatettua, ja aikani voivoteltua huonoa elämääni, päätin vaihtaa suuntaa. Otin positiivisen elämän asenteen, aloin vegetaristiksi ja Iron Maidenin tilalle Bob Marley. Semmonen perus hippimeiniki.(?)
Täytyy sanoa, että ohan tää huomattavasti kivempaa. Jos joku tulee erilaisuuttani ihmettelemään, osaan kyllä sanoa aika pahasti vastaan. Tässä sitä nyt ollaan... edelleen yksinäisyys vaivaa mutta ainakin iloisempi, ku ennen. ;-)
Eli... ei tuota erilaisuutta kannata niin paljon piilotella. Monet ihmiset on ahdasmielisiä ja idioottimaisia ja se pitää yksinkertaisesti hyväksyä.
Mitä noihin vanhempiin tulee, ei tän ikäsillä oikeen mene vanhempien kanssa koskaan yksiin. Ei mullakaan yleensä. Tosin, oma äiti on ku huonosti käyttäytyvä teinityttö, vaikka jo 40 tossa täytti vähän aikaa sitten.