En oikein tiedä mistä pitäisi aloittaa, enkä tiedä tällähetkellä oikein mtn, olenko enää elossakaan henkisesti, tuskin.
Olen kokenut kahden vuoden sisään kaksi menetystä. Poikaystäväni menehtyi liikenneonnettomuuteen pari joulua sitten joulukuussa ja nyt viime syksynä kaverini kuoli myös liikenneonnettomuudessa. Olen aivan hukassa olen yrittänyt puhua kriisikeskuksella silloin viime lokakuussa kun kävin mutta se jäi vain muutamaan kertaan kun en osannut olla oma itseni enkä tiennyt miten päin olla, tuli vain pahempi olo sen jälkeen joten keskeytin sen. No siitä asti olen yrittänyt potkia omillani ja pärjätä vain pakon edessä muiden mieliksi, joka on tuntunut todella raskaalta taakalta,tuntuisi että kannan kiveä niskassa joka ei putoa koskaan.
nyt tässä sumun keskellä olen kävellyt vain eteenpäin ajattelematta mihin aikaan missä ja mitä tekemässä(en osaa selittää tunnetta) se on vain aivan tyhjä toljottava katse, en voisi kait sanoa että sen seurauksena mutta sanon kuitenkin että suurimmaksi osaksi kun olen ollut niin pohjalla tai sitten se oli vain sattumaa että minut raiskattiin viime lokakuun tiennoilla. tuntuu kauhealta että en edes muista päivää milloin tuo tapahtui,en tiedä miksi? voiko olla mahdollista että olin jo valmiiksi surun keskellä etten muista tuosta ajasta paljoakaan muutenkaan niin en muistaisi raiskaustakaan päivälleen.??en tiedä. Se on jotenkin niin väärin että kyllä joka ikisen yksityiskohdan muistan ja sanan mitä mies sanoi vaan en päivämäärää muistan vaan että illasta/yöstä jotain aikaa, ja olin aivan selvinpäin en ollut minkään vaikutuksen alainen kuin ehkä lääkkeiden ja parin paukun mutten mitenkään örvely kunnossa ja että en olisi tajunnut mistään mtn. Tuohon on tämä touhu mennyt raiskauksen jälkeen että otan buranaa ja panadolia sekaisin alkoholin kanssa ja menen lähimpään puistoon tai kaupunginrantaan istuun ja suremaan kaikkea tätä elämää ja samalla haluaisin vain kuolla pois ja päästä rakkaani luokse, vaikka toisaalta tiedän etten voi nähdä häntä enää koskaan..Nykyään en ajattele paljoakaan muuta kuin kuolemaa, joka asiasta väännän pään sisällä kuoleman, jotenkin olen alkanut toivomaan kuolemaa, en tiedä onko sse enää ihmekkään tämän jälkeen..
olen 19 vuotias tyttö ja aloitin opiskelun alkuvuodesta ja olen aivan onneton koulussa en jaksa tehdä mtn olen aivan pohjalla jo.. olen vain kuin haamu koulussa menen ja kuljen miten sattuu voi olla viikkokin etten pysty menemään ollenkaan sitten saa selvitellä poissaoloja ja tulee pyyhkeitä kun ei ole mitään kunnon syytä,en ole kertonut asiasta koulun henkilökunnalle en tiesä miten kertoisinkaan kuuluisikokaan?? tuskin uskoisivatkaan..
Tuntuu että palan aivan loppuun en tiedä mistä lähtisin apua hakemaan toisaalta en edes haluasi koska en osaa ottaa sitä vastaan ja mitä raiskaukseen tulee olen muutenkin tosi arka seksuaalisuuteni kanssa niin en pystyisi puhumaan sanaakaan siitä,tuskin kukaan uskoisikaan..ja miten siitä voi puhua ei oikein mitenkään..
olen vain loppu alkamaan käymään läpi uudestaan asiaoita,se on niin pitkä prosessi etten varmasti kestä silloin viimestään alan vain suunnittelemaan itsemurhaa..
en tiedä voiko lukea itsemurha yritykseksi kun tuolloin aika heti seuraavia viikkoja raiskausksen jälkeen päätin että nyt jätän tämän elämän ja henki pois etten jaksa enää ei minulla ole enää mitään annettavaa ja otin kaikki lääkkeet mitä löysin kaapista ja join viinaa perään ja sekaisin ja kaikkea mahollista mitä oli käytössä,ja menin nukkumaan ja toivoin etten heräisi enää, vaan toisin kävi podin seuraavat kaksi päivää aivan kauheaa oloa mutten onksentanut en pystynyt kävelemään kun jalat eivät pitäneet ja kaikki paikat tärisi mutta silti olisin milloin vaan valmis kokeilemaan uusiksi,kun yksin kertaisesti en vain jaksa enää elää..kuinka paljon on yhden ihmisen määrätty kestämään kaikkea tätä tuskaa,en ymmärrä..
tuntuu vain että en tiedä minne mennä puhumaan asiasta kun kukaan ei kuitenkaan usko sehän on totuus kumminkin, ja mikä sitten olisi se oikea paikka, nooh nyt sain ke kriisikeskukselle ajan mutta tuntuu kauhealta mennä kun pitää alkaa kertomaan kaikki tuntuu jotenkin että olen niin poikki etten jaksaisi sanoa mtn, onkohan pakko puhua jos ei pysty siellä?en tiedä..en kestä tätä tuskaa ja syyllisyyttä..
eikö helpompi tapa olisi vain lähteä ja jättää tämä tuska ja kipu ja kaipuu kaikesta surusta en enää keksi sanojakaan mitä tehdä..en vain jaksaisi olen aivan uupunut loppuun,jospa en enää huomenna heräisikään se on ainut toivonkipina elämässäni..

Vastaukset 8
Vanhimmat
Tiedän täsmälleen mistä puhut. Syyni ovat erilaiset ja minulla on täysin eri lähtökohdat, mutta tiedän, miltä tuntuu herätä uuteen päivään vain toivoen, että se olisi jo ohi. Mikään ei maistu enää miltään, olo on jatkuvasti toivoton. Näin olen edennyt kohta vuoden päivät, aivan kuin joku tai jokin olisi tappanut maailmastani onnellisuuden. En ole kyennyt ilahtumaan mistään aikoihin, hyvä jos muistan, miltä se enää tuntuu.
Onnellisuuden sanotaan kulkevan kuitenkin sykleissä. Toivotaan, että meidän syklimme alkavat pian, tai tästä ei enää selvitä. Helvetti.
http://www.google.com/search?q=raiskauksen uhri&rls=com.microsoft:fi:IE-Address&ie=UTF-8&oe=UTF-8&sourceid=ie7&rlz=1I7SUNA
Sinulla on niin monta traumaattista kokemusta, että en yhtään ihmettele, jos voit huonosti.
Ymmärrän, että sinulla on suuri epäilys ja kynnys lähteä hakemaan apua, koska kriisiapua et saanut. En olenkaan vähättele kriisiapua, mutta siellä ei aina ole alan ammattilaisia vaan vapaaehtoisia ihmisiä.
Valitettavasti minulla on samanlainen kokemus kriisiavusta ja aivan toisenlainen kokemus vaikean masennuksen hoidosta. Olivat kyllä kaksi aivan eri asiaa.
Toivon sinulle jaksamista avun etsintään. Tuntuisi pahalta menettää nuori kirjoituksestakin päätellen mukava, yleissivistyksen omaava ihminen. Voisin kuvitella sinut palveluammatissa, lasten tai nuorten kanssa työskentelevänä hyvänä työntekijänä ja niitä tarvitsemme.
Nyt on kesä ja opiskelut loppu, niin raahaudu terveyskeskukseen, kerro siellä lääkärille, että sinulla on paha olla, et selviä yksin, sinulla on itsemurha-ajatuksia ja haluaisit ammattiapua. Vaadi se lähete psykiatriselle poliklinikalle ja sitten homma lähtee rullaamaan. Ihminen ei ole hullu, jos se tarvitsee ammattiapua tuollaisten kokemusten jälkeen. Jos et ole tarpeeksi surkea siellä lääkärissä ja sinulle määrätään pillereitä, niin toinen tie on mennä mielenterveystoimistoon, nimittäin tarvitset ehdottomasti myös keskusteluapua. Ammattitaitoisen terapeutin kanssa ei tarvitse ensimmäisellä kerralla sanoa mitään, paitsi sen, että sinun on vaikea puhua asioista. Voisit esimerkiksi ottaa kopian viestistäsi ja ojentaa sen sekä sanoa, että et halua nyt keskustella näistä asioista.
Sinulla on kuitenkin jossain piilossa se elämänhalu. Jo tänne kirjoittaminen todistaa sen, hae apua ja kuntoudu pikkuhiljaa meidän vanhempien kansalaisten iloksi.
Ei sinun tarvitse puhua näitä asioita uudelleen ja uudelleen. Näytä tämä kirjoituksesi siellä kriisikeskuksessa ja minusta ois tosi hyvä, jos kävisit koulusi terveydenhoitajankin luona ja näyttäisit kirjoituksesi hänellekin. Minulla on ollut myös niin vaikeaa, etten ole jaksanut edes puhua ja silloin sain ihan yks kaks ajatuksen, että kirjoitan kaiken ylös miten pahalta kaikki tuntuu ja mitä mulle on tapahtunut. Se auttoi. Sanoin terveydenhoitajalle, että en jaksa puhua, oon niin poikki, mutta jos voit, niin lue tää. Ja se luki. Hänen kauttaan sain sit terapiakäyntejä psykologille ja masennuslääkityksen. Elämä voittaa. Toivon, että yrität vielä tätä keinoa. Ihan oikeasti.
Koulullamme ei ole terveydenhuoltoa ollenkaan joten sekin rajottaa jo jollakin tavalla minne mennä keskustelemaan ei ole oikein muuta kuin terveyskeskukset jotka on enemmin arpaheittopaikkoja kuin lääkärikeskuksia ei ihmisiäö oteta tosissaan niille vain arvataan sairaus ja ei edes kuunnella kuin potkitaan jo ulos..Voisin harkita kriisikeskukselle että veisin kirjoitetun lapun..
Mulla toi oli ensimmäinen askel. Kirjoita sinne samanlainen visti kuin tänne.. Saat varmasti apua..
https://www.secure-tukinet.net/
Kannattaa mennä sinne kriisikeskukselle ja kertoa tämä kaikki. Jos et pysty tai jaksa niin tulosta vaikka tämä viestisi. Terapeutin velvollisuus on kuunnella ja uskoa sinua, joten tuskin siellä tarvitsee pelätä, miten sinuun suhtaudutaan. Toki itsemurhasta puhuminen on vakava asia ja varmaankin he ohjaavat sinut sieltä pidempikestoiseen psykoterapiaan, joka itseasiassa olisi hyödyllinen kokemus ihan kaikille.
Olet kokenut todella rankkoja asioita, joista ihmisen ei edes kuulu selvitä yksin. Ihmettelenkin, miten olet selvinnyt näinkin pitkään. Olet rohkea, kun uskalsit kirjoittaa tänne. Jatka samaa ja avaudu myös siellä kriisikeskuksessa, olen varma, että se auttaa. Mutta jotta terapiasta saisi apua, sinun täytyy kertoa siellä totuus, muuten siitä on aina enemmän haittaa kuin hyötyä. Terapeuteilla on kaikilla vaitiolovelvolisuus, eikä sinun siis tarvitse pelätä, että asiat leviäisivät niiden seinien ulkopuolelle.
Voimia sinulle. Toivottavasti opit nauttimaan taas kesän lämmöstä.
Kiitos teille viesteistä ja eräänlaisesta tuesta.
Kävin kriisikeskuksella sitten vaikka mielessä kävi jo ajan peruminen mutta menin ja sain uudenkin ajan.
Jotenkin jouduin pakon eteen kertoa omasanaisesti kun en ehtinyt kirjoittaa lapulle enkä tulostaa kun menin suoraaan muualta kuin kotoa kriisikeskukselle, ja jotenkin ajattelin että parempi yrittää puhua että pääsenhän pois sieltä jos tulee ahdistava tilanne,mitä ei onneksi kovin suurta sellaista ainakaan tullut ja olin koko sen 2 tuntia melkein keskustelemassa siellä. Jotenkin kokoajan kiersin raiskauksesta puhumisen en oikein osannut tai pystynytkään sanomaan mitään juuri tapahtumasta itsestään,jotenkin se alastomuudesta ja koko väkivalta tilanteesta oli todella vaikea puhua en osaa kyllä sitä kirjoittaakkaan nytkään,tuntuu etten saa vain sanaani suusta ulos, enkä ole oikein saanut pään sisällekkään kasaan sitä tapahtuman kohtaa,muistan kyllä kun olin jo tilanteessa missä oli liian myöhäistä perääntyä kun tajusin mitä tuleman tapahtuman pitää ja sen kun noukin maasta enimmät vaatteeni,kengät ja laukun ja muistaakseni kävelin en tiedä juoksinko mutta niin lujaa kuin vain pystyin ruhjeilta,tärisin vain aiavn suunnattomasti ja tuntui että kuolen siihen paikkaan,ja kun tajusin homman toivoin että olisinkin kuollut mielummin kuin selvinnyt tämän tuskan,häpeän ja syyllisyyden keskellä...
no mieli taas vähän pomppas aiheestani..hmm..
...mutta kriisikeskuksella kuitenkin sain sanottua tärkeimmät että olin raiskattu ja olin vähän sen jälkeen yrittänyt itsemurhaa,siinä lie tärkeimmät mitä heidän kuului tietää...
jotenkin mieleen jäi kun hän sanoin etten ole sairas, että on normaalia tämän kokemuksen jälkeen että koen kaikki nämä tunteet mitä nyt satun kokemaan..jotenkin ihmettelin sitä, minusta tuntuu ettei tämä ihan normaalia naisen elämää ole,mutta ehkä tajusin jotenkin väärin sen hänen ideansa...no kuitenkin sain uuden ajan ensiviikon alusta. Hän ei puhunut mtn jatko toimenpiteistä mitä minun pitäisi tehdä tai mihin mennä taikka mtn hän vain kuunteli, meneekö se oikeastikkin niin? vai ohjaakohan hän sitten myöhemmin kun on paremmin kuullut minua johonkin, vai mitähän hän ajattelee minusta, en tiedä, en tiedä pitäisikökään..huoh!jotenkin on niin hukassa ollut olo että kohta romahdan lopullisesti alkuviikosta olisi tenttikin opiskelun tiimoilta tulossa enkä ole pystynyt keskittymään yhtään, kait se on yhtä tyhjän kanssa mennäkkään sinne suorittamaan tenttiä ja tuntemaan itsensä taas niin huonoksi ja mitään tekemättömäksi..en tiedä enää paljoakaan mitä on tehtävissä tuskin mtn..ja en välttämättä jaksaisikaan enää kauan tätä onhan minut rikottu jo täydellisesti en löydä pahempaa asiaa kuin raiskaus mitä minulle olisi voinut tehdä jotenkin uskon että mielummin olisi "raiskaaja" vaikka tappanut minut sekään ei olisi tuntunut näin pahalta no ainakaan jälkeenpäin eikä olisi tarvinut kantaa tätä kauheaa tunnettä jälkeenpäin..
"MINULTA VIETIIN IHMISARVONI
MISTÄ MINÄ ENÄÄ OLISIN PITÄNYT KIINNI
KAIKKIALTA HALUSIN VAIN POIS
"MINÄ PELKÄÄN"
"ANNA MINUN OLLA"
"PÄÄSTÄ IRTI"
"LOPETA"
TUKAHDUTETTU HUUTO
VALUU SILMISTÄ
VÄÄRISTÄÄ KASVOT
KAIKUU METSÄSSÄ
VUOSIEN VAIKENEMISEN JÄLKEENKIN..""