Ei sitä ole uskoa todeksi, että nyt ollaan jo kesäkuussa. Kuinka aika menekään nopeasti! Vastahan oli huhtikuu ja harmaus mieltä painoi. Nyt lehdet puissa jo on, ja pääskytkin taas saapuneet.
Lapsena tämä aika oli aina kauan odotettua ja ehkä parasta aikaa vuodesta. Kai siihen liittyi se vapaus, jonka loma meille kesäksi antoi.
Kävelin taas parin tunnin lenkin. Teiden varsilla oli paljon voikukkia ja vihreyttä kaikkialla. Taivas oli pilvessä. mutta eriväristen pilvien ansioista se näytti kauniilta. Loppumatkasta tuli joitakin pisaroita vettä. Ne eivät kastelleet.
Kävelin kevyenliikenteentietä aivan lahden lähellä. Tien vierellä olevat puut muodostivat oksillaan päälleni ikään kuin katon. Juuri nyt vehreyden aikana se tuntui erityisen hienolta. Lehdettömänä aikana sitä ei niinkään tule ajatelleeksi. Silloin lehtipuut ovat aika rujoja, mutta silmujen auetessa ne heräävät loistamaan.
Vastaan käveli nuori, kaunis nainen ison koiran kanssa. Väistimmekin samalle puolelle, mutta minä palasin takaisin omalle puolelle. Katsoin naista, hän ei katsonut minua.
Ahdistuksenestolääkitys vie hieman tunteiden voimakkaimpia piikkejä. Mutta siitä huolimattakin pystyn tuntemaan kesän tuoksut ja lintujen laulun. Juuri äskettäin sitten näinkin ensimmäistä kertaa pääskysiäkin. Hyvinpä sattui sekin, kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä se tapahtui.
Ahdistuksenestolääkkeen ansioista pystyn olemaan ulkona, vaikka koenkin oloni usein yksinäiseksi. Mutta kyllä ne toimivat, sillä en tunne vaipuvani ahdistukseen. Ilman lääkettähän vaipuisin pian synkkyyteen, kun alkaisin murehtia yksin jäämistäni. Se siis estää ahdistumasta tai tuntemasta liian voimakkaasti.
Näen ihmisiä yhdessä, perheitä, pareja, mutta ne eivät tunnu nyt niin voimakkaasti. Ehkä joku voisi ajatella minun olevan hyvin yksinäinen mies. Ehkä joku voi ajatellakin, mitenkähän selviydyn arjesta yksin?
Ympärilläni asuu paljon pareja ja muutama nuori lapsiperhekin. Kuinka erilainen elämä meillä onkaan. Usein aamulla menemme töihin samalla ovenavauksella ja sanomme ”Huomenta”. Minua elämä on vain kohdellut hyvin ankarasti, eikä minulle ole siunaantunut rakastavaa puolisoa, eikä lapsia. Toivottavasti kukaan ei pidä minua itsekkäänä citysinkkuna, joka ei halua sitoutua. Sillä siitä ei ole kyse, vaan todellakaan en ole kyennyt tavoittamaan elämääni rakastavaa puolisoa. Se tekee kipeää mielelle, ja siksi minun on otettava lääkettä, aamuisin ja iltaisin.
Mietin usein kuinka helppoa olisikaan, kun en tuntisi ja kokisi asioita niin voimakkaasti. Voisin vain suorittaa ja tunteille ei olisi liiaksi sijaa. Mutta enhän se olisi enää minä, vaan joku kone. Joten minun on vain tultava toimeen tämän herkkyyden ja syvällisyyden kanssa. Pikemminkin minun pitäisi kääntää tämä kaikki eduksi, valjastaa tämä kaikki hyötykäyttöön. Päästä irti sen aiheuttamasta taakasta. Luopua taakasta ja antaa kevyen tulla elämääni.
Saamani lääkehoito hieman lievittää myös pelontunteita. Ne pelot tulevat pintaan julkisissa paikoissa, yleensä keskustassa, jossa on paljon ihmisiä. Ei ne paikat, vaan ne ihmiset saavat minut kokemaan pelkoa. Silloin se yksinäisyys tuntuu kai voimakkaimmin ja alan kokea lievää paniikkia. Näen kaikkialla onnellisilta vaikuttavia ihmisiä. On kaveriporukoita, pariskuntia, perheitä. Joukossa on tietenkin muitakin yksinäisiä, mutta niitä en usein huomaa. Huomaan vain olevani yksinäinen ja pelkoni tuntuu vain voimistuvan. Silloin koen myös voimakasta häpeää ja koen olevani jotenkin viallinen, kun en ole kyennyt tavoittamaan elämääni kumppania.
Haavassakin on jo lehtiä ja ne näyttävät hassun kellertäviltä. Myöhemmin kesällä ne saavuttavat täysikasvuisuutensa ja tuulessa aiheuttavat kaikille tuttua havinaa. Lehdet ovat suuria ja rakenteeltaan jotenkin jäykkiä ja siksi kaiketi kahisevat hangatessaan toisiaan vasten.
Välillä katson kaunista järvimaisemaa. Siinä näkyy järvi, vastarannan havumetsä ja kaunis taivas. Rantaan menee polku. Olen päättänyt käydä joskus katsomassa, millainen ranta sen polun päässä on. Mutta tälläkään kertaa en tee sitä.
Olen harrastanut kävelemistä pian jo puolet elämästäni. Syksyisin käyn jonkin verran myös metsässä kävelemässä. Kävellessä mietin usein elämääni. Mietin kuinka yksinäinen erilaisuuteni vuoksi olenkaan. En osaa kohdata ihmisiä luonnollisesti, vaan häpeän takia olen niin estynyt. Mietin yleensä, näkeeköhän ihmiset minussa sen viallisuuden ja ne asiat, joita minä itsessäni häpeän.
Pariskuntien näkeminen usein saa minut tuntemaan itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. Mietin silloin, etten itse pelkoni vuoksi kykene samaan. Mietin usein, miten ihmiset ovat toimineet toisin, että ovat tavoittaneet sen puolison elämäänsä. Uskottelin vuosia itselleni, että olen ulkonäöllisesti liian erilainen. On ollut helpottavaa tajuta viimein se, että ongelman ydin on sittenkin pääni sisällä, ei sen pinnalla. Ei se miltä minä näytän, ole ollut syynä yksinäisyyteeni.
Yksinäisyyteni johtuu negatiivisesta ajattelustani. Jostakin kumman syystä en anna itselleni lupaa onnistua. Ja negatiivisella suhtautumisella itseeni, se epäonnistuminen on taattua. Sairastahan tämä on. Ei sitä ajattelumallia hetkessä voi muuttaa. Tiedostan sen kuitenkin ja opettelen pikku hiljaa antamaan itselleni luvan olla ja onnistua. Toiset ihmisetkin kiinnostuisivat minusta, kun en vähättelisi itseäni. Kun voisin irrottaa otteen itseni vähättelystä, voisin kiinnostua aidommin myös toisista ihmisistä.
Lapsena tämä aika oli aina kauan odotettua ja ehkä parasta aikaa vuodesta. Kai siihen liittyi se vapaus, jonka loma meille kesäksi antoi.
Kävelin taas parin tunnin lenkin. Teiden varsilla oli paljon voikukkia ja vihreyttä kaikkialla. Taivas oli pilvessä. mutta eriväristen pilvien ansioista se näytti kauniilta. Loppumatkasta tuli joitakin pisaroita vettä. Ne eivät kastelleet.
Kävelin kevyenliikenteentietä aivan lahden lähellä. Tien vierellä olevat puut muodostivat oksillaan päälleni ikään kuin katon. Juuri nyt vehreyden aikana se tuntui erityisen hienolta. Lehdettömänä aikana sitä ei niinkään tule ajatelleeksi. Silloin lehtipuut ovat aika rujoja, mutta silmujen auetessa ne heräävät loistamaan.
Vastaan käveli nuori, kaunis nainen ison koiran kanssa. Väistimmekin samalle puolelle, mutta minä palasin takaisin omalle puolelle. Katsoin naista, hän ei katsonut minua.
Ahdistuksenestolääkitys vie hieman tunteiden voimakkaimpia piikkejä. Mutta siitä huolimattakin pystyn tuntemaan kesän tuoksut ja lintujen laulun. Juuri äskettäin sitten näinkin ensimmäistä kertaa pääskysiäkin. Hyvinpä sattui sekin, kun kesäkuun ensimmäisenä päivänä se tapahtui.
Ahdistuksenestolääkkeen ansioista pystyn olemaan ulkona, vaikka koenkin oloni usein yksinäiseksi. Mutta kyllä ne toimivat, sillä en tunne vaipuvani ahdistukseen. Ilman lääkettähän vaipuisin pian synkkyyteen, kun alkaisin murehtia yksin jäämistäni. Se siis estää ahdistumasta tai tuntemasta liian voimakkaasti.
Näen ihmisiä yhdessä, perheitä, pareja, mutta ne eivät tunnu nyt niin voimakkaasti. Ehkä joku voisi ajatella minun olevan hyvin yksinäinen mies. Ehkä joku voi ajatellakin, mitenkähän selviydyn arjesta yksin?
Ympärilläni asuu paljon pareja ja muutama nuori lapsiperhekin. Kuinka erilainen elämä meillä onkaan. Usein aamulla menemme töihin samalla ovenavauksella ja sanomme ”Huomenta”. Minua elämä on vain kohdellut hyvin ankarasti, eikä minulle ole siunaantunut rakastavaa puolisoa, eikä lapsia. Toivottavasti kukaan ei pidä minua itsekkäänä citysinkkuna, joka ei halua sitoutua. Sillä siitä ei ole kyse, vaan todellakaan en ole kyennyt tavoittamaan elämääni rakastavaa puolisoa. Se tekee kipeää mielelle, ja siksi minun on otettava lääkettä, aamuisin ja iltaisin.
Mietin usein kuinka helppoa olisikaan, kun en tuntisi ja kokisi asioita niin voimakkaasti. Voisin vain suorittaa ja tunteille ei olisi liiaksi sijaa. Mutta enhän se olisi enää minä, vaan joku kone. Joten minun on vain tultava toimeen tämän herkkyyden ja syvällisyyden kanssa. Pikemminkin minun pitäisi kääntää tämä kaikki eduksi, valjastaa tämä kaikki hyötykäyttöön. Päästä irti sen aiheuttamasta taakasta. Luopua taakasta ja antaa kevyen tulla elämääni.
Saamani lääkehoito hieman lievittää myös pelontunteita. Ne pelot tulevat pintaan julkisissa paikoissa, yleensä keskustassa, jossa on paljon ihmisiä. Ei ne paikat, vaan ne ihmiset saavat minut kokemaan pelkoa. Silloin se yksinäisyys tuntuu kai voimakkaimmin ja alan kokea lievää paniikkia. Näen kaikkialla onnellisilta vaikuttavia ihmisiä. On kaveriporukoita, pariskuntia, perheitä. Joukossa on tietenkin muitakin yksinäisiä, mutta niitä en usein huomaa. Huomaan vain olevani yksinäinen ja pelkoni tuntuu vain voimistuvan. Silloin koen myös voimakasta häpeää ja koen olevani jotenkin viallinen, kun en ole kyennyt tavoittamaan elämääni kumppania.
Haavassakin on jo lehtiä ja ne näyttävät hassun kellertäviltä. Myöhemmin kesällä ne saavuttavat täysikasvuisuutensa ja tuulessa aiheuttavat kaikille tuttua havinaa. Lehdet ovat suuria ja rakenteeltaan jotenkin jäykkiä ja siksi kaiketi kahisevat hangatessaan toisiaan vasten.
Välillä katson kaunista järvimaisemaa. Siinä näkyy järvi, vastarannan havumetsä ja kaunis taivas. Rantaan menee polku. Olen päättänyt käydä joskus katsomassa, millainen ranta sen polun päässä on. Mutta tälläkään kertaa en tee sitä.
Olen harrastanut kävelemistä pian jo puolet elämästäni. Syksyisin käyn jonkin verran myös metsässä kävelemässä. Kävellessä mietin usein elämääni. Mietin kuinka yksinäinen erilaisuuteni vuoksi olenkaan. En osaa kohdata ihmisiä luonnollisesti, vaan häpeän takia olen niin estynyt. Mietin yleensä, näkeeköhän ihmiset minussa sen viallisuuden ja ne asiat, joita minä itsessäni häpeän.
Pariskuntien näkeminen usein saa minut tuntemaan itseni heikoksi ja epäonnistuneeksi. Mietin silloin, etten itse pelkoni vuoksi kykene samaan. Mietin usein, miten ihmiset ovat toimineet toisin, että ovat tavoittaneet sen puolison elämäänsä. Uskottelin vuosia itselleni, että olen ulkonäöllisesti liian erilainen. On ollut helpottavaa tajuta viimein se, että ongelman ydin on sittenkin pääni sisällä, ei sen pinnalla. Ei se miltä minä näytän, ole ollut syynä yksinäisyyteeni.
Yksinäisyyteni johtuu negatiivisesta ajattelustani. Jostakin kumman syystä en anna itselleni lupaa onnistua. Ja negatiivisella suhtautumisella itseeni, se epäonnistuminen on taattua. Sairastahan tämä on. Ei sitä ajattelumallia hetkessä voi muuttaa. Tiedostan sen kuitenkin ja opettelen pikku hiljaa antamaan itselleni luvan olla ja onnistua. Toiset ihmisetkin kiinnostuisivat minusta, kun en vähättelisi itseäni. Kun voisin irrottaa otteen itseni vähättelystä, voisin kiinnostua aidommin myös toisista ihmisistä.
Vastaukset 58
Vanhimmat
Kyllä kaikki alkaa onnistumaan, kun opit rakastamaan
ja kunnioittamaan itseäsi.
Et ole huonompi kuin muutkaan.
Silloin pystyt myös samaan muiden kanssa.
Onnea :)
Onnea sinullekin :)
Saamme maahamme lisää kauniita päiviä, ennen kun tulee matalapaine. Tämä ilta oli jo varsin hieno, mutta parina seuraavanakin pääsee halutessaan ottamaan väriä iholleen. Kuka pääsee, kuka ei... Valitettavasti itselläni on tiedossa kiireitä, joten ulkoileminen jää nyt vähemmälle. Nauttikaa kuitenkin te, jotka voitte hienoistä päivistä ulkosalla.
Kummallista kun tämäkin päivä oli ahdistusvapaa. Vaikka ei kai elämässäni mikään ole muuttunut. Innostuin illalla kävelemään yli 3 tunnin lenkin. Jotenkin kun kuuntelee napeilla radiosta hyvää musiikkia tai tarinoita, saa entistäkin paremman pössiksen. Kyseessä tosiaan lienee jonkinlainen hypomania. No, lähteepähän loputkin talvella tulleet läskit vyötäröltä.
En koe olevani nyt kovinkaan masentunut. En tiedä, onko sairauteni menossa parempaan päin, vai onko kyseessä vain lääkehoidosta johtuva kemiallis-biologinen pössis. Toisaalta koen olevani kuitenkin jotenkin onneton. Vaikka välillä silti tunnenkin olevani melkein onnellinen mies.
Koenhan yksin jääneenä usein voimakasta huonoutta, etenkin kun näen kauniita pariskuntia. Ehkä lääkehoidon avulla tunteet eivät saa niin suurta sijaa minussa. Mutta lääkehoito auttaa minua selvästi. Sen avulla en koe itseäni läheskään niin surkeaksi, mihin olin tottunut jo lapsuudesta saakka. Ne auttavat minua vähentämään negatiivisen ajattelun mallia, ja ehkä pikku hiljaa alan nähdä itseni yhtä hyväksi muiden ihmisten rinnalle.
Täällä ei taida saada mainostaa tuotetta, mutta vilkaisin uusinta numeroa Kotilääkäri-lehdestä ja siinä oli mielenkiintoinen artikkeli. Pitää joskus se käydä paneutuen lukemassa kirjastossa. Siinä kirjoitettiin siitä, että miksi ihmiset saattavat olla onnettomia, vaikka kaiken pitäisi olla kunnossa? Hekin, joilla on työtä ja perhe! Ymmärrettävämpäähän se on minunlaisteni kohdalla. Kyllähän se ahdistaa vähemmästäkin, kun jo kolmevuosikymmentä alkaa olla takana ja ei ole oikein sijoittunut mihinkään ja ei ole kyennyt muodostamaan turvallista, eheyttävää perhe-elämää, josta saisi voimaa ja tukea.
Yksinäistähän tämä on, totta vie! Kunpa me yksinäisetkin koettaisimme lähteä ulos, ettemme jäisi asuntoon murehtimaan. Ainakin omalla kohdallani se tekee monesti kipeää nähdä itsensä yksin muiden joukossa. Ajatuksiin tulee herkästi ajatus: enkö kelpaa, enkö osaa muodostaa tyydyttäviä ihmissuhteita?
Aurinkoa huomiselle päivälle!
-Yleinen vuodattaja
Eikös se ole mukavaa että on kiireitä niin ei ehdi sitä yksinäisyyttä suremaan. Olen noita kirjoiuksiasi seurannut pari kuukautta eli moni juttu saattaa olla jäänyt näkemättä. Et mainitse koskaan mitään vanhemmistasi tai mahdollisista sisaruksistasi. Millaiset suhteet sinulla on lähisukuusi? Tuntuuko että he ovat pettyneitä kun sinä olet edelleen yksin vai oletko sinä vain pettynyt itseesi kun olet yksin? Tietävätkö he mieliallääkkeitesi käytöstä? Et sinä kuitenkaan maailman ainoa yksinäinen ole.
Puhut myös ulkonäöstäsi, etenkin kasvoista ja vihjaat että olet aika lyhyt. Kuinka lyhyt sitten olet? Olen työni kautta tuntenut noin parinkymmenen vuoden ajan erään todella lyhyen miehen. Kun seisomme vastakkain niin minä (nainen, 162 cm noin 4-5 sentin korot kengissä) katson häntä reilusti alaspäin. Olisikohan nän noin 160 cm. Koko tämän parikymmentä vuotta hän on ollut yksin, nyt hän on jo yli 50-vuotias. Tapaamem työn merkeissä muutaman kerran vuodessa mutta syvällisiä emme puhu. Sen tiedän että on poikamies ja asuu yksin mutta sitä en tiedä että onko jossain vaiheessa ollut jotain säpinää jonkun kanssa. Työasiansa hän hoitaa hyvin mutta en tiedä tunteeko hän kovaa yksinäisyyttä.
Erään toisenkin lyhyen miehen tiedän, en niinkään tunne häntä. Kolmen veljen sarjassa kaksi veljestä on pitkiä, noin 190 cm ja kolmas sittne pätkä, alle 170 cm. Onkohan saanut koko aikuiselämänsä kuulla olevansa jämä. Hänkin oli pitkään yksin mutta kolmenkympin kieppeillä tuli yllätys. Hän oli menestynyt hyvin opinnoissaan (kaikki veljekset ovat älykkäitä) ja ura nousussa. Ja yhtäkkiä hänellä oli naisystävä ja pian muutettiin avoliitton ja rakennettiin oma talo! (ajatteletkohan nyt että naiset ajattelee että raha ja elintaso korvaa pituuden)
Joka tapauksessa tällä tarinalla on onnellinen loppu, ja pariskuntakin ovat samanpituisia kuulemma. Eli kun nainen laittaa korkokengät niin on pitempi mutta mitä se haittaa.
Jaa-a, kirjoitinkohan tämän jutun lohdutukseksi vai kannustukseksi vai muuten vaan. Kiva jos kuitenkin satut lukemaan.
Kiitos Sinulle mielenkiintoisesta ja ihan positiivisesta kirjoituksestasi.
Kyllä olet oikeassa, kesätyön takia on aikaa vähemmän murehtia omaa onnetonta elämää. No, kyllähän sitä taas tuli illalla pyöriteltyä mielessä kun olin pihalla kolme tuntia. Tosin radion kuunteleminen kävellessä/istuessa kummasti vie ajatuksia pois oman navan tuijottamisesta. Mutta ei onneksi ahdistanut :).
Minusta kyllä tuntuu, että sukulaiseni ovat hieman pettyneitä minun yksinäisyyteni vuoksi. Olen vain kertonut melko ylimalkaisesti olevani lääkehoidossa ja käyneeni keskustelemassa.
Itse asiassa, olen naisten keskipituuden omaava mies... :/, eli about 165-166...
Kerran muistaakseni Seurassa oli haastattelu Kummelin miehistä ja toimittaja kuvaili sitä tummaa hieman lyhyttä miestä "huomattavan lyhyeksi mieheksi". Joskus mietin itsekin, sanooko kukaan minusta siihen tyyliin. Ehkä on olemassa naisia, joille kelpaan tällaisena. Olen varmasti liikaa lukenut todella pinnallisia vaatimuksia unelmakumppanista.
Ei minun yksinäisyyteni johdu lyhyydestä, se todettakoon. En vaan tiedä, onko tämä kokonaisuus kovinkaan kiinnostava monenkaan naisen mielestä. Minuahan ei haittaisi, vaikka tuleva, maailman ihanin ja rakkain vaimoni olisi vaikka pidempikin. Vaikkakin noin samanpituisuus olisi tietenkin käytännöllisintä. Kyllä minä tiedän, että sentteihin tuijottaja ei ole arvoiseni, kuten eräs kaveri lohdutti.
Ja koen, että olen kaiketi alkanut hyväksyä kokoni. Oikeastaan olen nyt tosi tyytyväinen kroppaani, ja olenhan saanut tosi usein kuulla olevani urheilullisen näköinen. Hurjimmat ovat veikanneet minun harrastavan urheilua :D. Jos pinnallisiksi ryhdytään, pidän itsessäni erityisesti mahtavista pohkeista ja reisistäni, joihin otan taas hieman rusketusta. Hurjin kommentti oli viime kesänä kun kävelin shortseissa lenkillä: "Kato mitkä pohkeet sillä on"!. Ja toissa kesänä eräs eläkeikäinen saksaa puhuva rouva, joka huokasi ja iski minulle silmää... :/. Pahoittelen kun ryhdyin hieman kehumaan itseäni, mutta ei liiallinen nöyryyskään kenellekään hyväksi ole :).
On aika uskoa etenkin joidenkin hieman vanhempien kommentteja: "Sulle olis ottajia vaikka jonoksi asti, jos vaan olisit paremmin esillä tai itse tietäisit". Ja tuo kaikki on totta. Ongelmani on vain voimakas estyneisyys, arkuus ja epävarmuus.
Oletko monta kertaa tai kertaakaan tehnyt aloitetta tutustua johonkin tyttöön? Oletko kertaakaan saanut sanotuksi jollekin että olis kiva vaikka jutella vähän aikaa tai mennä kahville tai oluelle/siiderile...
Vai etkö ole saanut suutasi auki vai onko katsekontaktikin jäänyt puutteelliseksi?
niin sanotusti aivan silmissä!
Olen seuraillut juttujasi ja koko ajan menet positiiviseen suuntaan.
Upeeta, mahtaavaa!
Terveisin pitkästä aikaa mummolta!
Mulla on tänään 2x30v päivät ja aion nauttia koko päivästä kaikessa rauhassa ilman mitään juhlahumua!
"Oletko monta kertaa tai kertaakaan tehnyt aloitetta tutustua johonkin tyttöön?"
Lapsena/teininä/varhaisaikuisena olin aina tosi ujo, enkä kai koskaan uskaltanut tehdä mitään ihastusteni eteen. Myöhemmin kokeilin erilaisia ilmoitustyyppisiä juttuja. Niissähän oli astetta helpompaa, kun tiesi että molemmat ovat sinkkuja. No tulihan niistä pakkeja, jotain tapailuakin, mutta kyllä minäkin annoin niitä pakkeja.
Nyt aikamiehenä (iällisesti) on tullu jonkin verran käytyä kapakoissa ja yökerhoissa. Kyllähän monikin nainen taitaa katella ja flirttailla (miksikäs ei, komea nuorimies), mutta vain ns. pelinaiset ovat tulleet rohkeasti juttelemaan.
Tiedän, että minun miehenä pitää mennä juttelemaan jonkun mukavan oloisen naisen kanssa. Mutku..
1) Kapakassa en sitä tee, koska muutenkaan se ympäristö ei minua miellytä. Liikaa meteliä ja kaikilla vauhti päällä.
2) Olen koko aikuisikäni ollut vierailla paikkakunnilla, joten minulla ei täälläkään ole ketään pitkän ajan tuttavuuksia tai ystäviä. Lähes kaikki kaverit ja tuttavat ovat noin kolmen vuoden sisällä saatuja uusia kavereita. Minulla on vain muutama pitkän ajan kaveri, jotka hekin asuvat aivan toisaalla.
Minulla ei siis ole sellaista etua, että kovin helposti tutustuisin kavereiden kautta vaikkapa joihinkin mukaviin sinkkuneitosiin.
3) En oikein kuulu mihinkään ryhmään, jossa uusiin ihmisiin voisi tutustua pikku hiljaa. Koska tarvitsisin hieman aikaa ja erilaista fiilistä, kuin mainitsemani kapakkahälinä.
Tilanteeni on siis todella säälittävä. Pahin ongelma on varmasti se, etten tapaa riittävästi ihmisiä sosiaalisen rajoittuneisuuteni vuoksi. Periaatteessa olen kuitenkin kehittynyt todella hurjasti verrattuna vaikkapa siihen ikään, kun olin vielä arempi 20-27 vuotiaana. Eihän minulla koskaan aiemmin ole ollut näin paljon tuttavia, moikkaajia, jutustelijoita mitä minulla nyt on! Mutta ei heidän joukossaan taida olla ketään varteenotettavaa seurustelukumppaniehdokasta. Ehkä tuttavapiiriä pitäisi vielä laajentaa moninkertaiseksi.
Eikös se ole niin, että seurustelukumppanin voi löytää hyvinkin monesta paikasta, vaikkapa:
- työpaikalta
- opiskelupaikasta
- ravintolasta
- kavereiden kavereiden kautta
- harrastuspiireistä: urheilu, musiikki, seurakunnan illat,
- kahvilasta
- kirjastosta
- kesällä puistossa (sori, tuli mieleen joku vanha Veskun ja Hannele Laurin sketsi, jossa mies menee naisen viereen penkille ja laukustahan sieltä vaan tulee... :-/ )
- uimarannat
- ehkä tutustumiselle on niin monia paikkoja
Oma tilanteenihan on melkein toivoton, koska en käy kovinkaan paljon missään sosiaalisissa tilaisuuksissa. Ja ne tilanteet joissa käyn, ovat välillä niin pelottavia, ettei siinä kovinkaan supliikkina osaa olla. Kyllä minä myönnän olevani melko ihmisarka ja se ilmenee varmasti vaikeutena näyttää kiinnostusta ja kontaktin oton vaikeutena. Tosin uskon kehittyväni siinä jatkuvasti, kun olen hankkiutunut sellaiseen koulutukseen ja työhön, jossa ei voi enää jatkaa samaa ihmisten välttelemistä.
Ei minulla kerta kaikkiaan ole sellaisia naistuttavia, joiden kanssa menisin sinne kahville tai lonkerolle. Niin, tai tietenkin on, sillä minullahan on todella monta naispuolista kaveria. Heitä lähes poikkeuksetta yhdistää se, että heillä on vähintään poikaystävä, avo-/aviopuoliso tai jopa perhe, jossa on kolme lasta. Olenhan heille hyvä ja turvallinen kuuntelija, joka tuntuu jotenkin hyvältä kuuntelijalta, mutta on niin kiltin oloinen, ettei minusta koeta olevan uhkaa heidän onnelleen. Parisuhteen kiemuroita minulle helposti vuodatetaan, mutta olenkin päättänyt että rajan minäkin pistän jossakin vaiheessa, etten halua välttämättä kuunnella kuinka se kumppani ei huomioi lainkaan tai puhuu vain prätkästään.
Totta helkkarissa minun kanssa on helppo keskustella asioista kuin asioista. Olenhan lähes koko elämäni miettinyt syntyjä syviä ja oppinut kokemaan asioita monelta kantilta. Viettänyt lukemattomia loppukesän ja alkusyksyn iltoja kaukana metsässä, jossa olen saanut kuulua osaksi luontoa. Kuunnellut kuinka metsäkin hiljenee illan saapuessa. Hypistellyt käsissäni tuulen pudottamia oksan kappaleita ja poiminut mustikoita suoraan suuhuni. Istahtanut kivelle ja kokenut vain olemisen keveyden.
Etenkin keski-ikäiset naiset ovat kehuneet minun kykyäni puhua asioista niin syvällisti ja nähdä asiat monelta kantilta. En tosin tiedä, mihin he minua vertaavat, kun en minä itse ole aiemmin moiseen niinkään kiinnittänyt huomiota. Moni kanssani keskustelleista aikuisista naisista on kuitenkin sanonut, että minusta joku nuori nainen saisi hyvän ja ajattelevan miehen. Pienen utelun jälkeen sain kuulla, että hyvinkin moni nainen kaipaa miehessä juuri sitä ominaisuutta, että kumppani pystyy ja haluaa puhua kaikista asioista ja että minä (ja todella moni muukin) kykenee sellaiseen.
Voi kun tietäisitte, kuinka paljon minä päivittäin näenkään niin ihania nuoria naisia. Ja melko moni näyttää kattelevan myös minua, en tiedä onko niissä katseissa mitään, mutta minusta se monesti tuntuu mukavalta kun jopa hymyjäkin saa osakseen. Tosin minulla vaikuttaa niin voimakkaasti oma mieliala, miten uskallan ottaa katsekontaktia, saatikka hymyillä. Hymyni on sanottu olevan todella 'sytyttävä', mutta valitettavan usein naamallani on aika pelokas ja arka ilme (itse ajattelen).
Ehkä minussa siis kuitenkin on jotain, koska yllättävän usein naiset tosiaan katselevat. En tiedä onko se flirttailua, koska en tiedä millaista se on ja tekeekö sitä enää kukaan tällä vuosituhannella.
Sanotaan, että olen pannut merkille muutaman nuoren naisen, jotka kohdatessamme lähes aina katsovat suoraan syvälle silmiini. Ja tämä toinen, oikein nätti ja fiksun oloinen neito hymyilikin minulle kerran niin, huoh... Toisaalta eipä sellainen hymyileminenkään taida merkitä mitään, kun niin moni muukin onnellisesti varattu nainen naapurista tai mistä tahansa hymyilee tervehtimisen yhteydessä. Eli lähes 100% todennäköisyydellä kaikki minuakin katselevat naiset ovat varattuja. Ja tähän liittyen voidaankin laittaa tästä asiasta pieni muistutus: http://kvantti.tky.fi/in/90.shtml
Mutta jos uskoisin lukemattomia ihmisiä, ettei minun ulkoisessa olemuksessa ole mitään rajoitetta, joka olisi suuri hidaste naisen löytymiselle. Jos pikemminkin uskoisin heitä, että päinvastoin, minähän olenkin kohtalaisen hyvännäköinen mies. Eli jos joku neito iskisi silmänsä minuun, eli siis miellyttäisin fyysisesti ja käyttäytymisen perusteella. Extrana hän saisi vielä sisäisesti hienon ja ajattelevan miehen.
Toivotaan, että joku nuori nainen päättää ottaa selvää siitä yksinäisestä miehestä... En minä odota, että tuohon oven taakse tulee nainen hakemaan. Mutta odotan sellaista luonnollista kohtaamista, jossa molemmat kokevat kummaa tunnetta. Ajan siis takaa sitä, että tilanne olisi sellainen tutustuminen, vaikkapa jossakin tilaisuudessa. Mutta ei minusta todellakaan ole siihen, että menen meluisassa kapakassa tuiki tuntemattoman naisen luo. Enkä halua esiintyä etyylialkoholihumalassa, vaikka sen avulla ties kuinka moni tuttavuus on syntynyt.
Katseita siis tulee ja menee. Nykyään niitä tosiaan tulee. Nuorempana ei tainnut niinkään tulla, tai sitten en vaan uskaltanut huomata.
Yksinäisyydessä on paljon myös hyviä puolia. Olen asunut lähes 10 vuotta yksin ja onhan se aika ollut joillain tapaa tietenkin kehittävääkin. Ehkä on liikaakin miettinyt itseään ja kysellyt merkitystä niin monille asioille. Kysellyt niitä itseltään, kun ei ole ollut puolisoa jakamassa kokemuksia. Ei ole ollut sitä rakasta, jonka kanssa olisi kerrottu kokemuksia ja muistoja lapsuudesta. Ei se liene suositeltavaa olla näin paljoa yksin. On vain ollut yksi pää, jossa ajatukset ovat pyörineet. Ajatukset ovat vieneet mielen aina ahdistuksen pimeyteen saakka.
Ajatelkaa jos vaikka presidenttikin olisi yksinäinen yksineläjä. Entäpä jos vaikka pappikin olisi jäänyt yksin, vaikka kaipaisi niin kovasti elämäänsä puolisoa. Miten avioliittoon vihkiminen onnistuisi, jos saarnaisi siitä, mitä itse olisi kaivannut hyvin pitkään?
Oishan se niin mukava köllähtää illalla aina vaimon viereen, mutta eipä tuolla taaskaan ketään ole. Sinne se on vaan yksin mentävä peiton alle, ja heitäydyttävä unien unelmiin.
Mukava kuulla pitkästä aikaa! Paljon onnea Teille 2x30v päivien johdosta! Ymmärsin tuon tarkoittavan 60-vuotispäiviä? Sittenhän minä olenkin teistä puolta nuorempi. On se kun ei ole vielä tähän ikäänkään mennessä tavoittanut puolisoa (ehkä ajattelette, etteihän tuollainen ole mies eikä mikään...). Täytyy mennä käymään kaupungilla pistäytymässä kantakahvilassa ja ostamassa taas kuukauden iltalääkesatsi. Etsin eilen reseptiä kissojen ja koirien kanssa, ja lopulta sen löysin takin povitaskusta. Löysin siis sen oikea puoleisesta povitaskusta. En sinne aiemmin huomannut katsoakaan, kun olin tottunut ennen käyttämään vain vasemman puoleista. Eli kai se jo dementiakin iskee, kun reseptit hukkaan menevät ja takistakin löytyy uusia taskuja.
Menen sitten päivällä fiilistelemmän tuohon lähellä olevalle lahdelle. Menen istumaan penkille ja ihailen kaunista kesäistä järven lahtea. Aurinkokin näyttää paistavan, joten on laitettava suojavoidetta iholle ja aion ottaa taas hieman väriä karvaisille jaloilleni.
Toivotan teille oikein mukavaa ja leppoisaa viikonloppua!
Terveisin,
Yleinen vuodattaja
Tunne olevani edellenkin kuin 1x30.
Sanotaan että tallellehan vanha panee kun van muistaisi minne. Dementiaa se ei voi sulla olla koska muistat taudin nimen, sitten kun kerrot että se on jotain emmentalia tai sellaista silloin voi olla alkavaa dementiaa.
Älä hätäile sen puolison tavoittelussa minä aloin tuossa iässä jo olemaan valmis eroamaan ja erosinkin sitten myöhemmin.
Sää on todella kaunis ainakin täällä länsi-rannikolla, kävimme miniristeilyllä eikä aurinkosuojan kertoimet riittäneet. Muodossa me = poikani 34v vasta löytynyt tyttöystävä ja umpirakastuneita ja minä mummukka minihameessani ja upeine säärineni sain aina autot pysähtymään suojatien eteen. (pikku omakehu).
Nyt onkin sitten päiväunien vuoro kun on koirakin ulkoilutettu.
Kyllä kesä on ihana, eikö vaan!
t. mummo
Anteeksi, en enää teitittele minihameessa kulkevaa upeasääristä mummoa ;).
Minäkin ulkoilutin itseäni kahteen kertaan, tai kaupunkireissu mukaan lukien kolmesti. Kyllähän kesä on ihana, mutta aina se vaan yksinäisyys latistaa tunnelmaa. Onneksi tunteita latistava antidepressantti vähentää yksin jäämisen tuomaa ahdistusta.
Päivällä istuin puiston penkillä ja sain väriä raajoihini. Radiosta kuului mielenkiintoinen ohjelma, jossa puhuttiin kauneudesta. Ilmeisesti siinä puhuneet naiset olivat hyvin kauniita. He olivat tietenkin otettuja, kun olivat saaneet kuulla olevansa hyvännäköisiä. Mutta kuitenkin he olivat saaneet kyllikseen miehiltä kehuja/ehdotuksia, jotka olivat olleet vain ulkonäköön liittyneitä. Siinä myös puhuttiin siitä, että kuinka hyvännäköistä pidetään automaattisesti hieman tyhmänä.
Kyllä minä hätäilen sen puolison löytymisessä. Kohtahan tässä on todellakin yksin jäänyt. Sain kerran tosi rohkean veikkauksen, että 100 %:n varmuudella löydät naisen ja se veikkaaja oli vielä eräs hoitoalan henkilö.
Tämän päivän Iltalehdestä luin että Kristian Meurmankin käyttää mielialalääkettä (kaksisuuntainen mielialahäiriö). Ennen sanottiin että kyllä sitä rupeaa päällepäin näkymään jos käyttää mielialalääkkeitä mutta ovat nuo lääkkeet sen verran parantuneet että enää ei huomaa.
Mutta toinen asia. Kelpaisko sulle n 35-vuotia eronnut nainen? Meinaan kun puhut aina nuorista naisista. En tarkoita itseäni mutta ajattelin että oletko sinä juuttunut johonkin unelmanaiseen.
Ja tosiasia on että useimmiten sen "oikean" tapaa baarissa/ravintolassa, kaverien kautta tai jonkun yhteisen harrastuksen kautta tai sitten opiskelujen kautta. Silloinkin usein jossain opiskelijariennoissa. Mutta voi sen tavata jossain muuallakin. Etkä olisi ainoa joka saattaa jäädä silti yksin. (huono lohtu jos haluaisit rakastaa).
Mutta vielä, puhut silloin tällöin kirkosta ja seurakunnasta. Onko se edellytys vai voisitko filosofoida kirkkoon ja seurakuntaan kuulumattoman kanssa?
Kävin katsomassa nettilehdestä tuon mainitsemasi uutisen. Hän siis on joku laulaja. Nimi kuulloostaa jotenkin tutulta, mutten tiedä onko hän suomalainen tai kuka lie. Vai kenties joku Ai doll's -laulaja? Minulla kun ei ole ollut televisioita käytössä pian 1,5 vuoteen. Toivotaan kaikkea hyvää hänelle ja nostan stetsonia kun kertoo avoimesti sairaudestaan.
Joo, ei nykyajan tropit välttämättä saa kovin huomattavia sivuoireita. En usko että minunkaan moni uskoisi olevan antidepressanttipössiksessä. Itse huomaan sen parhaiten niin, etten kovin voimakkaasti koe ahdistusta. Tosin ehkä minusta on hieman tullut konemainen.
"Kelpaisko sulle n. 35-vuotias eronnut nainen?"
Kylläpä kysytkin hankalia. En vaan usko, että minua vanhemmat olisivat minusta kiinnostuneita. Ehkä se voisi olla jo liian suuri ikäero. Minua taidetaan luulla nuoremmaksi, mitä oikeasti olen. Yleisimmät arviot ovat 20-27 v.
Eronnut ei kuitenkaan ole este, sillä hyvin todennäköisesti tuleva kumppani (jos tulee) on ehtinyt jo erota vähintään kerran. En tiedä onko eronnut aviosta, avoliitosta vai mistä, mutta harvassahan taitaa nykyään olla seurustelukokemuksesta paitsi jääneet nuorehkot naiset. Turhaa on sekin, että luulee jääneensä yksin kun mukavat ovat varattuja. Nykyään erotaan ja kumppania vaihdetaan, eli meille yksinäisillekin tulee tilaisuuksia eteen, kunhan pidämme silmät auki. Harmillista kun suhteita kariutuu niin paljon, vai onko sittenkään...
"Etkä olisi ainoa joka saattaa jäädä silti yksin. (huono lohtu jos haluaisit rakastaa)."
Mitäpä tuosta. Jos ei löydä kohdetta rakkaudelle, ehkä minusta tulee työnarkomaani ja lisäksi saan hyvistä antidepressanteista tunteita ja kaipuuta latistavan vasteen. Lääkkeitähän on lukemattomia, joten eiköhän niistä riitä minun elämäni ajaksi. Ehkä jossakin vaiheessa aloitan taas venlafaksiini hydrokloridin käytön (jos ahdistuneisuus yrittää saada minut luopumaan tästä elämästä).
Kumma kun minulle ei juurikaan viina maistu. Olen lähinnä sellainen maistelija, eli ostan yhden tölkin joskus kaupasta ja maistelen erilaisia ulkomaisia olutmerkkejä. Eli alkoholilla en halua lievittää yksinäisyyttä ja tuskaa, vaan teen sen paljon mieluummin lääkärin valvonnassa tropeilla.
Ja jos en puolisoa löydä, tulee kavereiden merkitys entistäkin tärkeämmäksi. Olen kiitollinen siitä, että minulle on annettu muutamia hyviä ystäviä. En usko että he minua hylkäävät, vaikka tulen vanhaksi ja kyttyräselkäiseksi köpöttelijäksi, joka pukeutuu samettihousuihin ja ruskeaan slipoveriin. Mutta kyllä minua pelottaa se, että välit voivat hieman etääntyä kun he löytävät vaimot ja saavat mahdollisesti lapsiakin. No, sittenhän minäkin pääsen taas kummiksi ja näkemään tenavien temmellystä.
"Onko se edellytys vai voisitko filosofoida kirkkoon ja seurakuntaan kuulumattoman kanssa?"
Tietysti voisin. Joskus hyvin harvoin käyn seurakunnan tapahtumissa (kirkossa, konsertissa), mutta kohdallani ne taitavat olla lähinnä ajanvietettä ja yksinäisyyden pakenemista. Viimeksi kävin yksin jouluaattona perhekirkossa. Siellä oli paljon lapsia kun se oli siis perhekirkko. Ehkä minä monen muun lapsen tavoin olin hieman pihalla siitä sanomasta.
En ole aikeissa erota seurakunnasta. Tuleehan sieltä viikottain lehtikin, jossa on välillä ihan hyviä tositarinoita.
Olen saanut paljon kyllä apuakin seurakunnasta. Onhan se papillekin haaste kun mies tulee pyytämään apua itsemurhan estämiseksi.
Kylläpä se kello onkin jo paljon. Onneksi pääsee nyt nukkumaan ja kokemaan taas upeita unia. Napin juuri otin, eli puoli tuntia ja on mentävä täkin alle. Huomenna saa nukkua vaikka kuinka pitkään. Paitsi jotenkin näin kesällä ei pysty enää nukkumaan niin paljoa. Kai se tämä valoisuus vaikuttaa vähentäen unen tarvetta.
-Yleinen vuodattaja
Ai ei sulla ole tv:tä. Sitten sun markkina-arvo kyllä laskee nuorten naisten keskuudessa, jos tällainen markkinatermi sallitaan. Onko syynä raha vai ideologia?
En tarkota että sitä tv:tä pitäis aina tuijottaa mutta joskus siellä on tosi hyviä ohjelmia. Idols ei nyt valttämättä ole hyvä mutta pitää sitä sen verran olla maailman menossa kiinni että tietää mistä muut puhuu.
Kaikki termit sallittakoon. En minä ehdi, enkä jaksakaan seurata televisiota, paitsi mitä nyt joskus kaverilla piipahtaessani saatamme katsoa iltapäivällä Dr. Philiä tai ravi-tv:tä.
Voi minulla on iltasella niin paljon muuta tekemistä, etten enää tv:tä kaipaakaan. En tullut hankkineeksi digipoxia, joten ei kai sitä tässä talossa enää ilman sitä voisikaan katsoa. Ehkä joskus voin alkaa taas seurata sitä, mutta ainakaan nyt opiskelujen aikana en tosiaan ehdi. Otetaan esimerkiksi vaikka nyt kesällä joku arkipäivä. Etenkään iltavuoropäivänä en ehtisi katsoa tv:tä. Aamuvuoropäivänä tulen kirjaston kautta ja olen kotona 16-17 välillä. Käyn asunnolla hieman syömässä ja lähden ulkoilemaan 2-3 tunniksi. Takaisin tullessa kello on jo 20-21, jolloin on aika ryypätä iltasumpit ja käydä pesulla. Sitten saatan koneen ääressä istua tai lukea kirjaa. Eli en ehdi katsoa televisiota.
Kyllähän minä jotain uutisia kuulen radiosta ja netistäkin niitä näkee. Mutta on totta, etten tiedä mitä kukin teki Big Brothersissa. En tiedä kuka on kenen kaa Salkkareissa, enkä tiedä mitä puhuttiin edellispäivän Pikku kakkosessa.
Hei, toivon että sinulle vielä tulee se tilaisuus kun tutustut johonkin naiseen ja hän sinuun.
Ja toivon että jos niin ei kuitenkaan käy niin sinulla on voimia elää itsesi kanssa. Yksin eläessä ei ainakaan ihan käytännön asioissa voi olla täysin tumpelo (kai sinä siivoat asuntosi?)
Jälleen tulee mieleen se että kun sinä olet niin syvällisiä mietiskellyt ja elämää pohtinut ja kuitenkin jotenkin nuorempaa naista toivot. Kuule, joku kaksvitonen nainen tänään on vielä niin bilettäjä että ei se syntyjä syviä pohdi. Siksi ne keski-ikäiset naiset ovat kehuneet sinun kykyäsi pohtia asioita.
(ja muuten, kuljetko kävelyllä samaa vai eri polkuja? Jos teet saman iltalenkin niin tiedä vaikka siellä tulisi usein vastaan yksin koiraa taluttava tyttö?!)
Minä olen oppinut siivoamaan ja tekemään kaikki kotityöt, joten en sikäli ole uusavuton, että naista tarvitsen kodinhoitajaksi. Mutta olishan se kiva asua joskus yhteisessä kodissa ja tehdä kotityöt yhdessä. Parveke ja ikkunat ulkopuolelta pitäisikin taas pestä kun siitepölyä on niin paljon.
Kuljen yleensä aika samaa reittiä, joten ehkä siellä saattaakin näkyä tuttuja neitoja. Mutta eihän kaikki n. 25-vuotiaat naiset ole enää kovia bilettäjiä? Tai mistäpä minä tiedän. Ehkä joku voi minuakin pitää onnellisena citysinkkuna, mutta ei tiedä että olen hyvin yksinäinen ja onneton yksin jäänyt.
Minun on helppo jutella vanhempien ihmisten kanssa. He eivät ole yleensä liian pinnallisia. Tänäänkin istuin penkillä ja kanssani tuli hetkeksi juttelemaan eläkeläisherra. Juttelimme lintujen poikueista, ylilentävästä kotimaanlennolla olleesta koneesta ja kesästä.
"Hei, toivon että sinulle vielä tulee se tilaisuus kun tutustut johonkin naiseen ja hän sinuun."
Kiitos. Eihän sitä tiedä vaikka saisin lisää rohkeutta ja voisin joskus tehdä jotain asian eteen. Tai että joku nainen päättäisi tulla ja ottaa selvää minusta. Eräs vanhempi herra sanoikin, että joku neito vielä iskee silmänsä tuohon komeaan nuoreen mieheen.
"Ai ei sulla ole tv:tä. Sitten sun markkina-arvo kyllä laskee nuorten naisten keskuudessa, "
Kyllä on paljon sellaisia naisia, joita raivostuttaa kun mies käyttää joka päivä useita tunteja tv:n katseluun tai netin äärellä nyhjötykseen. Se on hukkaan heitettyä aikaa jonka voisi käyttää paljon paremminkin. Miehen tv:n katselu ärsyttää naisia niin paljon että päivittäin tekee mieli heittää tv parvekkeelta ulos.
Sellainen mies joka hoitaa kotityöt ja jolla ei ole kotona mitään ruutuja, on erityisen paljon naisten mieleen (paitsi tv-addiktien, mutta sellaisia naisia kannattaa välttää ellei halua viettää elämäänsä pääasiassa sohvalla istuen ja ruutua tuijottaen).
Hienoa, että sinulla kuitenkin jaksaa huumori kukoistaa! Ota siitä vain kaikki ilo irti. Ja kyllä, on ihan suotavaa, että hieman pystyy kehumaan itseään, ts näkemään itsessään ne miellyttävät puolet. =)
On totta, että olen välillä huumorintajuinen vaikka voisinkin pintaraapaisulla vaikuttaa jäykähköltä ja vakavalta. Muutama kaverikin on sanonut, että on mukava kun osaa heittää kevennystä ja jopa nauraa itselleen. Lisäksi kun olen nyt sellaisessa työssä, jossa pääsee käyttämään verbaalista lahjakkuutta! ;D. Onni on minua potkinut, koska jopa kesätyökin toimii vahvasti minua kehittävänä.
Onpa harmillista jos tosiaan on niin, että jotkut joutuvat kärsimään kumppanin liiallisesta tv:n kattelusta. Sekin on harmillista, jos toinen puolisoista ei ole kovin halukas lähtemään liikkumaan ulos.
Toista se on tällaisella vapaalla, liikunnallisella nuorella miehellä. On tässä se etu, ettei tarvi toista kysellä mukaan. Onhan se tietysti harmillista, kun sitä toista ei ole lainkaan. En minä ainakaan haluaisi sellaista naista, jota ei saa lenkille mukaan tai joka tuntikausia istuu television tai netin ääressä. Enkä halua sellaista naista, joka on sulkeutunut ja ei keskustele asioista. Vaan haluan sellaisen keskusteluista pitävän avoimen kumppanin. Ja tahtoisin, että saisin tulevan puolisoni mukaan loppukesän mustikkareissuille ja myöhemmin puolukkaankin (näitä erityistoiveita).
Sinkkuna olemisessakin on etuja, siinä olet oikeassa. Nauti siis sinkkuudesta! Sitten kun on muija niin sitten sitä vasta on vapaus mennyt, nauti vielä kun voit.
Sinuakin näkee välillä täällä kommentoimassa. Ajattelin sinun menneen jonnekin kesälomalle. Onko kirjoitusintoa ollut viime aikoina? Toivottavasti olet saanut etäisyyttä niihin vaikeisiin im-ajatuksiin.
Minulla on ollut melko stressaavaa aikaa, mutta eiköhän se yksi kesä mene vaikka seipään nokassa. Oikeastaan pieni paine ja stressi ei ole mitään verrattuna rajuihin suisidaalisiin ahdistusaikoihini.
Se on totta, että pitää nauttia tästä yksinäisyyden suomasta vapaudesta. Meille ihmisille on vaan tyypillistä kokea aina tyytymättömyyttä, esim. minäkin sinkkuna kaipaan naista. Ja moni kaipaa vapautta, mutta puoliso ja raskaus on tuonut "pallon jalkaan".
Mukavaa alkanutta viikkoa!
Huumorintaju onkin yks sellainen asia, mikä jaksaa ihmistä kannattaa vaikka ois kuinkakin vaikeita aikoja. Ja kuuloistaa ihan terveeltä, että pystyy jopa nauramaan itselleen! Välillä nauran kans ihan itselleni.
Niin ja olen naiskirjoittaja =)
"Sinuakin näkee välillä täällä kommentoimassa. Ajattelin sinun menneen jonnekin kesälomalle. Onko kirjoitusintoa ollut viime aikoina? Toivottavasti olet saanut etäisyyttä niihin vaikeisiin im-ajatuksiin."
Kesätöissähän minä. Mitä nyt tulee vierailtua täällä siinä ohessa kun pitää katsoa sähköposti ja kirjoittaa opukseeni lisämateriaalia :)En muuten oikein viitsi täällä netissä pörräillä ruudun ääressä kun on kaunis kesä ulkona :D Ehkä vielä tämän viikon olen tiiviimmin netissä. Juu im-ajatukset ovat hälvenneet, onneksi. Kyllä elämä kantaa. Jos tulee niitä im-ajatuksia pitää vain tiedostaa että se johtuu siitä kun on väsynyt tai hermot liian kireällä, normaaleillahan ei im- ajatuksia tule.
Kesätöissä on aivan ihana olla. Ensin jännitti ja olin hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, mutta nyt olen ennen keskiviikkoa ehtinyt päästä omaan "hulabaloo" tyylini eli älyvapaata huumoria ja "antaa mennä vaan pojat- tyylistä" elämää. Siellä on kuuden tunnin päiviä, eli hyvissä ajoin pääsee himaan lepäämään xD
Siellä ensin syödään aamupala tuvassa, sitten mennään ulos töihin tai pajaan, sitten tullaan takas kahville ja/tai ulos tupakalle( siellä on pehmeät penkit joissa on ihana istua)ja sitten mennään töihin takas, syödään, pidetään taukoja, ja sitten töitä ja kotiin.
"Ja moni kaipaa vapautta, mutta puoliso ja raskaus on tuonut "pallon jalkaan""
Niinhän se on maskuliininen ominaisuus olla vapaa.
"Mukavaa alkanutta viikkoa!"
Kiitos samoin.
"Onpa harmillista jos tosiaan on niin, että jotkut joutuvat kärsimään kumppanin liiallisesta tv:n kattelusta. Sekin on harmillista, jos toinen puolisoista ei ole kovin halukas lähtemään liikkumaan ulos."
Lähinnä jotkut masentuneet naiset (eivät kaikki) ovat todellisuuspakoisia ja tuollaisia tv-narkomaaneja, tv avataan aikaisin aamulla herätessä ja suljetaan vasta myöhään illalla kun pitäisi olla jo nukkumassa. Samat naiset ovat usein myös läheisyyskammoisia, kieltävät halaamisen eivätkä halua nukkua sylikkäin. Sen sijaan pitää mennä sohvan toiselle puolelle istumaan ja katse kohti töllötintä.
Samantien voisi lähteä vaikka kotiin yksin nyhjöttämään.
Onneksi löytyi pari viikkoa sitten mukava nainen, joka samalla tavoin inhoaa ruutuja ja tykkää ulkoilusta ja samoista asioista kuin minäkin, myös kummallakin kova vauvakuume.
Se on hienoa kun on tekemistä ja jää vähemmän aikaa tai voimavaroja mietiskellä ongelmia.
Ja sillon on hyvin, jos elämä kantaa, eikä ole jatkuvaa ahdistusta. Silloin pystyy tekemään työtä tai opiskelemaan.
Minunkin kai pitäisi vähentää netissä roikkumista. Kyllähän tässä koneella tulee joka ilta istuskeltua. Tosin kuuntelen usein samalla jotain levyä, joita lainaan kirjastosta.
Eli on oltava mielekästä tekemistä, riittävästi lepoa ja ruokaa. Sitten olisi hyvä olla hyviä muistoja ja hienoja unelmia. Ja kyky elää tässä hetkessä.
Kyllähän iloinen ja huumorintajuinen ihminen vetää toisia ihmisiä puoleensa. Minun ongelmani taitaa olla monesti melko vakava ilme. Vaikka en tosiaan ole niin vakava, vaikka naama on joskus sellainen. Minun pitäisi hymyillä paljon enemmän, koska minun on sanottu olevan ihan kun toinen ihminen hymyillessäni. Monesti jotkut ihmiset saavat minut hymyilemään. Myös lasten välitön käytös saa iloiseksi.
Itselleen on tosiaan hyvä osata nauraa. Tosin kohdallani itseironia menee monesti liiallisuuksiinkin.
Alatkohan sinäkin kesätöiden myötä piristyä? Hienoa että ajatukset on tässä hetkessä ja elämässä yleensä eikä pelkästää siinä ettei ole kumppania.
Menitkö muuten rohkeasti esittäytymään ja kysymään kesätöitä vai saitko työn jotain muuta kautta kun sillä "itsensä mukaan tunkemalla"? (en tarkoita tuolla mitään huonoa vaan hyvää asennetta: te tarvitsette minua tänä kesänä)
Täytin verkkohakemuksen, soitettiin haastatteluun, kyseltiin ja otettiin.
Tekemäni työ on henkisesti tosi rankkaa, mutta kyllä kai siinä jaksaa tämän kesän olla.
Ei tämä yksinäisyys tunnu nyt juuri miltään. Eli työ väsyttää sen verran paljon, ettei juurikaan ehdi murehtia.
En tiedä, alanko piristyä. Kyllähän tässä saa olla mukana tiimissä ja opin koko ajan luottamaan enemmän itseeni ja kykyihini. Vaiennan pienin harppauksin negatiivista ajatteluani ja opettelen näkemään itseni hyvänä ja onnistuvana tyyppinä. Minusta on vaikka mihin, mutta sitä muutosta en voi hetkessä tehdä.
mutta otappa vaikka pieneksi kokeeksi itsellesi päivittäinen hymyileminen peilin edessä. Eikös joku ollutkin sanonut sinulle, "et sinulla on hurmaava hymy"? Se jos mikä on jo kauniisti sanottu, ja lisää hivenen itsetuntoa! Hyvin ymmärrettävää on, että kun elämä on päässyt kolhimaan, niin se pienikin hymyily voi tuntua väkinäiseltä. Ota ainakin hyvänä plussana se itseesi, "et vanhemmat naiset ovat ihailleet muhkeita pakaroitasi". =)
Minusta kyllä tuntuu, että hymyilenkin nykyään enemmän. Jo lapsuusaikaisissa koulukuvissa olen hyvin hymytön.
Lisäksi olen huomannut, että saan keskustellessani monet muutkin hymyilemään, jopa nuoret naisetkin saan nykyään usein hymyilemään =).
Sanatarkasti minulle on hymystä sanottu: "Kyllähän tuolla hymyllä naisia saa" ja toinen oli tosiaan vihjaus jonkinlaiseen hurmaavuuteen.
Vanhemmat naiset eivät ole päässeet tutustumaan pakaroihini :). Mutta pohkeita on tosiaan aika moni kehunut. Onhan ne täyttä lihasta kun on aina kävellyt ja pyöräillyt. Joskus murrosiässä häpesin karvaisia kinttujani, mutta en enää. Lämpimällä kelillä mielelläni lenkkeilen shortseissa.
Sitä itsetuntoa tässä vaan pitää saada lisää. Sitä on niin huono vain uskomaan positiivisia asioita ja se negatiivisuus ja yksinäisyys valtaavat helposti usein koko näyttämön. Synkistelevä mieli on sellainen, mutta pistetään se kuriin!
Sun ketjut ovat aina hyviä, hauskoja ja mielenkiintoisia luettavia. Täällä on hyväntahtoinen ja hauska ilmapiiri, josta pidän. Hyvää viikonloppua! :D
Minähän veisaan aina samaa virttä, vain otsikko on erilainen ja sanoma melkein sama. Lisäksi mukana on hieman tarinaa. Kiitos vaan kaikille vastaajille, jotka ovat osallistuneet hyväntahtoisen ja hauskan ilmapiirin luomiseen.
En minä ainakaan varmaan tylsä mies olisi jollekin naiselle. Onhan minun aina vihjattu olleen verbaalisesti lahjakas, kuten sinäkin Schorching Blood minua kuvailit. Lisäksi mielikuvitukseni ja ajatukseni laukkaavat voimakkaasti. Ehkä juuri runsaan ajattelun ja syvällisyyden vuoksi olenkin altis masentumaan ja kokemaan jopa voimakasta ahdistusta.
Tänään minulla oli illalla jotenkin "luvattoman hyvä olo". Se johtuu kai mukavasta päiväohjelmasta ja tietysti essitalopraami mirtatsapiini -nappuloista, joita joudun syömään (kenties lopun elämää?) etten vaipuisi ahdistukseen ja alkaisi taas miettiä keinoja itseni tappamiseksi.
Se taitaa vaan olla totuus, että lääke saa mun mielen huijattua onnelliseksi. Siitä sen täytyy johtua, koska koen kuitenkin ettei minulla olisi oikeasti syytä olla onnellinen ja tyytyväinen. Koen, että elämäni on todellisuudessa melkolailla päin peetä. Mutta lääkehoidon avulla mieltä harhautetaan.
Essitalopraami-nappulan ansioista en ole niin sairaalloisen herkkä ja siksi saan siitä hieman apua elämääni. Ihmettelin joskus, kuinka niin monet ovat niin onnellisia ja itsevarmoja. Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että heilläkinhän voi olla antidepressantteja käytössä. Eihän niistä puhuta niin yleisesti. Ei tietenkään kaikki ole lääkittyjä, mutta kai hyvin monet. Ainakaan lapsilla ei ole antidepressanttilääkitystyä, koska he ovat luonnollisia, eivätkä turhaan häpeä ja masentele.
Mietin usein, näkeekö kukaan minun olevan lääkitty ja hieman tokkurainen. Voi nähdä, koska koen hieman tulleeni turraksi. Sen huomaa siitä, etten liikaa välitä mitä ympärillä tapahtuu, miten kukakin katsoo. Haittana on tietenkin se, että saatan joskus kävellä huomaamatta tuttavia. Ja välillä koen olevani jotenkin väsyneen/kärsineen näköinen. No, pääasia ettei ahdista vaikka muukin tunteminen hieman heikkeneekin. Eräs tuttava ei pitänyt antidepressanteista kun ne olivat aiheuttaneet sen, ettei mikään tunnu miltään. Ehkä minulla on nyt sellainen tila. Tai kyllähän asiat tuntuvat jotenkin, muttei v-ituta kovin voimakkaasti. Vaikka koenkin jääneeni yksin, ei se nyt tunnu paljon miltään, ja hyvä niin!
Viimepäivinä olen katsellut naisia ja moni on katsonut ja hymyillytkin. (mikä olikaan ikäni, oliko se 14?). Näytän kuulemma noin 25-vuotiaalta, joka on kai ihan positiivista kun on oikeasti jo vanhempi.
Kiitos, ja mukavaa viikonloppua myös sinulle!
"Ehkä juuri runsaan ajattelun ja syvällisyyden vuoksi olenkin altis masentumaan ja kokemaan jopa voimakasta ahdistusta".
Tuonkaltainen "tila" on myös hyvin tyypillistä esim taiteellisesti lahjakkailla ihmisillä. Ja kyllähän tuollaisilla lääkkeillä on se turruttava vaikutus, ihan varmasti. Mutta sanon sen vielä kerran, et se on huikean hieno asia, että saat toiset ihmiset hymyilemään. Niin ja unelmoida saa ja pitääkin. Pidä vain kuule naiset mielessä! =)
"En minä ainakaan varmaan tylsä mies olisi jollekin naiselle. Onhan minun aina vihjattu olleen verbaalisesti lahjakas, kuten sinäkin Schorching Blood minua kuvailit. Lisäksi mielikuvitukseni ja ajatukseni laukkaavat voimakkaasti. Ehkä juuri runsaan ajattelun ja syvällisyyden vuoksi olenkin altis masentumaan ja kokemaan jopa voimakasta ahdistusta."
No katsopas vaikka suurten ikäluokkien perheitä: hiljainen mies ja touhukas vaimo. Ei naiset ole muuttuneet muutamassa vuosikymmenessä, naiset haluaa vaan miehen joka pärjää elämässä( painotus taloudelliseen)ja osaa saada heidät tuntemaan itsensä naiselliseksi ja nuorekkaaksi. Olen nyt seurannut sinua vuoden verran ja olet henkisesti sellaisessa kunnossa että pärjäisit parisuhteessa. Suosittelen muuten sinulle progemetallia eli Opethia, sinunlaisesi mielikuvitusrikas ja syntyjä syviä pohtiva mies voisi saada paremman pössiksen, koska Opethia on kuvailtu mielen syövereihin vievänä. Itsekin olen syvällinen ja mielikuvitusrikas ihminen, joka menee omiin maailmoihinsa jos juna on asemalla. Jos ei ole, menen nukkumaan ja koitan huomenna uudestaan.
"Tänään minulla oli illalla jotenkin "luvattoman hyvä olo". Se johtuu kai mukavasta päiväohjelmasta ja tietysti essitalopraami mirtatsapiini -nappuloista, joita joudun syömään (kenties lopun elämää?) etten vaipuisi ahdistukseen ja alkaisi taas miettiä keinoja itseni tappamiseksi."
Niin sulla on se kesätyö, se on hieno juttu että on ohjelmaa. Sullahan on sellainen Viron lipun trikolori: Musta, sininen ja valkoinen, eli mielialalääke, rauhoittavat ja kofeiini eli piristävä.
"Se taitaa vaan olla totuus, että lääke saa mun mielen huijattua onnelliseksi. Siitä sen täytyy johtua, koska koen kuitenkin ettei minulla olisi oikeasti syytä olla onnellinen ja tyytyväinen. Koen, että elämäni on todellisuudessa melkolailla päin peetä. Mutta lääkehoidon avulla mieltä harhautetaan."
Luulenpa, että lääke normalisoi "hulluutesi" tekemän harhan että kaikki on päin peetä. Sairaus, masennus ja yksinäisyys on se mikä tekee elämän vaikeaksi.
"Mutta nyt tulin ajatelleeksi, että heilläkinhän voi olla antidepressantteja käytössä. Eihän niistä puhuta niin yleisesti. Ei tietenkään kaikki ole lääkittyjä, mutta kai hyvin monet. Ainakaan lapsilla ei ole antidepressanttilääkitystyä, koska he ovat luonnollisia, eivätkä turhaan häpeä ja masentele."
Tai sitten he polttavat. Lääkitys toimii harvalla, ainakaan työssäkäyvällä. Nauti pössiksestä viikonloppuna!
PS. Unohda naiset hetkeksi. Täällä netissä kun aiheet pyörivät pillun ja itsensä sekaisin vetämisen kanssa. Joskus kun sitä vaikka lukee kirjoja muutaman päivän ja tulee tänne nettiin huomaa kuinka hulluja ovat muut ja kuinka terve itse on.
- Schorching Blood
"PS. Unohda naiset hetkeksi. Täällä netissä kun aiheet pyörivät pillun ja itsensä sekaisin vetämisen kanssa. Joskus kun sitä vaikka lukee kirjoja muutaman päivän ja tulee tänne nettiin huomaa kuinka hulluja ovat muut ja kuinka terve itse on".
- Schorching Blood
- No niin. Äläpäs sinä heittäydy niin pessimistiseksi! Totta kyllä on, (vaikka olenkin nainen),että osa naiskirjoittajista ovat kuvailemisen kaltaisia naisia. Mutta kyllä kuule niitä "helmiäkin" voi löytyä joukosta!
"Olen nyt seurannut sinua vuoden verran ja olet henkisesti sellaisessa kunnossa että pärjäisit parisuhteessa."
Tuo kommentti tuntuu hyvältä, kiitos! :). Koen itsekin kasvaneeni ja saaneeni lisää rohkeutta. Ehkä se muutos vaati vakavan masennustilan, joka oli tuhota minut. Ehkä minusta tosiaan voisi pikku hiljaa olla seurustelusuhteeseen kykeneväksi. Ja olenhan saanut lisää itsevarmuutta, joka näkyy niin, että naisetkin enemmän katselevat jopa kiinnostuneina.
Ja tämän kesätyön jälkeen olen varmasti paljon rohkeampi ja itsevarmempi. Työpäivän jälkeen pelotkin ovat melko vähäisiä kävellessäni kaupungilla.
Olet oikeassa, minunkin tulee vähentää täällä netissä lukemista ja kirjoittamista.
Älä nyt masennu mutta miten aiot välttää juhannusahdistuksen? Kun kaikilla on joku kainalossa tai ainakin on kutsuttu "ylimääräisenä" jonkun mökille?
Itse ajattelin nukkua suunnilleen juhannuksen läpi. Loma alkaa ja töissä ollut niin kiirettä että univelkaa on. Sitten täytyy käydä vanhempia moikkaamassa ja sen jälkeen alkaa oikea minun loma. Saa kierrellä kaupungilla je mennä jonnekin toiseen kaupunkiin, shoppailla, istua kahvilla ja jos sää suosii niin fillaroida ympäriinsä. Vähänhän tuo on niihin verrattaessa ketkä lähtee jonnekin Rhodokselle bailamaan (Rhodos yök) tai juoksee lasten kanssa puuhamaat ja muumimaat. Mutta syksylle jää kuitenkin vielä lomaviikko ja sillon mulla onkin upeat suunnitelmat, kone lentää pitkälle.
..kun juhlivat lähtevät mökeilleen ja festareille. Se on taas kovaa säpinää pihalla, kun ihmiset pakkaavat roinaa autoihin ja lähtevät juhlimaan. Minä sen sijaan jäänkin nauttimaan hiljentyneen kaupungin rauhasta. En todellakaan elättele mitään toiveita "juhannusheilasta". Nuoret ovat jossakin ja kaupungissa näkyy vain mummoja.
Ei pelkoa että masentuisin kysymyksestäsi. Perketi, sehän on jo viikon kuluttua juhannus! Kyllä minäkin koko viikonlopun otan ihan rennosti. Minulle se on ihan normaali viikonloppu. Olinhan joulunkin kaikki pyhät ypö yksin.
Ei siis pelkoa, että kokisin ahdistusta nyt tänäkään kesänä. Viime kesä meni tosi hyvin. Ajelin fillarilla ja kiertelin tosi hiljaisessa kaupungissa. Juttelin parina iltana erään eläkeläisrouvan kanssa. Hänkin sanoi, että olisihan se mukavinta kun minullakin olisi tyttöystävä. -Niinhän se olisi, vastasin ja sanoin viettäväni loppuillan jotain leffaa katsoen. Lisäksi katselin tyhjällä torilla nälkiintyneitä puluja. Eipä siellä näkynyt kuin muutama alkoholisoitunut kadunmies ja poliisiauto.
Ei minulla ole mitään paikkaa tai ryhmää, joiden kanssa viettäisin ajan. Onhan se hienoa, kun perheet kokoontuvat mökille. Kai sekin on hienoa, kun musiikista pitävät menevät festareille. En ole koskaan ollut festareilla, kun ei ole huvittanut. Ottakaahan sivistyneesti bisseä ja muistakaa käyttää kondoolia yhtyessänne vieraiden kanssa!
Viime kesänähän minulla oli käytössä "venlafaksiini", 1-[2-dimethylamino-1- (4-methoxyphenyl)- ethyl]cyclohexan-1-ol ja nyt "essitalopraami", S-( )-1-[3-(dimethylamino)propyl]-
1-(p-fluorophenyl)-
5-phthalancarbonitrileoxalate. Ne todellakin auttavat estäen yksinäisyyden ahdistavuutta. Ehkä ilman troppeja voisi ahdistaakin. Pitää tarkistaakin, että nappulat riittävät.
No depression - take drugs!
Jos on aurinkoisia päiviä, istun rannassa ja fiilistelen järven äärellä. Jos sataa, kai sitten vietän ajan asunnossa ja välillä käyn hieman kävelemässä. Mikäs siinä on ollessa kun on rento ja leppoisa pössis. Yksin olokaan ei ole ongelma, kunhan se ei saa ahdistumaan.
Tänään täällä huomenna en tiedä missä.
:)
olin nuorena tosi ujo ja suhtauduin itseeni liian negatiivisesti. Aina löytyi ulkonäöstäni kielteisiä piirteitä omasta mielestäni. Silloin en tajunnut, että suurentelin asioita, enhän ollut toisille lainkaan niin keskipiste kuin itselleni. Kirjeenvaihtokumppanista löysin itselleni kivan aviomiehen ja ensi viikolla meillä on jo 31. hääpäivä. Menimme suht vanhoina naimisiin, mutta rakkaus on syventynyt vuosien myötä ja kumppanuus tuntuu aivan mahtavalta. Sen oikean löytäminen on sattumasta kiinni, mutta niinhän sanotaankin, että kohtalo voi tulla vaikka hississä. Tsemppiä sinulle.
vaihtoehtoa: Joko välittää sellaisten ihmisten ajatuksista, jotka eivät ymmärrä sinua, tai sitten ei välittää. Sinä päätät sen ITSE, miten asennoidut:).
Sinä et tee kellekään pahaa, jos myönnät ettei sinun [tai kenenkään muunkaan ihmisen] tarvitse miellyttää omana itsenään kaikkia. On paljon ihmisiä, jotka loukkaavat toisia suunsoitolla/uhkailulla ja se ei ole reilua. Sellaisista tyypeistä saa ärsyyntyä jokainen. Mutta jos -hyvänen aika sentään- joku ihminen ärsyyntyy toisesta vain siksi, että tämä on OMA ITSENSÄ, niin siitä ei tarvitse YHTÄÄN välittää!
Ärsyyntyköön kuinka paljon tahansa, se ei ole kenenkään vastuulla. Kyllä jokaisella on oikeus olla sellainen kuin on.
Eräs amerikkalainen näyttelijä kerran totesi James Liptonin show:ssa: "Olemme maailmankaikkeudelle velkaa sen, että meidän kuuluu olla omia itsejämme".
Siitä olen minä ainakin Täysin samaa mieltä!
"Joko välittää sellaisten ihmisten ajatuksista, jotka eivät ymmärrä sinua, tai sitten ei välittää. Sinä päätät sen ITSE, miten asennoidut:)."
Tämä lause on täysin totta. Minä en, esimerkiksi, itse piittaa pidetäänkö minusta vai ei. Kiusaajilla ei ole omaa elämää. Jos minusta ei pidetä, he eivät osaa arvostaa minun arvokkuuttani, eivätkä ole minun seurani arvoisia. Voisin kyllä parantaa tuota että koittaisin olla enemmän synkkä itseni :F
Tänään oli aika hyvä sää ja kävinkin kaksi kertaa kävelemässä. Mitään muuta en olekaan tehnyt, paitsi pyykkejä vielä pesin.
Kävellessäni kuuntelin mielenkiintoista radio-ohjelmaa hengelliselta RadioDei-kanavalta. Siinä puhui pappi ja aiheena oli hyvin tuttu asia. Hän puhui toimittajan kanssa itsetunnosta ja sen eheytymisestä. Se oli oikein koskettava ja toivoa tuova ohjelma.
Olin äskettäin jo lähdössä baariin. Kävin hakemassa pyykit pyykkituvasta ja tulin sitten miettineeksi asiaa uudelleen. En lähtenytkään kuppilaan, koska ei se ole minun paikka.
-No miksi sitten siellä olen joskus käynyt?
-Tietysti paetakseni yksinäisyyttä ja elätellen toivoa, että siellä voisin tutustua johonkin mukavaan tyttöön.
-No onko siellä ollut sellaisia nuoria naisia?
-Itse asiassa baarissa hyvin harvoin näen sellaista naista, joka olisi minulle sopiva.
-Onko fiksua edes baarista uskoa löytävänsä sellaista mitä etsit?
-Tuskinpa. Koska siellä olevat naiset vaikuttavat yleensä liian erilaisilta. He ovat hyvin meneviä. Ei siellä ympäristössä näe etsimääni syvällistä naista.
-No missä sellaiset nuoret naiset ovat?
-Todennäköisesti he ovat löytäneet poikaystävän, eivätkä haahuile kännisten joukossa kaupungin yössä.
Mutta missä ovat ne sinkut?
Kuule, nuorista sinkkunaisista et syvällisiä löydä. Nekin joilla on mies/poikaystävä eivät silti ole kovinkaan syvällisä, tuskin ne parit käyvät keskusteluja elämästä ja muusta sellasesta. Mutta keskustelevat että minne mentäs viikonloppuna ja hankittasko bissee vai siiderii vai vahvempaa ja ketä kutsuttas hengailemaan. Tai sitten parin yhdessä olo on pelkkää seksiä. Se siitä syvällisyydestä. Jos sinä kuntoilet kävelemällä niin ne kuntoilee merkkisporttivaatteissa kuntosaleilla.
Ilmankos sun kanssa juttelevat on yleensä eläkeiässä.
Onpa kummallista jos kaikki nuorehkot naiset ovat sitten niin pinnallisia, eli ei syvällisiä. Tässähän on todellakin sitten harvinainen. No en minä sellaista siiderin tai bissen tissuttelijaa haluakaan. Paraskin puhuja, kun itsekin join illalla tölkillisen tanskalaista "Bear beeriä". Ostin kokeeksi sellaisen Prismasta. Ei tarvi enää ostaa, oli mielestäni tosi pahaa.
On se kyllä mennyt maailman meno kummaksi, kun nuoret naisetkin ostelevat mäyräkoiria. Onkohan se ryyppääminen ja baareissa hengailu kuitenkin merkki jostakin tyhjyydestä. Pääasia, että he ovat onnellisia ja eivät ole yksinäisiä.
No, kai niitä on baareissa viihtymättömiä sinkkunaisiakin vielä. Tai mistäpä minä tiedän...
On niitä baareissa viihtymättömiä sinkkunaisia kun nostat ikärajaa. Sanot olevasi 30-vuotias, näyttäväsi nuoremmalta mutta henkiseltä iältäsi olet kyllä paljon vanhempi. Siinä se kipukohta taitaakin olla.
Älä huoli, eivät kaikki nuorehkot naiset ole pinnallisia, eivät suinkaan. Ei ole ylioppilastyttärenikään sellainen. Tietäisitpä vain, miten syvällinen hän on. Hän viihtyy kotosalla. Hän oli valmennuskurssilla ja tapasi siellä mieleisiään kavereita, kävivät muutamana iltana yhdessä syömässä viihtyen toistensa seurassa. Ehkä kotimme on sellainen, ettei se ruoki pinnallisuutta. On pitänyt "kyntää syväkyntöä" pysyäkseni edes jotenkin järjissäni, ja se tietysti heijastuu ympäristöön.
Ilolla seuraan lämpimiä kirjoituksiasi ja edistymistäsi, itsetutkisteluasi. Hienoa, että sait sopivan haastavan kesätyön itsellesi.
Sopiva neito voi tosiaan tulla vastaan vaikka hississä. Eräs poikamiesisäntä löysi vaimon itselleen meijerin tuotantoneuvojasta. Tilalla oli ongelmia maidon laadussa ja tuotantonevoja meni tilalle tutkimaan ongelmien syitä. Siitä se lähti, rakkaus roihahti. Tila on syrjäisessä paikassa. Nyt siellä on emäntä ja ainakin neljä lasta isännän ilona, hellä äiti ja vaimo parheessä.
Meijerin tuontantoneuvojasta??? Moniko suomalainen enää asuu takahikiällä lehmien kanssa? No tietty ne peräkammarin pojat! Meinasin revetä naurusta juttua lukiessa.
Viimeisin veikkaus iästäni oli kuluneella viikolla sellainen, että näytän noin 25-vuotiaalta. (Eräs psykitrinainen sanoi minun näyttävän nuorelta, mutta syvälliset ajatukseni elämästä kuulemma viestivät "lisävuosista".)
Pitäisiköhän tässä huolestua kun melko usein jopa teinitytötkin vilkuilevat... :/. Vasta keväällä eräs nuori mies sanoi minun todellakin näyttävän kakskymppiseltä.
Minulle on jotenkin kivuliasta kertoa ikäni. Olen hävennyt sitä jo vuosikausia. Koen siksi häpeää, kun en ole saavuttanut niitä asioita, joita jo tässä iässä kai oletetaan olevan.
"Sanot olevasi 30-vuotias, näyttäväsi nuoremmalta mutta henkiseltä iältäsi olet kyllä paljon vanhempi. Siinä se kipukohta taitaakin olla."
Tuo on totta.
Eivät varmasti olekaan, mutta miten ja mistä sellaisen löydän ja tahtovat olla varattuja. No, elämäntilanteet muuttuvat ja erojen myötä tietenkin vapautuu myös helmiä.
"Ilolla seuraan lämpimiä kirjoituksiasi ja edistymistäsi, itsetutkisteluasi. Hienoa, että sait sopivan haastavan kesätyön itsellesi."
Eihän kirjoitusteni pitäisi olla lämpimiä, koska olen yksinäinen ja yksin jäänyt. En minä haluaisi sairastua kovuuteen.
Ehkä minä todella edistyn, mutta puolison löytyminen tuntuu lähes mahdottomuudelta. Mutta ehkä eheytymisen edetessä nainenkin löytyy... Haluaisin oppia enemmän empaattisuutta, hyväsydämisyyttä ja oppia ottamaan lähimmäiset paremmin huomioon.
Hississä tosiaan tulee nättejä ja mukavia neitosia vastaan. Onneksi hekin ovat löytäneet poikaystävän, eikä ei tarvitse olla yksin.
Otetaanpa esimerkiksi vaikka 24-vuotias nainen. Nainen on oikein nätti, hänellä on pitkät, tummat hiukset. Hän vaikuttaa onnelliselta ystävien mielestä. Mutta usein saapuessaan yksin tyhjään asuntoonsa, hän itkee yksinäisyyttään.
Hän on ujo ja on onnistunut epävarmuudellaan karkottamaan kaikki kiinnostuneet miehet ympäriltä. Hän siis haluaisi löytää hyvän miehen, mutta kokee olevansa onneton.
Hän alkaa miettiä syitä yksinäisyydelleen. Vaikka hän on saanut lukemattomia kertoja kuulla olevansa kaunis, hän alkaa uskoa sittenkin olevansa jotenkin erilainen. Enhän sittenkään voi olla normaali, koska en saa osakseni rakkautta. Kyllä hän baarissa saa aina seuraa, kun siellä harvoin ystävien kanssa on käynyt.
Nuori nainen on siis ulkoisesti ihan onnellisen ja menestyvän näköinen. Onhan hänellä hyvä opiskelupaikka ja pian jo alkaa olla päättötyökin valmiina. Nainen on tehnyt vapaa-ajallaan aina työtä, joten jouten hän ei ole ollut kesälomillakaan.
Ahkeruudestaan huolimatta nainen kokee voimakasta huonoutta. Hän kokee olevansa epäonnistunut, kun ei ole löytänyt mukavaa kumppania. Ja kaikilla hänen ystävillään on miehet. Muutama ystävä vaihtaa miestäkin kuin sukkia. Heitä nainen ei ymmärrä. Eikä hän ymmärrä itseäkään. Miten voi ihminen olla näin huono ja yksin jäänyt?
Minä (Yv) koen, että yksin jääminen on siis häpeällistä nykyäänkin. Minäkäänhän en siis ole kelvannut. Ja varmasti sitä se oli ennenkin. Etenkin vanhapiika oli suvulle häpeäksi. Ehkä se vanhanpiianverokin oli siksi, että se olisi ajamassa avioliittoon.
Saapas nähdä, keksinkö uutta tarinaa palstalle tulevasta juhannuksen ajasta. Silloin olisi tarkoitus tehdä suursiivous ja tuo parvekekin pestä ja ikkunat myös.
Kirjoitat kauniisti ja ystävällisellä sävyllä. Joskus näkee tahallista ilkeilyä, toisten mollaamista, kiroilua ym.
Ymmärrän sinua oikein hyvin yksinäisyydessäsi. Olin itse samanlainen, mutta - miten ollakaan - mieheni löysi minut ja otti omakseen. Olin itse luopunut kaikesta toivosta löytää puoliso, en etsinyt enkä ajatellutkaan löytäväni sellaista. Tuo huonouden ja kelpaamattomuuden ajatus on niin syvällä meissä hyljeksityissä ihmisissä. On niin vaikea ajatella, että kuitenkin on joku, useitakin, jolle voin olla rakastettu ja tärkeä.
Vaikka mieheni vakuuttaa rakastavansa minua, edelleen kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen, minun on vaikea tajuta sitä. En pysty ottamaan vastaan hänen rakkauttaan ja kosketustaan. Ei, sen sijaan elän vanhojen traumojeni vaivaamana "nähden" vaaroja kaikkialla ympärilläni, vaikka enää ei ole niitä vaaroja. Juuri tämän kaiken vuoksi minulla ei ole muuta neuvoa kuin purkaa traumani terapeutin ohjauksessa, opetella uusia taitoja ja toimintatapoja. Ei ole muuta neuvoa tosiaan. Mitä enemmän perehdyn itseeni sitä paremmin tajuan joutuneeni umpikujaan, josta on vain yksi järkevä tie ulos, traumaterapia osaavissa käsissä.
Vaikka oma olo tuntuu toivottomalta, epätoivoiseltakin, siintää jossain edempänä kuitenkin valo. Vielä se näkyy heikkona tuskin havaittavana, mutta se on sliti olemassa. Usein, kun katselemmme elämäämme taaksepäin, huomaamme miten kaikella on tarkoituksensa, kärsimyksellämmekin. Minunkin on vaikea tajuta, mitä hyötyä on ollut siitä, että olen perheväkivallan ja hyväksikäytön uhri, mutta olen kuitenkin selviytynyt tähän asti ja luultavsti selviydyn päivä kerrallaan eteenpäin. Jostain pilkistää hylätty lapsi, se kai on sinunkin ahdistuksesi takana. Kun on herkkä, pahuus vaikuttaa paljon haavoittavammin kuin, jos olisi vähemmän herkkä. Joku toinen ei ehkä olisi tilanteessani traumatisoitunut tai olisi osannut puolustautua tai hakea apua, kertoa ahdingostaan.
Tuli mieleeni Tommy Hellstenin kirja otsikko "Saat sen mistä luovut". Ehkä on niin, että luovuttuammen jonkin asian epätoivoisesta tavoittelusta, hyväksyttyämme vajavaisuutemme, muutumme jotenkin rennommiksi ja saamme sen, mitä tavoittelimme aikaisemmin epätoivoisesti. En tiedä, tulkitsinko tuota otsikkoa oikein.
Vielä tuli mieleeni itsessämme tapahtuva muutos. Se on niin hidas, että sitä on vaikea itse huomata, mutta muut meitä harvoin näkevät huomaavat sen kyllä. Minulle kävi noin viime viikolla. Kävin lopetuskäynnillä aikaisemmalla terapeutillani. Edellisestä käynnistä oli kulunut jo neljä kuukautta. Hän vakuutti minun menneen parempaan suuntaan tuona aikana. Toipumiseni vain on niin vähittäinen, etten itse sitä huomaa jokapäiväisessä elämässäni.
Voi kun sinä kirjoitat niin hyvin ja koskettavasti, että tällaiselle äijällekin on ihan kyynel tulla silmään.
On totta, että minäkin koen olevani niin rikkinäinen ja yksin, ettei minua voisi kukaan hyväksyä ja rakastaa.
Mietinpä tässä muutamia tuntemiani nuoria naisia. Monikin heistä on ollut hetken aikaa sinkkuna, kun pitkä kenties teiniajoista saakka kestänyt relationshit onkin sitten pirstaloitunut. Mutta kuinkas ollakaan, eipä aikaakaan kun he ovatkin taas saaneet kokea olevansa rakastettuja ja kelpaavansa. Vaikka kenties eron jälkeen on ollut masennusta ja pelkoja yksin jäämisestä. Se ero on naisen ja miehen välillä. Naisen on hyvin paljon helpompaa löytää kumppani.
Kaltaiseni arka ja syvällinen ajattelija on herkästi niitä yksin jääjiä. Alan hyväksyä itseni ihan asialliseksi nuorukaiseksi. Ei minun ulkönäössäni sittenkään ole ollut mitään todellista syytä, miksi olen ollut yksin. Ongelma siis on minun sydämessäni. Se tekee minusta tällaisen aran ja pelokkaan. Sydämeni tuntee liikaa ja sitä minun on vaikea hyväksyä.
Oletkos siinä kesätyöpaikassa yksin vai muiden ihmisten kanssa? JOs olet muiden kanssa niin onko ne muut vanhempaa porukkaa (keski-ikäístä jne) vai nuoria ja miehiä vai naisia?
Voi kuullostaa vähän hassulta mutta et sinä ihan huono tapaus kuitenkaan ole kun kesätyöpaikan sait. Jos olisit ollut ihan huono niin haastattelun jälkeen olis vaan tullut hiljaisuus tai kohtelias viesti että valitettavsti valinta ei tällä kertaa...
Ja muuten, eniten taidat pelätä sitä että jos joku tulee ja sitten lähtee, miten kestät. Silloin helpompi ettei anna kenenkään tullakaan. Sinne sydämeen nimittäin.
"Ei minun ulkönäössäni sittenkään ole ollut mitään todellista syytä, miksi olen ollut yksin."
Mikä sun naamassa sitten on vikana ja aiheuttaa sulle kompleksin? Iso nenä, huonot hampaat, liian leveet/kapeet huulet, huono iho, olematon leuka tai kaksoisleuka, vai hörökorvat vai mikä?
En halua sitä tässä kertoa, mutta ei sitä enää kukaan tiedä. Paitsi minun mieleeni se on jäänyt niin voimakkaasti.
Niinpä alan uskoa heitä, jotka ovat sanoneet minua hyvän näköiseksi, komeaksi, ihanaksi, kauniiksi, kivan näköiseksi.
Jos moni minut näkee tuollaisena ja itse olen edelleen hyvin epävarma itsestäni.
Eli saisin unohtaa ulkonäköni esteenä naisen löytymiselle.
Olen vain niin rikkinäinen, etten uskalla lähestyä naisia, eikä kukaan tee sitä minuakaan kohtaan. Kuitenkin naiset näyttävät katselevan minua usein ja tänäänkin sain lenkillä niin lämpöisen hymyn eräältä nuorelta naiselta =). Ehkä monet saavat paljon muutakin...