Morjens!
On tullut tätä palstaa seurattua noin puolenvuoden ajan.Toisten kirjoituksia olen kommentoinut satunaisilla nimimerkeillä.Nyt ajon kirjoittaa hieman omasta elämästäni,että edes jotenkin saisin purettua ahdistustani.En tiedä onko tämä oikea paikka kirjoitukselleni,sillä monilla täällä on oikeasti pahoja ongelmia,joiden rinnallani omani ovat mitättömiä.
En kehtaa väittää itseäni yksinäiseksi,sillä onhan minulla 4-kaveria,joita tulee nähtyä 1-2 kertaa viikossa.Kuitenkin suurin osa ajastani on yksinäistä ja tylsää...Kavereillani on jokaisella omat piirinsä viettää viikonloput baareissa ja muissa riennoissa,joihin en kehtaa/uskalla mennä."mestoilla" olen käynyt muutamia kertoja,mutta vittuiluahan siellä vain kuuli täysin vierailta ihmisiltä ilman mitään syytä.
Uusiin ihmisiin en ole koskaan osannut tutustua.Ainoat tuttavani ovat olleet samalla luokallani 1.luokalta asti.Ylä-asteella vieraannuin kavereistani koulukiusaamisen takia.Kanssani ei haluttu olla tekemisissä kouluaikana.Jopa nykyiset kaverini vittuilivat tuolloin minulle.Lukioon tultaessa kiusaaminen loppui.Kiusaajat lähtivät amikseen ja kaverini luulevat vielä nykyäänkin että olen unohtanut heidän osallistumisensa kiusaamiseen.
Kiusaaminen muutti minut täysin.Enää en uskalla puhua omanikäisilleni,tutustua keneeenkään.Muutuin hiljaiseksi kotiinvetäytyjäksi,joka ei kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla.Tämä on pääasiallinen syy tylsyyteen ja yksinäisiin aikoihin.
Sinkku olen aina ollut ja tulen todennäköisesti aina olemaankin.Naisten/tyttöjen kanssa en ole koskaan juurikaan puhunut,jos sukulaisia tai koulutehtäväkeskusteluja lasketa.Sinkkuus ei häiritse minua enää nykyisin ollenkaan,asian kanssa on opittva elämään ja niin olen tehnytkin.Vielä joskus 14-17-vuotiaana luulin,että tyttöystävä tulisi jotenkin "automaattisesti" kun tulee vanhemmaksi.Aikanaan kuitenkin päätin että turha edes haaveilla enää,antaa naisten olla parempien,komeimpien,suosituimpien kanssa ja hyvä niin.
Pari vuotta sitten mietin mitä helvettiä elämälläni oikeen aion tehdä.Hyväksyin elämäni sellaisena kuin se on.En enää odotakkaan elämältä mitään uutta ja parempaa niin kuin ennen nuorempana.Tämä ei tarkoita että olisin jäänyt kotiin voivottelemaan,pakko on jatkaa,opiskella ja työskennellä niin kuin olen tehnyt ja teen edelleen.Surkeuteen ei kannata vajota tai alkaa ryypätä.Elämäni kuluu hyvin muistellessa vanhoja hyviä aikoja,kuten ala-astetta,lomamatkoja,kesiä joita vietin nyt jo kuolleiden iso-vanhempien kanssa.
Kirjoitin viestin miettien,että onko olemassa muita joiden elämä on näennäisesti hyvin ja kulissit pystyssä,mutta oikeasti asiat ovat toisin.Näennäisesti on kavereita ja muuta,mutta oiekasti elämä on hyvin yksinäistä.
On tullut tätä palstaa seurattua noin puolenvuoden ajan.Toisten kirjoituksia olen kommentoinut satunaisilla nimimerkeillä.Nyt ajon kirjoittaa hieman omasta elämästäni,että edes jotenkin saisin purettua ahdistustani.En tiedä onko tämä oikea paikka kirjoitukselleni,sillä monilla täällä on oikeasti pahoja ongelmia,joiden rinnallani omani ovat mitättömiä.
En kehtaa väittää itseäni yksinäiseksi,sillä onhan minulla 4-kaveria,joita tulee nähtyä 1-2 kertaa viikossa.Kuitenkin suurin osa ajastani on yksinäistä ja tylsää...Kavereillani on jokaisella omat piirinsä viettää viikonloput baareissa ja muissa riennoissa,joihin en kehtaa/uskalla mennä."mestoilla" olen käynyt muutamia kertoja,mutta vittuiluahan siellä vain kuuli täysin vierailta ihmisiltä ilman mitään syytä.
Uusiin ihmisiin en ole koskaan osannut tutustua.Ainoat tuttavani ovat olleet samalla luokallani 1.luokalta asti.Ylä-asteella vieraannuin kavereistani koulukiusaamisen takia.Kanssani ei haluttu olla tekemisissä kouluaikana.Jopa nykyiset kaverini vittuilivat tuolloin minulle.Lukioon tultaessa kiusaaminen loppui.Kiusaajat lähtivät amikseen ja kaverini luulevat vielä nykyäänkin että olen unohtanut heidän osallistumisensa kiusaamiseen.
Kiusaaminen muutti minut täysin.Enää en uskalla puhua omanikäisilleni,tutustua keneeenkään.Muutuin hiljaiseksi kotiinvetäytyjäksi,joka ei kehtaa liikkua ihmisten ilmoilla.Tämä on pääasiallinen syy tylsyyteen ja yksinäisiin aikoihin.
Sinkku olen aina ollut ja tulen todennäköisesti aina olemaankin.Naisten/tyttöjen kanssa en ole koskaan juurikaan puhunut,jos sukulaisia tai koulutehtäväkeskusteluja lasketa.Sinkkuus ei häiritse minua enää nykyisin ollenkaan,asian kanssa on opittva elämään ja niin olen tehnytkin.Vielä joskus 14-17-vuotiaana luulin,että tyttöystävä tulisi jotenkin "automaattisesti" kun tulee vanhemmaksi.Aikanaan kuitenkin päätin että turha edes haaveilla enää,antaa naisten olla parempien,komeimpien,suosituimpien kanssa ja hyvä niin.
Pari vuotta sitten mietin mitä helvettiä elämälläni oikeen aion tehdä.Hyväksyin elämäni sellaisena kuin se on.En enää odotakkaan elämältä mitään uutta ja parempaa niin kuin ennen nuorempana.Tämä ei tarkoita että olisin jäänyt kotiin voivottelemaan,pakko on jatkaa,opiskella ja työskennellä niin kuin olen tehnyt ja teen edelleen.Surkeuteen ei kannata vajota tai alkaa ryypätä.Elämäni kuluu hyvin muistellessa vanhoja hyviä aikoja,kuten ala-astetta,lomamatkoja,kesiä joita vietin nyt jo kuolleiden iso-vanhempien kanssa.
Kirjoitin viestin miettien,että onko olemassa muita joiden elämä on näennäisesti hyvin ja kulissit pystyssä,mutta oikeasti asiat ovat toisin.Näennäisesti on kavereita ja muuta,mutta oiekasti elämä on hyvin yksinäistä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
asioita. minulla myös parhaat ja ainukaiset oikeat kaverit ala-asteen 1.luokalta
sen jälkeen en ole ketään oikein ystäväksi ottanut. en vietä vapaa-aikaani kavereiden kanssa, ellei ole pakko. ei huvita enkä halua, olen siis yksin.
enkä ole myöskään koskaan seurustellut, ajattelin myös että aika tuo tullessaan. eipä tuonut.. :(
Jep, hyvä kouluhistoria, hyvä opiskelupaikka mut todellisuudessa koko elämä kusee pahasti. Ei ole ollut todellista ystävää oikeastaan ikinä.
Mut helvetti mä aattelin tehdä tälle paskalle elämälleni jotain. Oon vaan vierestä kattonu ja syrjäytynyt.
Sia - Breathe me
http://www.youtube.com/watch?v=U6PGrub3jUc
neito. Lapsuuteni oli varmaan maailman onnellisin. Minulla on maailman paras äiti ja sisko ja oli paljon kavereita ja olin suosittu ala-asteen ekoina vuosina. Siskoani alettiin kiusaamaan yläasteella, (hän on minua vanhempi) ja pojat alkoivat olemaan ilkeitä meille tytöille siinä neljännellä luokalla. Sain lisäksi kuulla huomautuksia painostani, minulla kun on taipumusta pullukkuuteen. Rakas mummoni alkoi sairastella mm. altzaimeriin ja hänestä tuli ilkeä ja avuton.
Yläasteella paras kaverini alkoi "kilpailla" kanssani ulkonäöstä mm. laihuudesta ja poikien suosiosta. Tässä pisteessä minun elämäni romahti totaalisesti. Masennuin, eristäydyin ja sairastuin anorexiaan ja bulimiaan. Menetin kaikki ystäväni ja vaihdoin paikkakuntaa, jossa paha olo jatkui. Mummoni lopulta kuoli, enkä vieläkään ole siitä täysin selvinnyt.
En luota helpolla ihmisiin, vaikka tulenkin nykyään taas toimeen ihmisten kanssa ja on minulla muutamia ystäviä. Vaikka en pidä tarpeeksi yhteyttä heihin, tiedän se on omaa syytäni. Olen taas yhtyksissä entisiinkin kavereihin ja heillä näyttää pyyhkivän hyvin, on lapsia ja miehet. On minullakin mies, mutta suhde ei ole aivan sellainen kuin olisin toivonut. Välitän miehestäni paljon, mutten taida rakastaa. Olen sisimmissäni todella yksinäinen. En ymmärrä miten olenkin näin herkkä ja onneton kun lapsena olin niin elämäniloinen. Masennus on maailman pahin sairaus :( Toivoisin löytäväni masentuneen ystävän, jotta ymmärtäisimme toisiamme.