Itku siinä pääsi kun tyttäreni 23v. lähti ajamaan poikaystävänsä kanssa kohti uutta kotia sadan kilometrin päähän. Vaikka tyttöni on asunut omillaan yli kolme vuotta mutta hän on ollut tässä lähellä. Olemme käyneet yhdessä lenkillä, shoppailemassa jne.
Pariutuminen kuuluu asiaan ja olen onnellinen, että tyttö löysi kunnollisen pojan mutta surulliselta tuntuu.
Pariutuminen kuuluu asiaan ja olen onnellinen, että tyttö löysi kunnollisen pojan mutta surulliselta tuntuu.
Vastaukset 22
Vanhimmat
vein tyttäreni 110km päähän opiskelemaan,hän oli silloin 15v,nyt 30v,sen jälkeen ei olekaan kotona asunut kuin ihan muutaman viikon kesäisin loman aikaan,ja asuu nyt 140km päässä,että silleen se elämä heittelee
Alussa on ikävä, se on selvä, mutta kun ajattelee asiaa lapsensa kannalta, voi olla iloinen kun on onnistunut kasvattamaan itsenäistymään pystyvän lapsen.
Ja, eikös ole kivaa mennä sitten kylään tyttären luokse, - se on kivaa molemmista osapuolista, niin lapsesta kuin vanhemmistakin. :)
Maillä kaikki lapset asuvat alle sadan kilometrin päässä, joka minusta, tietenkin, on mukavaa, - en tiedä onko lapsista :), - mutta ainakin käytännöllistä; tänäänkin saan ihanan pikkuisen Helmin hoitooni tänne, oikean päivänsäteemme.:)
Tyttäremme asuivat aiemmin n. 450 kilometrin päässä ja se oli aika kurjaa, - lapsenlapsiakin oli ikävä.
kunnon "autotytölle" !!
uinuu nyt unten mailla pieni autotyttönen. :)
niin saamme nähdä vielä ensimmäisen Suomalaisen Ralli-maailmanmestarin, naispuolisen.
Ajattele, kun hän Monacossa ottaa vastaan palkinnon Albertilta, niin kiittää hän mummoaan Pirre*:ä ja HTZA:ta: "Ilman heitä en olisi täällä tänään".
:) :)
lasten lähtö tuntuu. Yksi minun tyttöni asuu perheineen viiden tunnin ajomatkan päässä, toinen neljän. Kolmas asuu samalla paikkakunnalla.Välimatkamme häneenkin kasvaa, kun me muutamme toiselle paikkakunnalle.
... varmasti tuntui haikealta katsella lähtöä. Vie vähän aikaa totutteluun, ettei tyttäresi siinä niin lähellä sinua enää asukaan.
Ja jos olette käyneet yhdessä lenkillä ja shoppailemassa.
Semmosia me äidit olemme, lapsi on aina lapsi, oli hän sitten minkä ikäinen tahansa.
Minä tuhersin itkua, kun pojat aikanaan lähtivät armeijaan.
Nuorin poikani muutti Helsinkiin opiskelun takia ja näen häntä harvoin.
Mutta ONNEKSI on puhelin ja sähköposti :)
Juttelen lähes päivittäin pojan kanssa.
Vanhimman pojan pikkuruinen, ihanainen, suloinen vauva kastetaan vajaan parin viikon kuluttua ja tämä nuorinkin poika tulee ristiäisiin, että pitkästä aikaa näen hänet.
Tyttäresi asuu nyt onneksi vain 100 km:n päässä, että sinne "hurahuttaa" autolla nopeaan, kun oikein ikävä tulee.
Ihanaa se on, kun lapset löytävät sopivan kumppanin itselleen :)
Mukavaa päivää sinulle. Täällä Vaasassa on NIIN NIIN NIIN ihana ilma. Kahvia on tullu taas juotua pihatuolissa istuen :)
Minulla on sama asia pian edessä ja toivon myös ettei muuttaisi kovin kauas,voitaisiin tavata useasti.Olen eroni jälkeen asunut tyttären kanssa kaksin,meillä on hieno suhde,vaikka ex-puoliso kaikin tavoin yritti sitä joskus romuttaa.
Päätin silloin että pahaa sanaa en hänen isästä hälle puhu,näkee itse aikuisena miten asiat on.
Elämälle meidän nuota lapsiamme pitää kasvattaa,päästää irti kun sen aika on,mutta ovi on aina avoinna jos haluaa palata.
Onnellisiahan meidän pitää olla,lapset lentävät pesästä,se on elämän kiertokulku.
Suru ja luopumisen haikeus tuo itkut.
Mukavaa kesää sinulle,aurinkoa päiviisi
Ole iloinen, että on noinkin lyhyen ajomatkan päässä, vaikka haikealta varmaan tuntuukin. Tyttäreni kirjoitti juuri ylioppilaaksi ja on hakeutumassa opiskelemaan yli viidensadan kilometrin päähän, samalle paikkakunnalle, jossa poikani on jo opiskellut pari vuotta. Poika käy kotona kahdesti vuodessa ja minä siellä päin kerran vuodessa. Sen verran nähdään. Varmaan sama edessä tytt'ären kanssa, koska matkaaminen vie aina päivän verran eikä ole ihan halpaakaan. Vanhin tytär asuu tällä hetkellä' alle viidenkymmenen kilometrin päässä, joten häntä näen lähes viikottain. Kotona ei kuitenkaan tule yksinäistä. Neljä nuorinta pysyvät vielä kotona useita vuosia.
lastako teillä o, vai enemmänkin?
että lasten KUULUU lähteä pesästä. Ite lähdin 17-vuotiaana ja kersat on varmaan perineet tuon. Ovat alle 20-vuotiaina häipyneet. Hyvä että häipyivät, on hyvä aika tuollaisena kasvaa eroon emosta. Eihän ne eläimetkään pitele loputtomasti pennuistaan kiinni. - Voihan sitä autella huomaamattomasti tällai vähän etäämpääkin.
äitinsä kanssa parinsadan kilometrin päähän, joten tapaamiset taitavat jäädä jatkossa vähiin. Ovat vielä kouluikäisiä. Alkaa taas uusi vaihe elämässäni...
onko paha paikka, kuinka mies kokee tuollaiset asiat..niinkuin eron lapsistaan?
En kysy syyllistä enkä muutakaan semmoista..
...että en uskalla sitä etukäteen ajatellakaan. Toistaiseksi nautin heidän seurastaan, kun vielä saan.
Yritimme välttää yliholhoamista ja sitomista vaan tarkoitus oli valmentaa lapsukaisia normaaliin elämään.
Vastuuta, oma-aloitteisuutta.
Molemmat sukupuolet hoitivat kotona ollessaan osuutensa (ehkä enemmänkin) kotitöistä ja mm. omat pyykkinsä jne.
Muutaessaan heti kirjoitusten ja intin jälkeen opiskelupaikkakunnalle 250km:n päähän ei heillä ollut sopeutumisvaikeuksia.
Eikä meillä, paitsi se että pihatyöt kaatuivat minun niskoilleni ja tiskaus vaimolle.
Meidän täytyi myös siivota itse koko talo.
Tapaamme muutaman kerran vuodessa.
Vaimo käy useammin tyttäremme luona.
Matkustelevat yhdessä ja puhelin sekä sähköposti on ahkerassa käytössä.
Helppoahan olisi sitoa lapsukaiset vanhempiinsa mutta äärettömän itsekästä se on.
Tekosyynä käytetään äidin rakkautta mutta mistähän lopulta onkaan kysymys?
kun poika lähti armeijaan.Nuorimman poikani laitettua ensimmäisen kerran junamatkalle kyyneleet vaan virtasivat ja nytkin kun muistelen sitä.
Jotenkin se on niin riipaisevaa nähdä niissä omissa lapsissa sen elämän jatkuvuuden ja ponnistelun tulevia haasteita vastaan niin vilpittömin mielin.
Onnenkyyneleitä ne ovat.
16. veee, muutti 400.km päähän. Saapi nähdä tuoko routa porsaan kotiin:((((
kyllä ne lapset pärjää kun heistä on pietty aikanaan hyvä huoli, ja mie uskon että sie/te molemmat olette pitäneet, ja antaneet kantavat siivet.
Ensin lapsi tekee, kuin pääskynpoijjat, pieniä kiekkoja jotka pikkuhiljaa loittonee, mutta tulee sitten taas, - tervehtimään.
Ja niin on hyvä.
muistan, aikanaan kun poikani muutti kotoa,
heti armeijan jälkeen, niin suuri muutos
ja outo tilannehan se kaiken kaikkiaan oli,
itkuhan siinä tuli ja huoli, vaikka tähän
lähelle muutti vaimonsa kanssa.
....Autot ja Junat Kulkee=D
PuhelinYhteys Toimii=D
Hyvä, ettei muuttanut Toiseen maahan....silti se muutto aina itkettää, Hali=D
oli sitten tytär tai poika kysymyksessä.
Joskus pieni etäisyys saattaa olla eduksi esim.
äiti / tytärsuhteelle.
Pitkät välimatkat ovat haikeita mutta teillä onneksi kohtuullinen matka.
Hyvinhän tässä on viikko mennyt ja päivittäin olemme yhteydessä tytön kanssa ainakin mesessä. Kyllähän tuo tyttö on tosin asunut omillaan jo aikasemmin mutta kait se on niin lopullisen tuntuista kun poika vie mukanaan ja huomaa, että lainaahan ne lapset oli. Hyvä näin, en kyllä takaisin kotiin haluaisi pysyvästi asumaan enää lapsiani, ovat he jo niin itsenäisiä ja erilainen elämänrytmi. En jaksais.