Olen ikäni kärsinyt koti ikävästä, lapsena äidin helmoihin ja nyt isompana kotiin oman mieheni luo. en kestä olla matkoilla enkä missään, nyt jouduin viikoksi pois ja ahdistaa ja masentaa, itken paljon. Onko kohtalo tovereita. Entä löytyykö moiseen lääkettä? Diapam vain pahentaa ahdistusta.
Auttakaa kohtalo toverit, tarkoitan koti ikävästä kärsivät aikuiset, kuten minä..
Auttakaa kohtalo toverit, tarkoitan koti ikävästä kärsivät aikuiset, kuten minä..
Vastaukset 4
Vanhimmat
Kiitos, että toit asian esille.
En olekaan aiemmin tajunnut, että itsenikin kohdalla kyse voisi olla koti-ikävän potemisesta. En viihdy missään muualla kun kotona ja jos lähden pitkälle matkalle, tuntuu niinkuin olisin jättänyt kaiken tärkeän kotiin ja erityisesti vanhempia tulee kova ikävä. Asiat tuntuvat jotenkin synkemmiltä ilman kodin luomaa turvaa. Sitä kun joutuu olemaan yhtäkkiä itsenäinen.
Olen 19-vuotias ja vasta nyt alan tajuamaan, että olen liian riippuvainen läheisistäni ja varsinkin kodista. En tiedä missä vaiheessa tämä näin pahaksi kehittyi, mutta suljeuduin kotiin kun olin ehkä noin kolmentoista vanha.
Tämä varmaan onkin yksi masennukseni syistä.
Sulla on vielä aikaa, olet vasta 19. Ainakin omalla kohdallani masennus sai minut jäämään kotiin, ei toisinpäin.
Terv. kohta 22v.
Itse tapasin nykyisen mieheni 2001, aloimme seurustella 2002 ja siitä lähtien olemme olleet lähes koko ajan yhdessä töitä lukuunottamatta. Itse olen niin hitsautunut mieheeni että kun olimme viettämässä kurssikadereideni kanssa pikkujouluja en kestänyt olla pitkään erossa aviomiehestäni, joten söin nopeesti ja soitin miehelleni että tulee hakee mut pois.
Itse asiassa en ole itsessäni moista piirrettä koskaan aikaisemmin. Olin oikea kyläluuta nuorena kiertelin ympärisuomea hoitamassa serkkujani. Ja kunmenin nuorena naimisiin, silloinen aviomieheni lähti heti melkein armeijaan ja rmeijan jälkeen jäin yksinhuoltajaksi kun aviomieheni ei pitänyt siitä kun en juonut alkoholia. Olin siis 16 vuotta yksinhuoltaja ennen kuin tapasin nykyisen aviomieheni.
Jep muistan lapsena, etten olisi halunnut koskaan lähteä kotoa esimerkiksi mummolaan, itkin ja juoksin auton perässä kun vanhemmat lähti(ei siellä mitenkään tylsää ollu mummolassa)Muistan kuinka ihanalta tuntui kun kuulin äidin äänen. Olen kohta viiskymppinen ja samalla tavalla rakastan kotona olemista ja kuinka mukavaa on olla lomallakin vaan kotona, ei mitään halua lähteä lomareissulle, kotona miehen ja pojan (jolla samoja oireita eli viihtyy kotona ja on kotiin ikävä jos reissun päällä) ja tietysti 2 karvaista kissalasta pitävät myös kotona. Vanhempia ei enää ole joita ikävöisin ja samalla tavalla isovanhemmat ovat olleet poissa jo kauan.