Hei te kaikki, jotka olette kokeneet väkivaltaa parisuhteessa.
Missä kohtaa teillä on raja yrittynyt eli milloin olette alkaneet toimia, jotta pääsisitte eroon väkivallasta.
Meillä suhteessa ollut lapsen syntymästä asti tosi rankkaa henkistä väkivaltaa. Päivittäin saan kuulla, kuinka huono äiti ja vaimo olen - huoritellaan, haistatellaan, uhkaillaan lapsen viemisellä jne... Mies on myös käynyt käsiksi ja kuristanut humalapäissään. Puhuin asiasta kälylleni ja anopille ja he olivat sitä mieltä, että noin pienestä ei pidä hätkähtää - se on kuulemma vaan elämän realiteetti, että käsikähmää on. Olemme molemmat hyvissä ammateissa ja miehelläni on korkea asema isossa yrityksessä ja hoitaa työnsä hyvin eli tienaa perheelle rahaa. Tästä syystä hän on kuulemma kunnon mies ja jos hänet jätän, koko hänen sukunsa tulee kiusaamaan minua ja lastamme ikuisesti.
Eli missä kulkee raja?
Missä kohtaa teillä on raja yrittynyt eli milloin olette alkaneet toimia, jotta pääsisitte eroon väkivallasta.
Meillä suhteessa ollut lapsen syntymästä asti tosi rankkaa henkistä väkivaltaa. Päivittäin saan kuulla, kuinka huono äiti ja vaimo olen - huoritellaan, haistatellaan, uhkaillaan lapsen viemisellä jne... Mies on myös käynyt käsiksi ja kuristanut humalapäissään. Puhuin asiasta kälylleni ja anopille ja he olivat sitä mieltä, että noin pienestä ei pidä hätkähtää - se on kuulemma vaan elämän realiteetti, että käsikähmää on. Olemme molemmat hyvissä ammateissa ja miehelläni on korkea asema isossa yrityksessä ja hoitaa työnsä hyvin eli tienaa perheelle rahaa. Tästä syystä hän on kuulemma kunnon mies ja jos hänet jätän, koko hänen sukunsa tulee kiusaamaan minua ja lastamme ikuisesti.
Eli missä kulkee raja?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Onko tää provo?
Mimmonen käly/anoppi sanoo, että ei noin pienestä pidä hätkähtää???
KERTAKAAN ei pidä käydä käsiksi! Minun exä kävi kerran käsiksi ("kuristi" kännissä) ja lähdin välittömästi. Haukkumisen nyt välillä ymmärrän (siis esim riidan yhteydessä multakin pääsee sammakoita suusta), mutta en sitäkään jatkuvana/päivittäisenä.
Ja haistata koko suvulle paskat. Ei kukaan sinua/lasta pysty mitenkään kiusaamaan. Typerät ämmät, jotka itse elävät onnettomissa parisuhteissa ja olettavat, että eipä toisetkaan saa onnellisempia olla.
Ja jos ei muuten ole vahvuutta, niin mieti millaisen kuvan/mallin annat lapsellesi. Sinä olet hänen äitinsä ja hänestä ja hänen kasvatuksestaan vastuussa.
Hei, mä olen ollut väkivaltaisessa suhteessa, tosin ilman lapsia. Mulla raja ylittyi siinä kohdassa kun yksi yö istuin hereillä nukkuvan äijän vieressä, ja mietin ihan tosissani että jos nyt hakisin keittiöstä veitsen niin tuo ei enää koskaan mitään tekisi. Siinä hetkessä tajusin että jos en lähde suhteesta, niin lopputuloksena on se että joko minä tai mies istuu vankilassa toisen taposta/murhasta. Mutta uskon että jos lapsia olisi ollut, niin olisin lähtenyt paljon aikaisemmassa vaiheessa. Ihan vain suojellakseni lapsia. Nyt kun kaikesta on kulunut jo vuosia, sitä ihmettelee vaan miten onkin ollut niin alistunut ettei ole välittänyt mitä itselle on tehty.
Kälyä ja anoppiasi en kuuntelisi asiassa kyllä yhtään, hehän eivät taatusti usko omasta perheenjäsenestään mitään ainakaan tarpeeksi pahaa. Heidän uhkailunsa kuulostaa ihan samalta käytösmallilta kuin miehelläsi on. Haluatko että oma lapsesi oppii saman mallin, ja käyttäytyy sitten joskus aikuisena samoin? Sinuna ottaisin yhteyttä lähimpään turvakotiin, sinne voi soittaa ihan vaan jutellakseenkin, tai sitten voit lapsesi kanssa mennä sinne vähäksi aikaa ihan olemaankin. Siellä on asiantuntijoita jotka auttavat sinua selvittämään ajatuksiasi, kertovat mitä voit tehdä jne.
Mutta joka tapauksessa, minkään asteinen väkivalta/käsikähmä ei ole parisuhteessa niitä elämän realiteetteja. Ei vaikka olisi kuinka korkeasti koulutettu ja hyvässä asemassa. Käy vaikka tutustumassa sivuun www.turvakoti.net. Sieltä löydät niin artikkeleita aiheesta, kuin myös tietoa mistä hakea apua jne.
Toivotan sulle voimia, ja uskoa itseesi. Vaikka se lähteminen on vaikeaa (mitä kukaan joka ei ole samassa tilanteessa ollut ei voi ymmärtää), niin oikeasti se kannattaa. Elämä ilman pelkoa siitä mitä omassa kodissaan kohtaa on aivan ihanaa. Ja ajattele mallia minkä annat lapsellesi. Jäämällä (=hyväksymällä väkivallan) opetat lapsellesi että naisen kuuluu olla alistunut, naista saa kohdella alempiarvoisena...
Mä olen myös miettinyt aikaisemmassa asunnossa asuessani, missä kulkee raja. Meinaan toisten perheväkivaltaan puuttumisessa. Alakerran asunnosta kuului usein selvästi "Älä lyö", "Mä tapan sut", "Jos potkit niin mä..." Kaikkein raastavinta oli kuulla se huuto lapsen itkulla säestettynä. Usein iltayöstä ulko-ovi paukkui, kun nainen lähti lapsi kainalossa jonnekin pakoon.
Useimmiten perhe tuli kuitenkin iloisena vastaan rapussa ja jutteli niitä näitä. Milloin he olivat menossa leikkipuistoon, milloin sunnuntailounaalle Rossoon. Moitteettomasti puettuja, fiksusti keskustelevia ihmisiä pariskunnan molemmat osapuolet. Tuossa tilanteessa en kehdannut tehdä oikein muuta kuin olla "mä en oo kuullut mitään" -mentaliteetilla.
Mun mielestä anoppi ja käly on väärä kohde purkaa pahoja fiiliksiä, jotka liittyvät heidän kultapojuunsa. Mitä mieltä kaverisi tai vaikka oma sisaresi olisi tuosta? Kuten sulle on jo moni sanonut, niin kuristelut eivät ole normaalia elämää!
Kuule, tollasta menoa ei kuunnella, vaan hälytetään apua!Just tollasia on suomalaiset, ei puututa, vaikka mahdollisesti tappo tai ruuminvamman tuottamus tapahtuisi parhaillaan.Soitto poliisille menee nimettömänäkin.
En osaa sanoa misää se raja tarkalleen ottaen menee mutta teillä se on ylitetty jo reippaasti. Mitään väkivaltaa parisuhteessa ie pidä vain sietää normaalina, ja nuo sukulaisesi joille puhuit ovat todennäköisesti vain itse eläneet samanlaisissa suhteissa (mistä luulet että poika käytöksen oppii jollei kotoaan?) ja siksi eivät tajua miten sairasta se on.
Itsellä raja meni kuristamisessa. Tosin vielä senkin jälkeen tarvittiin ulkopuolinen sysäys lähtemiseen, en tiedä olisinko yksin kyennyt.
Ensiaskel on ottaa yhteyttä lähimpään turvakotiin, neuvovat sieltä eteenpäin. Äläkä viivyttele yhtään, se ei tuosta enää paremmaksi muutu. Ei millään määrällä yrittämistä ja rakastamista ja anteeksiantamista. On sinun velvollisuutesi näyttää lapselle terve tapa elää perhe-elämää, ei opettaa häntä samaan kierteeseen.
Googleta "turvakoti" ja paikkakuntasi, tai soita poliisille ja kysy. Vaikka juuri nyt olisi rauhallista, ei kannata odottaa sitä seuraavaa käsikähmää. Yksi lyönti voi tappaa aikuisen, ja lapseen ei tarvita edes sitä vähää.
Miehesi ei näe omaa käytöstään eikä sen vaikutuksia, jos sinä vielä näet selvästi, toimi.
***
Raja on ylitetty. Itse en kuuntelisi edes huorittelua. Ihminen ei rakkailleen puhu tuolla laillla saatika käy käsiksi!
..juttu, että yleensä se henkinen väkivalta muuttuu fyysiseksi ja siltikään ei heti lähdetä. Minulla ei vain aluksi ollut voimia lähteä, sitä tavallaan oli henkisesti niin heikko, että otti kaiken vastaan ja jopa uskoi, että on tyhmä lehmä, huora ja vaikka mitä..ei sitä osannut arvostaa itseä. Eihän mua kukaan huoli..niin ja ne lapsetkin ois jääneet isälle ja ex-anoppikin sanoi, että kaikki pitää kestää myös lyömiset ja vieraat naiset, niin hänkin on tehnyt...no onneksi lähdin. Viimeinen pisara oli se kun oli sormenjälket kurkussa ja kädet mustana..ja lapset itki. Ajattelin, että tällaista mallia en lapsilleni halua, en halunnut että pojistani kasvaa samanlaisia kuin isoisästänsä ja heidän omasta isästä. Halusin että pojistani tulee kuin oma isäni, lempeä eikä ollenkaan väkivaltainen. Kotona ei isä koskaan rumasti äidilleni sanonut.
Nyt on asiat hyvin. Olemme molemmat tahoillamme naimisissa ja lapset voi hyvin. Ero oli vaikea, se vahva väkivaltainen mies romahti täysin ja koko suku syytti minua..mutta kaikesta selvittiin ja jopa henkeni säilytin. Siitä on jo aikaa vuosia ja tänä päivänä voin jo jutellakin ihan asiallisesti entisen mieheni kanssa. Hae apua, rakenna tukiverkko, säästä rahaa ja ennenkaikkea lähde pois!! Älä usko, kun hän selittelee ja kerjää sinua takaisin, sama peli jatkuu "kuherruskuukauden" jälkeen ja vähän pahempana..Hanki itsellesi ja lapsellesi tasapainoinen elämä. Sinä olet hieno ihminen ja paras äiti lapsellesi, ole vahva ja suojele teidän molempien elämää!
Musta tuntuu joskus että ottaisin vaikka mieluummin turpaan kun vaan mies pitäis päänsä kiinni. En pääse eroon masennuksesta sen jatkuvan haukkumisen takia. Tuntuu ihan helevetin pahalta kun yrittää jaksaa tehdä kaiken oikein ja kuitenkin saa vaan v****ilua osakseen. Kun on niin hankala saada kaikki tehtyä kun tuntuu että kaikki energia menee jo siihen että koittaa jaksaa edes hymyillä lapselle ettei tämä huomais kaiken olevan pielessä. Missään nimessä en halua lapsen kärsivän masennuksestani.
Meillä siis sinänsä raja ylitetty ilman väkivaltaakin, en vaan pysty lähtemään. Miten muka jaksaisin lapsen kanssa yksin?
No jonkin ajan päästä lapsi lähtee tarhaan, saa nähdä miten asiat sitten muuttuvat. Pelkään vaan töihin lähtemistä, miten siellä jaksaa kun mielenkiintoa ei ole mihinkään. Ilman lasta tässä tilanteessa en jaksaisi sängystä nousta. Suurin toive olisi että töihin meno sillein innostaisi mua, jaksaisin olla siellä ja sitten illalla lapsen kanssa. Silloin lentäisi mies pihalle heti. Vaikka mies sitten muuttuisikin ehkä myös, mutta en voi antaa anteeksi kohtelua jota tähän asti oon saanut.
itseäsi. Lapsi tarvitsee tasapainoisen äidin. Itse muutin aikoinaan kauas maaseudulle pakoon miestä kun ensin olin rohkaissut itseni ja kertonut tilanteestani kaikille sukulaisilleni. Hankin turvaketjut ja hyvät lukot oviin. Vain kerran lapsi päästi vahingossa isänsä sisään ja hän melkein onnistui tappamaan minut, lapsi pelasti minut kun oksensi hänen päälleen ja repi vaatteista. Tämä tapaus on vaikuttanut koko lapseni myöhempään elämään ja olen saanut tehdä kaikkeni, että hän siitä selviäisi ja selvisikin. Silti en ole koskaan estänyt lasta tapaamasta isäänsä ja hän on saanut itse muodostaa tästä mielipiteensä. Tapaamiset järjestettiin kolmannen osapuolen avulla. Kyllä asiat selviävät, vaikka pelottaisi kuinka. Olisin kuollut aikaa sitten jos en olisi hankkiutunut eroon kiusaajastani. Rohkeutta kaikille pahoinpidellyille, mielenrauhan ja itsetunnon takaisin saaminen on kaikkea maailman rahaa arvokkaampaa, aina.
Kiitos rohkaisevista viesteistänne. Minulla ei ole omaa sukua juurikaan auttamassa - äitini on niin huonossa kunnossa, että en halua häntä suruillani rasittaa. Sisko ulkomailla ja veli elää omaa elämäänsä pienten lastensa ja vaimonsa kanssa.
Joskus tuntuu, että onko vika kuitenkin minussa - olenko liian herkkä tai vauhko. Ovatko mieheni sukulaiset sittenkin oikeassa.... Olenko itse aiheuttanut väkivallan. Järki sanoo muuta, mutta irtikään ei osaa päästää. Tuntui tosi hyvältä, että olette niin yksimielisesti sitä mieltä, että käsiksi käymistä vaan ei tarvitse sietää. Että ehkä minä olenkin se tervepäinen ja minun on aika nousta puolustamaan itseäni ja etenkin lastani. Se minua pelottaa, että isä tulee vaatimaan lasta viikonlopuiksi luokseen ja tiedän, ettei mieheni kestä viikonloppua selvin päin eikä kestä lapsen vaatimuksia. Ehkä voisin vaatia vain päivätapaamisia - ne mieheni varmaankin pystyisi jotenkin hoitamaan.
Ihanaa, että loitte minuun uskoa ja toivoa paremmasta.