[Aivan aluksi pitää pyytää lukijoilta anteeksi; tämä teksti on kirjoitettu melko väsyneenä, eikä seuraa mitään logiikkaa.]
Lueskelin tuossa melkoisen määrän eri ihmisten kokemuksia ja tuntemuksia yksinäisyydestä. Jotkut teistä olivat avautuneet tuntemuksistaan hyvinkin avoimesti. Kiitos siitä heille; vaikka kenenkään tuska ei koskaan hyvä asia, tuntui hyvältä huomata, ettei rämmi yksin samassa suossa.
Siltikin tuntuu osin oudolta lähteä avautumaan tässä omasta yksinäisyydestä. En ole koskaan aiemmin lähtenyt julkisesti kirjaamaan tuntemuksiani mihinkään. Ehkä tämä on sitten jonkinlainen merkkipaalu omassa elämässäni - myöntäminen, että kaikki ei ole niin hyvin kuin toivoisi.
Olen kohti 30 ikävuotta kulkeva sinkku mieshenkilö. Viime vuosiin asti olen mielestäni ollut hyvin onnekas ihmissuhdemielessä. Mielestäni kaveripiirini oli varsin laaja, ja yhteistä tekemistä oli tuon tuostakin. Läheisiä ystäviä ei ole koskaan ollut kuin muutama, mutta kuten monet teistä tietävät, yksinkin hyvä voi olla kylliksi. Nämä hyvät ystävät eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään, mutta elämäntilanteiden muuttuessa yhteinen aika on vähentynyt "luonnollisista syistä".
Suurempi harmitus on ollut se, että olen jotenkin ajautunut sivuun eri kaveriporukoiden menoista. Ennen tapanamme oli tehdä perinteisiä juttuja yhdessä, kuten käydä syömässä, leffoissa, istua iltaa yms. Tai no, pääosin samat porukat tekevät edelleen samoja asioita, mutta valitettavasti olen saanut huomata, että kutsuja yhteisiin menoihin tulee allekirjoittaneelle vain harvoin.
Tässä vaiheessa pitää suoraan myöntää, että suuri osa tästä on minun syytäni. Viime vuodet ovat olleet henkilökohtaisesti varsin vaativia, ja niiden aikana en voinut viettää kavereiden kanssa niin paljon aikaa kuin olisin halunnut ja olisi pitänyt. Vastaavasti olin usein niin väsynyt, etten itse jaksanut kovinkaan usein puhelimeen tarttua. Ei siis ihme, että tilanne on nyt tämä.
Nyt vain jäljellä on harmitus siitä, että tuntuu, kuin nuo menneet hyvät kaveruussuhteet ovat historiaa tai ainakin että niiden paikkaaminen on lähes mahdotonta. Olen yrittänyt avata yhteyksiä monellakin eri tavalla, mutta jotenkin tuntuu, että tässä ollaan nyt monelle vain hyvänpäiväntuttuja. Niin kuin eräs kirjoittaja tässä iltana eräänä kuvasi, ettei tiedä ketä kutsuisi synttärijuhliinsa, tunnen aika pitkälti samoin. Tämä harmittaa ja suoraan sanottuna suruttaa kovasti.
"Ennen muinoin" tapasin viettää öisiä keskusteluhetkiä kaikenlaisten ja -asteisten tuttavien kanssa, jolloin juttelimme ihan mistä tahansa aiheesta. Aivan mahtavia hetkiä! Varmasti ainakin osa teistä tietää, mitä tarkoitan. Viime aikoina on tullut mietittyä, että mihin ne keskustelut oikein jäivät.
Osa noista "vanhojen hyvien aikojen" kavereista toki pitää joskus yhteyttä myös minunkin suuntaani. Valitettavan usein vain tuntuu siltä, että he ottavat yhteyttä vain silloin, kun he tarvitsevat jotain (apua, lainaa, seuraa, kuuntelijaa jne). Vaikka yritän parhaani ja mahdollisuuksieni mukaan heitä auttaa, kieltämättä välillä jää aika paska maku suuhun, kun moni ei välttämättä edes muista kysyä, mitä minulle kuuluu.
Tiedän kyllä itsekin, että on varmaan aika ryhtyä etsimään uusia ihmisiä, joiden kanssa voisin elämääni jakaa ja joiden elämän osaksi pääsisin. Se vaan tuntuu ajatuksena hyvin haastavalta, sillä arkena ihmisillä tuntuu olevan hirveä kiire joka paikassa, ja kuten moni teistä tietää "harrastuskaverit" ovat usein vain "harrastuskavereita". Hyviä kavereita, saati ystäviä, saa etsiä.
En missään tapauksessa halua estää keskustelua, jos tämä kirjoitus herättää teissä halua kommentoida - päinvastoin, se olisi tervetullutta! Jos kuitenkin haluat vaihtaa ajatuksia suoraan kanssani, voit tehdä myös niin kirjoittamalla osoitteeseen kumppani79 (at) hotmail.com.
Lueskelin tuossa melkoisen määrän eri ihmisten kokemuksia ja tuntemuksia yksinäisyydestä. Jotkut teistä olivat avautuneet tuntemuksistaan hyvinkin avoimesti. Kiitos siitä heille; vaikka kenenkään tuska ei koskaan hyvä asia, tuntui hyvältä huomata, ettei rämmi yksin samassa suossa.
Siltikin tuntuu osin oudolta lähteä avautumaan tässä omasta yksinäisyydestä. En ole koskaan aiemmin lähtenyt julkisesti kirjaamaan tuntemuksiani mihinkään. Ehkä tämä on sitten jonkinlainen merkkipaalu omassa elämässäni - myöntäminen, että kaikki ei ole niin hyvin kuin toivoisi.
Olen kohti 30 ikävuotta kulkeva sinkku mieshenkilö. Viime vuosiin asti olen mielestäni ollut hyvin onnekas ihmissuhdemielessä. Mielestäni kaveripiirini oli varsin laaja, ja yhteistä tekemistä oli tuon tuostakin. Läheisiä ystäviä ei ole koskaan ollut kuin muutama, mutta kuten monet teistä tietävät, yksinkin hyvä voi olla kylliksi. Nämä hyvät ystävät eivät ole varsinaisesti kadonneet mihinkään, mutta elämäntilanteiden muuttuessa yhteinen aika on vähentynyt "luonnollisista syistä".
Suurempi harmitus on ollut se, että olen jotenkin ajautunut sivuun eri kaveriporukoiden menoista. Ennen tapanamme oli tehdä perinteisiä juttuja yhdessä, kuten käydä syömässä, leffoissa, istua iltaa yms. Tai no, pääosin samat porukat tekevät edelleen samoja asioita, mutta valitettavasti olen saanut huomata, että kutsuja yhteisiin menoihin tulee allekirjoittaneelle vain harvoin.
Tässä vaiheessa pitää suoraan myöntää, että suuri osa tästä on minun syytäni. Viime vuodet ovat olleet henkilökohtaisesti varsin vaativia, ja niiden aikana en voinut viettää kavereiden kanssa niin paljon aikaa kuin olisin halunnut ja olisi pitänyt. Vastaavasti olin usein niin väsynyt, etten itse jaksanut kovinkaan usein puhelimeen tarttua. Ei siis ihme, että tilanne on nyt tämä.
Nyt vain jäljellä on harmitus siitä, että tuntuu, kuin nuo menneet hyvät kaveruussuhteet ovat historiaa tai ainakin että niiden paikkaaminen on lähes mahdotonta. Olen yrittänyt avata yhteyksiä monellakin eri tavalla, mutta jotenkin tuntuu, että tässä ollaan nyt monelle vain hyvänpäiväntuttuja. Niin kuin eräs kirjoittaja tässä iltana eräänä kuvasi, ettei tiedä ketä kutsuisi synttärijuhliinsa, tunnen aika pitkälti samoin. Tämä harmittaa ja suoraan sanottuna suruttaa kovasti.
"Ennen muinoin" tapasin viettää öisiä keskusteluhetkiä kaikenlaisten ja -asteisten tuttavien kanssa, jolloin juttelimme ihan mistä tahansa aiheesta. Aivan mahtavia hetkiä! Varmasti ainakin osa teistä tietää, mitä tarkoitan. Viime aikoina on tullut mietittyä, että mihin ne keskustelut oikein jäivät.
Osa noista "vanhojen hyvien aikojen" kavereista toki pitää joskus yhteyttä myös minunkin suuntaani. Valitettavan usein vain tuntuu siltä, että he ottavat yhteyttä vain silloin, kun he tarvitsevat jotain (apua, lainaa, seuraa, kuuntelijaa jne). Vaikka yritän parhaani ja mahdollisuuksieni mukaan heitä auttaa, kieltämättä välillä jää aika paska maku suuhun, kun moni ei välttämättä edes muista kysyä, mitä minulle kuuluu.
Tiedän kyllä itsekin, että on varmaan aika ryhtyä etsimään uusia ihmisiä, joiden kanssa voisin elämääni jakaa ja joiden elämän osaksi pääsisin. Se vaan tuntuu ajatuksena hyvin haastavalta, sillä arkena ihmisillä tuntuu olevan hirveä kiire joka paikassa, ja kuten moni teistä tietää "harrastuskaverit" ovat usein vain "harrastuskavereita". Hyviä kavereita, saati ystäviä, saa etsiä.
En missään tapauksessa halua estää keskustelua, jos tämä kirjoitus herättää teissä halua kommentoida - päinvastoin, se olisi tervetullutta! Jos kuitenkin haluat vaihtaa ajatuksia suoraan kanssani, voit tehdä myös niin kirjoittamalla osoitteeseen kumppani79 (at) hotmail.com.
Vastaukset 3
Vanhimmat
että lapsuudessa ja nuoruudessa ystävät ovat todella tärkeitä, mutta aikuisena tärkeimmäksi muodostuu oman perheen perustaminen. Ja koska suuri osa päivästä menee töitä paiskiessa, on kotiin tullessa todella väsynyt ja siinä sitten vielä jos jaloissa hyörii vilkkaita lapsia ja kumppaninkin kanssa haluaa viettää aikaa, ei ystäville jää paljoa aikaa ainakaan päivittäin.
Senpä takia olisi niin tärkeää, että se oma kumppani on samalla paras ystävä.
Totta mitä sanot. Kumppania sitä itsekin oikeastaan kaipaa enemmän kun ystävää. 30 alkaa pikkuhiljaa lähetä, ystävät on monet jo naimisissa tai asuvat kauempana. Sellaista ihmissuhdetta kaipaa, joka pysyy, eikä vaan lopahda kun toinen muuttaa pois.
Kuulostaa tosi tutulta...paitsi että itsellä ei koskaan ole ollutkaan laajaa sosiaalista verkostoa, mutta silti muutama läheinen on ollut. Nykyään on vaan tuttuja, jotka soittelee pari kertaa kuussa, ja silloinkin ovat vaan tosi kiireisiä. Turha edes yrittää vihjata mitään yhteistä iltaa, koska sitä saisi vaan sihteeriltä varaamalla.
Ne vanhat ystävät katosivat jonnekin maailman menoihin ja jäin itse taakse ihmettelemään. Myönnän, että itsessäni on ollut vikaa, mutta harmittaa kun sitä ei oikein voi enää korjata.
Mistä niitä ystäviä saa? Juu, harrasta, käy ulkona jne. Harvemmin sitä vaan oikeasti törmää johonkin ihanaan ihmiseen tuolla ulkona liikkuessa ja saa siitä jotain jutustelua aikaiseksi. Ehkä olen sitten vaan liian ujo tai hiljainen, en tiedä...
Olisi mahtavaa, jos olisi joku, joka lähtisi iltakävelylle tai leffaan...