sain äskettäin tietää tyttöystäväni sairastavan bulimiaa, kun hän siitä minulle kertoi. lupasin auttaa ja tukea häntä kaikin tavoin. vasta hieman myöhemmin ymmärsin, kuinka vakava sairaus se on. rytmihäiriöt pelottaa minua eniten ja myös häntä. sairaus on kestänyt jo muutaman vuoden, ja usein oksentélu on päivittäistä. tunnen itseni avuttomaksi vaikka halúaisin auttaa ihan kaikin tavoin. hän sanoi että nyt minut tavattuaan, on mennyt hieman paremmin, mutta huonoja päiviä on tietysti useita. en haluaisi valittaa yhtään, että se on itselleni myös hyvin raskasta seurata viereltä kun toinen kärsii. hänellä on kuitenkin miljoona kertaa raskaampaa. olisin kiitollinen, jos joku antaisi jonkun kommentin minulle... vai voinko ylipäätään tehdä mitään. sairaudesta ei muut edes tiedä...
huolestunut
"love"
8693
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Hienoa, että olet tyttöystäväsi tukena, mutta omasta kokemusksesta haluaisin muistuttaa, ettei parantumista pitäisi liikaa laittaa toisen varaan. Siis mahdollisesti yrittäisit saada tyttöystäväsi ammaattiauttajalle puhumaan, jottet sinä olisi liikaa hänen ainoa tuki ja turva. Voimia.
syömishäiriö on todella raskas itse sairastajalle mutta myös läheisille. itse olen sairastanut yli 8 vuotta eikä monikaan ole jaksanut kanssani kamppailla tämän yli. läheisen ihmisen tuki on äärettömän tärkeää. syömishäiriöinen ihminen kokee olevansa hyvin yksin sairautensa kanssa, siksi olisi tärkeää että hän tiedostaa sinun olevan jatkuvasti lähellä ja tukena vaikeinakin hetkinä. olisi myös tärkeää että pystyisitte puhumaan sairaudesta ja oireista avoimesti. aloita pikkuhiljaa puhumaan tyttöystävällesi hoidon hakemisesta, sillä sh:sta ei selviä yksin, tai pelkän poikaystävän avulla. varsinkaan jos se on kestänyt noinkin kauan. hänet pitäisi saada mahd. nopeasti hoidon piiriin. voisitte yhdessä mennä terveyskeskukseen puhumaan asiasta ja pyytämään terapiaa. se on ensimmäinen askel paranemiseen. vaikea, mutta tärkeä sellainen. olisi myös hyvä jos mahd. moni läheinen saisi tietää sairaudesta sillä jatkuva salailu on sairaalle todella raskasta ja syö paranemista. tukiverkoston ollessa mahd. laaja on olo paljon turvatumpi. kun tukea saa joka paikasta. älä anna tyttöystäväsi mennä liian huonoon kuntoon. mitä kauemmin hän sairastaa, sitä suuremmat riskit ovat. itse olen ollut sh:n takia kaksi vuotta pakkohoidossa koska sairastin salaa liian kauan. siinä vaiheessa oli vaikea enää muutta elintapoja ja käyttäytymismalleja.
tsemppiä kauheasti teille ja arvosta sitä että hän kertoi sinulle sairaudestaan - se ei todellakaan ole helppoa!
kiitos kannustamisesta. olen jo sanonut olevani valmis lähtemään mukaan ammattiauttajalle, mutta se tuntuu olevan ylivoimaista hänelle. kerran hän on lääkärissä käynyt ja lääkäri oli kuulemma tyly ja antoi vain reseptin mielialalääkkeitä. hänen vanhempansa tietää sairaudesta, mutta heidän kanssaan en ole keskustellut asiasta. pitäisikö? tyttöystäväni on vannottanut, etten kertoisi asiasta kenellekään.
useimmiten jos kyselen voinnista ym. häneltä, hänestä tuntuu, että kyttään ja se on kuulemma ihan kamalaa. mutta minulle se on vain luonnollista. totta kai olen huolissani. nyt kun pari päivää sitten oksentamisen jälkeen oli kuulemma pahin rytmihäiriö pitkään aikaan, hänkin huolestui ja selvästi pelästyi.
vaikeina päivinä mielialan heittelyt on todella kovia, ja silloin riitoja syntyy helposti. ne tilanteet ovat minulle vaikeimpia, kun toinen kiukkuaa ja kaikki vain pitäisi ite niellä... teksti voi joskus olla rajuakin minua kohtaan.
mutta kiitos kommenteista ja tuesta, yritetään jaksaa molemmat ja tsemppiä sinullekin. toivottavasti saat tukea läheisistäsi.
jo rytmihäiriöistäkin on PAKKO mennä lääkäriin apua hakemaan. raahaat vaikka tyttöystäväsi sinne (niin minulle tehtiin, olin vihainen, nyt kiitollinen) entä kun hän seuraavaksi saa syänkohtauksen? jäättekö vain odottamaan sitä? mitä muuta tuhoa sh on hänen ruumiiseensa saanutkaan aikaan?
jotkut lääkärifossiilit ovat paskoja. etsikää sellainen joka tietää asiasta ja on valmis auttamaan. ei kaikki ole kusipäitä, jotka ei ole koskaan kuullutkaan syömishäiriöstä. kyllä nyt pitäisi sitä hoitoa saada...
ja tietenkin tyttiksesi kokee kyselyt "kyttäämiseksi" mutta omalla kokemuksella voin sanoa että salaa nauttii siitä että joku välittää. ethän vain voi katsoa vierestä kuinka hän kuihtuu hitaasti pois tästä elämästä...
nyt puhutte asiasta suoraan ja pitkään ja jos mahdollista otatte vielä vanhempiin yhteyttä ja pyydätte heidätkin mukaan keskusteluun.
bulimia voi pahimmillaan johtaa kuolemaan. nim. kokemusta on.
Mietin tässä itse, kertoakko poikaystävälle.. En haluaisi hänelle samaa oloa kuin sinulle. Ja lisäksi pelkään, että hän jättäisi minut.
Ei vaan oo ketään tukemassa. Yritän päästä eroon bulimiasta.. 2 piinallista vuotta takana.
Mun poikkis tietää et mul on pari vuotta sitte ollu ongelmia oksentelun suhteen ja näin... Mut se ei tiedä et ne ongelmat on taas hiipiny mun elämään. (Tätä on jatkunu jo puol vuotta...) Haluaisin kertoo sille mut en vaan uskalla. Ku tässä välissä oli melkein vuosi ettei ollu muuta ku pari retkahdusta... Poikkis kuitenki suuttuu, ja se on nytkin aika turhautunu ku saan mitättömimmästäki asiasta riidan aikaseks ja vaahtoon koko ajan siitä kuinka läski oon... Mut en voi sille mitää et oon mielestäni kamala. Se ei auta vaikka poikkis kuinka vannottais et ei oo väliä minkä kokonen oon. Tää on raivostuttavaa... Mein lukion kuraattorin kans ollaan juteltu asiasta mut se jäi nyt äitiyslomalle, että se siitä... =/
olin todella iloinen kun tyttöystäväni sai asian sanottua. olen sitä mieltä, että sinunkin pitäisi kertoa. samalla kun kerrot, kerro hänelle, kuinka vakavaa se on. minäkin jälkikäteen vasta tajusin tilanteen vakavuuden. tyttöystävääni on helpottanut suunnattomasti, kun hän kertoi asiasta. nyt juttelemme siitä jo lähes päivittäin ja toivon, että paraneminen on lähtenyt pikkuhiljaa liikkeelle... toivon sitä sydämeni pohjasta!
voimia sinulle ja kehdotan kertomaan asiasta, jotta et pidä kaikkea sisälläsi. kirjoittele ainakin tänne, sekin voi vähän auttaa...
nyt vajaa kolme viikkoa on kyllä mennyt hienosti. koko aika on mennyt ilman oksentamista ja puhumme asioista aika paljon. pyrimme myös syömään säännöllisesti ja melko terveellisesti.
joten parempaan päin kyllä menossa, mutta prosessi on pitkä ja voimia tarvitaan. nyt pitäisi ruokavaliota vielä saada terveellisemmäksi ja laihuuden ihannointia vähennettävä... mutta pienikin edistys on hieno asia ja olen todella onnellinen t-ystäväni puolesta!!