eli mulla paino pudonnu silleen vuodessa 58:sta melkee 42:teen. Indeksi on nyt siinä 18 kieppeillä. En aikasemmin oikee ajatellu anoreksiaa tai että mulla voisi olla se. Kuitenki ku paino oli alle 45 ni aloin tosissaa ajattelee et mun pitäis vielä laihtua.
Oon mielestäni laiha, mut pikkasen olisi liikaa vielä ja haluan laihtua. Mun paras ystävä alko tossa ehkä pari kuukautta sitte huolehtimaan kun en syö ikinä paljoo ja ku oon "niin laiha". Oon vakuutellu sille et oon omasta mielestäni laiha enkä yritä laihuttaa mut kuitenki tiiän et haluan. Ajattelen ruokaa enemmin ku mitään asiaa, tai oikeestaan sitä et mitä oon jo tänään syöny ja et voinko syyä enää mitää.
Musta tuntuu et anoreksia alkaa pikkuhiljaa tunkeutuu enemmin ja enemmin mun mieleen. Musta tuntuu et mä seison polvii myöten vedessä, mut mikä ihmeellisintä: mä haluan mennä kyykkyyn ja upota kokonaan vaikka tiiän et tää on vaarallista. Anoreksiaan voi kuolla, mut mä en oo itsetuhonen ainakaan niin et haluisin kuolla. Haluan vaan laihtua, vaikka kyllä tiiän et se ei oo terveellistä.
Onko samaa joillain muilla ollu? mitä teitte?
Oon mielestäni laiha, mut pikkasen olisi liikaa vielä ja haluan laihtua. Mun paras ystävä alko tossa ehkä pari kuukautta sitte huolehtimaan kun en syö ikinä paljoo ja ku oon "niin laiha". Oon vakuutellu sille et oon omasta mielestäni laiha enkä yritä laihuttaa mut kuitenki tiiän et haluan. Ajattelen ruokaa enemmin ku mitään asiaa, tai oikeestaan sitä et mitä oon jo tänään syöny ja et voinko syyä enää mitää.
Musta tuntuu et anoreksia alkaa pikkuhiljaa tunkeutuu enemmin ja enemmin mun mieleen. Musta tuntuu et mä seison polvii myöten vedessä, mut mikä ihmeellisintä: mä haluan mennä kyykkyyn ja upota kokonaan vaikka tiiän et tää on vaarallista. Anoreksiaan voi kuolla, mut mä en oo itsetuhonen ainakaan niin et haluisin kuolla. Haluan vaan laihtua, vaikka kyllä tiiän et se ei oo terveellistä.
Onko samaa joillain muilla ollu? mitä teitte?
Vastaukset 6
Vanhimmat
ensimmäisen kerran melkein samoista luvuista ensin 48 kiloon. olin tyytyväinen, mutta kuitenkin halusin vielä vähän pois. pituutta minulla on 162cm. sitten tuli 45. päätin et ylioppilasjuhlissa painan sen 42 kiloa. ja minä painoin. parin viikon päästä minut vietiin ambulanssilla suljetulle. olin siellä vuoden. kun painoni putosi 40 kiloon, minut laitettiin väkisin letkuihin. hiukset menivät, ystävät menivät, harrastukset menivät, vanhemmat eivät haluneet auttaa, poikaystävä meni, terveys meni, tuli masennus ja psykoosi, epävakaapersoonallisuushäiriö ja ahistushäiriö, unettomuus. olen koukussa lääkkeisiin ja tulen syömään niitä pitkään.
minulle kukaan ei sanonut että lopeta. että nyt riittää. luulin että olin siis vielä lihava. kukaan ei huolestunut ennen kun jouuin sairaalaan.
sinulla on ystävä joka on huolissaan. kuuntele häntä. olisi hyvä jos voisit puhua ainakin hänelle tunteistasi kuinka haluaisit vielä laihtua. parasta olisi jos menisitte vaikka yhdessä terveyskeskukseen ja hakisitte sinulle apua ennen kuin on liian myöhäistä. voin sanoa että vuosi suljetulla (myöh. vielä toinen vuosi) oli pelkkää helvettiä, itkemistä, raivoamista, viiltelyä, tappelua, nöyryytystä, oksentamista.
et varmaan halua sitä, ethän? sinulla on vielä mahollisuus parantua. paraneminen ei tarkoita sitä että sinua aletaan lihottaa kamaliin lukuihin, vaan että ajattelutapasi normalisoidaan ja pystyt suhtautumaan ruokaan ja itseesi normaalisti. pystyt hyväksymään itsesi sellaisena kuin olet.
osastolle joutuminen voi olla joskus todella pienestä kiinni. älä ota sitä riskiä. jos koet että nytkin olet laiha niin kuin oletkin, mikset tyytyisi siihen? onko se muutaman kilon pudottaminen niin tärkeää? mitä se merkitsee? tärkeintä olisi että vain voisit hyvin.
pidä kiinni elämästäsi,
tsemppiä!
kiitos viestistäsi, se pysäytti minut kunnolla ajattelemaan ehkä ensimmäistä kertaa koko tänä aikana. Minun pitäisi yrittää selvittää itselleni miksi muka haluan laihtua sillä se nyt tuntuu olevan tärkkeintä, vaikkei siihen olekkaan syytä. Ostelen nykyään vaatteita lastenosastoilta sillä vain ne ovat sopivia tai etenkin jos haluan jotain tiukkoja vaatteita.
Olemme puhuneet tästä kaverini kanssa ja kerroin aiemmin kuinka halusin laiduttaa. Hän uhkasi kertoa kaikille, omille vanhemmilleen, joita pidän melkein kuin ominani sekä perheelleni ja kaikille ihmisille joita ympärilläni on. Sitä häpeää en kestäisi. Olen siis valehdellut hänelle toistuvasti ja luvannut että syön normaalisti.
Hän on kovin huolissaan ja pelkää että kuolen. Olen menossa pitkälle matkalle ensi vuonna ja hän sanoo että on nähnyt painajaisia siitä kuinka tulen takaisin luurankona, luut aivan paistaen nahkan alta.
En halua olla heikko ja sairas, en halua että kukaan tietää. En vain ymmärrä kun oiken ajattelen järjellä että miksi ihmeessä haluan vielä laihtua kun laihuudestani mainitaan miltei päivittäin ja en itsekkään näe että olisin liian lihava.
kun mikään ei koskaan syömishäiriöiselle tunnu riittävän. mutta sinä olet todella laihassa kunnossa. ja itsekin vielä näet ja ymmärrät sen. monella on niin, että peilistä näkee vain vääristyneen kuvan itsestään suurena. sinulla on etu. ja se on hyvä. niin, mieti tosiaankin mitä se sinulle antaa jos laihdutat vielä x-kiloa? olisitko onnellisempi kuin nyt? olisitko lopullisesti tyytyväinen, vaikka pelkona olisi koko ajan joutua osastohoitoon. olisiko se sen arvoista? ja kun kaikkii rasva ja lihakset ovat palaneet, alkaa keho polttaa sisäelimiä. sinulla tuskin on paljon rasvaa saati lihaksia kropassasi. oletko valmis ottamaan kaikki ne riskit vain muutaman kilon takia? hm. olisi aika pysähtyä ja todella miettiä mikä on elämässä tärkeää ja mitä arvostaa.
toivon, että päädyt tulokseen jossa tyydyt nykyiseen painoosi. siitä olisi varaa nostaakin ;) mutta ei mielestäni laskea.
hyviä päivänjatkoja!
Apua kannattaa aina hakea jos epäilet että sille olisi edes vähänkään tarvetta! Myöhemmin (sairaampana) sitä ei enää osaa hakea ja se on sitten menoa. Se on kuin liukumäki, ennen kuin lasket voit vielä paeta ja olla laskematta, mutta sitten kun olet vauhdissa mitään ei yleensä ole enää tehtävissä, sä menet alas asti. Vajoat syömishäiriön kierteisiin. Sieltä ei niin vain ylös tulla!
Mulla oli aikalailla sama tilanne kuin sullakin tai on vissiin vieläkin. Laihdutin normaalipainosta aika reippaasti, koska olin "läski". Menkat jäi, en pystynyt nukkumaan kunnolla, mietin vain kaloreita, halusin laihtua... Tiesin kyllä tavallaan, että olen jo aika hoikassa kunnossa, kaverit ja vanhemmat sanoi etten saa laihtua enää yhtään. Aluksi en vain halunnut uskoa heitä, halusin laihtua vielä sen pari kiloa. Vaikka tiesinkin koko ajan ettei se jäisi siihen pariin kiloon, koska sen piti olla aluksikin vain pari kiloa, mutta kasvoi koko ajan.
Aloin sitten pikkuhiljaa miettiä, onko laihtuminen tämän arvoista. Menetän terveyteni, varmaan kaverinikin, elämäni. En nimittäin ollut enää paljoa yhtään kavereideni seurassa, keskityin vain laihtumiseen, koko elämäni oli laihtumista, elin pienempien lukujen (kalorit, paino) takia. Musta alkoi tuntumaan, että jos haluan päästä vielä pois ennen kuin olen yhä vaan syvemmällä, niin se täytyy tehdä nyt. Olin epävarma ja pelotti tosi paljon, koska joku siinä laihtumisessa kuitenkin kiehtoo niin paljon, sitä on hankala vastustaa enkä toisaalta halunnut menettääkään sitä.
Mutta jotenkin sain voimaa ja otin itseäni niskasta kiinni, keskustelin äitini ja parhaimpien ystävieni kanssa asiasta, kerroin heille kaiken. He olivat tosi järkyttyneitä, eivät tienneet tämän menneen näinkin vakavaksi. Ja kaikki lupasivat olla mulle tukena, auttaa mua ja vaikka pakottaa syömään. Tuntui hyvältä kuulla, että ihmisiä seisoisi rinnallani ja taistelisi tämän asian kanssa, en olisi yksin.
Mutta ei tämä ole silti helppoa, olen monta kertaa alottanut laihduttamisen uudelleen, vaikka olen luvannut syödä normaalisti ja lopettaa. Sitten saan taas oman ääneni kuuluville ja yritän syödä kunnolla. Tämä on vaikeaa, koska joka päivä taistelen laihdutusasioiden kanssa. Haluan niin paljon voida elää normaalia elämää ilman laihduttamista ja ällöttävää oloa syömisen jälkeen. Mutta halu olla syömättä ja laihtua on myös kova, ne ajatuksen hiipivät mieleen, voivat tulla milloin tahansa. Henkisesti tää on tosi väsyttävää, en jaksaisi taistella koko aikaa, syöminen tekee pahaa ja sen jälkeen oksettaa, oksennukset on jopa noussut kerran kurkkuun. Pahimpina hetkinä itkettää tosi paljon ja on niin uupunut yms., illat on usein pahoja. Mietin milloin nämä ajatukset jättää mut rauhaa, toisinaan tekisi niin paljon mieli alkaa laihduttamaan, niin voisi saada mielenrauhan.
Mutta olen päättänyt lopettaa tämän, läheisteni tuen avulla aijon voittaa vielä tämän taistelun, vaikka se kestäisi miten kauan. Enää en aijo luovuttaa, mikään laihtumiseen ja syömättömyyteen käskevä ääni ei tule tuhoamaan minua enää yhtään enempää. Usein joudun pakottamaan itseni syömään, myös ystäväni ovat joutuneet tekemään sen. Syön vaikka se tuntuisi kuinka pahalta, vaikka itku kurkussa, mutta minä syön. Uskon ja toivon, että jonain päivänä saan taas elää ihan normaalia elämää ja voin olla se sama iloinen ja huoleton tyttö, joka vielä vuosi sitten olin. Toivon, että saisit voimia tekstistäni, taistellaan yhdessä, ei anneta tämän voittaa meitä!
suunnilleen sama kuin sulla, mutta haluaisin laihtua takaisin 45 kiloon.
Mielestäni olen lihava, yhtä paksu kuin joku Beyonce (meniköhän nimi oikein). Pelkään että näytän yhtä lihavalta (tai pikemminkin rehevältä), nyt kun oon normipainoinen.
Näen painajaisia että lihon enemmän, tai että oon paksumpi kuin muut. En oikein tiedä, pitäiskö mun laihtua enemmän, vai olenko sopivan laiha vai hoikka.
Joka kohdassa tuntuu olevan ylimääräistä rasvaa, ja ettei vaatteet istu päälle.