Mitä pitäisi tehdä, kun tuntuu, että jatkuvasti meinaa itkeä ja oma elämä tuntuu ihan epätoivoiselta? En siis ole itsetuhoinen tai mieti itseni satuttamista yms. mutta en pysty tarttumaan siihen, mitä minun tavallaan pitäisi tehdä ja mitä kaikki odottavat minulta, tunnen olevani täysin epäonnistunut, en uskalla ajatella omaa tulevaisuuttani, kun en mitenkään ymmärrä, mitä haluaisin tehdä ja tuntuu, että mihinkään ei ole mahdollisuuksia.
Mietin vain, että olenko minä psyykkisen avun tarpeessa? en voi puhua tunteistani läheisilleni, kun tilanne on mielestäni todellakin niin häpeällinen ja saamattomuuteni tuntuu johtuvan vain ja ainoastaan minusta...mutta auttaako jollekin puhuminen mitään? Ajatus psyykelääkkeiden käytöstä pelottaa jostain syystä...
Mietin vain, että olenko minä psyykkisen avun tarpeessa? en voi puhua tunteistani läheisilleni, kun tilanne on mielestäni todellakin niin häpeällinen ja saamattomuuteni tuntuu johtuvan vain ja ainoastaan minusta...mutta auttaako jollekin puhuminen mitään? Ajatus psyykelääkkeiden käytöstä pelottaa jostain syystä...
Vastaukset 8
Vanhimmat
En osaa muuta neuvoa sinulle antaa, kuin sen, että ei näitä asioita tarvite hävetä.
Hakeudu hyvä ihminen lääkärin pakeille ja kerro hänelle mikä on tilanne.
Pelkkä asioiden kertominenkin usein auttaa.
Ihan kuin olisin lukenut itse kirjoittamaani tekstiä. Itkettää, ahdistaa, en saa mitään aikaiseksi ja mikään ei oikeastaan kiinnosta. En myöskään ole itsetuhoinen tai mieti itseni satuttamista, en voisi kuvitella että tekisin itselleni jotain. Tunnen olevani jotenkin epäonnistunut kun olen tälläinen nykyään, häpeän itseäni ja ajatuksiani. En myöskään voi puhua tunteistani läheisilleni, koska koen tilanteeni jotenkin häpeälliseksi. Tuntuu, että oma tilanne on vain itsestä kiinni, mutta vaikka kuinka yrittää niin ei saa otettua itseään niskasta kiinni ja noustua täältä epätoivosta. Ja toisaalta itselleni on iso kynnys ottaa yhteyttä lääkäriin tai terapeuttiin tms. koska silloin myöntäisin itselleni, että olen epäonnistunut.
Onko ulkopuoliselle ihmiselle puhumisesta todella apua? Jotenkin en jaksa uskoa siihen..
Hei!
Voin lämpimästi suositella ainakin harkitsemaan terapiaa. Epäilin itsekin ennen terapian alkua, että näinköhän pystyn ihan vieraalle ihmiselle puhumaan ja mitähän hyötyä siitä muka olisi.
Puolen vuoden jälkeen voin todeta, että apua on todella ollut. Terapia on turvallinen tilanne ja ympäristö, jossa voi pohtia asioitaan, huoliaan, pelkojaan - ihan mitä tahansa.
Ulkopuoliselle ihmiselle puhumisesta on todellakin apua! Puhuminen on oman kokemukseni mukaan paljon helpompaa ulkopuolisen kuin ystävän tai perheenjäsenen kanssa, koska ulkopuolisella ei ole "taakkanaan" ennakkotietoja ja -odotuksia, vaan hän muodostaa käsityksensä täysin sen perusteella, mitä kuulee.
Ulkopuolinen osaa ja voi yhdistellä asioita toisiinsa ihan eri tavalla kuin tilanteessa itse koko ajan elävä henkilö. Niinpä hän voi auttaa näkemään yhteyksiä, syitä ja seurauksia ja helpottaa siten myös "oikeiden" mittasuhteiden löytämistä.
Itse en olisi varmaan koskaan tajunnut hakea apua, vaikka oloni oli todella huono (ei kuitenkaan missään tapauksessa itsetuhoisella tavalla). Onneksi ihana työterveyshoitajani ohjasi minut lempeän päättäväisesti ensin työpsykologin ja sitten psykoterapeutin juttusille.
Sieluun voi tulla haavoja siinä missä polveenkin ja niiden hoitaminen on ihan yhtä tärkeää. Avun hakeminen on osoitus siitä, että rakastaa itseään ja haluaa pitää itsestään huolta.
Saattaa tuntua siltä, että apua hakiessaan myöntää epäonnistuneensa, mutta se voi olla vapauttavakin kokemus. Ja sitä paitsi, elämä ei ole suoritus, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan. Jokainen elämä on ainutlaatuinen ja sellaisenaan. Sairastuminen, väsyminen ja ahdistuminen eivät ole epäonnistumisen merkkejä. Ne kaikki kuuluvat jossain määrin elämään. Mutta jos ne käyvät liian raskaiksi, kannattaa hakea apua. Apua on tarjolla, kenenkään ei tarvitse kärsiä kuvailemistanne tunteista ja pahasta olosta, kun maailmassa on kuitenkin niin paljon hyvää ja kaunista.
Paljon valoisia ajatuksia molemmille!
Älä pelkää avun hakemista. Päinvastoin sen hakeminen on osoitus vahvuudesta, kun heikkoudesta. Masennus on sairaus, josta harvoin toipuu kokonaan ilman apua. Jotkut saavat avun läheisiltään, mutta usein sitä pitää hakea ammattiauttajalta. Lääkkeidenkään syminen ei ole enää nykypäivänä mitenkään vaarallinen asia, ne kuneivät enää aiheuta riippuvuutta ja sivuvaikutuksetkin ovat melkoisen harvinaisia ja pieniä. Netistä löytyy jos jonkinlaisia kriisikeskuksia, mutta mys ihan perus tk-lääkärin kautta voi saada lähetteen. Suosittelen ihan ehdottomasti, että haet apua, sillä näissä masennusasioissa se on vähän niin, että sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Vaikka hetkellisesti sulla olisikin perempi olo, se tuppaa masentuneelle tulemaan aina takaisin, jos sitä ei perinjuurin hoideta kuntoon. Sairastuminen ei koskaan ole erityisemmin kenenkään vika, toiset sairastavat vaikkapa diabetestä, mutta senkin kanssa pärjää ihan hyvin kun sitä hoitaa. Depressiokin on vakava juttu ja voi hoitamattomana olla hengenvaarallinen. Mitä läheisille puhumiseen tulee, niin usein he huomaavat muutoksen masentuneessa sanomattakin, varsinkin jos depressio on edennyt pitkälle ja jatkunut pitkään. Monesti heille juttelu voi olla molemminpuolinen helpotus, mutta toki on jokaisen oma asia, puhuuko asiasta läheisille vai ei, tärkeintä on että hakee ja saa apua.
Valoisampaa kesää sinulle!
tosiaan myöntää olevansa masentunut siihen pisteeseen asti, että tarvitsee ammattiapua, niin voisi parantua? Olen jotenkin ajatellut, että jos masennus tulee kerran, niin se ei oikeastaan koskaan lähde kokonaan pois ja on tavallaan jatkuvasti riski sairastua uudelleen...siksi vähän pelkään myöntää, että nyt olen siinä pisteessä, että apua on hankittava ja yritän ajatella, että josko nyt kuitenkin selviäisin tästä itse.
Kysyn vaan...
epäilin, että tekivät vähän itkuiseksi, mutta lopetin tosiaan jo puoli vuotta sitten...voisiko vaikuttaa näin kauan?
Kuulostaa ihan tutuilta tunteilta. Ku luin kirjoitustasi näytti ku oisit kirjoittanut elämästäni. Olen 23-vuotias. Olen ollut kroonisesti väsynyt 19 v:stä alkaen, elämä ollut ku hidastetusta elokuvasta siitä alkaen..kaikkeen on mennyt kolmenkertaisesti aikaa. Seurauksena jouduin luopumaan kaikesta vapaasta ajasta, nyt viimeiset puol vuotta oon ollut henkisesti ihan loppu. Ahdistaa jatkuvasti, en saa enää mitään aikaiseksi, unettomuutta myös ollut jo jonkun aikaa. Läheisille oon sanonut suoraan asiasta, mutt vähättelevät ongelmaani sillä ei näy päällepäin...