Haluan tässä vain nyt jakaa oivallukseni omasta elämästäni tällä palstalla, sillä koskaan en ole bulimiastani puhunut kavereilleni ym.
Aloitin oksentelun 13-vuotiaana, sillä olin jo kahdeksanvuotiaana vakaasti sitä mieltä että olen läski. Vanhempani eivät koskaan olleet oikeastaan elämässäni läsnä joten kukaan ei koskaan oikaissut ajatuksiani (nyt tajuan että olin lapsenakin todella laiha). Itse asiassa minula ei ole koskaan ollut elämässäni ihmistä, kehen voisin luottaa (tai ainakaan uskaltaisi luottaa).
Aikuisiällä oksentelukauteni tulevat ja menevät. Vasta viime aikoina olen terapian avulla tajunnut mikä ne laukaisee: yksinäisyys. Tuntuu jotenkin niin simppeliltä vastaukselta, mutta en ollut asiaa ennen tajunnut. Ruokahaluni kasvaa suuresti niinä päivinä kun minulla on tylsää, ja olo on yksinäinen (kuten esimerkiksi nyt).
Nyt kun olen kuitenkin tietoinen niistä syistä, jotka laukaisevat haluni ahmia ja oksentaa, osaan pitää nämä tilanteet paremmin kontrollissa. On ollut hassu huomata miten psyykkiset syyt voivat vaikuttaa fysiikkaankin niin vahvasti: tunnen ihan oikeasti suurta nälän tunnetta niinä päivinä kun on kurja olo, vaikka tiedän olevani kylläinen !
Todennäköisesti elämäni tulee aina olemaan jossain määrin ruokakeskeistä, sillä en edelleenkään kestä ajatusta että olisin lihava ja lasken kaloreita puoliautomaattisesti. Itsetunnossani on paljon parannettavaa.
Jokaisella näyttää kuitenkin olevan joku risti kannettavana ja aion nähdä vaivaa sen eteen ettei syömishäiriö estä minua elämästä elämääni.
(Ja nyt lähden ihmisten ilmoille aurinkoon :))
Paljon tsemppiä kaikille.
Aloitin oksentelun 13-vuotiaana, sillä olin jo kahdeksanvuotiaana vakaasti sitä mieltä että olen läski. Vanhempani eivät koskaan olleet oikeastaan elämässäni läsnä joten kukaan ei koskaan oikaissut ajatuksiani (nyt tajuan että olin lapsenakin todella laiha). Itse asiassa minula ei ole koskaan ollut elämässäni ihmistä, kehen voisin luottaa (tai ainakaan uskaltaisi luottaa).
Aikuisiällä oksentelukauteni tulevat ja menevät. Vasta viime aikoina olen terapian avulla tajunnut mikä ne laukaisee: yksinäisyys. Tuntuu jotenkin niin simppeliltä vastaukselta, mutta en ollut asiaa ennen tajunnut. Ruokahaluni kasvaa suuresti niinä päivinä kun minulla on tylsää, ja olo on yksinäinen (kuten esimerkiksi nyt).
Nyt kun olen kuitenkin tietoinen niistä syistä, jotka laukaisevat haluni ahmia ja oksentaa, osaan pitää nämä tilanteet paremmin kontrollissa. On ollut hassu huomata miten psyykkiset syyt voivat vaikuttaa fysiikkaankin niin vahvasti: tunnen ihan oikeasti suurta nälän tunnetta niinä päivinä kun on kurja olo, vaikka tiedän olevani kylläinen !
Todennäköisesti elämäni tulee aina olemaan jossain määrin ruokakeskeistä, sillä en edelleenkään kestä ajatusta että olisin lihava ja lasken kaloreita puoliautomaattisesti. Itsetunnossani on paljon parannettavaa.
Jokaisella näyttää kuitenkin olevan joku risti kannettavana ja aion nähdä vaivaa sen eteen ettei syömishäiriö estä minua elämästä elämääni.
(Ja nyt lähden ihmisten ilmoille aurinkoon :))
Paljon tsemppiä kaikille.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Viestistäsi inspiroituneena haluan kertoa omaa tarinaani, samalla ehkä helpottaa omaa oloani. Mulla on ollut bulimiaa vasta viime syksystä saakka, mutta ruoka on aina ollut minulle niin suurin rakastajani kuin pahin viholliseni.
Olen aina ollut enemmän tai vähemmän pullukka. Lapsena sen verran lihava, että ala-asteikäisenä kävin muutaman kerran kuussa äidin kanssa terkkarilla punnituksessa. Kai tarkoituksena oli saada minut laihtumaan. Tästä olen ehkä vähän katkera vanhemmilleni, etteivät he muuttanneet ruokailutottumuiksiamme minun terveyteni takia ainakaan tarpeeksi radikaalisti: rasvaista makkaraa pöytää ja tytölle karkkia aina kun hän haluaa.
Seitsemännellä luokalla olin normaalikokoinen (n. M), ennen kasia lihoin tuhottomasti, jälkeenpäin ajateltuna minulla oli selvästi ahmimiskohtauksia, mutta en oksentanut. Vuotta vanhemmat tytöt haukkuivat lehmäksi. Yksi sanoi - ja tämän muistan ikuisesti - että jos olisi niin ruma kuin minä tappaisi itsensä. Sen jälkeen kun sain laihdutettua parikymmentä kiloa ennen lukiota, on painoni pysynyt lähes samoissa. Heittelee viittä kiloa suuntaan ja toiseen. Edelleen pienimmät farkut, jotka olen ostanut, ovat olleet tuumakokoa 31, seuraava tavoitteeni on 30.
Viime syksynä ensimmäistä kertaa onnistuin oksennuttamaan itseäni ja siitä lähtien tätä on jatkunut vähintään kaksi-kolme kertaa viikossa. Minullakin "kohatauksen" saa aikaan ahdistus; yksinäisyys; riittämättömyys; pettymykset milloin mistäkin; epävarmuus itsestä.
Olen kertonut "vaivastani" muutamille, mutta.. Kaverit eivät oikein tiedä, miten suhtautua. Toisaalta, en koe haluavani parantua, joten heidän "soita, kun alkaa ahdistaa" -kehotuksensa menevät kuuroille korville. Pari kuukautta sitten ajattelin, että olisi hyvä kertoa, että ehkä voisin paremmin, nyt en tiedä, oliko se sittenkään niin hyvä idea.. On helpompi sanoa, että se vaihe meni ohi kuin myöntää, että aina vaan pahenee. En halua vaivata heitä minun ongelmillani. Onko tämä nyt edes mitään? (Kertoo varmasti jotakin itsetunnostani, mutta oikeasti ajattelen noin.)
Olen niin eksyksissä itseni kanssa, että välillä haluan vain itkeä; PARKUA.
Kiitos, että sain avautua. Kaikille aurinkoista, rentouttavaa kesää!
Minäkin olen terapiassa joutunut itselleni myöntämään että kärsin varsinkin yksinäisyydestä ja se saa minut ahmimaan ja oksentamaan. Olisipa ratkaisu sitten näin helppo: älä ole yksin, et ahmi. Mutta ei... Mä toisaalta nautin yksinäisyydestä ja vetäydynkin itseeni koko ajan. Joskus jos olen seurassa odotan vaan että sais olla yksin. Sama juttu myös poikakaverin kanssa. Samalla siis sekä nautin että kärsin yksinäisyydestä.