muutama kysymys ÄITIYDESTÄ

Äitiys on parasta mitä nainen voi kokea. On mahdotonta kuvailla mitä kaikkea äidiksi tulo pitää sisällään, se on niin valtava kokemus. Toivottavasti teillä tärppää.

tunteiden koko kirjo. Eniten yllätti se, että miten on lapsessa/lapsissa kiinni. On oltava kokoajan käytössä, mutta niin suurta onnea ei ole, kuin oma pikkuinen vauva.
vaikka en kovin tunteellinen olekkaan niin välillä melkein itken onnesta, kun olen saanut jotain niin ihanaa...
Lasta ei välttämättä saa aina hoitoon, kun tarvitsisi lepoa tms. Kaikki innokkaat hoitajat "häviävat" kun lapsi syntyy.

Äitiys muutti elämääni niin, että elän enemmän hetkessä. Jäänyt vähemmälle sellainen jatkuva vatvominen, itsen kyseenalaistaminen ja oman navan kaivelu. Pidän itsestäni enemmän kuin ennen. Ai ja se "tylsä arki" ei ole tylsää enää.

En osannut kuvitella sitten lopulta, mitä se äitiys on. Ajattelin sitä jotenkin "suoritteina", mutta se on paljon luontevampaa kuin luulin. En ole koskaan rakastanut ketään samalla tavalla kuin lastani. Ei haittaa p*vaipat tai valvotut yöt, ne tulee ja menee. Rakkaus on ja pysyy :)

Äitiys muutti elämääni paljon. Ennen lapsia elämä oli tosi huoletonta. Sai tehdä juuri sitä mitä huvitti ja uhrasin paljon aikaa työlle, jota rakastin.

Yllättävintä "lapsellisessa" elämässä oli sitovuus. Miehelläni on paljon työmatkoja ja isovanhemmat asuvat kaukana, joten olen paljon yksin lasten kanssa. Kasvatusvastuu on suuri. Ja toisaalta huoli omasta terveydestä; mitä jos sairastuisin vakavasti, mitä lapsille tapahtuisi. Tälläiset ajatukset ovat aivan uusia ja vähän pelottavia.

Mielestäni tosi keskeistä on se, että oma elämä on hyvin tasapainossa, on tyyliin saanut irroitella ja bailata tarpeeksi, suhde mieleen on hyvä ja vahva. Toisaalta olen huomannut myös sen, että jos viihtyy muutenkin hyvin kotona, se on aina plussaa lasten kannalta. Ainakin mun muksut rakastavat rutiineja ja arjen touhuja.

Lasten kanssa tarvitaan myös yllättävän paljon kärsivällisyyttä, huumoria ja kekseliäisyyttä. Suosisittelen lämpimästi esim. Tahkokallion ja Sinkkosen kirjallisuutta.

Elämässä meni uusiksi tärkeysjärjestys. Työ lakkasi olemasta niin tärkeä, toki tein työni yhtä hyvin, kuin ennenkin, mutta en suhtaudu siihen enää niin intohimoisesti (olen siitä onnekkaassa asemassa, että työni on myös rakas harrastukseni).

Lapsen ilmoitettua tulostaan konkreettisimpia muutoksia oli maalle omakotitaloon muutto ja isomman, tarkoituksenmukaisemman auton hankinta.

impulsiivisuus on vähentynyt pikkuisen, nykyään enemmän suunnittelee asioita ja varsinkin lapsen kannalta, muuten lapsi ei ole elämäämme rajoittanut, oli jo 10 kuisena lapissa ja muutenkin kulkee kuin kassi mukanamme.

Lapsen kautta olen tutustunut paljon uusiin ihmisiin ja saanut ystäviäkin, vanhat ystävät ovat edelleen mukana kuvioissa, toki niiden ystävyyssuhteiden eteen pitää nähdä vähän vaivaa, kun muutimme toiselle paikkakunnalle.

Ehkä negatiivisimmaksi koin sen muutoksen, että minuun suhtauduttiin töissä eri tavalla, kun palasin vanhaan työpaikkaan puoleksi vuodeksi (olen jälleen äitiyslomalla rv38).

Raskauteni ei vaikuttanut työskentelyyni juuri mitenkään (mitä nyt joskus oksensin :) enkä myöskään ollut päivääkään sairaslomalla sen vuoksi. Suurin osa työkavereistani on lapsettomia ja edellisen kerran siellä on joku ollut äitiyslomalla yli 20 vuotta sitten.

Nopeasti on unohtunut, millaista oli arki ennen lasta, en minä ainakaan sitä enää kaipaa, enkä oikein muistakaan, mitä silloin äitiydestä ajattelin.

Ainakaan mitään ihmeempää ressiä en aiheesta ottanut, en lukenut paljoakaan mitään oppaita, menin vähän niinkuin virran mukana koko odotuksen ja synnytyskin vähän pelotti siinä vaiheessa, kun se oli jo käynnissä.. asiat jotenkin ottaa vaan vastaan yksi kerrallaan... Minusta on tullut rauhallisempi ja stressaan vähemmän.

Ja hyvään suuntaan. Oli hirveet kauhukuvat ensin synnytyksestä mikä menikin sitten yllättävän helposti. Sitten paniikki, miten pärjää vauvan kanssa kun ei ollut minkäännäköstä kokemusta niistä ja vielä yh:na..
Vanhempana olon helppous on yllätti, eli kyllä se luonto sen tikanpojan puuhun ajaa niin sanotusti. :D
Mulla oli myös sinä mielessaä helppoa, että ei tarvinnut miettiä miten liitto kestää.

nuku hyvä ihminen niin paljon ku voit koska se loppuu sit ku vauva syntyy :)

kannattaa olla luomatta kuvaa siitä, millainen äiti tulee olemaan! Siinä luo itselleen aikamoiset paineet kun huomaakin, että onkin ihan erilainen kuin on kuvitellut tai tahtoisi olla. Vastoin luontoaan kun ei kukaan jaksa olla ja elää jatkuvasti..

Toki erilaisia asioita on hyvä miettiä, mutta kaikista ei tule superäitejä ei edes supernannyistä..

Eka lapsi ei muuttanut elämää juurikaan vaan elimme kuten ennenkin. Ystävien oli ensin hankala hahmottaa tilannetta, mutta siitä se arki suttaantui pian. Toki vastuu avuttomasta ihmisestä teki rajoituksia menemiseen ja olemiseen, mutta joustavasti luovittiin. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että koiran tulo talouteen samoihin aikoihin oli isompi muutos kuin lapsen... (Kohta kivitetään varmaan tästä lausunnosta!)

Joskus luonnehdin perhe-elämää niin, että meitä asuu samassa talossa erikokoisia ihmisiä. Ja mun on piruvie pidettävä niistä kaikista huolta! En rakasta lasta siksi että se on minun vaan siksi että se on mukava ihminen. Koomista on, että jos lapsi ei ole mukava niin sitä vaan rakastaa vähemmän hetkellisesti. Onneksi kasvattamalla lapsia voi muokata mukaviksi tiettyyn rajaan asti. Sen jälkeen on vain yritettävä mahtua saman katon alle (koskee lähinnä aikaa teinivuosina..).

Ei vainkaan on pakko sanoa, että vaikka ajoittain lapset on koetelleet ja olisin ne antanut ekalle vastaantulevalle niin on niiden kanssa ihan kamalan hauskaakin välillä! Ja omille tyhmyyksilleen on opittava myös nauramaan eli kun suusta tulee se lause, jota on aikanaan vannonut ettei koskaan sano kun omat vanhemmat on sen sanoneet, niin ei auta kuin armahtaa ja todeta omien vanhempien viisaus näin jälkikäteen...

Lopuksi voi kai sanoa, että ekana tuli mieleen kysymyksistäsi, että unettomuuteen ja väsymykseen ei voi varautua mitenkään vaan ne iskee aina salakavalasti ja niille ei voi mitään! Hermoja raastavaa itkuunkaan ei voi varautua, mutta onneksi voi laittaa oven kiinni ja ottaa aikalisän. Toisaalta ei voi myöskään teukäteen tietää miten ihana on tissiä lutkuttava muutaman kilon nyytti tai kun se sama nyytti vihdoinkin nukkuu! Tuhiseva ja nukkuva vauva on maailman ihanin asia ja se tuksu!!

Meillä on neljä toheltajaa ja jonkun kanssa huomaa olevansa oikea leijonaemo ja toisen kanssa taas jotain muuta. Yksi kiristää pinnaa päivittäin vauvasta asti ja toinen ei koskaan ainakaan ihna kunnolla tai vain ihan vähän ja sillä ei ole oikein väliäkään. Hassuinta ehkä on se, että en ainakaan suhtaudu lapsiini samoin tai ole sama äiti heille kaikille. Meidän suhteet vaihtelee kuten ihmissuhteet yleensäkin sillä vuorovaikutus on kahteen suuntaan.

Ja isoin juttu, johon ei osattu varautua oli se, että meidän iskä on ajoittain aika pehmo vaikka osaa se olla tosi riesakin. Aikanaan se jäi koti-isäksi noin vain huomaamatta aikana jolloin koti-isiä ei ollut juurikaan. Mukaansa se otti lapsia milloin mihinkin, mutta ei se niitä koskaan tykännyt viedä sellaisiin kehittäviin paikkoihin mihin äidit niitä rahtaisi. Eikä sen tarvinnutkaan koska olihan lapsilla äiti..

Itse aikanaan näin itseni kotona lapsen kanssa leikkimässä ja puuhaamassa. Todellisuudessa laskin päiviä äippäloman loppumiseen ja töihin pääsyyn. Ei se tarkoita, ettenkö olisi istunut hiekkalaatikolla jne ja samonnut metsässäkin, mutta kotona seinät kaatui päälle kun siellä ei ollut aikuisia ihmisiä! Askartelut tein salaa itsekseni sillä lapset sai repimään karvoja päästä, toki lapsetkin askarteli, mutta ei samaan aikaan.. Ja vaikka kirjava kuin joulukuusi tarkoitta ajotakin niin aika pian meille siivottiin kuuseen vain kahta väriä koristeita jotta äidin päänsärky ei olisi jouluna niin kamala jne. Eli kun tunnusti itselleen ettei ole sellainen kuin luuli niin oppi löytämään asioista kaikille sopivia puolia ja elämän antoisuus oli taattu kaikille tasapuolisesti.

Ehkä lapset opettaakin itsetuntemusta enemmän kuin mitään muuta?

Onnea vaan matkaan!

Kun sairaalasta kotiuduin lapsen kanssa, tuntui kun taivas olis laskettu hartioille.. Joo rakastin lastani enemmän kun mitään muuta, mutta tuli myös kauheat suorituspaineet, sirastumisen-ja kuolemanpelko ym.. Pakko oli olla täydellinen äiti vaikka lapsi kärsi koliikista ja voimat oli lopussa. koti oli oltava siisti, ruokaa oli tehtävä ja leivottava. Mies yrittäjä, joten paljon pois kotoa. Kun joku tarjosi apua oli vastauksena vaan kyl me selvitään, vaikka ääni sisällä sanoi että kun sais vaikka pari tuntia nukkua....
No tulihan se päivä sit ku repesin kun anoppi oli kylässä. Sen jälkeen diagnosoitiin eräänlainen synnytyksenjälkeinen masennus...
Nyt lapsi 5kk ja pystyn vihdoin nauttimaan äitiydestä, eli vaan siitä omasta lapsesta! Jos en jaksa imuroida en sitten imuroi! Meni vähän asian vierestä, mut tällä haluan sanoa että älä turhaan ressaa asioista, tärkeintä on vaan se että olet äiti lapselle!!

Sain esikoiseni reilu 6 vuotta sitten, jolloin elämäni oli aivan toisenlainen kuin tällä hetkellä. Ensinnäkin koko raskaus tuli aivan puun takaa, mutta lähinnä hetken mielijohteesta päätin, että pidän tämän lapsen -tapahtu mitä tapahtu, kyllä siitä aina selviäisi.
Kun sitten poikani syntyi, olin "köyhä opiskelija", en ollut lapsen isän kanssa oikeastaan missään tekemisissä ja muutenkaan en ollut siihen mennessä ollut paljoakaan lasten kanssa tekemisissä. Muistan vaan kun suunnilleen pari viikkoa tuijotin poikaani, ja pohdin että herranjumala! Mistä tuo tänne tuli :) Olenko minä nyt ÄITI. Alkuunhan mulla ei ollut sellaista äitioloa laisinkaan, mutta siitä ne äidinvaistot sitten pikkuhiljaa heräsivät.

Nyt kun mietin näitä kuutta vuotta, en sanoisi että itse ÄITIYS olisi minua juurikaan muuttanut.. vaan lähinnä vanheneminen :) Poika on aina kulkenut matkassani, minne ikinä olen mennyt (no ei siis tietenkään mihinkään bilemestoihin tai muihin lapsille sopimattomiin paikkoihin). Opiskelut onnistuin hoitamaan kunnialla loppuun, vaikka yksinhuoltaja olinkin.
Silloin ihan alussa oisin toki voinut tehdä joitain asioita toisin, mutta niillä on turha päätään enää vaivata. Voin vain todeta että todelliseksi äidiksi tuleminen tapahtuu ajan kanssa luonnostaan (en vannoisi, että kaikki tuntevat olevansa äiti heti kun lapsi on saatettu ulos maailmaan) Ja lapsi on todellakin parasta mitä minulle on tähän mennessä tapahtunut tai ylipäätään tulee tapahtumaan :)