Sairaskertomukseni alkaa lapsuudenpäivistäni.
Noin 6-vuotiaana koin jonkinlaisen henkisen romahduksen/masennuksen jonka seurauksena lopetin lähes tyystin kavereiden kanssa seurustelun ja ulkona käymisen, kaikki mikä oli ollut aiemmin niin arkista ja helppoa muuttui vain niin tavattoman vaikeaksi ja monimutkaiseksi, että oli helpointa vain jäädä kotiin istumaan TV:tä tuijottamaan ja odottaman voimieni, ja normaalin minän palautumista.
Tuntui, että olin pudonnut kuoppaan josta en päässyt ylös.
Olin kuin kirottu, tunsin, etten kyennyt olemaan enää oma itseni, vaan se joka olin aiemmin oli nyt piilossa jossain sisälläni.
Myöhemmin olen löytänyt tälle kaikelle selityksen hyväksikäytöstä jonka uhriksi jouduin n.3-vuotiaana ja joka jatkui ties miten kauan, ja josta minulla ei ole kuin hämäriä ja epämääräisiä mielikuvia, joita ei voi edes muistoiksi kutsua, mieltä ahdistavia yksityiskohtia kuten isän suuren rasvaiset kädet, hänen partansa, paitansa kuviot, alkoholinmaku jne.
Opin kätkemään todelliset tunteeni ja ajatukseni läheisiltäni, ja olin vain se hiljainen ja ujo poika.
Todellisuudessa kuvittelin olevani kotoisin ulkoavaruudesta, pystyväni kommunikoimaan hyönteisten kanssa telepaattisesti ja kykeneväni vaikuttamaan maailman tapahtumiin, ja muiden ihmisten käytökseen ajatusteni voimalla, johon oikeastaan uskon nyt vieläkin 30-vuotiaana vaikka itseni rationaaliseksi olenkin kouluttanut, näen joka päivä uutisissa merkkejä ajatusteni voimasta, vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni sen olevan vain mielikuvitukseni tuotetta, eikä todellisuutta.
Joskus sängyssä maatessani tunnen jonkun toisen läsnäolon sisälläni, nykyään kuitenkin enää harvemmin kuin ennen.
Jossain vaiheessa nuoruuttani n. ylä-asteikäsenä pelkäsin tulevani raskaaksi(olen mies) ja, että minulle kasvaisi rinnat.
Koulupäivät olivat täynnä outoja irrallisia tuntemuksia, paineen ja ilmavirran tuntua korvakäytävissä, sekä kuhinaa/kuhinoita samanaikaisesti päässäni joita olen kuullut lapsuudesta asti.
Ajatukseni usein puuroontuivat mieleeni ja jäivät sinne kaikumaan pitkäksi aikaa.
En kykene empatiaan ihmisiä kohtaan, ja muutenkin tunnemaailmani on perin yksiulotteinen, enemmän järkeen kuin sydämeen perustavaa logiikkaa mitä pitäisi tuntea ja mitä ei.
Minulla on ollut elämäni aikana kaksi kolme kaveria, viimeisin kouluajalta, mutta varsinaista yksinäisyyttä en sinäänsä ole tuntenut, vaan olen aikaisemmin viihtynyt hyvin omassa tylsämielisessä maailmassani, ajattelematta tai tuntematta mitään.
Olen ollut kolmasti sairaalahoidossa, mutta olen salannut oireeni kaikilta ja sairaskertomuksessani lukee krooninen masennus, joka ei pidä paikkaansa, en tunne väsymystä, en masennusta, en omaa negatiivista omakuvaa, vaan päinvastoin olen varsin narsistinen ja itsekäs ihminen, enkä voisi kuvitellakaan vahingoittavani itseäni, muista en tiedä.
Olen sairaanloisen ihmisarka, estyneestä persoonallisuushäiriöstä kärsivä, mutta suuren egon ja suuret luulot itsestäni omaava henkilö.
En kykene säilyttämään "eläviä" muistoja mistään vaan kaikki mennyt on vain sumea eilistä, ja pirun samantekevää.
tuntuu, että katson maailmaa lasin läpi saamatta otetta oikein mihinkään, aina joskus havahdun sekunniksi tai pariksi tähän todellisuuteen kuin unesta ja tajuan sairauteni ja kykenen saamaan itseni takaisin sieltä jostain hetkeksi.
Kaksikymppisenä koin psykoosin, mutta onnistuin salaaman sen muilta, sillä sairauteni kuvaan ei kuulunut todellisuuden vääristyminen ja harhat vaan ainoastaa mielen täydellinen pirstoloituminen, tai ainakin siltä se tuntui.
Kun olin omissa oloissani istuin vain paikallani liikkumatta ja yritin pitää itseäni kasassa, tätä jatkui pahimmillaan n. puolivuotta.
En kyennyt syömään oikein mitään, sillä ravinnon ainesosat pistivät oman "kemiani" sekaisin ja lisäsivät hajoamisen tunnetta ja "psyykkistä kipua" entisestään.
Nykyään oloni on suht' stabiili, ja olen pikkuhiljaa alkanut tuntea jotain, vaikkakaan en mitään kovin mielyttävää, alakuloa, tylsyyttä ja merkityksettömyyden tunnetta pääasiassa, pystyn jopa pitämään ajatukseni suhteellisen kasassa, eikä tämänkään kirjoittamiseen ole kulunut kuin vaivainen tunti.
Niin kauan kuin muistan olen pelännyt kuin ruttoa sanaa skitsofrenia, ja nyt olisi aika syksyllä psykiatrille, jolle olisi aikomus puhua oireistani ja elämästäni REHELLISESTI, mutta ymmärtänet sen olevan vaikeaa kun on oppinut lapsesta saakka valehtelemaan ja pettämään, sekä itseään, että muita, ja lopulta mitä se eri diagnoosi todellisuudessa muuttaisi, samoja lääkkeitä syön jo nyt kuin skitsofreenikot, eikä usko oikein riitä terapioihin, jos sellaisia nyt ylipäänsä olisi tarjollakaan?
Noin 6-vuotiaana koin jonkinlaisen henkisen romahduksen/masennuksen jonka seurauksena lopetin lähes tyystin kavereiden kanssa seurustelun ja ulkona käymisen, kaikki mikä oli ollut aiemmin niin arkista ja helppoa muuttui vain niin tavattoman vaikeaksi ja monimutkaiseksi, että oli helpointa vain jäädä kotiin istumaan TV:tä tuijottamaan ja odottaman voimieni, ja normaalin minän palautumista.
Tuntui, että olin pudonnut kuoppaan josta en päässyt ylös.
Olin kuin kirottu, tunsin, etten kyennyt olemaan enää oma itseni, vaan se joka olin aiemmin oli nyt piilossa jossain sisälläni.
Myöhemmin olen löytänyt tälle kaikelle selityksen hyväksikäytöstä jonka uhriksi jouduin n.3-vuotiaana ja joka jatkui ties miten kauan, ja josta minulla ei ole kuin hämäriä ja epämääräisiä mielikuvia, joita ei voi edes muistoiksi kutsua, mieltä ahdistavia yksityiskohtia kuten isän suuren rasvaiset kädet, hänen partansa, paitansa kuviot, alkoholinmaku jne.
Opin kätkemään todelliset tunteeni ja ajatukseni läheisiltäni, ja olin vain se hiljainen ja ujo poika.
Todellisuudessa kuvittelin olevani kotoisin ulkoavaruudesta, pystyväni kommunikoimaan hyönteisten kanssa telepaattisesti ja kykeneväni vaikuttamaan maailman tapahtumiin, ja muiden ihmisten käytökseen ajatusteni voimalla, johon oikeastaan uskon nyt vieläkin 30-vuotiaana vaikka itseni rationaaliseksi olenkin kouluttanut, näen joka päivä uutisissa merkkejä ajatusteni voimasta, vaikka kuinka yritän vakuutella itselleni sen olevan vain mielikuvitukseni tuotetta, eikä todellisuutta.
Joskus sängyssä maatessani tunnen jonkun toisen läsnäolon sisälläni, nykyään kuitenkin enää harvemmin kuin ennen.
Jossain vaiheessa nuoruuttani n. ylä-asteikäsenä pelkäsin tulevani raskaaksi(olen mies) ja, että minulle kasvaisi rinnat.
Koulupäivät olivat täynnä outoja irrallisia tuntemuksia, paineen ja ilmavirran tuntua korvakäytävissä, sekä kuhinaa/kuhinoita samanaikaisesti päässäni joita olen kuullut lapsuudesta asti.
Ajatukseni usein puuroontuivat mieleeni ja jäivät sinne kaikumaan pitkäksi aikaa.
En kykene empatiaan ihmisiä kohtaan, ja muutenkin tunnemaailmani on perin yksiulotteinen, enemmän järkeen kuin sydämeen perustavaa logiikkaa mitä pitäisi tuntea ja mitä ei.
Minulla on ollut elämäni aikana kaksi kolme kaveria, viimeisin kouluajalta, mutta varsinaista yksinäisyyttä en sinäänsä ole tuntenut, vaan olen aikaisemmin viihtynyt hyvin omassa tylsämielisessä maailmassani, ajattelematta tai tuntematta mitään.
Olen ollut kolmasti sairaalahoidossa, mutta olen salannut oireeni kaikilta ja sairaskertomuksessani lukee krooninen masennus, joka ei pidä paikkaansa, en tunne väsymystä, en masennusta, en omaa negatiivista omakuvaa, vaan päinvastoin olen varsin narsistinen ja itsekäs ihminen, enkä voisi kuvitellakaan vahingoittavani itseäni, muista en tiedä.
Olen sairaanloisen ihmisarka, estyneestä persoonallisuushäiriöstä kärsivä, mutta suuren egon ja suuret luulot itsestäni omaava henkilö.
En kykene säilyttämään "eläviä" muistoja mistään vaan kaikki mennyt on vain sumea eilistä, ja pirun samantekevää.
tuntuu, että katson maailmaa lasin läpi saamatta otetta oikein mihinkään, aina joskus havahdun sekunniksi tai pariksi tähän todellisuuteen kuin unesta ja tajuan sairauteni ja kykenen saamaan itseni takaisin sieltä jostain hetkeksi.
Kaksikymppisenä koin psykoosin, mutta onnistuin salaaman sen muilta, sillä sairauteni kuvaan ei kuulunut todellisuuden vääristyminen ja harhat vaan ainoastaa mielen täydellinen pirstoloituminen, tai ainakin siltä se tuntui.
Kun olin omissa oloissani istuin vain paikallani liikkumatta ja yritin pitää itseäni kasassa, tätä jatkui pahimmillaan n. puolivuotta.
En kyennyt syömään oikein mitään, sillä ravinnon ainesosat pistivät oman "kemiani" sekaisin ja lisäsivät hajoamisen tunnetta ja "psyykkistä kipua" entisestään.
Nykyään oloni on suht' stabiili, ja olen pikkuhiljaa alkanut tuntea jotain, vaikkakaan en mitään kovin mielyttävää, alakuloa, tylsyyttä ja merkityksettömyyden tunnetta pääasiassa, pystyn jopa pitämään ajatukseni suhteellisen kasassa, eikä tämänkään kirjoittamiseen ole kulunut kuin vaivainen tunti.
Niin kauan kuin muistan olen pelännyt kuin ruttoa sanaa skitsofrenia, ja nyt olisi aika syksyllä psykiatrille, jolle olisi aikomus puhua oireistani ja elämästäni REHELLISESTI, mutta ymmärtänet sen olevan vaikeaa kun on oppinut lapsesta saakka valehtelemaan ja pettämään, sekä itseään, että muita, ja lopulta mitä se eri diagnoosi todellisuudessa muuttaisi, samoja lääkkeitä syön jo nyt kuin skitsofreenikot, eikä usko oikein riitä terapioihin, jos sellaisia nyt ylipäänsä olisi tarjollakaan?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onko sinulla koskaan ollut ketään läheistä ihmistä? Tekstistä ilmeni lähelläsi olleen elukan; ei ihminen noin käyttäydy.
Suhteessa kokemaasi tuntemuksesi ja käyttäytymisesi vaikuttavat täysin normaalilta.
Ei voi kuin ihmetellä, mistä kaikesta ihminen voikaan selviytyä ja vieläpä antaa rationaalisen selvityksen tapahtuneista.
3-vuotias joutuu turvaamaan omaan itseensä... hullu maailma. Ympärilläsi on ollut hulluutta; onko heitä diagnosoitu?
Joo, tuskin diagnooseja kannattaa pelätä. Ehkä voi olla niinkin, että niitä koskevat pelottavat ajatukset ovat vain jonkinlaisia kokemiesi uhkien kuvia?
Ehkäpä asioista puhumisesta voisi kuitenkin olla apua? Ainakin analysoit ja ilmaiset itseäsi erinomaisesti. Toivottavasti pääsisit pian käsittelemään noita asioita itsellesi oikeanlaisella ja toimivalla tavalla. Kyllä niitä terapioita pitäisi löytyä, kun kysyy ja kertoo tilanteensa.
pahoillani kaikesta mitä olet joutunut kokemaan.