Mä taidan olla lesbo, suht nuoresta iästä huolimattani. Tytöt tuntuvat jotenkin kiinnostavan enemmän..Onkelma onkin,että olen ihastunut yhteen tyttöön, joka tuskin tietää minusta mitään. Ajattelen vain häntä, ja hänen näkemisensä on päivän kohokohta. Mutta en tietenkään uskalla tehdä mitään, mennä juttelemaan tai muuta vastaavaa.Pelkään mielettömästi leimaamista ja sitä mitä muut minusta ajattelevat.. ehkä en siis ole valmis mihinkään tällaiseen? Silti haluaisin olla tämän ihmisen lähellä koko ajan. Mutta uskon, ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia hänen suhteensa, joten miksi siis yrittääkkään? Mutta mitäänhän ei saa yrittämättä. Turhauttava tunne.. Onko muilla kenties jotain vastaavaa tilannetta? Mitä tehdä?
kuulkaa...oih ja voih
gurlie
121143
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
..niin paljon kuin suinkin. Nauti siitä tilanteesta itsestään, vaikka et uskaltaisikaan tehdä aloitetta. Toisaalta on parempi olla tekemättä aloitetta, jos toisesta ei ole 99%:sen varma. Ja juuri nuoresta iästäsi johtuen, älä kiirehdi, vaan nauti ihastuksen olemassaolosta.
Seurusteluun ehtii aikanaan..
itse riuduin koko yläaste ajan rakkaudesta erästä tyttöä kohtaan, tietäen,ettei minulla ole mitään mahdollisuuksia. Se oli kidutusta,mutta suloista sellaista, oli ihanaa mennä kouluun siinä toivossa,että näen hänestä edes vilauksen...Kirjoitin hänelle pari nimetöntä kirjettä,se helpotti kummasti oloani,vaikka samalla tietty nolotti ja pelotti se,jos hän saa tietää...Ja nyt jälkeenpäin ajateltuna,ihme jos ei huomannut mitään!
... riutumiseenkin tottuu!
Tässä iässä on jo taitava riutuja ;)
minä olen tehnyt riutumisesta suorastaan taiteenlajin!
asenne ;)
....minä en totu riutumiseen, en sitten yhtään tippaa, vaan minusta on tullut ilkeä ja katkera nainen. Se ei vaan aina näy päälle..:D
... sitä luulee, että yksinasuvan naisen pitää pikkuhiljaa muuttua katkeraksi vanhaksipiiaksi ja sinäkin luulet Jennifer olevasi sellainen?
Mutta älä luule pääseväsi niin vähällä! Et sinä mikään ilkeä ole, et, vaikka kuinka väittäisitkin ;) En usko.
Itse olen yksin elellyt kaikki puoli vuotta (onpas kauan) ja en suostu alkamaan suremaan kauhiaa kohtaloani. Päinvastoin!
Ei riutumisesta tarvii tehdä elämäntehtävää, vaan pitää väkisin siirtää katseensa niihin asioihin, mitä meillä on, mikä meillä menee hiton hyvin. Minulla ainakin menee kaikki hienosti ja kumppanin puute ei kyllä saa minulta viedä sitä iloa ja elämänhalua.
Tottakai olisi helpompaa vaipua synkkyyteen ja opetella näkemään vaikka asia niin, että "minä nyt elän loppuikäni yksin" ja "minulla ei koskaan ole enää mitään..." se olisi niin helppoa vain ajatella noin. Mutta sitä iloa en koskaan kenelläkään anna, viimeksi sille puuttuvalle kumppanilleni, että minä surisin itseni kipeäksi yksin ollessani.
Minä elän ja voin paksusti siitäkin huolimatta, että kukaan ei odota minua kotonani, kun illalla myöhään töistä väsyneenä rämmin kotiini, laitan yksin iltapalani ja kömmin tyhjään sänkyyni ja sekunnin sadas osan mietin - miksi?
Mutta tuhlaan tuolle ajatukselle vain hetkisen ja seuraavaksi taas pakotan itseni huomaamaan sen kaiken muun valtavan ihanan ympärilläni, ystäväni, työni, opiskeluni, harrastukseni, sukulaiseni kaiken mitä minulla on yllin kyllin. Minulle sen pitää riittää.
..joista kiitos!
Mutta kun minulla on se herkullinen tikkari narun päässä, silmieni edessä, joka heiluu verkkaiseen tahtiin muistuttamassa ihanuudestaan, mutta en millään yletä siihen tikkariin..:)
Minulla on aivan samanlainen tilanne kuin sinulla.
Ja oi että, kun se minun ihastus on niin ihana, että ei kukaan toinen ole yhtä ihana ja minä vain ajattelen häntä ja hänen näkemisensä on niin ihanaa.
..kukaan ei ole niin ihana kuin "hän" ja "hänen" näkemisensä tekee minut niin onnelliseksi.
Mutta kun päivät pitkät saan kaivata "häntä", niin muutun vihaiseksi, toivoni menettäneeksi ja ihmettelen itseäni, että olen minäkin varsinainen taulapää.
Ja minä liityn joukkoon iloiseen samoissa merkeissä.. :/
että on muitakin, jotka ovat samassa tilanteessa. Oikeasti todella inhottavaahan se on olla toivottoman ihastunut tyyppiin, jota ei varmasti koskaan tule saamaan, mutta jaksaapahan ainakin raahautua kouluun ihan vain "hänen" takiaan. Mistä ikinä voi tietää onko toinen kiinnostunut naisista? Siis jos sen tiedon pitää vain itsellään, ja vaikka esittää muuta? Ei mistään. Enkä usko, että minustakaan näkee että olen kiinnostunut hänestä. Tottakai nautin hänen läheisyydestään niin paljon kuin voin, mutta pidemmän päälle sitä vain haluaa enemmän ja enemmän.. se kai kuuluu ihmisen luonteeseen.