Meillä on ongelmana 8kk vauvan nukutus. Poika ei ikinä (siis todellakaan ikinä) jää omaan sänkyynsä tyytyväisenä. Itkee 10 minuutista tuntiin sängyssään ennen nukahtamistaan. Aluksi saattoi mennä parinkin tuntia... Iltarutiinit ja päivärytmi pitäisi olla kunnossa. Vauva saa olla paljon sylissä päivällä sekä lattialla ja hiekkalaatikollakin treenailemassa uusia taitojaan. Syö hyvin. Tilanne on sama oli sitten nukkunut millaiset päikkärit vaan.
Alkuelämänsä poika nukkui tissille ja sitten kun tuo ei enää onnistunut (heräsi yöllä ja kun oli siirretty omaan sänkyyn oli yö yhtä sohellusta, perhepetiäkin kokeiltiin joku kuukausi, mutta poika kiehnäsi siinä niin ettei kukaan saanut nukutuksi) alettiin n. 1,5 kuukautta sitten nukuttamaan omaan sänkyyn.
Meillä mies jää pojan viereen ja tassuttelee tarvittaessa, mutta tilanne ei sillä ole merkittävästi muuttunut. Siihen että mies jää päädyttiin kun poika huusi ihan paniikissa jos käytiin välillä tsekkaamassa eikä rauhoittunut tassutteluun eikä syliin. Nyt sentään ei huuda paniikissa, itkee vaan. Tuntuu että itkee itsensä uneen. Tilannetta tosiaan jatkunut tuo 1,5 kuukautta ja vähän ahdistaa. Eikö lapsi ole valmis nukkumaan omassa sängyssä? Joka paikasta saa lukea että lapsi tottuu uuteen järjestelyyn (jos rutiinit kunnossa) päivässä - kahdessa viikossa. Missä siis vika? Kokemuksia? Onko lapsia jotka tosiaan itkevät itsensä uneen kuukausi - vuosikaupalla ja tämä pitäisi vaan hyväksyä? Aamuisin herää kuitenkin ihan tyytyväisenä omasta sängystään, puuhailee ja juttelee siellä omia juttujaan...
Alkuelämänsä poika nukkui tissille ja sitten kun tuo ei enää onnistunut (heräsi yöllä ja kun oli siirretty omaan sänkyyn oli yö yhtä sohellusta, perhepetiäkin kokeiltiin joku kuukausi, mutta poika kiehnäsi siinä niin ettei kukaan saanut nukutuksi) alettiin n. 1,5 kuukautta sitten nukuttamaan omaan sänkyyn.
Meillä mies jää pojan viereen ja tassuttelee tarvittaessa, mutta tilanne ei sillä ole merkittävästi muuttunut. Siihen että mies jää päädyttiin kun poika huusi ihan paniikissa jos käytiin välillä tsekkaamassa eikä rauhoittunut tassutteluun eikä syliin. Nyt sentään ei huuda paniikissa, itkee vaan. Tuntuu että itkee itsensä uneen. Tilannetta tosiaan jatkunut tuo 1,5 kuukautta ja vähän ahdistaa. Eikö lapsi ole valmis nukkumaan omassa sängyssä? Joka paikasta saa lukea että lapsi tottuu uuteen järjestelyyn (jos rutiinit kunnossa) päivässä - kahdessa viikossa. Missä siis vika? Kokemuksia? Onko lapsia jotka tosiaan itkevät itsensä uneen kuukausi - vuosikaupalla ja tämä pitäisi vaan hyväksyä? Aamuisin herää kuitenkin ihan tyytyväisenä omasta sängystään, puuhailee ja juttelee siellä omia juttujaan...
Vastaukset 26
Vanhimmat
ja sama juttu. Huutoa on jatkunut nyt 3 viikkoa ja minä vaan tassuttelen. Koskahan poju tottiusi omaan sänkyyn ilman huutoja!!
Meillä ei ole yksikään lapsista jäänyt alle 1 vuotiaana yksin omaan sänkyyn nukkumaan. Toiseksi vanhin alkoi n. 1v4kk ikäisenä jäämään satunnaisesti yksin omaan sänkyyn nukahtamaan, kun ei enää nukkunut pinnasängyssä. Muut ovat "oppineet yksin nukahtamisen taidon" vasta joskus yli 2 vuotiaana.
Eli ei lapselle tarvitse ihan kaikkea opettaa alle 1 vuotiaana. Kyllä hän oppii monenlaista vielä paljon myöhemminkin.
Mä en halua, että ilta päättyy itkuun, joten olen itse lapsen vieressä, kunnes nukahtaa. Meillä on pinnis parisängyn vieressä, joten katson tv:tä, surffailen netissä tai olla möllötän. Tyttö on kohta 10kk ja on oppinut juuri seisomaan, joten sekin asettaa haasteita nukahtamiselle.
Yritän välttää turhaa kommunikointia ja huomion antamista, mutta olen läsnä. Tälle meidän tapaukselle ei pääsääntöisesti sovi jättäminen yksin nukkumaan, joten kaikkien mielenterveyden ja iltojen sujumisen kannalta, hoidamme nukuttamisen näin.
Esikoisella, nyt 3v., oli jos jonkinlaista vaihetta nukahtamisessaan. Yleensä se oli vaikeata, joten tämä kuopuksen malli tuntuu silkalta juhlalta. Esikoinen on vasta viime aikoina alkanut nukahtaa yksin tai ainakin jäädä nätisti omaan sänkyynsä, kun valot sammutetaan. Meille aikuisillekin tulee rennmpi olo, kun ilta ei pääty pahaan mieleen ja huutoon. Joten löysätkää vannetta ja tehkää jonkinlaisia kompromisseja nukahtamisen suhteen. Aloittakaa vaikka siitä, että laspi tottuu nukahtamaan hyvillä mielin omaan sänkyynsä. Sekin on jo paljon!
Enkä minä ole halunnut että nukkumaan mennään pakko itkulla. Haluan että pieni nukahtaa turvallisesti, tarkoittaen nukuttamista ja nykyään nukahtaa itse ilman itkua, jos on vaikea ilta niin nukutan. Mietin itse lapsuuttani ja sitä että oli turvallista nukahtaa isän/äidin kanssa, samaa haluan lapselleni.
Opin alle kouluiässä nukahtamaan itse ja eiköpähän tämäkin jossain vaiheessa ole siihen kypsä.
Kivahan se olis jos ehtisi olla koko ajan vauvan vierellä ja pitää kädestä ym mutta 2,5vuotias esikoinen asettaa hieman rajoitusta tälle. Ramppaan siis esikoisen ja nukutettavan vauvan väliä kunnes vauva vihdoin nukahtaa.JOskus ehdin olemaan koko ajan vauvan vierellä nukuttamassa mutta toisinaan minun on mentävä katsomaan mitä esikoinen puuhaa jos nukutus kestää ja kestää...silloin alkaa huuto saman tein. Esikoisenkin sain tassuteltua jäämään omaan sänkyyn nopeastikin mutta tämä kakkonen ei vaan totu siihen ja vieressä on oltava.
Unihäiriöt ovat länsimainen ilmiö
Kun vauva tulee perheeseen, hän on valmis mukautumaan millaisiin olosuhteisiin tahansa. "Tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että mikä tahansa ympäristö tuottaisi tasapainoisen vauvan", lastenpsykiatri Jukka Mäkelä korostaa.
Suurimmassa osassa maailmaa lapset nukkuvat yhä äitiensä tai perheidensä kanssa. Länsimaissa alettiin lapsia nukuttaa erillään 1800-luvulla, aluksi ylemmissä sosiaaliluokissa. Kuten monet muutkin asiat, tapa alkoi levitä laajemminkin. Mäkelällä on selkeä mielipide: "Unihäiriöt liittyvät länsimaiseen tapaan jättää liian pienet lapset nukkumaan yksin". Tämä tapa perustuu hänen mielestään puhtaasti aikuisen tarpeeseen: "Nisäkäspennun paikka on emon ihoa vasten". Emolla hän tarkoittaa niin isää kuin äitiäkin, tai muuta läheistä aikuista.
Perhepedissä hyväksytään lapsen tarve olla vanhempansa lähellä niin yöllä kuin päivälläkin. Yhdessä nukkuvat perheet eivät usein pidä esimerkiksi vauvan yöheräämisiä huonona tapana, josta on päästävä eroon, vaan kehitysvaiheena, joita tulee ja menee. Näissä perheissä perustan laskeminen turvallisuuden ja läheisyyden varaan nähdään tärkeämpänä kuin lapsen varhainen itsenäistyminen.
Perhepedin tiukin määritelmä on se, että lapsi tai lapset nukkuvat vanhempien vuoteessa. Väljemmin määriteltynä perhepediksi voidaan lukea myös sivuvaunu, jossa pinnasänky on kiinni vanhempien vuoteessa, laita alas laskettuna tai poistettuna. Myös omassa sängyssään samassa huoneessa vanhempien kanssa nukkuvan lapsen voi sanoa olevan perhepedissä.
"Varhaislapsuudessa maksimaalisesti vanhempiensa lähellä ollut lapsi on kolme-, neljävuotiaana erittäin kyvykäs suuntautumaan ulkomaailmaan", kertoo Jukka Mäkelä kiinnittymistutkimukseen viitaten. Hän kumoaa myös väitteen siitä, etteivät perhepedissä nukkuvat lapset koskaan oppisi nukkumaan yksin: "Lapset siirtyvät omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen sitten, kun oman tunnemaailman hallinta on kunnossa. On lapsia, jotka tarvitsevat läheisyyttä pidempään, mutta hekin siirtyvät ajallaan". Kun lapset siirtyvät perhepedistä omiin huoneisiinsa, heillä on positiivinen ja luottavainen käsitys nukkumisesta. He eivät yhdistä nukkumista yksinjäämiseen.
Jukka Mäkelän mukaan vanhempien on syytä miettiä, mihin haluavat lapsensa kasvattaa. Noin 80—85 % lapsista oppii tavalla tai toisella olemaan itkemättä ja nukkumaan. Mäkelä kehottaa vanhempia kysymään itseltään, mitä muuta lapsi oppii siinä samalla: "Mikä on lapsen kokemus, kun hän herää ja kokee, että on hätä? Onko joku läsnä ja tyynnyttää, vai jätetäänkö hänen hätäänsä vastaamatta?"
Mäkelä muistuttaa omaankin kokemukseensa viitaten, että aina on se noin 15 % lapsista, jotka eivät opi nukkumaan "kunnolla": "Puolitoista vuotta joka yö kannoimme ja lohdutimme lastamme. Vasta kolmevuotiaana hän nukkui tunteja. Meillä jokaisella on hauraat kohtamme, tämä on hänen." Tällaisissakin tapauksissa vanhemman läsnäolo ja lohduttaminen ovat lapselle tärkeitä. Hellä, mutta vahva kosketus selän ja pakaroiden alueella rauhoittaa. "Se ei ehkä aina yksinään riitä tyynnyttämään lasta kokonaan, mutta joka tapauksessa se rauhoittaa", vakuuttaa Mäkelä.
Aikuisen läheisyys auttaa lapsen epäkypsää hermostoa itsesäätelyyn unen aikana. Se voi jopa vähentää kätkytkuoleman riskiä estämällä lasta vaipumasta liian syvään uneen Vanhemman hengitys myös rytmittää lapsen hengitystä.
Jotta vanhemmat voisivat säädellä lapsensa sisäistä tilaa, heidän on oltava fyysisesti läsnä, kosketusetäisyydellä. Pienen vauvan hermojärjestelmä ei vielä ole kehittynyt sille tasolle, että hän pystyisi keskellä yötä havahtuessaan vakuuttumaan itsenäisesti siitä, että kaikki on hyvin. Vasta noin puolitoistavuotias on tähän valmis, jotkut vasta paljon myöhemmin. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelä toteaakin: "Perhepeti on ehdottomasti ihmisen psykobiologian kannalta perusmalli."
Perhepedissä tai samassa huoneessa nukkuvat vanhemmat ja lapset nukkuvat yleensä paremmin. Koska äiti on lähellä, lapsen ei tarvitse herätä täydellisesti ja itkeä saadakseen huomiota. Äiti voi hoitaa vauvaa ennen kuin kumpikaan on täysin hereillä. Tämä taas vähentää äidin väsymyksen tunnetta.
Ihmislapsen aivojen kehitys tapahtuu pääasiassa syntymän jälkeen. Ihmisellä on vain 25 % aivojen tilavuudesta syntyessään, kun lähimmällä sukulaisellamme, simpanssilla, on 45 %. Ihmislapsen hermostollinen kypsymättömyys mahdollistaa ihmislajin sopeutumisen moniin erilaisiin ympäristöihin. Aivot muokkaantuvat ympäristön antaman mallin mukaan. Muutaman vuoden ikäinen lapsi on jo sopeutunut omaan ympäristöönsä. Joutuessaan yhtäkkiä toisenlaiseen maailmaan hänen mahdollisuutensa heikkenevät.
Tämä aivojen ja hermoston nopea kypsyminen vauvaiässä vaatii runsaasti energiaa. Suurimmalle osalle, jopa 90 %:lle maailman ihmisistä perhepeti on itsestään selvä osa vauvaperheen elämää. Perhepeti nähdään myös imetystä tukevana toimintamallina. Äidinmaito sulaa nopeasti ainutlaatuisen koostumuksensa takia. Siksi rintaruokitut vauvat tarvitsevat ruokaa usein, joten äidin on pysyttävä vauvan lähellä päivin ja öin. Yösyötöt saattavat olla yksi luonnon mekanismeista suojata vauvaa liian syvältä ja liian pitkältä unelta, josta vielä kehittymättömät säätelymekanismit eivät saa vauvaa hereille. Jos vauva nukkuu yksin omassa sängyssään, mahdollisesti jopa omassa huoneessaan, hän ei välttämättä heräile yhtä helposti.
http://blogit.hernekeppi.fi/index.php?itemid=49
Terveiden pienten lasten uniongelmat ovat länsimainen ilmiö. Vauva itkee ja on levoton öisin, jos hän joutuu nukkumaan kaukana vanhemmistaan. Vauvan maailma on tässä ja nyt, hän ei osaa odottaa. Vauva ei voi lohduttautua ajatuksella "äiti tulee pian takaisin", koska elää vain hetkeä, jolloin on täydellisen yksin ja vailla suojaa.
Aikakäsitys kehittyy hitaasti. 5-vuotias osaa odottaa seuraavaan päivään, 10-vuotias pystyy odottamaan "seuraavaan synttäriin", ja vasta aikuisena ihminen pystyy suhteuttamaan pidempiä ajanjaksoja koko elämäänsä nähden.
Perheen nukkuminen yhdessä on tavallista suuressa osassa maailmaa ja useissa erilaisissa kulttuureissa. Vain teollistuneissa länsimaissa perheenjäsenet nukkuvat erillään.
Valkoihoisten amerikkalaisvanhempien ja guatemalalaisten maya-intiaanien jälkeläisten vauvojen nukkumistavat poikkeavat huomattavasti toisistaan. Maya-vauvat nukahtavat silloin kun heitä alkaa nukuttaa ja nukkuvat yhdessä äitinsä kanssa. Isä ja perheen muut sisarukset nukkuvat lähellä tai samassa vuoteessa. Äidit eivät pidä lukua yöimetyksistä, koska eivät häiriinny niistä.
Amerikkalaisista äideistä melkein kaikki joutuvat valvomaan öisin vauvoja hoitaessaan. Suurin osa vauvoista nukkuu omassa sängyssä alusta saakka ja 6 kk ikään mennessä melkein kaikki vauvat on yleensä siirretty nukkumaan omaan huoneeseen. Vauvojen nukuttamiseen käytetään runsaasti aikaa sekä erilaisia apuvälineitä ja kikkoja: kehtoja, iltasatuja, yövaatteita, peseytymisrituaaleja ja leluja.
Maya-vanhemmat järkyttyvät kuullessaan, että amerikkalaisvauvat jätetään yksin nukkumaan, kun taas amerikkalaisvanhemmat uskovat, että yhdessä nukkuminen saattaa olla vahingollista lapsen henkisen kehityksen kannalta, ja vieressä nukutetusta lapsesta ei tule riittävän itsenäistä.
Mä haluan, että nukkumaanmeno on ihanaa ja rauhallista. Niinpä olen aina mennyt vauvani kanssa samaan aikaan nukkumaan parisänkyyn. Vauva nyt 11 kk. Ja aina ilman mitään itkuja. Sänky on tehty turvalliseksi, vauva nukkuu minun ja seinän välissä. Alussa pystyin lukemaan kirjaa kunnes vauva nukahti, mutta nykyään sammutan valot ja alan itsekin "muka nukkumaan". Vauva saattaa pyöriä jopa tunninkin (menee kontilleen, naureskelee yms.) ennenkuin simahtaa. Koko tämän ajan olen itse rauhallinen ja makaan vain hiljaa. Välillä ohjaan hänet selälleen tai otan kainalooni ja sanon nyt nukutaan. Vauvani ei ole koskaan joutunut yhdistämään nukkumaanmenoa yksinjäämiseen eikä iltaitkuja koskaan ole. Hän nukahtaa tyytyväisenä viereeni. Tässä saan itsekin väsyneenä maksimaalista lepoa (kuin jos istuisin pinnasängyn vieressä hermostuneena ja väsyneenä). Öisin vauva herää puoliuneen noin 3 h välein, menee usein kontilleen ja katsoo olenko vieressä. Sanon hiljaa nyt nukutaan, äiti on tässä ei ole mitään hätää ja otan kainaloon tai laitan käden käteen yms. ja tuttia suuhun niin nukahtaa pian ja ilman yhtään itkua.
Tämä tapa tuntuu vain niin luonnolliselta ja hyvältä, etten voi käsittää, miten jotkut ovat valmiita istumaan eri huoneessa ärtyneenä ja yrittävät vauvaa omaan sänkyyn.
Three in a bed on ihana kirja. Se on hauska, rento ja täynnä tietoa. Ja taas tekisi mieli siteerata suurinpiirtein joka lause, mutta koetetaan tiivistää.
Deborah Jacksonin ote on henkilökohtainen ja käytännönläheinen. Hän kirjaa omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kolmen lapsen äitinä. Aiheena on elämä lapsen kanssa, kaikkineen, ei pelkkä perhepeti. Jackson kirjoittaakin, että häneltä kysyttiin ihmetellen: aiot siis täyttää kokonaisen kirjan lapsen kanssa nukkumisella? Kyllä, yli 300 sivua. Mutta samalla tulee käytyä läpi kaikenlaista aiheeseen liittyvää viktoriaanisen ajan hyväätarkoittavista lapsenhoito-ohjeista kosketuksen tärkeyteen, tavallisimmista ennakkoluuloista ja hokemista (”onko se kiltti?”, ”älä vain totuta sitä liian hyvälle”...) lapsen oikeuksien puolustamiseen. Jackson harrastaa paljon sitaatteja.
Muuten: Deborah Jackson, kolmen lapsen äiti, on aloittanut tutkimukset kirjaa varten, kun hänen esikoisensa Frances oli seitsenkuinen. Silloin Frances oli kolme tuntia päivässä lastenhoitajan kanssa. Jackson kirjoittaa, että ”AP-suuntautuneista” vanhemmista tuntuu joskus, että eivät voi jättää lasta hetkeksikään. Tämä on Jacksonin mukaan väärinkäsitys. Kyse on vain siitä, miten paljon erossaoloa äidistä lapsi missäkin iässä kestää. Vastasyntynyt pärjää ehkä puoli tuntia ilman äitiä, puolivuotias jo muutaman tunnin kerrallaan. Jacksonin omat lapset ovat olleet yökylässä ensimmäistä kertaa kolmivuotiaina – ja tällöin ilman sen kummempaa numeroa asiasta. (Vaikka Jackson kirjoittaa, ettei halua tehdä omista lapsistaan mitään perhepetiläisten mallikappaleita, hän kertoo paljon omista kokemuksistaan.)
hyväätarkoittavat neuvot
Kirjaa lukiessa alkaa tosiaan vaikuttaa päättömältä se, millaisia ponnistuksia länsimaiset vanhemmat suorittavat yrittäessään saada vastasyntyneen tai pienen vauvan nukkumaan omassa sängyssään. Jackson käy läpi tutkimuksia, joiden mukaan läheisyys on elintärkeää vastasyntyneelle vauvalle: iho, äidin läsnäolo ja kosketukset. Ilman näitä vauva kärsii, sen kehitys hidastuu. Tämä tiedetään, samoin se, että huutaessaan lapsi ei suinkaan harjoita keuhkojaan (kuten Viktorian ajan Englannissa väitettiin). Silti, Jackson esittää, jo synnytyssairaalassa aletaan etäännyttää lasta ja äitiä toisistaan. ”Jos istut koko päivän vauva sylissäsi, sinun käsketään mennä lepäämään. Eräs äiti kertoo: ’Kätilö käski minun lopettaa yhden päivän ikäisen vauvani heijaaminen, kun vauvan oli vaikea nukkua. Hän sanoi: olet hemmotellut sen pilalle jo ennen kuin edes pääsette kotiin.’”
Jacksonin mukaan moni synnytyksenjälkeinen masennus tai äidin kriisi vältettäisiin, jos jo synnytyssairaalassa tuettaisiin äidin ja lapsen luonnollista läheisyyttä ja annettaisiin lapsen nukkua yhdessä äidin kanssa. Kun äidin ja lapsen side on vahva, molemmilla on helpompaa. Mutta Jacksonin parjaamassa sairaalasynnytyskulttuurissa äidin ja lapsen siteelle ei anneta tilaa muodostua.
En tiedä, törmääkö meillä enää kätilöihin, jotka eivät kannustaisi äidin ja lapsen läheisyyttä, myös öisin. Joka tapauksessa Jackson siirtyy pohtimaan, mistä kaikki nuo ”hyvää tarkoittavat neuvot” opettaa lapsi heti vastasyntyneenä olemaan yksikseen tulevat. Hän käy tavallisimpia ennakkoluuloja läpi luvussa, jonka nimi on ”He yrittävät vain auttaa”. Neuvojen takaa löytyy paitsi muinaisia käsityksiä hygieniasta ja lasten kasvattamisesta, koko valtaisa lastentarvikebisnes. Ja ne ovat ison rahan markkinat. Lastensänkyjen, sängynkeikuttimien, viihdyttävien musiikkilaitteiden, soivien pehmolelujen ja soittorasioiden... joiden myynti romahtaisi, jos lasten ei tarvitsisi nukkua yksin.
Jackson kehottaa siis unohtamaan ulkopuolelta tulevat neuvot. Hän kirjoittaa: ”Vauvat tarvitsevat meidän rakkauttamme ja lämpöämme päivin ja öin. Kun vanhemmat saavat olla rauhassa, useimmat heistä pystyvät näitä lapsilleen antamaan. Mitkään hyväätarkoittavat neuvot eivät saisi tulla väliin.”
läheisyys
Läheisyys ja ihokosketus on lapselle elintärkeää, ja Jacksonin siteeraaman asiantuntijan mukaan vauva tarvitsee äidin läheisyyttä vielä enemmän yöllä kuin päivällä; enemmän pimeässä kuin valoisan aikaan. Kosketuksen kautta vauva saa ensimmäiset havaintonsa maailmasta – pienen lapsen näköaisti on vielä rajoittunut. Kun vauva hakeutuu nukkumaan sängyn laitaa vasten, se ei suinkaan ajaudu sinne vahingossa: se hakee kosketusta, tuntumaa kehostaan. Kosketuksen kautta vauva hakee kaikkinaista tunnetta olemassaolosta. Rakastetuksi tulemisen tunnetta: ”Voidaan sanoa, että jos vauvan vartalo on ilon ja mielihyvän lähde äidin sylissä, sama vartalo tulee olemaan ilon ja mielihyvän lähde vauvalle itselleen myöhemmin elämässä.”
Kaikki vanhemmat tietävät, miten sairas lapsi rauhoittuu heijaamisesta, hyssyttelystä, kantamisesta. Mutta kosketus on elintärkeää myös terveelle lapselle. Normaalit hoitotoimenpiteet ja pikasuukot eivät riitä täyttämään vauvan läheisyyden tarvetta – vauvan, joka vielä hetki sitten oli kokonaan kohdun ympäröimä. ”Hellä kosketus on tärkeää kaikelle henkiselle hyvinvoinnille”, Jackson siteeraa. Hän heittää ilmaan myös kysymyksen, onko meidän kulttuurimme niin seksikeskeinen juuri siksi, että vauvat eivät saa tarpeeksi ihokosketusta eivätkä siten totu siihen, että koskettaminen on normaalia, tarpeellista, jokapäiväistä. Kun normaalia kosketusta ihmisten välillä kaihdetaan, seksistä tulee ainut keino hakeutua toisen ihmisen läheisyyteen.
Jacksonin mukaan vanhempien olisi tärkeää tarkkailla lasta, niin että he näkevät, milloin lapsi viihtyy itsekseen ja tuntee olonsa hyväksi itsekseen nukkuessaan. Läheisyyttä kaivataan, jos lapsi itkee, sätkii jalkojaan turhautuneena, on levoton tai ei kykene rentoutumaan.
käytännön neuvoja
Jackson käy läpi tavallisimmat turvallisuuteen liittyvät ennakkoluulot, ja vakuuttaa lapsen vieressä nukkumisen olevan turvallista, kunhan äiti ei ole päihtynyt tai sairas, ja kunhan sänky on oikeanlainen (ei esimerkiksi liian pehmeä sohva). Itse asiassa kätkytkuolemia esiintyy vähemmän lapsilla, jotka nukkuvat äidin läheisyydessä kuin niillä, jotka nukkuvat omassa sängyssä eri huoneessa. Äidin lähellä lapsi myös pysyy lämpimämpänä kuin muualla nukkuessaan.
Nomads and nannies -luvussa Jackson käy kiinnostavasti läpi nukkumistapoja eri kulttuureissa ja eri aikakausina. Käy muun muassa selväksi, että yöheräily ja uniongelmat ovat harvinaisempia niissä ympyröissä, joissa vauvat nukkuvat vanhempiensa vieressä. Eli paradoksaalisesti tapa erottaa vauvat vanhemmistaan, jotta vanhemmat saisivat nukkua rauhassa, aiheuttaakin usein päinvastaista.
Kirjan loppupuolella Jackson listaa erilaisia käytännön kysymyksiä ja vastaa niihin. Hän käy läpi myös tavallisimpia ”muttia”: mutta jääkö se sitten loppuiäkseen siihen? Tottuuko se liian hyvälle? Tuleeko siitä tapa? Jackson kirjoittaa:
”Miksi ihmeessä ammattilaiset ovat niin huolestuneita toisista tavoista, mutta eivät toisista ollenkaan. Me puemme vauvalle vaipat ja tiedämme, että niistä päästään kyllä eroon siihen mennessä, kun lapsi täyttää kolmekymmentäviisi. Silti vauvojen, jotka tuuditetaan uneen tai otetaan vanhempien sänkyyn nukkumaan, uhkaillaan jäävän loppuiäkseen riippuvaisiksi. Älkää vain rakastako niitä liikaa tai ne rupeavat vaatimaan sitä.”
Käytännön neuvot tuntuvat hyviltä, samoin esimerkit Jacksonin omasta perheestä. Liedloffin kirjasta tämän erottaakin maanläheisyys ja kokemus: kolmen lapsen äitinä Jackson kyllä tietää mistä puhuu, eikä liiku – isosta tietomäärästä huolimatta – pelkästään teorian tasolla. Hän ei pelkää myöskään tarttua ongelmiin ja vastaväitteisiin.
Läpi kirjan kulkee punaisena lankana kehotus: äidit, luottakaa omiin vaistoihinne. Kun äidin ja lapsen side on vahva, äiti kyllä tietää, mikä tuntuu oikealta. Läheisyys luo siteen äidin ja vauvan välille.
Jokaiselle perhepedistä kiinnostuneelle oiva opaskirja. Erityisen kiva iltalukemiseksi vauva kainalossa.
http://www.babyidea.fi/aidille/aptutuksi/apjackson.html
että nukutan vauvan viereeni.vauva nyt 6kk ja on vielä osittaisimetyksellä eli nukutan tissille.ikinä ei oo itkeskelly nukkumaanmenoa.välillä saattaa kestää 10 min,kun nukahtaa ja välillä 2 tuntia.silloin kun se kestää niin kyllähän se rupee hermostuttaa vbarsinkin jos telkussa lempisarja menossa tai jotain pitäs tehdä ja pitäs itekki päästä sit nukkumaan,mutta olen vaan ajatellut että tämä on yksi lapsen kehitysvaiheista ja loppuu aikanaan.
oon ajtellut että sitten kun lopetan imetyksen niin rupeen pikkuhiljaa opettaan nukahtaan omaan sänkyyn.nyt siis siirrän kuitenkin vauvan aina omaan sänkyyn kun on nukahtanu,mutta yöllä kun herää syömään,niin jää sit usein mun viereen nukkuun kun oon niin laiska viemään takas.meillä mies onneksi useimmiten yövuorossa niin on sängyssä hyvin tilaa.
muistan hyvin kun siskoni huudatti lapsiaan iltasin sängyssä ja ramppasi hermpostuneena olohuoneen ja lastenhuoneen väliä ja oon kyllä todennu tän meidän metodin huomattavasti helpommaks.mikä kiire niitä lapsia on opettaa nukahtaan itse omaan sänkyyn????ne on herranjestas pieniä LAPSIA!
Alkuperäisen viestin kirjoittaja kirjoitti, että perhepetiä on kokeiltu. Hän varmaan kaipasi muunlaisia neuvoja kuin perhepetiin siirtymistä jos se on jo kerran todettu toimimattomaksi. Kaikilla se ei toimi, meillä vauva on nukkunut paremmin perhepedistä luopumisen jälkeen, ei herää joka kääntymiseen ja kuorsaukseen. Tarviiko sitä perhepetiä tuputtaa niin fanaattisesti aina, neuvolassakin sanottiin että kaikki löytäköön oman toimivan tapansa. Ihminen haluaa tulkita tutkimuksia oikeuttaakseen omia toimintatapojaan, mun mielestä nää on aika intuitiviisia juttuja: jos perhepeti ei toimi ja tuntuu vanhemmistakin epäluonnolliselta on se merkki siitä että jokin muu vaihtoehto on siinä kyseisessä tapauksessa parempi.
Joo, kiitos asiallisista vastauksista! Mäkin todella toivoisin et ilta ois rauhallinen ja tähänhän juuri on pyritty. Miten ootte saaneet lapsen nukahtamaan hyvillä mielin omaan sänkyynsä? Tämähän olikin alkuperäinen kysymykseni... Mitä kompromisseja ootte siis tehneet? Kuulostaa et teillä on aika sama meno kuin meillä eli vieressä ollaan kunnes lapsi nukahtaa. Silti itkee. Perhepeti ei meille vaan sovi kuten monet vastanneet olivat ehdotelleet. Tuntuu et tämä asia on vähän kuin imetys, helppo neuvoa muita ja moralisoida mutta kun tilanne on omassa elämässä käsillä alkaa pikku hiljaa ymmärtää muita samassa tilanteessa olleita paremmin. Mut kiitos tosiaan kaikille asiallisesti vastanneille aitoa auttamisen halua kokeville.
Ja jokainen lapsi on temperamentiltaan, geeneiltään, fysiikaltaan ja psyykeltään erilainen, sekin jo tyrmää ajatuksen, että jokin yksi "ainoa oikea" ratkaisu näissä uniasioissa olisi olemassa. Ja jos lapsi saa päivällä rakkautta ja läheisyyttä, korvaa se yön yksinäisyyden. Siitähän se kasvatus lähtee, kun vanhemmat opettavat mikä on oikein, eivätkä taivu kaikessa lapsen tahtoon. ILman rajoja ei lapsella ole rakenteitakaan kasvaa.
Miten olet onnistunut saamaan kaksivuotiaat omaan sänkyyn? Tunnen vain ihmisiä jotka eivät perhepedin jälkeen ole tuon ikäisiä saaneet enää omaan sänkyyn... Ts. lapsi kävelee vanhempien sänkyyn koko ajan takaisin... Miten konttaavan ja hyörivän ja pyörivän lapsen kanssa on pärjännyt perhepedissä? Miten perhepeti on toiminut useamman lapsen kanssa? Huh, kysymyksiä! :-D
Miten ihmeessä voisin edes tukea perhepetiä kun en jouda samaan aikaan nukkumaan kuin vauva...minulla siis esikoinen 2,5v? Ongelmana on nukutus....ei todellakaan ehdi köllähtää monta kertaa päivässä vauvan viereen nukkumaan kun vanhempi poika häärää alakerrassa omiaan. Yöllä kun vauva herää syötölle niin jää viereen nukkumaan mutta perhepeti ei poista nukutusongelmaa päivisin.
Oletko yh? Vai miksi lasten isä ei osallistu iltatoimiin?
Perhepedistä omaan sänkyyn siirtyminen on meillä toteutettu niin että lapsen sänky on laitettu äidin sängyn viereen, ihan sänkyyn kiinni. Jonkun ajan kuluttua se sänky on siirretty puolen metrin päähän äidin sängystä, ja myöhemmin omaan huoneeseen.
Tosin ei meillä ole kukaan 2 vuotiaaksi asti vieressä nukkunutkaan, vaikka on viereen usein nukutettukin. Nukkuva lapsi on nostettu vierestä omaan sänkyyn. Omaan huoneeseen on siirretty siinä vaiheessa kun on osannut jo nukahtaa itse.
ja isi osallistuu iltatoimiin. Vaan kolmet päikkärit on mun nukutettava kun isi on töissä. Illalla nukutan vauvaa viereeni mutta päivisin on vaikeampi kun en voi makoilla sängylla...tai voin mutta esikoinen hyppisi vieressä ja siinä ei vauva nukkuisi. Ihan vastasyntyneenä tuo onnistui mutta 6kk on jo sen verran valpas että seurailee koko ajan ympäristöä ja kun hän on vielä niin kiinnostunut isoveljestään.
Meillä oli ongelmana runsaat yöheräämiset, joihin neuvolatäti suositteli lääkkeeksi omaan sänkyyn nukuttamista. Eli tämä monien kertoma rinnalle tms. nukuttaminen ja omaan sänkyyn nostaminen ei meillä toiminut. No, nyt ei enää sitten ole ongelmana yäheräämiset vaan omaan sänkyyn nukuttaminen... :-S Ojasta allikkoon. ;-) Mut kiitos vielä vastauksesta. Eiköhän näistä selvitä.
Meillä tyttö 7,5kk oli viikko sitten unikoulussa eli lapsi oli kolme yötä koulutetun kätilönluona opettelemassa nukkumaan, sillä itse aloin olla jo lopen uupunut. Siihen asti lapsi oli nukkunut perhepedissä ja käynyt nukkumaan aina ilman itkuja tissille tietenkin. En olisi kokenut perhepedissä mitään ongelmaa ellei lapsi kasvaessaan olisi alkanut pyörimään kuin poranterä ja halunnut nukkua tissi kokoajan suussaan. Lapsi ei osannut nukkua ilman tissiä tai liikkuvia vaunuja. Nyt neljäs yö kotona ja lapsi on saanut rytmiä elämäänsä. Nukahtaa vielä huutamalla, mutta onneksi kestää n 10 min. uneen vaipumiseen. Puoli seiskalta nukahtaa ja herää huhuilemaan vasta viiden kuuden aikaan aamulla. Toki tuntuu pahalle kuunnella lapsen unilaulua, mutta on se parempi koko perheelle, että kaikki saavat nukuttua läpi yön ja äiti jaksaa antaa rakkautta korvaukseksi aamulla. Mitä iltaitkuihin tulee, niin kuulemma kestää kahdesta neljään viikkoon kun lapsi tottuu uuteen rytmiin, joskus jopa 2kk. Silti suosittelen kaikille joilla on vaikeuksia lapsen nukuttamisessa ja omassa jaksamisessa kokeilemaan unikoulua (yli 6kk vauvoille). Se ei ole häpeä. Ei kaikkien tarvitse olla superäitejä.
Heippa ja kiitos viestistä! Juu, meillä tilanne on kanssa ollut tuollainen eli en perhepetiä kannata tämän lapsen kohdalla siksikään kun en uskaltanut edes vessassa käydä yöllä kun lapsi liikkui niin paljon. Nyt konttaa ja hyörii jo siihen malliin ettei meidän sänkyyn uskaltaisi hetkeksikään jättää. Kyllä jotkut ihmiset osaa moralisoida ja saada toiset tuntemaan itsensä huonoiksi vanhemmiksi näissä(kin) asioissa... Mutta kiitos sinulle hyvästä vastauksesta!
Kuka on moralisoinut? Jos neuvoja pyytää, niitä sitten saa - kaikenkirjavia. Kenenkään ei tarvitse olla superäiti. Riittävän hyvä äiti riittää!
HUS:in unikoulussa lasta ei opeteta nukahtamaan yksin. Nykypäivänä huudatusta yksin omassa huoneessa ei enää suositella.
Eli kyllä joudut tavalla tai toisella "nukuttamaan" lastasi, varsinkin, kun hän näyttää olevan niin herkkäkin. Kuuntele lastasi!
Sopisiko niin, että lapsi nukkuisi parisängyn vieressä omassa sängyssään/pinnasängyssä? Kuulostaa siltä, että lapsi kaipaa aikuisten läheisyyttä yöllä ja sitä ei tarvitse kieltää - miksi?
HUS:in unikoulusta:
http://www.hus.fi/default.asp?path=1,28,824,2547,6444,6445,7649
Minä tunnen ihmisiä, joiden lapset ovat nukkuneet vieressä. Heille nukkuminen on aina ollut "mukavaa". 3-vuotiaina he ovat jo täysin valmiita omaan sänkyyn omaan huoneeseen, koska heitä ei ole sinne koulittu liian varhain, eikä heillä ole pelkoja tai negatiivisia muistikuvia.
Parisänky kannattaa työntää seinän viereen. Pinnasängyn voi laittaa jalkopäätyyn. Parisängyn pääpuolikin on seinässä kiinni. Vauva/lapsi nukkuu sitten seinän ja äidin välissä. Menee max. konttausasentoon, koska mitään pitkin ei pääse seisomaan. Jalkopäädystäkään ei pääse putoamaan, jos pinnasänky siellä kiinni. Jotkut laittavat patjat lattialle.
Perhepeti laajemmin tulkittuna käsittää ylipäätään samassa huoneessa nukkumisen.
Huudatusta yksin omassa huoneessa emme olekaan harrastaneet, kuten alkuperäisestä viestistä käy ilmi. Poikaa nukutettiin omaan sänkyyn alunperin meidän huoneessa, mutta tuolloin huusi kahta kauheammin kuin omaan huoneeseen nukutettaessa koska olisi halunnut vaan tissille nukahtaa. Kaikki linkit on selattu, myös tuo HUSin. Yöheräämiset eivät meillä ole ongelma, vaan omaan sänkyyn nukuttaminen.
Ei meilläkään nukkuminen ole ollut ongelma vaan nimen omaan lapsen nukahtaminen. Emme mekään lasta ole yksin jättäneet vain huutamaan sänkyynsä kello kuusi ja ruvenneet miehen kanssa tekemään omia juttuja, vaan kyllä siellä lapsen huonessa käydään mikäli suora huuto jatkuu yli 30 s. Lasta silitetään ja hänelle toivotetaan hyvää yötä. Hänelle myös kerrotaan että äiti ja isi on ihan lähellä ettei hän ole yksin. Huoneessa tosiaan vain käydään ja sama toistetaan niin usein kun on tarve. Unikoulussa sanottiin että kahdesta syystä lapsella olisi hyvä olla oma huone tässävaiheessa. Eka syy ettei herkkäunisen lapsen uni häiriinny kun vanhemmat saapuvat nukkumaan ja toiseksi ettei äiti herää lapsen pienimpiin ääniin. Jos lapsi todella tarvitsee jotain, niin kyllä siihen herää, vaikka lapsi olisi viereisessä huoneessa. Jokainen lapsihan on sitten yksilö ja kaikille on omat parhaat nukutus metodit. mikä sopii toiselle ei välttämättä käy toiselle. Tärkeintä lapselle ovat rutiinit, jotka auttavat häntä ymmärtämään milloin kuuluu tehdä mitäkin.
Meillä 8kk:n ikäinen poika vaatii edelleen syliin nukutuksen, joten eipä olla siitä luovuttu. Kahdeksan jälkeen "iltariekkumiset"(kutitusta, pomppimista yms. kivaa), sen jälkeen pesut ja velliä massuun. Yleenä nukahtaa noin 10-15 minuutissa syliin, josta sitten kannetaan pinnasänkyyn nukkumaan. En edes vielä yritäkään saada poikaa nukahtamaan itsestään sänkyynsä. Syliin nukutus toimii meillä hyvin, ja poika nukkuu tyytväisenä aamuun asti.