Ajattelin tässä kertoa millainen anoppi minulla on oikein elikkäs hän on sellainen hirveä akka joka juoruaa, valittaa muitten vaatteista, hirveä tarkistamaan asioita, mustasukkainen sekä välillä varastelee tavaroita..
Elikkäs en saisi jutella hänen miehen kanssa ollenkaan taikka muutenkaan kenenkään kanssa, joten hänen mielestä mun pitäis olla koko ajan vain omassa olossani. Ja sitten kaikki rahat pitää piilottaa, ettei se vain nää niitä ollenkaan, kun ainakin muutaman kerran on varastanut rahoja. Ja sitten ei edes julkiselle paikoille uskalla mennä kun hän keksii jotain valittamista jostain aiheesta..
Oli sitten kyseinen henkilö selvin päin taik kännissä.
En ainakaan uskalla viedä omaa lastakaan sinne hoitoon kun ei tiedä mitää tapahtuu oikein taik missä kunnossa ylensä onkin..
Millaisia anoppeja muilla. onko kenelläkään saman tapaisia kuin mulla ja miten olette kestäneet?
Elikkäs en saisi jutella hänen miehen kanssa ollenkaan taikka muutenkaan kenenkään kanssa, joten hänen mielestä mun pitäis olla koko ajan vain omassa olossani. Ja sitten kaikki rahat pitää piilottaa, ettei se vain nää niitä ollenkaan, kun ainakin muutaman kerran on varastanut rahoja. Ja sitten ei edes julkiselle paikoille uskalla mennä kun hän keksii jotain valittamista jostain aiheesta..
Oli sitten kyseinen henkilö selvin päin taik kännissä.
En ainakaan uskalla viedä omaa lastakaan sinne hoitoon kun ei tiedä mitää tapahtuu oikein taik missä kunnossa ylensä onkin..
Millaisia anoppeja muilla. onko kenelläkään saman tapaisia kuin mulla ja miten olette kestäneet?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mulla on ihana herttainen anoppi, joka haluaa vaan kaikille hyvää...
Se hyvä tarkoitus ei vain oikein ole aina hyvä.
Ensinnäkin on oikeasti sitä mieltä, että lapsi ei saa itkeä, eikä kiukutella, lapsen pitäis olla vaan hyvällä tuulella kokoajan tai nukkua. Jos lapsi itkee, sitä torutaan ja kielletään ja hoetaan hyi hyi tuhma tuhma ja kun lapsi jotain vaatii, sille pitää antaa aina periksi.
Anoppi ei millään ymmärrä sitä, että miksi minä toimin eri tavalla.
Toinen asia mikä hankaloittaa elämäämme on se, että anoppi tietää kaiken ja mitä ei tiedä, on turhaa. Mistään ei voi keskustella, anoppi on vanhempi ja viisaampi, olen yrittänyt perustella esim sitä, miksi kaikkien tunteiden salliminen on tärkeää, tai miksi lapselle ei pidä antaa aina periksi jne. toivotonta. Anoppi pitää päänsä.
Välillä olen aivan raivon partaalla, kun anoppi mitätöi täysin minut, kun sitten raivostun, niin anoppi saa itkukohtauksen ja selittää, ettei mitään pahaa tarkoita...
Kaikki mitä anoppi ei ole itse kokenut, on aivan utopiaa, imetys oli aivan ihmeellinen asia ja tietenkin turhaa, sillä ei ollut itse imettänyt kuin 2kk, minun pitkää imetystä jaksoi päivitellä (1v3kk vain) jatkuvasti ja aina muistuttaa, että pitäis kiinteät aloittaa (aloitin, kun lapsi täytti 6kk, ei ollut mitään syytä aloittaa aikaisemmin).
Lapsen pukeutumiseen yrittää puuttua aina, kun on käymässä, pitäis varmaan helteelläkin villapipoa ja lapasia, pukisi lapsen aina niin, että hiki virtaa.
Ruoka on kans aivan omituinen asia, sitä pitää tuputtaa kokoajan. Olen selittänyt (turhaan), että meillä on ruoka- ajat ja lapsi saa aivan riittävästi ruokaa, niin silti pitää tuputtaa kokoajan jotain mussutettavaa, aina kun vähän jotain kiukkuaa, niin anopin mielestä on lapsella nälkä, vaikka olis just syönyt. Voita pitäis syöttää yhtä paksu kerros, kuin leipä on ja suolaa pitää laittaa, että syö paremmin... Kuulemma lapsi syö liian vähän siksi, kun ruoka on mautonta....
Sitä myöskin päivittelee, miksi emme anna karkkia lapselle (1v9kk), emmekä paljoa muutakaan makeaa.
Anoppi ihmettelee, miksi ei lapsi pääse yökylään, olen vaan sanonut, ettei meillä ole ollut tarvetta hoidolle...
Kun ollaan anopilla kylässä, poikamme kiukkuaa ja kitisee joka asiasta mummolle, ja mummo yrittää kaikin tavoin miellyttää lasta... kun kieltää ei saa. Kotona lapsi on aivan toisenlainen, saattaa kyllä vaatia jotain ja vaikka heittäytyä lattiallekkin, mutta kun ei saa haluamaansa, niin tyytyy siihen.
Välillä sitä ihmettelee, että miten mun mies voi olla noinkin järjissään, hemmoteltu ainokainen hän on, siitä ei pääse mihinkään, mutta yllättävän järkevä kuitenkin :)
Kestän miehen vanhempia, kunhan ovat vain päiväseltään käymässä. Olen minä raivostunutkin, mutta taitaa sekin olla turhaa, raivoan mielummin mies- paralleni, kun jollekkin pitää purkaa suuttumus. Anopille, jos suuttuu, niin se vaan parkuu ja menee aivan sokkiin.
joo toi pukemis asia on tuttua, mun lapsella on anopin mielestä aina liian vähän vaatetta! Raivostuttavaa. Ihan kuin minä en itse osaisi ollenkaan arvioida vaatteiden määrää. Ja aina kun menemme hänen luonaan käymään en ehdi lapselta kunnolla vaatteita riisumaan kun tulee ja nappaa lapsen syliinsä. muuten ihan mukava anoppi:)
kirjoitettu? Hän on myös aina sitä mieltä, että lapsella liian vähän vaatetta. Itse olen täysin varma, että osaan kyllä lapseni pukea ja olen huomannut milloin on sopivasti vaatetta päällä. Kerran talvella lapsi oli hoidossa pari tuntia ja anoppi oli pukenut lapselle laittamieni sisävaatteiden päälle fleecepuvun, jota käytin pakkasilla vaunuissa haalarin alla välipukuna. Kun mieheni haki lasta hoidossa oli lapsi kärttyinen ja kuumissaan ja piristyi heti, kun vaatetta vähennettiin. Että sitten ärsytti! Eniten ärsyttää, että hän aliarvio, että minä en osaa lapselleni oikein pukea. Meillä myös anoppi nappaa samantien vauvan, kun sinne mennään, mistä en tykkää, koska lapsi kovasti nyt vierastaa. Muutoin minullakin ihan mukava anoppi:)
Heti kättelyssä sanon, että jos anoppisi asiat ovat noin huonolla tolalla, älä vaan vie lastasi sinne hoitoon. Erityisesti, jos kuvioissa on A-ongelmiakin. Toki itsellänikin oli suhteen alussa oppiminen mieheni kodin tavoille ja se on mielestäni normaali kehityskaari. Tuollaisten ilkeilyjen kanssa en ole kuitenkaan joutunut tekemisiin ryyppäämisestä ja rahavarkauksista puhumattakaan.
Mulla on hyvä anoppi, jonka kanssa tulen toimeen vuosi vuodelta paremmin. Lastenkasvatuksen suhteen meillä ei ole koskaan ollut mitään erimielisyyksiä, vaan olemme samaa mieltä rakkaudesta ja rajoista. Arvostamme molemmat pienten lasten (ja miksei isompienkin) kotiäitiyttä. Anoppini ei ole ehkä yhtä tarkka huusholliasioissa, eikä hän välttämättä ymmärrä, miksi olen niin tarkka vaikkapa lastenvaatteiden suhteen. Aistin kuitenkin, että hän on onnellinen ja kiitollinen poikansa toimivasta perhe-elämästä.
Kaikkein kaunein tunnustus häneltä oli muutama kuukausi sitten, kun hän totesi poikansa muuttuneen avioliittomme aikana erittäin positiiviseen suuntaan. Hän sanoi, että kyllä meidän pojasta on tullut niin huomaavainen ja kohtelias mies. Otin osan kunniasta itselleni. :)
hänen mielestäni en osaa laittaa ollenkaan ruokaa lapselle taik muutenkaan. Ja sitten kun yritän syöttää poikaa niin hän on koko ajan niskan takana hengittämässä, vaik hänelle sanois että voisitko mennä muualle siks aikaa kun poika syö niin ei mitään tapahdu ollenkaan vaan seuraa koko ajan vierestä eihän poika saa paljon syötyä kun katselee ympärille..
Niin ja sitten mua melkein jo vähän jännitää mitä hän sanoo kun ollaan menossa miehenii isän luokse viroon loppu kesästä. Varmasti silloinkin tulee valitusta kun hänen mielestä mieheni ei saisi ollenkaan nähdä poikaansa eikä varsinkaan lastaan. Hyvä esimerkki on sellainen viime kesältä kun oltiin mieheni kanssa hänen isänsä mökillä niin eikös se vain koko ajan soitellut perään ja kun me aina sille jaksettu edes vastata niin kun oltiin tultu mökiltä pois yöllä niin eikös hänen pitänyt tulla huutamaan meille siitä kun ei vastattu puhelimeen ja siitä kun olitiin menty sinne mökille ilman häntä, mutta eihän sitä uskalla sinne ottaa mukaan kun ei osaa käyttäytyä ollenkaan vain haukuu kaikkii. Vaikka me ei edes asuta lähelläkään toisiamme niin tuntuu että sitä näkee liiankin usein ja tietenkin soittelee joka päivä vaik ei olis mitään asiatakaan
No mulla ei oo tommosta anoppia kuin sinulla, joten tuohon kestämis kysymykseen en osaa vastata.
Niin, eli mulla on aivan ihana anoppi. Enkä kyllä halua edes kuvitella, että mun anoppi olisi tuollanen kuin sinulla. Mutta mun anoppi on ihana ihminen ja me tullaan todella hyvin toimeen. Luin tossa yhtenä päivänä vanhoja Iltasanomia, jossa joku kerto kuinka hänen anoppi oli siis ominu poikansa. Luojan kiitos mulla ei oo tollasta anoppia.