Avomieheni on ollut pitkään pahasti masentunut ja meni viimein varmaan suureksi osaksi jatkuvan patisteluni tuloksena psykiatrille, joka määräsi Cipralexia (10mg). Se näytti ainakin aluksi vaikuttavan myönteisesti, itsetuhoiset ajatukset väistyivät ja aktiivisuus koheni, joskin viime aikoina alakuloisia tunnelmia ja passiivista mielialaa on taas ollut enemmän. Ei kuitenkaan lähelläkään samanlaisia tunnelmia kuin ennen lääkityksen aloittamista. Hän on syönyt lääkettä nyt 3 kk, enkä tiedä miten pitkä kuuri on suunnitteilla. Toinen tapaaminen psykiatrin kanssa on pian, kun ensimmäinen lääkesatsi loppuu.
Hänellä ei kuitenkaan ole minkäänlaista halua terapiaan ja minua arveluttaa ja huolestuttaa voiko masennuksesta parantua pelkkien lääkkeiden avulla. Hänen on ylipäätään erittäin vaikea, suoraan sanoen mahdotonta, puhua mistään vaikeista asioista, erityisesti omasta masennuksestaan. Ahdistuneena ollessaankin hän vain aina sanoo, että en tiedä mikä mua vaivaa, enkä halua puhua siitä. Minun keittiöpsykologin näkökulmastani hänen masennuksensa johtuu pitkälti tästä: kyvyttömyydestä käsitellä vaikeita tunteita ja tästä näkökulmasta terapia varmaan vaikuttaisi.
Psykiatri ei kuitenkaan ainakaan ensimmäillä tapaamiskerralla puhunut terapiantarpeesta mitään. Riippuuko se enemmän lääkäristä kuin potilaasta katsotaanko terapia tarpeelliseksi vai ei? Tosiasia on tietenkin se, ettei ketään voi pakottaa terapiaan, mutta minua kauhistuttaa ajatus masennuksen uusimisesta sitten kun lääkitys ennen pitkää lopetetaan. Aika ennen lääkäriin menoa oli tosi kamalaa vieressä seisovallekin. Miten pitkään näitä lääkkeitä voi syödä? Ja jos masennus uusii lääkityksen lopettamisen jälkeen, määrätäänkö niitä vaan lisää, vai suositellaanko siinä vaiheessa jo terapiaa?
Toisekseen täällä on puhuttu paljon liikunnan myönteisistä vaikutuksesta. Helppo ymmärtää, kun itse nautin siitä niin paljon. Miestäni ei kyllä saa lenkille oikein millään.
Kaikenkaikkiaan on sanottava, että masentuneen vierellä on ajoittain tosi vaikea olla. Itse sitä näkee niin monta asiaa, joilla olo voisi kohentua (liikunta, ruokavalio, alkoholin pois jättäminen..,) mutta potilaan vastahankaisuus/välinpitämättömyys on este. Olen yrittänyt puhua kaikista näistä asioista rakentavaan, kannustavaan sävyyn, en koskaan vihaisesti. Vilpitön toiveeni on, että hän olisi onnellinen.
Hänellä ei kuitenkaan ole minkäänlaista halua terapiaan ja minua arveluttaa ja huolestuttaa voiko masennuksesta parantua pelkkien lääkkeiden avulla. Hänen on ylipäätään erittäin vaikea, suoraan sanoen mahdotonta, puhua mistään vaikeista asioista, erityisesti omasta masennuksestaan. Ahdistuneena ollessaankin hän vain aina sanoo, että en tiedä mikä mua vaivaa, enkä halua puhua siitä. Minun keittiöpsykologin näkökulmastani hänen masennuksensa johtuu pitkälti tästä: kyvyttömyydestä käsitellä vaikeita tunteita ja tästä näkökulmasta terapia varmaan vaikuttaisi.
Psykiatri ei kuitenkaan ainakaan ensimmäillä tapaamiskerralla puhunut terapiantarpeesta mitään. Riippuuko se enemmän lääkäristä kuin potilaasta katsotaanko terapia tarpeelliseksi vai ei? Tosiasia on tietenkin se, ettei ketään voi pakottaa terapiaan, mutta minua kauhistuttaa ajatus masennuksen uusimisesta sitten kun lääkitys ennen pitkää lopetetaan. Aika ennen lääkäriin menoa oli tosi kamalaa vieressä seisovallekin. Miten pitkään näitä lääkkeitä voi syödä? Ja jos masennus uusii lääkityksen lopettamisen jälkeen, määrätäänkö niitä vaan lisää, vai suositellaanko siinä vaiheessa jo terapiaa?
Toisekseen täällä on puhuttu paljon liikunnan myönteisistä vaikutuksesta. Helppo ymmärtää, kun itse nautin siitä niin paljon. Miestäni ei kyllä saa lenkille oikein millään.
Kaikenkaikkiaan on sanottava, että masentuneen vierellä on ajoittain tosi vaikea olla. Itse sitä näkee niin monta asiaa, joilla olo voisi kohentua (liikunta, ruokavalio, alkoholin pois jättäminen..,) mutta potilaan vastahankaisuus/välinpitämättömyys on este. Olen yrittänyt puhua kaikista näistä asioista rakentavaan, kannustavaan sävyyn, en koskaan vihaisesti. Vilpitön toiveeni on, että hän olisi onnellinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
No en ole ainakaan itse saanut mitään terapiaa harvojen yleislääkärikäyntien lisäksi. Olisihan sitä saanut työterveyshuollon puolesta jos olisi halunnut. Masennus kun tulee niin monista syistä ja jos ei ole mitään näkyvää syytä, kuten menetys, kriisi tms niin masishan voi johtua vaikka käsittelemättömistä asioista joita joutuu peittelemään itseltäänkin, kuten sanoitkin. Olisi kai niitä hyvä alkaa ruotia jonkun kanssa mutta ketäänhän ei voida pakottaa terapiaan. Eihän siitä ole mitään hyötyä jos itseltä puuttuu halu parantua. On tosi rassaavaa katsella toisen välinpitämättömyyttä itsestään.
Nuo lääkkeethän korjaavat aivojen kemiaa siten, että nuo reseptorit alkavat itse toimia sen jälkeen kun niiden tilaa on lääkkeillä korjattu tarpeeksi pitkään. Lääkärini mukaan on noin puoli vuotta ennen kuin pysyvää muutosta tapahtuu. Eli ei sitä loppuikää tarvi lääkkeitä syödä vaan sitten hiljalleen vähennetään ja lopetetaan lääkitys kun tuntuu selviävän ilmankin.
Ruokavalion merkitys on todella iso, olen senkin huomannut. Väärät ruokatottumukset väsyttävät ja masentavat entisestään puhumattakaan alkoholista, joka vain pahentaa asiaa.
Haluaako miehesi edes parantua, jos ei kerran halua tehdä asian eteen mitään vaan aikamies heittäytyy vain uhriksi? Jos ei halua, turhaanpa siitä on sitten sinun ottaa stressiä. Jos ei ihminen ei ojenna kättään saadakseen ja pyytääkseen apua, niin hän jää niille sijoilleen - täysin omasta halustaan. Jos hänelle tulisi vaikka joku fyysinen sairaus kuten keuhkokuume, ottaisiko hän silloin apua vastaan? Älä sinä hukkaa elämääsi ja anna toisen vetää sinua suohon mukanaan. Minusta häneltä vastuutonta käytöstä kun ei ajattele kärsimystä mitä hän muille aiheuttaa jättämällä huolehtimatta itsestään.
Tunnen enemmän myötätuntoa sinua kohtaan kuin miestäsi. Sinä välität.
on selkäytimeen piintyneitä tapoja, varmasti jo äidinmaidossa ujutettuna, pitää selvitä vaikka läpi harmaan kiven, ei uskota puolison auttamisen halua, vähätellään mistä sinä voit tietää miltä minusta tuntuu tyylillä tai sitten viinaa masennuksen ja särkyjen helpottajaksi..ei lääkäriin ei lääkäriin ja lähdetään tästä maailmasta saappaat jalassa tyylillä. Miehillä maailma on niin mustavalkoinen joskus oikein harmittaa, miten voi olla niin negatiivistä, olen muutaman kerran suuttunut niin lujaa ja jysäyttänyt nyrkin pöytään ja sanonut, ettei tämä peli vetele..ja aina hetken aikaa on ollut helpompaa..kunnes taas palataan lähtöruutuun..
http://search.live.com/results.aspx?srch=105&FORM=IE7RE&q=tuetut lomat
Linkistä löytyy tuetunlomanmahdollisuuksia. EsimLomaliitto, Solarisloma, ym.
Tuettu lomamaksaa 20 € vuorokausi,puolihoidolla.
Loma eemoja on monenlaisia. Tutkimikäparhaitensopisi.
http://www.mtkl.fi/tapahtumakalenteri/kuntoutuskurssit/
Tästä linkistä löytyy monenlaisia lomia. ILMAISIA. Matkatkin korvataan.
¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨¨
Pelkkälääkärissä juokseminen ei pidemmänpäälle mielestäni ole apu PAREMPAAN. Valitettavasti ne osaavat määrätä vai kemiallisialääkkeitä akuuttiin masennukseen ja ahdistukseen sekä uni ongelmiin.
Kylläpiristyminen täytyy hakea muilla kuntoutus konsteilla.
Terapeutin lähete tietääkseni annetaan vasta sitten kun on vaikeaaseinenmasennus,eikälääkkeetkäänpitkänkäytönjälkeenole auttaneet. 1- 3 vuotta.
Piristystä voisinyt ensitöikseen hakea Apteekin hyllyltä? Monivitamiini "SANASOL" liuoksenmuodossa.
Toinen vaihtoehto on Luontaistuoteliikkeen valmiste "Mivi total flex" aminohappoa sisältävä monivitamiini valmiste. Urheilijoidenkin yleisesti käyttämä, serotoniini tasoon myöteisesti vaikuttava aine.
Hyvää kokemusta on molemmista tuotteista.
Toivottavasti tästä löytyy jotain, suuntaa antavaa.
Kirj.> 17 vuotta lääkityksessä ollut. Nyt jo kaksivuotta ilman kemiallisialääkkeitä.
HYVÄÄ KESÄÄ:
kun hänellä on vierellään ihminen joka välittää. Moni meistä potee masennustaan yksin.
Moni vaikeasti masentunut ei koskaan pääsekään terapiaan. Itse en ole ainakaan päässyt. Resurssit ovat rajalliset ja jos lääkäri katsoo että potilas nyt on edes jossain kuosissa, niin tabut vaan kouraan ja pihalle.
Masentunut mies vaikuttaa usein tenteettomalta. Ikävistä asioista ei puhuta ja lääkärissä yritetään olla reipasta poikaa, vaikka sisältä olisikin ihan paskana... puhun kokemuksesta.
Itselläni on ollut sellainen keskivaikean ja vakavan masennuksen sairastamisen noin vuoden mittainen jakso takanapäin. Toisenlaisissa olosuhteissa paraneminen olisi ollut mahdollista nopeammin, mutta nyt minun pitäisi olla terve, vaikka olenkin hoitanut itseäni "pelkästään" lääkkeillä.
Minun ensimmäinen lääkitykseni oli Cipralex ja samainen 10 mg:n annostus kuin miehelläsikin. Joten kuten pärjäsin kyseisellä lääkityksellä, mutta olin jotenkin ponneton ja passiivinen eli aivan toisenlainen kuin normaalisti. Kun vielä sitten olin lähes aina tolkuttoman väsynyt (yleensä pärjään kohtuullisen vähillä unilla), psykiatri ehdotti lääkkeen vaihtoa. Sen jälkeen paraneminen nopeutui oleellisesti ja nyt voin jo normaalisti. Tarkoitus on jatkaa lääkitystä vielä 3 kk, ehkä jopa 6 kk.
Masennus on siitä pirullinen sairaus, että se saattaa uusiutua. Moni on sen joutunut omalla kohdallaan toteamaan. Vaikka olen ollut sekä henkisesti että fyysisesti (kuntoilu) aktiivinen, niin siitäkin huolimatta masennus pääsi iskemään, tai pikemminkin se hiipi salaa ja pyytämättä.
Miehellesi voisi olla hyötyä kuitenkin jonkinlaisesta keskusteluavusta esim. työterveyspsykologista, vertaisryhmästä tms., sillä sellainen, joka ei ole itse sairastanut masennusta tai joka ei ole saanut sen hoitamiseen koulutusta, voi olla (ainakin ajoittain) vaikeaa ymmärtää masentuneen sielunmaisemaa. Ja ihmekös tuo, kun masentuneen itsensäkin on sitä usein vaikea ymmärtää.
Aurinkoista kesää ja jaksamista.
Kiitos kannustavista viesteistä! Lohdullista kuulla, että lääkkeistä voi yksinkin olla suuri apu ílman terapiaa, miehelläni ei ole todellakaan mitään halua lähteä ruotiman asioitaan asiantuntijan kanssa, vaikka itse ajattelen, että mikä ikinä siellä taustalla sitten on (minulla ei ole aavistustakaan), sen läpikäyminen olisi tärkeää lääkkeistä riippumattoman hyvinvoinnin edistämiseksi.
En usko, että hänen kohdallaan on varsinaisesti kyse haluttomuudesta parantua, kuten ensimmäinen vastaaja arveli, mutta koko masennus vaan ahdistaa ja pelottaa häntä ja mielellään hän työntäisi sen jatkuvasti syrjään. Kesti tosi pitkään ennen kuin hän edes myönsi, että masennuksesta tässä jatkuvassa sietämättömässä pahassa olossa täytyy olla kyse.
Olen toisaalta myös tuttu 'reipas poika' syndrooman kanssa - haluttomuus puhua pahasta olosta on niin voimakas, että hän esittää jopa minulla voivansa paremmin kuin voi, vieraammista ihmisistä puhumattakaan.
Minä jaksan vierellä, ainakin toistaiseksi, koska rakastan häntä. Alakulo ei ole alituinen eikä hänen todellinen minänsä. Omana itsenään hän on herkkä ja ihana ihminen.
Jaksamista ja kesän iloa jokaiselle palstan lukijalle. Ajatelkaa kuinka paljon lämpöä ja välittämistä täälläkin on, toisilleen täysin tuntemattomien ihmisten kesken.