Hei! Olen 16 vuotias tyttö ja epäilen että minulla voisi olla paniikkihäiriö tai jotain sen tyyppistä ainakin. Olen ihan pienestä asti pelännyt elokuvateatteria ja kaikkia suuria tapahtumia ja paikkoja joissa on paljon ihmisiä. Aloin myös vältellä koulussa liikuntaa, koska en kehdannut osallistua kun pelkäsin että mokaan ja muut nauraa. En uskaltanut mennä luokkaretkille tai koulun kanssa teatteriin ynnämuihin tapahtumiin. Olen ollut nuorisokodissa, jossa oli minun mielestä ahdistavaa ja koko ajan kaipuu kotiin. Nuorisokodissa olessani aloin pelätä myös kirkkoa ja linja-autossa matkustamista. Kun kuulin kirkon kellon äänet, aloin itkeä ja huutaa,Paniikki valtasi minut. Kun saan kohtauksia minä tärisen, happi tuntuu loppuvan, pelkään että kuolen tai tulen hulluksi ja elämä tuntuu epätodelliselta. Joskus kohtauksia saattaa tulla ihan yhtäkkiäkin arvaamattomissakin tilanteissa. Joskus häkellyn kaupassa ja autossa. Yritän esittää, että kaikki on ok, mutta aina en pysty. Joskus on pakko näyttää pelko. Minä tarkkailen myös usein kehoani ja epäilen monesti sairastavani jotain vakavaa sairauttani. Isälläni on paniikkilääkkeet. Tarvinko minäkin?
Kiitos jo valmiiksi ihan kaikista vastauksista!
Kiitos jo valmiiksi ihan kaikista vastauksista!
Vastaukset 2
Vanhimmat
kannattaa olla varovainen lääkityksen suhteen, jos tuntuu että pärjäät ilman niin ei kannata aloittaa ,koska sivuoireet eivät aina ole miellyttäviä. huumori auttaa jaksamaan ja keventää monia tilanteita kun ei ota kaikkia tunnetiloja vakavasti niin siitä muodostuu positiivinen asenne näihin paniikkijuttuihin eikä niitä enää pelkää niin paljon. toisinaan katson päivittäin parituntia komedioita ja yritän jokapäivä keskittää ajatukset kaikkeen mukavaan ja arjen pieniin iloihin ,niitä löytyy kun etsii ahkerasti.
aurinkoista mieltä ja kesää sulle, kyllä kaikki järjestyy :)
Hei nuorityttövielä! Neuvoni on, että kerrot oireistasi jollekulle luotettavalle aikuiselle ja hän auttaa sinut psykiatrian erikoislääkärin pakeille. Olen sairastanut paniikkihäiriötä n. 10- vuotiaasta, äidilläni ja hänen äidillään oli sama vaiva. Hain sairauteeni aktiivisesti apua 16- vuotiaasta, ja kolmekymppisenä sain viimein diagnoosin ja lääkityksen. En rauhoittavia, vaan säännöllisesti otettavan lääkkeen joka on pitänyt kohtaukset kokonaan poissa jo 13 vuotta. Olen opiskellut, perustanut perheen ja olen työelämässä ilman sen kummempia ongelmia. Omasta nuoruudestani muistan, etteivät pelkkä positiivisuus ja mielikuvaharjoitukset juurikaan auttaneet, kun kohtauksia oli päivittäin ja ahdistus hirmuinen. Minulle tuli kirjoituksestasi sellainen mielikuva, että olet muutenkin varsin ahdistunut, sitäkin pitää hoitaa. Lääke ei ole, eikä sen pidä ollakaan, ainoa apu, sinulla on oikeus saada myös käydä asioitasi ja tunteitasi turvallisesti läpi. Ole rohkea, kaikkea hyvää sinulle, tyttöseni. Olisi mukava kuulla, miten sinulla ovat asiat lähteneet sujumaan.