Hei!
Olen 34 viikolla raskaana ja ihan raskauden alusta asti minua on huolettanut lapsen tuoma muutos suhteeseemme vaikka olen aina lapsia halunnutkin. On kuitenkin eri asia haluta lasta "sitten jos sattuu joskus raskaaksi tulemaan" kuin että se on tässä muutaman kuukauden päästä. Vauvat ja lapset ovat söpöjä ja kultaisia ja ihania mutta välillä myös erittäin rasittavia. Eikä asiaa paranna joka puolelta raskaana olevan korviin kantautuvat varoittelut miten kaikki muuttuu ja ekat 3 vuotta menevät sumussa ja edessä on loppuelämän vastuu ja huoli jne. Itse asiassa ihmettelen että missä mielenhäiriössä olen raskaaksi oikein ruvennutkaan.
Viikkojen karttuessa olen toki sopeutunut ajatukseen ja odotan jännityksellä että millainen tapaus on tulossa, mutta eilen luonamme visitoi lapsiperhe johon kuuluu äiti, isä, 3,5-vuotias poika ja 1-vuotias tyttö. Poika on ollut mielestäni aivan kestämätön tapaus ihan vauvasta asti. Huutanut ja valvottanut ja heti kun on jalat kantaneet on juossut ympäriinsä ilman mitään tolkkua. Heittelee leluja ja muita tavaroita ympäri kämppää, huutaa ja kiukuttelee. Vanhemmat eivät saa sitä hetkeksikään hiljaiseksi. Ok, nyt on uhmaiässä mutta oli jo sitä ennen täysin hallitsematon lapsi. Äitinsä ei ole 3,5 vuoteen pystynyt vaihtamaan kokonaista lausetta vieraiden kanssa tai istumaan minuuttia pidempään paikallaan ennen kuin poika on jo hajottanut jotain tai huutaa kuin palosireeni. Itsellänikin soi korvissa eilisen vierailun jälkeen.
Vierailun (joka kesti tunnin) jälkeen olimme mieheni kanssa molemmat täysin lopussa ja aloimme miettimään että jos lapsemme meno on samanlaista niin miten sitä pystyy kestämään. Jo pelkkä ajatus saa pahoinvoivaksi.
Murehditteko te muut ollenkaan tulevaa vai onko odotus pelkästään onnellisen ajan odottamista teille?
Olen 34 viikolla raskaana ja ihan raskauden alusta asti minua on huolettanut lapsen tuoma muutos suhteeseemme vaikka olen aina lapsia halunnutkin. On kuitenkin eri asia haluta lasta "sitten jos sattuu joskus raskaaksi tulemaan" kuin että se on tässä muutaman kuukauden päästä. Vauvat ja lapset ovat söpöjä ja kultaisia ja ihania mutta välillä myös erittäin rasittavia. Eikä asiaa paranna joka puolelta raskaana olevan korviin kantautuvat varoittelut miten kaikki muuttuu ja ekat 3 vuotta menevät sumussa ja edessä on loppuelämän vastuu ja huoli jne. Itse asiassa ihmettelen että missä mielenhäiriössä olen raskaaksi oikein ruvennutkaan.
Viikkojen karttuessa olen toki sopeutunut ajatukseen ja odotan jännityksellä että millainen tapaus on tulossa, mutta eilen luonamme visitoi lapsiperhe johon kuuluu äiti, isä, 3,5-vuotias poika ja 1-vuotias tyttö. Poika on ollut mielestäni aivan kestämätön tapaus ihan vauvasta asti. Huutanut ja valvottanut ja heti kun on jalat kantaneet on juossut ympäriinsä ilman mitään tolkkua. Heittelee leluja ja muita tavaroita ympäri kämppää, huutaa ja kiukuttelee. Vanhemmat eivät saa sitä hetkeksikään hiljaiseksi. Ok, nyt on uhmaiässä mutta oli jo sitä ennen täysin hallitsematon lapsi. Äitinsä ei ole 3,5 vuoteen pystynyt vaihtamaan kokonaista lausetta vieraiden kanssa tai istumaan minuuttia pidempään paikallaan ennen kuin poika on jo hajottanut jotain tai huutaa kuin palosireeni. Itsellänikin soi korvissa eilisen vierailun jälkeen.
Vierailun (joka kesti tunnin) jälkeen olimme mieheni kanssa molemmat täysin lopussa ja aloimme miettimään että jos lapsemme meno on samanlaista niin miten sitä pystyy kestämään. Jo pelkkä ajatus saa pahoinvoivaksi.
Murehditteko te muut ollenkaan tulevaa vai onko odotus pelkästään onnellisen ajan odottamista teille?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihmisen elinkaareen kuuluu mielestäni luonnollisena osana vanhemmaksi kasvaminen. Parisuhteiden ongelmia on kaikilla, syitä on monia, vaikkapa lapsettomuus.
Itse en erityisemmin edes pidä vauvoista tai lapsista noin yleisti, sen enempää kuin aikuisistakaan. Joitakin rakastan, toiset eivät herätä mitään tunteita ja joistakin en vain pidä.
Ihmisiähän kaikki ovat, lapset ja aikuiset.
Esikoiseni kun syntyi, oli maailman luonnollisin asia hoivata häntä, vaikken vauvojen kanssa ollut paljon ollutkaan. Pahoille hajuille yliherkkänä hämmästyin kun ei se oman lapsen pepun pesu ällöttänytkään, eikä puklaukset olkapäällä. Oli vaan luonnollinen ja hyvä olla lähellä ja edelleenkin on. Mies kasvoi omaa vauhtia isyyteen ja parisuhde muutui, mutta ei huonommaksi. Ainoastaan erillaiseksi.
Ei siis kannata minun mielestä muutosta pelätä
Itse en osannut murehtia tuollaisia asioita raskauden aikana. Sinä olet realistisemmalla pohjalla. On kuitenkin syytä muistaa, että oma lapsi on kuitenkin aina oma lapsi. On aivan erilaista sietää häiriökäyttäytymistä muiden lapselta, kuin omalta. Se rakkauden määrä on aivan käsittämättömän suuri, mitä omaa lasta kohtaan tuntee. Jotkut lapset ovat myös tosi helppoja eikä ongelmia ole.
Meillä oli vaativa vauva ja parisuhde meni vuodeksi ihan karille. Silloin ajattelin, miten paljon tämä lapsi muuttaa ja kuinka monesta asiasta pitää luopua. Mutta kuinkas kävikään, kaikki helpottui. Nyt lapsi on kaksivuotias ja jo vuoden verran on ollut parisuhde tosi hyvässä kunnossa ja helppoa.
Ei toisten juttuja kannata niin kauheesti kuunnella. Sitä paitsi, elämä olisi aika tylsää joskus vanhana jos kukaan ei kävisi katsomassa teitä. Kyllä te nyt yhdestä lapsesta aina selviitte. :)
Minä taas en ole ollut ollenkaan varma, että haluan lapsia, mutta niin vaan ollaan raskaana ja vielä suunnitellusti.
Yleisesti en pidä lapsista, en ole vihaajakaan. En ole koskaan mennyt sekaisin vauvoista, enkä kokenut vauvakuumetta. Olen toki vaikuttunut lasten hauskoista sanomisista, silloin, kun ne ovat oikeasti hauskoja ja ihmettelen lapsen avointa mieltä ja toisaalta kehityksen ihmeellisyyttä.
Välillä mietin, että olin oikein tyytyväinen elämääni, miksi halusin muutosta, joka pahimpien tapausesimerkkien mukaan pilaa koko elämän ja parisuhteen. Toisaalta olemme puhuneet miehen kanssa, että tässä ollaan, koska halusimme kokea vanhemmuuden tämän ainutkertaisen elämän aikana.
Hankalaan lapseen ei varmaankaan voi varautua, pitää vain toivoa, että oma on jollain tavalla siedettävä- minua ei pelota sanoa, että lapsi voi olla sietämätön persoona siinä, missä aikuinenkin. Minusta tämä on tosiasia (tietysti joidenkin lasten sietämättömyys johtuu vanhempien laiminlyönneistä, eikä lasta saa missään nimessä kohdella huonosti, oli sietämättömyyden syy sitten kasvatus tai tempperamentti).
Lisäksi koen olevani äitien joukossa vähemmistössä. En ole juurikaan löytänyt täältä samanmielisten äitien kirjoituksia. Olen esimerkiksi feministi ja ajattelen, että miestä ei tarvitse säästellä vauva-ajan hankaluuksilta, että mies on sitoutunut ja velvollinen muuttamaan elämäänsä lapsen vaatimalla tavalla siinä, missä minäkin. Monien kirjoitusten (esim. lapset ja parisuhde-palstalla) äitien mielipide tuntuu olevan se, että miehen tekemistä uhrauksista pitää olla kiitollinen ja miestä ei oikeastaan tarvitse kohdella aikuisena ollenkaan (tyyliin, ehkä mies sitten kiinnostuu lapsesta, kun tulee harrastusikä jne.). Perkele! Ei mies voi mielestäni jäädä odottelemaan mitään inspiraatiota lapsestaan huolehtimiseen, vaan jos sellainen hankitaan, niin sitä sitten kanssa hoidetaan, vaikka se olisi tylsääkin (tylsää se on varmasti äidistäkin) välillä.
Vähän meni asian vierestä, mutta kyllä meitä on muitakin, joita huolettaa. Itse olen miettinyt, että paras keino on jakaa lapsenhoito kumppanin kanssa tasan, eikä ryhtyä koko perheen emoksi. Lisäksi negatiivisten tunteiden ja ajatusten käsittely ennen ja jälkeen lapsen syntymän on varmaankin hyödyllistä.
sanomaan miten sujuu elämä vauvan kans, kun ensimmäistä odotamme, mutta positiivisella asenteella pahimpaan varautuen, päivä kerrallaan...
Vauva on todella toivottu ja kauan odotettu meidän perheeseen, oikea suvun lellikki, mutta alusta lähtien on ollut selvää, että itse äitinä eniten vastaan vauvasta.
Toki olen iloinen jos mies aktiivisesti osallistuu vauvan hoitoon, ja ahkerana ja aikaan saavana ihmisenä näin varmasti tekeekin, enkä keneltäkään muultakaan halukkaalta tätä iloa vie, mutta meillä työnjako on selvä. Mies käy töissä, minä hoidan vauvan ja kodin. Luulen että minä olen se joka pääsee helpommalla, miehellä rankka ja vastuullinen työ.
Olen läheltä seurannut perhettä jossa äiti ei tehnyt mitään päivällä miehen ollessa töissä, ja sysäsi lapset väsyneelle miehelle tämän tullessa kotiin. Ei kestänyt se liitto.
Mielestäni minulle kuuluu yöheräämiset, jos mies käy töissä, onhan mahdollista nukkua päivällä, jos vain yksi lapsi.
Molempien pitää myös päästä omiin menoihin ja harrastuksiin, hyvä fyysinen kunto pitää pääkopankin kunnossa, tätä mieltä minä olen. :)
Samaa itse olen miettinyt että olen kuitenkin aina halunnut lapsia mutta nyt olen alkanut miettimään sitäkin että miten voi oikeastaan haluta sellaista mistä ei ole kuin haalea aavistus mitä se tulee olemaan? Paljon riippuu kuitenkin lapsen persoonasta eikä sitä pysty ennustamaan että millainen lapsi tulee olemaan. Tietysti kasvatuksella pystyy asiaan paljonkin vaikuttamaan mutta lapsen persoona taas määrää sen missä määrin lapsi tarvii kuria ja missä määrin taas rohkaisua. Se että nukkuuko lapsi vauvasta asti 8 tunnin yöunia vai valvottaako ekat 3 kk alle tunnin unipätkillä vaikuttaa myös aika paljon siihen millaisena sen vanhemmuuden kokee.
Tietysti lapsen hankkimisen ja kasvattamisen voi ajatella seikkailuna ja sitähän se epäilemättä onkin. Mutta kun ajattelee miten harva lopulta lähtee omatoimiselle elämysmatkalle kohteena tuntematon ja majoituksena jokeri ja matkan kestona ? ja se on kuitenkin vielä pientä verrattuna seikkailuun jonka lapsen tulo järjestää niin itse asiassa on aika yllättävää että nainen synnyttää keskimäärin 1,8 lasta elämänsä aikana. Ehkä syy selviää sitten kun se oma lapsi on syntynyt. Toivottavasti.
Itse en ajattele että mikään persoona olisi syntyjään sietämätön, mutta riittävän vääränlaisella kasvatuksella persoonasta kuin persoonasta kyllä saa sietämättömän. Siinä(kin) suhteessa vanhempien vastuu on suuri.
Olen samaa mieltä siitä että lapsen hoito- ja kasvatusvastuu kuten oikeuskin lapsen kanssa olemiseen on yhtä lailla äidillä kuin isällä. Kuitenkin juuri raskaus- ja imetysaika ovat niitä kaikkein eniten sukupuolten eroja esiin tuovia aikoja. Nainen lisäksi synnyttää lapsen. Siten tehtäviä ei voi jakaa täysin puoliksi vaikka miten olisi halua. Siksi äidin rooli on alusta asti ratkaiseva ja se johtaa myös siihen että isä pääsee mukaan luontaisesti vähän myöhemmin. Minusta olisi viisasta antaa isälle siihen aikaa rauhassa tutustua lapseensa eikä alkaa niitä tehtäviä ihan viivottimellakaan jakaa. Mutta samaa mieltä tosiaan ettei se lapsen hoito saisi yksin äidin kontolle jäädä eikä se nyt niin jännittävää äidistäkään aina ole. Toki riippuu sitten isästä että miten paljon joutuu patistamaan ja vaatimaan ja miten hyvin isä itse tuntee vastuunsa.
Niin olisi tarpeellista jakaa vastuu kumppanin kanssa mutta sitten olisi tärkeää päästä kahdestaankin joskus johonkin, sitä toivon että se onnistuisi vaikkeivät isovanhemmat samalla seudulla asukaan.
tietää minkälainen ihminen sieltä on tulossa, ja turha etukäteen mitään mielikuvia luodakaan.
Tärkeintä mielestäni on että varautuu kaikkeen, oli lapsi millainen tahansa, hän tarvitsee hoivaa ja rakkautta. Kuitenkin oma viaton lapsi, joka ei pyytänyt päästä maailmaan, vaan me hänet kutsuimme tänne.
Muuta en voi oikeastaan etukäteen päättää, kuin sen että otan vastuun tästä pienestä ihmisestä, ja teen kaikkeni jotta hänellä olisi hyvä onnellinen lapsuus ja elämä, ja kasvaisi reippaaksi aikuiseksi.. Saisi elää huolettoman lapsuuden, autuaan tietämättömänä aikuisten murheista ja huolista.
Täälläkin on yksi feministi. Mutta mulle on kuitenkin niin itsestään selvää että jos jotain yhteistä hankitaan/saadaan/tehdään niin siitä huolehditaankin sitten yhdessä... Asian vierestä ja pikku juttuun tartuin, mutta.. ;)
Itselläni on vähän kummat mietteet pyörineet päässä. Mulla on ihan mahdoton vauvakuume enkä halua mitään muuta niin kovasti kun lapsia rakkaani kanssa. Sitten mietinkin että mitäs jos en nyt oikeasti haluakkaan lasta? Että lasten haluaminen olisi jokin korvaava toiminto tj..? Vaikka haluankin täysivaltaisesti kokea vanhemmuuden ja seurata lapsen kasvua ja puuhata hänen kanssaan ym. Suhdekkin on kunnossa, ihania lemmikkejä on, ja tuntuu ettei mitään puutu. Kuitenkin sitä sitten kuvittelee pieniä tepsuttelemassa ympäri kotia.. Äh, sekavaa. Ymmärtääkö kukaan?