Jennifer inspiroi minut kirjottamaan vastakohdasta.
Äh, mä haluaisin rakastua tulisesti ja antaa tunteille reilusti vallan. Mutta ei, mä olen juuri se järkkymätön muuri, jonka edessä valitettavasti muut murtuu. Ei ei ei tämä on väärin. Ei sen näin pidä mennä. Joskus olin herkkä, hyvin herkkä. Nykyään olen enemmälti liian järkeilevä, kuin tunteiden orja. Halusin muuttua. Halusin peitää tunteeni muiden seurassa, ja itkeä yksin kun kukaan ei näe. Tunteeton, olenko? Voisiko joku minut sulattaa?
Äh, mä haluaisin rakastua tulisesti ja antaa tunteille reilusti vallan. Mutta ei, mä olen juuri se järkkymätön muuri, jonka edessä valitettavasti muut murtuu. Ei ei ei tämä on väärin. Ei sen näin pidä mennä. Joskus olin herkkä, hyvin herkkä. Nykyään olen enemmälti liian järkeilevä, kuin tunteiden orja. Halusin muuttua. Halusin peitää tunteeni muiden seurassa, ja itkeä yksin kun kukaan ei näe. Tunteeton, olenko? Voisiko joku minut sulattaa?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Täällä on toinen samanlainen "muuri". En voi antaa tunteilleni valtaa, vaan järkeily ajaa aina edelle. Monet on sanoneet tunteettomaksi tai tunnevammaiseksi, mutta mulla on sellanen päähänpinttymä, et heikot ihmiset ne itkee ja huutaa muiden nähden. Oishan se kiva, jos vois joskus seurauksia miettimättä itkee vollottaa tai jotain muuta...
...samaa.
Joskus olin herkkä minäkin, joskus nuorena. Pidin sitä heikkoutena, koska petyin niin moneen asiaan, joihin silloin vielä sokeasti uskoin.
Aikojen kuluttua huomasin muuttuneeni kovaksi ja tunteettomaksi miltei laskelmoivaksi ihmissuhteissani...
Nykyään haluaisin olla sittenkin vielä se tunteva nuori, joka uskaltaa heittäytyä tunteiden ja haaveidensa vietäväksi...
Sanotaan, että ihminen pystyy muuttumaan, jos oikein kovasti uskoo ja tekee työtä sen eteen? En aikoinaan huomannut tehneeni edes töitä sen eteen, että muutuin tuntevasta ihmisestä raudankovaksi?
Nyt kuitenkin joudun tekemään töitä hartiavoimin sen eteen, että tuntisin edes jotain...
Tätä viestiketjua kun luen, niin minäkin tajuan, että minun rakkaani on aivan tavallinen suomalainen lesbo..
Tunteita on....piilossa.
*tuijottaa harmaata torstaitaivasta*
Taitaa olla suomalaisen perusluonne.. Kaikki pidetään sisällä ja sit ehkä joskus kun on yksin niin puretaan tunteet. Itse ainakin menen yksikseni vaikka mettään kollottaan niin ettei kukaan kuule. Toisten edessä repeäminen tuntuu niin hölmöltä.
Samajuttu tunteet on hyvin piilossa.. Ehkäpä asia johtuu myös "kaapissa" elosta, ei uskalleta näyttää kuitenkaan todellisia tunteita yleisen kritiikin takia. Ehkä tämä on jollain tavalla tiedostamatonta..
Tutulta kuulostaa. Muutama vuosi takaperin olin kylmä ja kova. Otin aina kaiken varman päälle. Ja jos satuin itkemään, niin tein sen yksin.
Tapasin naisen, joka sain minut rakastumaan häneen ja opetti minut näyttämään tunteitani. Oli aika hienoa kun tajusi pystyvänsä rakastamaan. Ymmärsi ettei se haittaa vaikka välillä sattuukin. Ehkä se johtui hänen avoimesta tavastaan näyttää omia tunteitaan.
No, suhde loppui. Pientä taantumista on ollut havaittavissa. Mutta ainakin tiedän että osaan rakastaa kovaa.
Kuten Eliö arvelee, niin pohjoismaisen arvomaailman mukainen käyttäytymiskoodi hallitsee kasvatusta ja sitä, mitä me uskalletaan päästää itsestämme ilmi. Nuorena voi vielä olla luottavainen, suora ja herkkä, mutta elämää kyllä usein tuolloin kammitsoi ujous. Ja nuori on sitten hiljainen tai taklaavan töksäytelevä, miten nyt kukin ujouteensa reagoi.
Iän myötä unelmia karisee, minusta on luonnollista, että jokainen pyrkii suojelemaan itseään kasvattamalla paksumpaa nahkaa. Eikä me suomalaiset oikein tykätä meuhkaamisesta, ei nyyhkimisestäkään, sellainen on noloa. Ja luottavaisuutta pidetään tyhmänä.
En usko, että tuo kaikki johtuu suomalaisesta geeniperimästä, vaan on paljolti ympäristöohjautuvaa (kulttuuri, arvot, normit ja muu näistä aiheutuva).
Jos järki saa ylivallan ja itsekuri on kova, on kyynistymisen vaara likellä. Kyllä elämässä pitää olla lämpöä ja onnea, on reaalimaailma mitä hyvänsä, jotta kovuus ei sementoi panssaria, panssaria, jonka sisällä värjöttelee herkkä sielu. Ja niin sitä sitten ollaan vankina "omissa nahoissa". Pitäisi uskaltaa luottaa ja olla herkkä, jos siltä tuntuu.
Pääsin näin pitkälle. Siihen se sissahtaakin, en tiedä, miten homma hoidetaan. Vimmatusti tässä vaan esitetään asiallista, epäilevää, mukavoimakasta, julkiset kyyneleet olisivat katastrofi. Tai että auliisti osoittaisi pitävänsä ihmisestä, josta pitää. Heh, turha kommentti siis, mutta pointti yrittää olla se, ettei kannata syyttää vain itseään.