tiedättekö onko mahdollista että masennus ei parane ikinä?itsellä ollut kuusi vuotta.ei ole lääkehoidot tai osasto auttanut.haluaisin tappaa itseni,mutten uskalla.tunnen sen takia itseni täysin luuseriksi,mikä taas kasvattaa kuolemanhalua.en tiedä miltä tuntuisi elää terveenä.jos saisin valita kuoleman tai onnellisen elämän,valitsisin kuoleman.olin kerran hirttäytymässä mutta minut löydettiin.
ikuinen masennus?
toivotontapaus91
192477
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
olet 17-vuotias ja 11-vuotiaasta asti ollut masentunut?
Miten koti ja kouluolot?
Ihmisen pitää myös tehdä pieniä muutoksia elämässään.
Käväisee lenkillä, käy kirjastossa, alkaa harastaa jotain, käy vaikka raamiksessa niinkuin minä.
Jos lääkkeet eivät tehoa niin sitten voidaan aina keskustella uusista lähestymistavoista ja lääkkeistä.
Ei se masennus ikuisuuksia kestä.
Ja sitten kun se lähtee niin se lähtee niin nopeasti että kestää hetki huomata se.
Kyllä tämä tästä :)
Minusta tuntuu myös ettei tämä masennus koskaan täysin poistu! Olen itse kärsinyt tästä jo lähemmäs kýmmenen vuotta. Jotenkin vaan sinnittelen täällä vaikka mitään halua ole. Olen itse ainakin täysin menettänyt toivoni....
tekisit pieniä muutksia elämääsi.
Ei enää niitä rutiineja.
Voisit jopa muuttaa jonnekkin uuteen paikkaan ja alottaa alusta.
Myös uusien lähestymistapojen etsiminen esim ammattiauttajan kanssa voi toimia.
Ei se ikuisesti kestä.
http://www.godtube.com/view_video.php?viewkey=e64986ab6f5c9f9cf94d
Väitän että tämän videopätkän katsoessasi sinä katsot elämääsi eritavalla .
"Itkin kun minulla ei ollut kenkiä ,kunnes näin miehen jolla ei ollut jalkoja"
Uskon että filmissä oleva mies on kamppaillut myös masennuksen parissa ja miettinyt elämänsä tarkoitusta ,jos uskallat katsoa niin huomaat että hän löysi tarkoituksen sittenkin....näin uskon sinullekkin käyvän huomaat että voimasi lisääntyvät kun käännät katseesi hetkeksi pois itsestäsi jne.
olen melkein koko ikäni sairastanut masennusta ja se on sellaista ailahtelevaa välillä menee paremmin välillä taas huonommin.lääkärit ovat sanoneet että tämä ei parannu koskaan mutta koko ajan tulee uusia lääkkeitä joilla saadaan masennus hoidettua näkymättömäksi.Mulle on löydetty oikea lääke ja nyt elän elämää täysillä.ehdottaisin että kävisit vielä kerran lääkärissä ja kyselisit uusimpia lääkkeitä niistä voi olla apua sinullekkin ainakin toivon niin HYVÄÄ KESÄÄ KAIKILLE
"Silti on kaukainen valo
ja tiedän että en ole yksin;
vaikka kaiken, kaiken jälkeen ei olisi
yhtä ainoaa ajatusta
kuolemaa vastaan,
en ole yksin."
MINUN ALAKULOISUUS,huonot unet,masennus,kestivät 17vuotta.
Sittenkunsainitseni liikkeelle, alkoi palautuminen.
Vertaisryhmä(parasta)> tietokonekurssi(viikkositten sain A-ajokortin), > Tukihenkilö kurssi (toimin tukihenkilönä > ryhmä ohjaaja. > koulutuksissa kaikenlaisilla lyhytkursseilla (esim Eläkeliiton).
Olin 37 vuotias kun paloin loppuun työssä/ työ uupumus.
Nyt jo kaksi vutta ilman lääkkeitä ja menee tosi hyvin.
Ps. Anteeksi jos tämä masentaa, mutta sopii katsoa vaikka tuota VERTAISRYHMÄÄ, josta pääsee alkuun.
..ihminen kun jaksat noin auttaa ja tukea muita! Voi että! :)
Ja olet aikoinasi kärsinyt 17-vuotta sisäisestä pahasta olosta, ohhoh! On varmasti ollut rankkaa!! Mutta noin hienosti selviytynyt, vau! Olenpa sitten onnellinen puolestasi! :)
Kerroit tuossa noita joitakin voimavarojasi, mutta kiinnostaisi vielä tietää, millainen osuus läheisilläsi oli paranemisesi suhteen? Haluatko kertoa lisää miten masennuksesi taltutit? Ja mitkä lääkkeet auttoivat sinua?
Lämmöllä toivotan sinulle kaikkea ihanaa elämänpolkusi varrelle! :)
Loppuaikana pitkään oli lääkityksenä Orsanil (ei saa enään), Miaxan, Imovane.
Pienimmillä mahdollisialla annoksilla loppuaikana.
Asuin kaupungissa työssä olessani, mutta minulla oli onni että sain palata syntymäkotiini(ei meinannu hyväksyä) vanhan äitini luokse, joka olikin se pysäyttävä tekijä, minkä vuoksi en voinut tehdä itsaria. Niin monta kertaa kun se oli mielessä. Äiti antoi minun levätä ja olla. Tässä yhdessä vietimme hiljaiseloa. Alkoholiakin nautin työssä ollessani, mutta äiti sai minut lopettamaan sen. Viimeinen kaljapullo 5.10. 2006. Oikeastaan sen päätöksen myötä alkoi uusien asioiden etsiminen.
Niin olin kuntoutuskodissakin 4kk, talvella 2003, kun tuntui että tarvitsee hoitajien tukea löytääkseen keinoja kuntoutumiselle ja kontrolloidaan lääkkeen vaikutusta, jospa sitä olisi muutettava?
Vertaistukiryhmä on parasta antia toipumisessa. Saa vapaasti jutella tunnoistaan. Ja kun aikansa on puhunut ne ikäänkuin poistuu omaltatunnolta painolastita.
www.mtkl.fi kuntoutuskursseilla (5-7pv) olen ollut 7 kertaa. Sieltä on parhaat vertaisystävät, joiden kanssa soitellaan moasti viikossa.
Nykyään voin avoimesti kertoa sairausajasta. (ei nyt ihan joka iikalle) Mielestäni tämä tarina antaa toivoa ja äkemystä muillekkin.
MASENNUKSESTA TOSIAANKIN VOI PARANTUA. MUTTA ANTEEKIS JOS MASENTAA > SE TODELLA SUURIMMALTA OSALTA LÄHTEE ITSENSÄ OIVALLUKSESTA> MINÄ OLEN SAMANARVOINEN IHMINEN KUIN MUUTKIN. Me olemme veljiä ja sisaria keskenämme !
Parempaa jatkoa sinulle.Hae veraisryhmään.
Minua kovin vaivaa masennus, ollut koko (aika) pitkän iän, välillä parempaakin joo. Pyydän myös, älköön muut siitä masentuko, että sanon 'koko iän'.
Nyt juuri minulla on kauhean paha, masentunut ja ahdistunut olo. Ajattelen alvariinsa kuolemaa, sitä että koskahan kuolen, saan kuolla. Toivon sitä niinku. Mutta, iso Mutta kuitenkin, itsariajatuksia ei lainkaan minulla ole. Vain täysi näköalattomuus ja mikkään ei ole mittään -olo. Yksinäisyys.
Heräsi tarkentavat kaksi kysymystä:
Miten niin vertaistukiryhmät ovat parhaita, kun kokemukseni on esim. semmoisesta läheisriippuvaisten ryhmästä, jonka tyyli oli AA-periaatteella ja silloinhan vertaistuki on semmoista, ettei mitään saa kommentoida ja sanoa kenenkään asioihin. Minusta se oli ahdistavaa. Sellaista vertaistukiryhmää en halua, jossa ei ole vuorovaikutusta ja keskustelua, jossa ei saa kommentoida kenenkään asioita. Mitkä ryhmät ovat semmoisia muunlaisia? Kenellä tai millä järjestöillä niitä olisi? Miten pääsisi näin kesän ajaksi; en kestä tätä kesää, vaikka työssäkin käyn, olo on paha. Lääkkeellä turrutan etteivät toiset huomaisi.
Se toinen kysymys: Miten tuota www.mtkl.fi:tä oikeastaan lähestytään? Miten sieltä apua saa, kun niin usein näillä palstoilla suositellaan paikaksi, jossa ymmärretään ja 'otetaan mukaan'.
Joku vähän avittakoon mua näissä, mitä tulee mieleen. Olen niin ahdistunut ja siis aloitekyvytön, etten jotenkin jaksa toimiakaan ja otella yhteyksiä. - Tärkeä on sanoa, että oon pääkaupungista, jos niinku täsmätietoa joku voi annella. Ihan mitä vain vinkkiä tulee jonkun mieleen. Myös kristitty olen, joten sekin pohjatiedoksi ja -avuksi hyvä.
Voihan synkkyys, miksi ihmeessä on näin tämä olo, vaikka en tiedä kunnolla syytä? Se myös on ahdistavaa, kun mitään hirveää ei ole tapahtunut, mitä osoitella... noh tietysti jotakin, kuten muutoksia ihmissuhteissa. Niin ja lähisuvussa kuolemantapauksia viime vuosina. Joka tapauksessa tuloksena on tässä vuosien mittaan, että tyhjyys sen kun lisääntyy. Siis se olen minä itse, joka olen tyhjä, en saa yhteyttä itseeni ja sitten sen kautta mihinkään toimintaan tai alkeellisimpaankaan tekemiseen saatika mieleiseen harrastukseen. - Kiitos kuuntelusta ja terkuin nimimerkki 'Pakkopulla'.
Kirjoittaja > "masennuksesta"
Kyllä minä olen ollut sellaisessa mielenterv. vertaisryhmässä missä jokainen saa puhua ja kommentoida. Ja iihin toiset antaa vastakommenttia. Ei moittimalla vaan ymmärryksellä.
Tuossa linkissä avautuu Helsingin mielenterveys yhdistysten yhteystietoja, joista voi kysyä vertaisryhmistä sillä alueella.
http://www.mtkl.fi/jasenyhdistykset/paikallisyhdistykset/#anchor-96209
Sopii selata linkkiä enemmänkin. Sieltä löytyy mm. ilmaisia kuntoutuskursseja (5-7 pv.) Kursseille pääsee työ tai eläketilanteesta riippumatta. Niissä lähestytään äitä asioita> Miten kuntoutua. Näkee vertaisia. Ja saa välillä vaihtaa maisemaa, edes viikoksi.
Kyllä seurakunnillakin on ryhmiä. Monen tyyppisiä. Sopii kysellä?
Olethan mies? Minkä ikäinen?
Oon nainen, lähempänä 6-kymppiä kuin 5-kymppiä. -Mietintämyssyyn...
Sinulle kaikkea ihanaa!
Minulla pareminen alkoi kun aloin käydä terapiassa, lääkkeitä ei enää tarvita. Terapia vaan vaatii sitoutumista ja kykyä kohdata itsensä sellaisena kuin on. Tsemppiä
asti olen ollut lääkityksellä. Takana myös kolme vuotta analyyttistä psykoterapiaa.
Minulla masennus tulee todennäköisesti kestämään koko loppuelämän.
Minun tausta aika sama, jonka omastasi lyhkäsesti kuvasit. - Minusta oli mielenkiintoista, kun laitoit "tools" nimimerkkiriville! Niin se on just minulla, että kaikki 'tools' (työkalut) jo ovat tiedossani ja kokeillut olen niitä niinkuin olen pystynyt. Kyllä esim. analyyttisestä käsittelytavasta on koko iäksi työkalua, sillai se auttaa eteenpäin joenkin, mutta jotenskin ihan vapaaksi en ole päässyt psyykenvaivoistani. Monia muita keinoja ja monia kirjoja on tullut tutkittua sekä lääkitystä menee, on mennyt aina. Siitä kyllä olen ihan kiitollinen, että lääkitys auttaa, että pysyy niin paljon pinnalla ja elämässä mukana, että kohdallani on työelämässä mukana olo onnistunut. Niukin naukin onnistunut, paljon poissaoloja ja muuta tuskaa, mutta kuitenkin!
'Tools' ON. Mitäs nyt?
Työkalut heilumaan! Mutta kun masentaa ja ahdistaa. Sais edes jalat lenkille heilumaan, se olis jo jotakin...
oot ?
"Nyt vastaus:" !