Miten elämä voi olla tällaista, että paha olo jatkuu aina vaan vuosi vuoden jälkeen eikä mikään auta? On helppoa sanoa, että pitää vain oppia hyväksymään sellaiset asiat joihin ei voi vaikuttaa. Mutta siihen se helppous jääkin. Jotkin asiat ovat sellaisia, että ne tuottavat pahaa oloa eikä niiden kanssa voi elää, niistä ei pääse eroon. Niiden kanssa voi vain tuskailla ja kamppailla, mutta ei elää. Sillä se ei ole elämää. Se on vain kärsimystä.
Haluan vain kuolla
hhhhhhhhhh
7685
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 4 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Joiden kanssa voi elää.
Jos se ei onnistu nykyisessä ympäristössä, täytyy hakea muita vaihtoehtoja. > Esim. kurssitus > Sapattivuosi> Tai mikä sinun tilanteesi on nyt. Ei tuosta kirjoituksesta oikein selvää ota. IKÄSI, sukupuolesi, parisuhteesa, yksin?
IKÄ on 19, mutta henkinen ikä taitaa olla n.13...
...olla negatiivisen puolella?
Uskon minäkin, että ympäristönvaihdos auttaisi ja sitä olen miettinyt pääni puhki, miten se onnistuisi. Vaatimattomasti kun on elettevä eli ei isoilla rahoilla ja ihmissuhdeverkostoa ei ole riittävästi ollenkaan, niin on tosi vaikea tietää kuinka tuon toteuttaisi. Tiedän kyllä, että voisin hyvin ja ainakin paljon paremmin kun/jos saisin olla suunnilleen joka aika muiden ihmisten joukossa jotenkin, sillai vaikutuspiirissä, ei edes tarvitsisi ihan lähellä, vaan yleensä, että olisi ihmisiä, joihin jotakin vuorovaikutusta ja joiden kautta voisi peilata itseään ja elämää yleensä ja joiden kanssa voisi keskustella mistä vain ja yleisistä asioista. Tätä toivon, mutten tiedä, miten se toteutuisi. Myös tarvitsisi tietää, onko olemassa yhtäkään ihmistä, joka just minua rakastaa. On kauheaa, kun epäilee että semmoista ei ole. Eikä sitä pysty kysymäänkään, niin suomalaisia kun ollaan. Olisin 'taivaissa' varmaan olotilaltani, jos vaikka kerran kuussa kuulisin, että 'olet minulle rakas', 'rakastan sinua' ja sitä rataa. Siis myös mukaan lukien yleisen ihmisrakkauden.
Noh, jospa en ajattelisi tämän pidempään, mitä ei ole ja mitä koen puuttuvan ja sillei, vaan käännän nyt huomioni siihen, mitä ON. Sitä en kuitenkaan tähän ketjuun ala kirjoitaa veivata... Hei!
Jos elämä tuntuu pahalta ja mikään ei suju, mene työterveyshuoltoon puhumaan asiasta. Apua saa jos sitä tajuaa pyytää.
omalla kohdallani jatkuvat vaikeudet ja ongelmat uuvuttavat pikkuhiljaa vuosi vuodelta, vaikka optimisti olen ollut koko elämäni ajan ja uskonut, että huomenna on parempi päivä ja etukäteen surtu asia kohdalle tullessa helpottaa, mutta nyt, kun oikeastaan yksikään asia ei mene kohdalleen,vastoinkäymiset ja suru kulkee mukana jokaisella askeleella. En aio siitäkään huolimatta
antaa periksi ja vaipua katkeruuteen ja itsesääliin, sillon peli on lopullisesti ohitse.Menin uudelleen työterveyslääkärille ja sain efexorin tilalle toisen lääkkeen, ja olen jo muutaman päivän käytön jälkeen huomannut oloni olevan huomattavasti parempi. Jokainen meistä on oman elämänsä sankari, pitää muistaa että ei kukaan voi auttaa jos ei itse halua tulla autetuksi, on helppo käpertyä omaan napaansa kiinni ja olla varma, että on ainoa ihminen maailmassa jolla on vaikeaa, lääkkeet eivät ole ainoa onnelliseksi tekevä asia, ja pitäisi ymmärtää ettei tavallinen harmaa arki(jota on enemmän kun sitä pumpulipilveä)ole kenenkään kohdalla loistokasta,harmaata ja masentavaa arkea kyllä riittää vuodesta toiseen, pitää vaan osata napata itse sieltä ne pienet hyvät jutut välillä, jokaisen meistä pitäisi oppia hyväksymään omat puutteensa ja vikansa, olla itsensä paras ystävä, siinä menee sitten koko elämä, mutta joskus huomaa että jess ei tää aina niin kurjaa olekkaan...jokainen voi järjestää elämänsä kurjaksi...
Neuvoja ja näkemyksiä on tässäkin tullut, eikä niissä mitään vikaa, mutta ne vaan eivät aina ollenkaan toimi. Hyvä, jos milloin jollakin toimii.
Koen kuin aloittaja. Pitkä pätkä masentuneena ja ahdistuneena elettyä elämää on takana ja kaikki (toistan kaikki) keino on kokeiltu, josko sisäisen minän saisi muuttumaan, parantumaan, niin että olo helpottuisi. Ei ole pysyvästi helpottunut. Kyllä, se on totta, että 'pitää vain oppia elämään tämän kanssa'. - Sikäli tämmöinen tauti on kurja, että se vies pois samalla kaiken muunkin. Kuten, ei pääse päivään mukaan, kun ei saa peseydyttyä ja puettua ja lähdettua ulos luontoon; ei saa tehtyä kotitöitä, ne kuin kaatuvat röykkiönä päälle ja lisäävät ahdistusta; ei rohkene ottaa kehenkään tuntemaansa ihmiseen yhteyttä, kun on niin raskas ja synkkä olo, että käsitän hyvin, ettei toinenkaan jaksa tällaista. Karkoitan vain vähiäkin ystäviäni, jos niitä pahaoloisena aina lähestyn, joten odottelen hiukka reippaampaa olotilaa, milloin yritän keskusteluseuraa saada. Tämä paha olo kuin poistaa sitten kaiken; ilon ihmisisistä, ulkoilusta, kylällä olevista iloksi tarkoitetuista riennoista, oman elämän toimet jäävät tekemättä eikä ketään voi pyytää (ja tämä taas lisää paha oloa ja huolia), tulevaisuus näyttää ikävältä, kun näiden masiksen silmälasien kautta katselee ja niinpä sekään ei niinkuin vedä, ei ole päämääriä, vaan on näköalattomuutta. Luulen, että aloittaja tarkoittaa just tällaista kuvausta tunnetilasta tässä ja nyt. Eipä noissa neuvoissakaan vikaa ole, mutta minä tarvitsisin ihmisen kävelemään luokseni ja vetämään minua ja opastamaan noiden monienkin neuvojen suuntaan, jospa siitä olisi apua? Jospa se sitten alkaisi minulta yksinkin sujua. Tämä alkuun pääsemättömyys lyö leimansa kaikkeen ja siitä tulee iso kierre. - Minä olen henkilö, joka en käsitä, miksi elämänhalu on näin poissa ja miksi en pysty iloitsemaan ehjästi itsessäni ja itseni kautta. Siinä se vika kai justiinsa onkin, kun se minuus on hukassa sekä myös liittymisen kyky toisiin ihmisiin edes tilapäisesti. On niin irtonainen olo ja siitäpä tulee ihan hätä, ahdistus.
Okay, anteeksi valitus. En tarkoittanut valitukseksi vaan kuvaukseksi, jospa joku saisi samaistumista ja olisimme 'yhdessä' hetken. Nyt ryhdyn seuraavaan siirtoon, jonka pitäisi tehdä hyvää: pakotan itseni ulos, vaikka en mitenkään pystyisi, jaksaisi, yritän nyt.