Lukijalle!
Tämä novelli poikkeaa edellisestä; "Porkkanapippelistä" siten, että sen aihe sijoittuu 60- luvun alkuun ja siitä eteenpäin.
Jos haluat vain seksikuvauksia, joudut ehkä pettymään, koska niitä tulee vasta muutaman luvun jälkeen.
Minun on kuitenkin pakko alkaa alusta, jotta ymmärtäisitte päähenkilöiden luonteen ja elämän.
Siis - ensimmäinen luku novellista:
KAHDEN ÄIDIN LAPSI.
Matkalla Turkuun.
Nousin junaan Oulun asemalla. Uusiin sinisiin saksalaisvalmisteisiin vaunuihin. Poissa olivat käytöstä ne höyryveturien vuosikymmenien aikana mustuttamat, kivihiili ja koivuhalkojen savun kyllästämät puurakenteiset vaunut. Olin matkalla "kotiin", Ruotsiin, viikon kestäneeltä vierailulta siskoni luona Limingassa.
Viikko peräpohjolassa oli hieman liian pitkä aika olla poissa "kotoa", Göteborgista. Limingan laakeat tasangot saivat minut kaipaamaan vehmaampia seutuja. Olinhan syntynyt ja elänyt Savossa, "Kallaveen iärellä". "Savon muan immeisiä" siis alkujaan.
Tunsin pientä kaipuuta lapsuuden aikaisiin, epämääräisen ruskeisiin puuvaunuihin, joissa oli sitä aitoa tunnelmaa.
Muistin ensimmäisen junamatkani Kuopiosta Turkuun, "Lentävällä Kalakukolla". Menimme isän kanssa tätini luokse kyläilemään. Emma-täti oli matematiikan ja englanninkielen opettajana Turussa. Vaunuja veti iso Ukko-Pekka höyryveturi. Jo Kuopion asemalla, mahtavan ison puuskuttavan veturin nähdessäni, valtasi minut euforinen mieliala. Saisinhan matkustaa Ukko-Pekka veturin vetämänä ihan Turkuun asti. Siihen aikaan, vuonna 1946, kesti matka Kuopiosta Turkuun liki kymmenen tuntia, tulihan pysähdyksiä ja junan vaihtoja isommilla asemilla. Väliin piti lisätä vettä höyrypannuun, tai odottaa vastaan tulevaa junaa. Hyvä niin, koska olihan hupaisaa matkustaa junalla, varsinkin kun osa matkasta tehtiin yöllä.
Mieleeni on jäänyt vaunun lattialla olleet posliiniset sylkykupit. Olin vasta oppinut lukemaan, joten muistan elävästi, kuinka tavasin vaunun seinällä olevasta emaloidusta kyltistä: ”Älä sylje lattialle. Käytä sylkykuppia”.
Olin sen verran vanhoillinen, että noustessani näihin uuden uutukaisiin saksalaisvaunuihin, en tuntenut enää lapsuudenaikaista iloa siitä, että olin matkalla jonnekin. Vaunusta puuttui se aito ja oikea junatunnelma, jonka saattoi kokea vain vanhoissa puurakenteisissa, koivuhalkojen noen katkun, sekä Työmies ja Saimaa tupakin savun kyllästämissä vaunuissa.
Sisko täytti tasavuosia – kolmekymmentä vuotta. Emme olleet treffanneet vuosiin, joten päätin käydä häntä onnittelemassa. Oikeastaan minulla ei olisi ollut siihen varaa. Olin lehtimies, mutta vain ns. ”freelansare”. Tuloni olivat suoranaisessa suhteessa siihen, kuinka paljon sain myytyä juttuja eri julkaisuihin.
Katselin junan huuruisesta ikkunasta syksynharmaaseen hämärään. Syyskuu oli vasta puolivälissä, mutta näillä korkeuksilla alkoivat yöpakkaset jo olla tavallisia. Nytkin oli kalsean sumuinen, harmaan ikävä, syksyä ja pakkasia enteilevä sää.
Aamulla, lähtiessäni Limingasta Ouluun, jossa kävin tapaamassa entistä kollegaa, oli kirkas auringonpaiste, ja jopa muutamia lämpöasteita. Minusta tuntui kuitenkin hyvältä päästä pois Oulusta. Aloitinhan lehtimiesurani siellä, ja muistelin pientä katkeruutta tuntien, että olin saanut potkut paikallisesta sanomalehdestä.
Ei sen vuoksi, että minulta olisi puuttunut mielikuvitusta - päinvastoin. Jo kouluaikanani olin aina luokkani parhaita ainekirjoittajia, ja eläytymiskykyni eri tilanteisiin on aina ollut värikkään kuvaileva. En kuitenkaan päässyt lehtimieheksi koulumenestykseni perusteella. Keskeytin koulunkäynnin Jyväskylän yhteislyseossa, koska minulla oli harrasteita, jotka veivät aikaa täysipainoiselta opiskelulta. Tietysti siihen vaikutti osaltaan sekin, että minua veti puoleensa viini ja frendit. Ei kuitenkaan vielä naiset elämäni siinä vaiheessa. He ilmestyivät kuvioon myöhemmin. Opiskeluaikana olin vain keksinyt sen, että pääsin mihin tahansa ravintolaan, jos vain esiinnyin tarpeeksi aikuisen oloisena. Voionmaankadun kahteen "räkälään" tutustuin kuitenkin ihan ensimmäiseksi. Olihan kynnys sinne matalampi, kuin keskikaupungin hienoimpiin kapakoihin. Tilasin useimmiten vain Long Drinkkejä, eräänlaisia terästettyjä limppareita, joista tuli pikku känniin, jos niitä nautti tarpeeksi monta.
Lehtimiesurani alkoi jotenkin sattumalta. Keskeytettyäni yhteislyseon matkustelin eri puolille suomea, koska en kehdannut kotiinkaan palata. Tiesinhän miten vanhempani, ja nimenomaan isäukkoni, olisivat suhtautuneet siihen, että olin keskeyttänyt opintoni, jotka olisivat johtaneet akateemiseen loppututkintoon.
Päädyin jostakin syystä, viimeiset markat taskussani, Ouluun. En tiedä miksi juuri sinne, mutta satuin istuutumaan pikku pöhnässä Ouluun menevään junaan, vaikka en ollut koskaan ennen siellä käynytkään.
Noustuani pahanlaisessa kankkusessa junasta, ja patikoidessani kaupungille päin yllätyin siitä, että kaukana Pohjanmaan perillä oli niinkin iso kaupunki. Olihan Jyväskylä minulle niitä isoimpia näkemiäni kaupunkeja, Kuopion ja Turun jälkeen. Oulun kuvittelin olevan vain pahaisen pikkukylän, missä matalat, vanhat ränsistyneet puutalot ja lohipadot olisivat leimaa antavana. Tervaporvareita istumassa, Oulun harvoissa, iänikuisen vanhoissa ja hämärissä ravintoloissa.
Perille päästyäni painelin röyhkeästi erään oululaisen sanomalehden toimitukseen, jossa isottelin olevani reportteri Kurkela eteläsuomesta. Haastattelussa paljastui luonnollisesti kesken jääneet akateemiset opintoni, mutta jostakin kumman syystä, vai olisiko johtunut hyvästä supliikistani, sain toimen tilapäisenä kesälomatoimittajana.
Syksyllä tilapäistoimittajasta tuli vakinainen toimittaja, tosin vain harjoittelija. Kukonhelttani tietysti siitä nousi, ja kirjoitin jo samana iltana isälle kirjeen, jossa kerroin saaneeni duunin ison sanomalehden toimituksessa. En tosin paljastanut sitä, että kirjoitin vain, mielestäni mitättömistä kirkollisista hautajaistilaisuuksista, solmituista avioliitoista, ja että kokoilin torihintoja päivittäin ilmestyviin pikkupalstoihin. Huomasin pian, että Oulu ei lainkaan vastannut kuvitelmaani siitä kyläpahaisesta, joksi olin sen kuvitellut. Oulu oli siis minulle positiivinen yllätys.
Se oli kuin mikä tahansa Suomen kaupunki, mutta paljon isompi kuin miksi olin sen kuvitellut. Siellä oli oikeita mukulakivikatuja, ja jopa tavaratalojakin. Sitä paitsi siellä puhuttiin suomea, eikä niin kuin olin kuvitellut, jotakin saamenkielen ja suomen sekoitteista mongerrusta.
No olihan heillä tosin joitakin omia murresanontojaan, kuten: ”Ookko nää Oulusta”? Tai: ”Pelekääkkö nää polliisia”? Eniten minua ihmetytti se, että lapset kutsuivat äitiään ”emännäksi”. Muuten he olivat ihan jees, ja kaupungilla treffattiin, jossa istuttiin ravintoloissa ja kahviloissa, ihan kuin muuallakin "varsinaisen" Suomen puolessa.
Paljon heidän murteessaan oli tosin ruotsalaisvoittoista sanontaa. Jalkakäytävä oli, ”rotuvaari” ja niin poispäin. Hyväksyin vähitellen pienet erilaisuudet, ja toisaalta, onhan meillä savolaisillakin omat sanontamme. Venevalkama on puattipoukama. Ihminen on immeinen ja sinä olet sää tai seä. Pidin kuitenkin kiinni ikiomasta Savon murteestani vielä Oulussakin. Kun oululainen sanoi, tullee, sanoi savolainen; ”tulloo”, ja niin poispäin.
Pääsin kuitenkin pian perille oululaisesta perusluonteesta, ja lehtimieheksi päästyäni oli tietysti kirjakieli se, jota käytimme juttuja kynäillessämme.
Junan lähtöä odotellessa seurailin aikani kuluksi ihmisten liikehdintää asemalaiturilla. Oli nuoria pimuja, mielestäni kovin rohkean lyhykäisissä minihameissaan ja korkeakantaisissa kengissään. Joillakin hame oli niin lyhyt, että jos he olisivat joutuneet vähänkään kumartumaan, olisi hameen alta paljastunut peffa. Oli myös samanikäisiä räkänokkajätkiä sätkää suupielissään roikuttaen, jotka yrittivät saada minihameiset gimmat kiinnostumaan heistä. Käytös heillä oli rennon pikkuvanhaa.
Huomioni kiinnittyi lopulta erääseen pariskuntaan asemalaiturilla. Nainen oli arviolta vähän päälle kahdenkymmenen, vaalea, keskimittainen, ja hyvävartaloinen. Jokseenkin arkisiin vaatteisiin pukeutunut, joka ei pystynyt peittämään hänen silmiinpistävän viehättävää olemusta. Naisen vaaleat hiukset olivat tupeeratut paksuksi pörröksi, mutta huomioni kiinnittyi siihen, että vaikka hänellä ei ollut vahvaa meikkiä, oli hän silti tavattoman kaunis. Siirryin tarkkailemaan hänen seuralaistaan. Hän oli pitkä, hoikka mies. Päällään tyylikäs harmaa takki - luultavasti vasta hankittu, sekä tyyliin sopiva muodikas vilttihattu. Miehen kauhtuneet ja kolhiintuneet matkalaukut eivät kuitenkaan sopineet asuun.
Jotain pariskunnan olemuksessa pani minut tarkkailemaan heitä. Olin nähnyt hyvästelyjä rautatieasemilla, linja-autoasemilla ja lentoterminaaleissa. Kaikissa niissä oli jotakin samankaltaista.
Nainen vaikutti kuitenkin hermostuneelta, vaikkakaan hänen levottomalta vaikuttava ja lohduton olemuksensa ei pystynyt peittämään hänen viehkeyttään. Mies poltteli maltittoman näköisenä tupakkaa, samalla kun hän vilkuili vuoroin rannekelloaan ja vuoroin junaa.
Junanlähettäjän ilmestyessä asemalaiturille huomasin, kuinka nainen tarrautui kiihkeästi miehen rinnuksiin, suuteli häntä hätäisesti, miehen vastatessa siihen jollakin tavoin luonnottoman kiireisesti.
Nainen jäi asemalaiturille, hartiat lohduttomasti lysähtäneinä, kädet suun eteen painautuneina. Huomasin hänen hartioittensa nytkähtelevän pidätetystä itkusta.
Junan vauhti kiihtyi, ja nainen nosti käden puolittaiseen vilkutukseen. Lopulta näin vain ohi vilisevän asemalaiturin ja ruskeat asemamakasiinit. Taakse jäi siis Oulun rautatieasema, josta jossakin vaiheessa oli suunniteltu jopa eräänlaista monumentaalikeskusta, joka olisi ollut leimaa antavana Oulun, Pohjolan valkean kaupungin näennäiselle "suurkaupunkipyrkimykselle". Oulun asukasmäärä oli siihen aikaan jotakin 60 000 luokkaa.
Kävin siellä taas vuonna 2001, jolloin asukasmäärä oli jo lähes 120 tuhatta, mutta sama vanha puinen asemarakennus oli edelleenkin jäljellä. Asemaraiteiden alitse oli tosin tehty komea jalankulkutunneli Raksilan puolelle.
Kohensin asentoa ja vilkaisin käytävän suuntaan, missä samainen nuorimies lähestyi laukkujaan raahaten, penkkirivien numeroita tarkastellen. Saavuttuaan kohdalleni hän tarkisti paikkalipustaan numeron, katsahti minuun, nosti mitään sanomatta laukkunsa hyllylle, ja retkahti istumaan. Jäi siihen tuijottamaan ikkunan läpi päällysvaatteet päällään. Vasta junailijan ilmestyessä vaunuun mies viimein havahtui. Riisui päällystakkinsa, ja kaivoi taskusta matkalippunsa.
– Turkuun on siis matka, junailija sanoi leimatessaan lipun. Ja sama matka näyttää olevan täälläkin hän sanoi, nähdessään minunkin lippuni. Olemme Turussa aamulla kello 6.12 jos on hyvä keli ja kiskot kestävät.
Hän oli sellainen vanhan ajan lupsakka junailija, jolta riitti sana jokaiselle matkustajalle – ikänsä puolesta - kohta eläkkeelle siirtyvä Valtion Rautateiden virkailija. Eräs niistä vanhan ajan lupsakoista konnareista, joita nykyisin tapaa enää harvoin.
Olen lehtimiehenä tarkkaillut ihmisten käyttäytymistä erilaisista perspektiiveistä. Panin merkille, kuinka mies havahtui mietteistään junailijan ilmestyessä vaunuun, hänen hihkaistessaan: ”Jos sitten katottas piletit!”
Virkapuku saa useimmat meistä käyttäytymään toisin, kuin esimerkiksi valintamyymälässä. Virkapuvulla on kaiketi sellainen vaikutus ihmisiin, ettei osata, tai uskalleta olla vapaita.
Junailija assosioituu virkapukunsa vuoksi poliisiin, kapteeniin, pappiin tai lääkäriin. Siis määrätynlaisen auktoriteetin edustajiin. Isä, opettaja, tai vaikkapa vallan itse Jumala. Ihminen tarvitsee ilmeisesti jonkinlaisen arvovallan, ja sitähän junailijakin omalla auktoriteetillaan tavallaan edustaa.
Muistelin äitini hokemaa: ”Kaikki valta on Jumalalta, ja olkaa esivallalle kuuliaiset.” Minut oli siis jo lapsesta saakka opetettu siihen, että virkavaltaa tuli totella ja kunnioittaa, vaikkakin olin päässyt siitä jonkin verran eroon Ruotsissa viettämieni vuosien aikana.
Vertailin usein eri kansojen kulttuureja ja käyttäytymisiä maailmalla matkustellessani. Olin ollut Suomesta poissa jo niinkin kauan, että suhtauduin Suomeen ja suomalaisiin jotenkin etäisesti. Olinhan kierrellyt Amerikkaa, Afrikkaa ja Aasiaa. Tarkkailin siis suomalaisia - ikään kuin ”vierasmaalaisina”.
Juolahti mieleen, että Ruotsin junissa junailijan ilmestyminen vaunuun ei saa aikaan samanlaista vaikutusta. Junailija on kuin kuka tahansa palveluelinkeinosta elantonsa hankkiva ”immeinen”.
Junailijan poistuttua päätin rentoutua tulevaa yötä varten. Otin olkalaukustani pullon whiskyä, ja kävin vesipullon luota hakemassa pahvisen kertakäyttömukin. Kaadoin siihen sellaiset kolme sormen leveyttä, ja kohotin mukin huulilleni.
Katsahdin vastapäätä istuvaan mieheen, mutta hän vain vilkaisi minua pikaisesti jatkaen tuijotustaan hämärtyviin, ohikiitäviin Pohjanmaan lakeuksiin.
Tyhjensin mukini nopeaan tahtiin. En ole niitä, jotka istuvat tuppisuina, joten seurasin syrjäsilmin matkaseuralaistani, arvioiden, olisiko hänestä juttukaveriksi. Kaadoin mukiin vielä lorauksen, ja kysyä tokaisin, josko hänelle maistuisi whiskyt. Hän katsahti minuun jotenkin epäröiden. Vilkaisi mukiani, ja huomasin hänen kamppailevan itsensä kanssa. Ottaako vai eikö ottaa.
– En yleensä käytä väkeviä, mutta kiitos…jos nyt kuitenkin… pikku tilkkasen”, hän sanoi.
Hain uuden pahvimukin vesikarahvin luota, ja kaadoin siihen lorauksen.
– Tämä on aitoa Ballantinesiä, ostettu laivalta, tullaamattomana.
Sanoin näin, koska olin jo Suomeen tullessani ostanut laivalta laittoman suuren annoksen, ja laukussani oli vieläkin avaamaton litran pullo Johnny Walkeria, jonka arvelin riittävän Turkuun asti.
– Kippis! Sanoin, ja kohotin mukiani.
Hän ei vastannut, maistoi vain lasistaan, katsellen ulos hämärtyvään iltaan.
– Oliko se vaimosi, joka sua oli saattamassa? kysyin.
Hän katsoi minua jotenkin kummeksuen, mutta sai sitten pienen hymyn huulilleen, joka kuitenkin katosi välittömästi.
– Ei vaan ollut, vaan hän on sitä edelleenkin.
– Anteeksi, en halunnut loukata. Tarkoitin vain, että koska hän jäi sinne asemalle, on hän minulle imperfekti.
Kirottua, ajattelin itsekseni. Minulla on siis matkassa kamu, joka huomauttaa joka ikisestä vitun pilkusta ja pisteestä. Itselläni oli kielioppi aina ollut heikko kohta. Katselin häntä ja arvioin, onko lukenutkin mies, ja mitä hän mahtoi hommailla.
Jo seuratessani häntä, ja hänen naistaan Oulun asemalaiturilla, panin merkille, että typykkä oli ihan tavallinen mimmi. Tosin viehättävän kaunis, kun mies ei jollakin tavalla sopinut kuvaan.
He olivat, niin kuin ruotsissa sanotaan - ”Udda par”. (Eri paria.)
Yritin korjata kömmähdyksen kysymällä, että: ”Onko kauaskin meno?”
– Ruotsiin.
– Minnekä sinne?
– Alingsåsiin.
– Ai niinkö? Sehän onkin tuttu paikka minulle. Ei kovinkaan kaukana Göteborgista, jossa asun nykyisin. Olemme siis matkalla samoilla kulkuneuvoilla melkein perille asti?
– Joo. Laiva lähtee Turusta, mutta menen vasta iltalaivalla.
Tässä vaiheessa hän oli saanut tyhjennettyä mukinsa. Otin taas esille pullon, ja tarjosin lisää.
– En tiedä oikein. Tapoihini ei kuulu nauttia…hm…tällaisia juomia.
- Ei se kuulu minunkaan tapoihini valehtelin, mutta nyt on vain niin, että meillä on edessämme hemmetinmoinen matka, ja minä haluan nukkua kunnolla tässä kiskojen jyskytyksessä. Otan siis vain muutaman yömyssyn.
Itse asiassa tapoihini kuului niihin aikoihin ottaa yömyssyt joka ikinen ilta, tai oikeastaan se yömyssyttely alkoi jo iltapäivällä. Olinhan nytkin ottanut ensimmäiset grogini jo Limingasta lähtiessäni. Siskoni oli uskovainen ihminen, joten en voinut ottaa viinaa hänen luonaan. Korkkasin siis pulloni heti Oulun linja-autoon noustuani.
Tarkkailin junnua ja tuumin, miksei tuollainen virkamieheltä vaikuttava mies ollut ottanut makuuvaunua? Vaatetuksesta päätellen hänellä varmasti olisi ollut varaa siihen. Vilkaisin laukkuhyllyllä olevaa kahta kulunutta matkalaukkua, ja totesin niiden puolestaan kielivän päinvastaista.
– No jospa sitten kuitenkin… niin kuin yömyssyksi, hän sanoi, ja ojensi mukinsa.
Kaadoin siihen kunnon lorauksen. En tiedä johtuiko se siitä, että vaunu nytkähti jossakin vaihteen kohdassa, vai siitä, että halusin juottaa hänet pikku känniin. Tässä vaiheessa olin ottanut niinkin monta mukillista, että olin miellyttävän pehmoisessa nousuhumalassa. Saatan olla luonteeltani joskus hieman ilkeä. Provosoin ihmisiä, joita pidän pateettisina. Tulin sitten ajatelleeksi hänen vaimoaan.
Sievää ja kaunista, jopa seksikästä. Juuri sellaista, jota itse olin aina etsinyt, kuitenkaan löytämättä häntä.
En saanut seuralaiseeni - ainakaan aluksi, mainittavaa sosiaalista kontaktia. Hän istui pitkät tovit tuijottaen vaunun ikkunasta pimenevään iltaan, maistellen silloin tällöin mukistaan. Ajattelin, että hukkaan menee hyvä Ballantine´s, kun hän ei osaa nauttia siitä.
Hän yllätti minut sanomalla:
- ”Ballantine´s on tosi hyvä whisky. Tietysti kaikkein parhain Ballantine´s on varastoitu 12 tai 18 vuotta - mutta niihin ei meikäläisellä ole nykyisin varaa.”
Tarkkailin miestä, ja ryhdyin arvioimaan hänet uudelleen.
Nykyisin! Milloin siihen on ollut varaa? ainakaan minulla. Olin tietysti saanut maistella yhtä jos toistakin lehtitalojen palavereissa ja asiakaskontakteissa, mutta työnantajathan ne juomat kustansivat.
– Nykyisin? kysyin, katsoen häntä utelevasti. Hän tsiigasi takaisin, ja huomasin hänen siniharmaista silmistään hänen tarkoittaneen mitä oli sanonut.
Olin ilmeisesti arvioinut seuralaiseni väärin. Se oli lehtimiehelle anteeksiantamaton vikatikki – mutta, olinhan vain ns. toisen luokan lehtimies.
Olin aina kuvitellut olevani muita älykkäämpi ja jotenkin toisten yläpuolella. Kai se johtui siitä mahdin voimasta, jota jotkut toimittajat tuntevat ”uhrejaan” kärventäessään. Varsinkin poliitikot tuntevat itsensä epävarmoiksi, valikoiden sanansa tarkkaan, heitä haastatellessamme. Heillä kun on alitajuinen pelko siitä, että olemme onnistuneet kaivamaan heidän menneisyydestään esiin jotakin vanhaa paskaa, joka paljastaisi heidät, ja pilaisi poliitikon tuottoisan uran.
– Juuri niin - nykyisin. Suomen palkoilla ei juoda edes halvinta Viskiä.
– Ei tietenkään. Ei minullakaan rehellisyyden nimessä olisi ollut siihen varaa, ellen olisi sitä laivalta hamstrannut. Kuule muuten, jatkoin. Emme ole vielä esitelleet toisiamme. Minä olen Matti. Matti Kurkela Göteborgista, tai oikeastaan Savosta.
Hän tarttui ojennettuun käteeni ja sanoi: ”Erkki Kolehmainen.”
Siis ihan tavallinen Erkki, ja vielä Kolehmainen.
– Millä asioilla sinä liikut? jos saan olla utelias.
– Olen työn haussa.
– Ruotsista?
– Joo. Onko se jotenkin merkillistä?
– Ei, ei ollenkaan. Kaikkihan sinne nykyisin menevät.
Mittailin häntä katseellani. Ulkonäkö ei oikein sopinut siihen työnhakijoiden laumaan, joka niihin aikoihin, sopulien lailla virtasi Suomesta Ruotsiin. Vaatetus ei sopinut kuvaan. Ei myöskään hänen olemuksensa. Siisti ja muodikas puku. Uutuuttaan kiiltävät kengät. Pitkä, hoikka ja vaaleatukkainen. Ylähuulta koristi huolellisesti hoivatut viikset.
Vilkaisin hänen käsiään. Niistä voi useimmiten lukea jotakin ihmisten persoonasta tai hänen puuhistaan. Pitkät hoikat sormet, ja huolellisesti leikatut kynnet. Virkamiehen kädet. Kuinkahan noille käy, kun ne alkavat ruuvata muttereita Volvolla tai Saabilla, ajattelin.
Ei ole pohjanmaalaisia. Voi olla lukenut. Näyttää jotenkin älykkäältä. Ei mitään laitapuolen kulkijoita. Olisin voinut luulla hänet vaikkapa papiksi. Kaivoin taskusta punaisen Norttiaskin, löin sitä kättäni vasten. Ojensin sen Erkkiä kohti.
– Palaako?
– Ai kiitos! No miksipäs ei.
Sen sanottuaan, ja otettuaan savukkeen, hän vilkaisi ympärilleen. Keksi sitten oven yläpuolella kyltin, jossa luki: ”TUPAKOINTI SALLITTU”.
Tunnontarkka mies, ajattelin. Kaikki varman päälle, ettei tekisi mitään sopimatonta. En tiennyt miten jatkaa häntä loukkaamatta. Pappi vai muurari? Ehkä ei kumpaakaan
– Suo anteeksi, sanoin. Se on vain niin, että en oikein osannut yhdistää sinua niihin Ruotsiin matkustaviin suomalaisiin, jotka menevät sinne kultaa vuolemaan.
– Ja miksi et osannut yhdistää?
- En tiedä. Joku olemuksessasi. Ehkä sulla on liian hienot kuteet.
Hän katsoi minuun, kuin en olisi oikein viisas, ja tokaisi:
– Ei kai sitä retkuihin pukeuduta, jos on etsimässä työtä?
- - -
Junailijan poistuttua vapautui tunnelma vaunussa. Jotkut kaivoivat esiin lukemista. Toiset riisuivat kengät jalasta ja hakivat rennomman asennon. Joillekin ilmestyi eväspaketti ja Jaffa-pullo penkkien väliselle pikkupöydälle. Tässä vaiheessa pikkulapset yleensä alkoivat kinuta karkkipussia, tai sitten heille tuli pissahätä. Katselin ympärilleni. Vaunussa ei ollut kovin montaa pikkulasta. Onneksi.
Ei niin, että minulla olisi mitään lapsia vastaan ollut, mutta junissa heistä saattoi joskus tulla riesa. Ainaista käytävillä ravaamista - milloin vesiastialla juomassa, tai sitten vessassa. Junan pysähtyessä asemilla, he ryntäsivät ikkunaan katsomaan mikä oli aseman nimi. Kovaäänistä kikatusta, ja väliin kiukkuista riskaamista.
En nähnyt vaunussa kuin kaksi lasta, ja hekin jotakin kaksi - kolmevuotiasta. Taitaa tulla rauhallinen yö. Noin pienet yleensä nukahtavat melko pian, tuumin tyytyväisenä.
Tyhjensin viskimukini. Erkki ei tuntunut olevan juttutuulella. Katseli vain enimmäkseen ulos pimeään. Päätin käydä nukkumaan. Vedin naulassa riippuvan päällystakkini lievettä kasvoilleni, ja nukahdin vaunun tasaiseen keinuntaan ja kiskojen säännölliseen kolkutukseen.
Seuraava luku: Yöjunassa.
Tämä novelli poikkeaa edellisestä; "Porkkanapippelistä" siten, että sen aihe sijoittuu 60- luvun alkuun ja siitä eteenpäin.
Jos haluat vain seksikuvauksia, joudut ehkä pettymään, koska niitä tulee vasta muutaman luvun jälkeen.
Minun on kuitenkin pakko alkaa alusta, jotta ymmärtäisitte päähenkilöiden luonteen ja elämän.
Siis - ensimmäinen luku novellista:
KAHDEN ÄIDIN LAPSI.
Matkalla Turkuun.
Nousin junaan Oulun asemalla. Uusiin sinisiin saksalaisvalmisteisiin vaunuihin. Poissa olivat käytöstä ne höyryveturien vuosikymmenien aikana mustuttamat, kivihiili ja koivuhalkojen savun kyllästämät puurakenteiset vaunut. Olin matkalla "kotiin", Ruotsiin, viikon kestäneeltä vierailulta siskoni luona Limingassa.
Viikko peräpohjolassa oli hieman liian pitkä aika olla poissa "kotoa", Göteborgista. Limingan laakeat tasangot saivat minut kaipaamaan vehmaampia seutuja. Olinhan syntynyt ja elänyt Savossa, "Kallaveen iärellä". "Savon muan immeisiä" siis alkujaan.
Tunsin pientä kaipuuta lapsuuden aikaisiin, epämääräisen ruskeisiin puuvaunuihin, joissa oli sitä aitoa tunnelmaa.
Muistin ensimmäisen junamatkani Kuopiosta Turkuun, "Lentävällä Kalakukolla". Menimme isän kanssa tätini luokse kyläilemään. Emma-täti oli matematiikan ja englanninkielen opettajana Turussa. Vaunuja veti iso Ukko-Pekka höyryveturi. Jo Kuopion asemalla, mahtavan ison puuskuttavan veturin nähdessäni, valtasi minut euforinen mieliala. Saisinhan matkustaa Ukko-Pekka veturin vetämänä ihan Turkuun asti. Siihen aikaan, vuonna 1946, kesti matka Kuopiosta Turkuun liki kymmenen tuntia, tulihan pysähdyksiä ja junan vaihtoja isommilla asemilla. Väliin piti lisätä vettä höyrypannuun, tai odottaa vastaan tulevaa junaa. Hyvä niin, koska olihan hupaisaa matkustaa junalla, varsinkin kun osa matkasta tehtiin yöllä.
Mieleeni on jäänyt vaunun lattialla olleet posliiniset sylkykupit. Olin vasta oppinut lukemaan, joten muistan elävästi, kuinka tavasin vaunun seinällä olevasta emaloidusta kyltistä: ”Älä sylje lattialle. Käytä sylkykuppia”.
Olin sen verran vanhoillinen, että noustessani näihin uuden uutukaisiin saksalaisvaunuihin, en tuntenut enää lapsuudenaikaista iloa siitä, että olin matkalla jonnekin. Vaunusta puuttui se aito ja oikea junatunnelma, jonka saattoi kokea vain vanhoissa puurakenteisissa, koivuhalkojen noen katkun, sekä Työmies ja Saimaa tupakin savun kyllästämissä vaunuissa.
Sisko täytti tasavuosia – kolmekymmentä vuotta. Emme olleet treffanneet vuosiin, joten päätin käydä häntä onnittelemassa. Oikeastaan minulla ei olisi ollut siihen varaa. Olin lehtimies, mutta vain ns. ”freelansare”. Tuloni olivat suoranaisessa suhteessa siihen, kuinka paljon sain myytyä juttuja eri julkaisuihin.
Katselin junan huuruisesta ikkunasta syksynharmaaseen hämärään. Syyskuu oli vasta puolivälissä, mutta näillä korkeuksilla alkoivat yöpakkaset jo olla tavallisia. Nytkin oli kalsean sumuinen, harmaan ikävä, syksyä ja pakkasia enteilevä sää.
Aamulla, lähtiessäni Limingasta Ouluun, jossa kävin tapaamassa entistä kollegaa, oli kirkas auringonpaiste, ja jopa muutamia lämpöasteita. Minusta tuntui kuitenkin hyvältä päästä pois Oulusta. Aloitinhan lehtimiesurani siellä, ja muistelin pientä katkeruutta tuntien, että olin saanut potkut paikallisesta sanomalehdestä.
Ei sen vuoksi, että minulta olisi puuttunut mielikuvitusta - päinvastoin. Jo kouluaikanani olin aina luokkani parhaita ainekirjoittajia, ja eläytymiskykyni eri tilanteisiin on aina ollut värikkään kuvaileva. En kuitenkaan päässyt lehtimieheksi koulumenestykseni perusteella. Keskeytin koulunkäynnin Jyväskylän yhteislyseossa, koska minulla oli harrasteita, jotka veivät aikaa täysipainoiselta opiskelulta. Tietysti siihen vaikutti osaltaan sekin, että minua veti puoleensa viini ja frendit. Ei kuitenkaan vielä naiset elämäni siinä vaiheessa. He ilmestyivät kuvioon myöhemmin. Opiskeluaikana olin vain keksinyt sen, että pääsin mihin tahansa ravintolaan, jos vain esiinnyin tarpeeksi aikuisen oloisena. Voionmaankadun kahteen "räkälään" tutustuin kuitenkin ihan ensimmäiseksi. Olihan kynnys sinne matalampi, kuin keskikaupungin hienoimpiin kapakoihin. Tilasin useimmiten vain Long Drinkkejä, eräänlaisia terästettyjä limppareita, joista tuli pikku känniin, jos niitä nautti tarpeeksi monta.
Lehtimiesurani alkoi jotenkin sattumalta. Keskeytettyäni yhteislyseon matkustelin eri puolille suomea, koska en kehdannut kotiinkaan palata. Tiesinhän miten vanhempani, ja nimenomaan isäukkoni, olisivat suhtautuneet siihen, että olin keskeyttänyt opintoni, jotka olisivat johtaneet akateemiseen loppututkintoon.
Päädyin jostakin syystä, viimeiset markat taskussani, Ouluun. En tiedä miksi juuri sinne, mutta satuin istuutumaan pikku pöhnässä Ouluun menevään junaan, vaikka en ollut koskaan ennen siellä käynytkään.
Noustuani pahanlaisessa kankkusessa junasta, ja patikoidessani kaupungille päin yllätyin siitä, että kaukana Pohjanmaan perillä oli niinkin iso kaupunki. Olihan Jyväskylä minulle niitä isoimpia näkemiäni kaupunkeja, Kuopion ja Turun jälkeen. Oulun kuvittelin olevan vain pahaisen pikkukylän, missä matalat, vanhat ränsistyneet puutalot ja lohipadot olisivat leimaa antavana. Tervaporvareita istumassa, Oulun harvoissa, iänikuisen vanhoissa ja hämärissä ravintoloissa.
Perille päästyäni painelin röyhkeästi erään oululaisen sanomalehden toimitukseen, jossa isottelin olevani reportteri Kurkela eteläsuomesta. Haastattelussa paljastui luonnollisesti kesken jääneet akateemiset opintoni, mutta jostakin kumman syystä, vai olisiko johtunut hyvästä supliikistani, sain toimen tilapäisenä kesälomatoimittajana.
Syksyllä tilapäistoimittajasta tuli vakinainen toimittaja, tosin vain harjoittelija. Kukonhelttani tietysti siitä nousi, ja kirjoitin jo samana iltana isälle kirjeen, jossa kerroin saaneeni duunin ison sanomalehden toimituksessa. En tosin paljastanut sitä, että kirjoitin vain, mielestäni mitättömistä kirkollisista hautajaistilaisuuksista, solmituista avioliitoista, ja että kokoilin torihintoja päivittäin ilmestyviin pikkupalstoihin. Huomasin pian, että Oulu ei lainkaan vastannut kuvitelmaani siitä kyläpahaisesta, joksi olin sen kuvitellut. Oulu oli siis minulle positiivinen yllätys.
Se oli kuin mikä tahansa Suomen kaupunki, mutta paljon isompi kuin miksi olin sen kuvitellut. Siellä oli oikeita mukulakivikatuja, ja jopa tavaratalojakin. Sitä paitsi siellä puhuttiin suomea, eikä niin kuin olin kuvitellut, jotakin saamenkielen ja suomen sekoitteista mongerrusta.
No olihan heillä tosin joitakin omia murresanontojaan, kuten: ”Ookko nää Oulusta”? Tai: ”Pelekääkkö nää polliisia”? Eniten minua ihmetytti se, että lapset kutsuivat äitiään ”emännäksi”. Muuten he olivat ihan jees, ja kaupungilla treffattiin, jossa istuttiin ravintoloissa ja kahviloissa, ihan kuin muuallakin "varsinaisen" Suomen puolessa.
Paljon heidän murteessaan oli tosin ruotsalaisvoittoista sanontaa. Jalkakäytävä oli, ”rotuvaari” ja niin poispäin. Hyväksyin vähitellen pienet erilaisuudet, ja toisaalta, onhan meillä savolaisillakin omat sanontamme. Venevalkama on puattipoukama. Ihminen on immeinen ja sinä olet sää tai seä. Pidin kuitenkin kiinni ikiomasta Savon murteestani vielä Oulussakin. Kun oululainen sanoi, tullee, sanoi savolainen; ”tulloo”, ja niin poispäin.
Pääsin kuitenkin pian perille oululaisesta perusluonteesta, ja lehtimieheksi päästyäni oli tietysti kirjakieli se, jota käytimme juttuja kynäillessämme.
Junan lähtöä odotellessa seurailin aikani kuluksi ihmisten liikehdintää asemalaiturilla. Oli nuoria pimuja, mielestäni kovin rohkean lyhykäisissä minihameissaan ja korkeakantaisissa kengissään. Joillakin hame oli niin lyhyt, että jos he olisivat joutuneet vähänkään kumartumaan, olisi hameen alta paljastunut peffa. Oli myös samanikäisiä räkänokkajätkiä sätkää suupielissään roikuttaen, jotka yrittivät saada minihameiset gimmat kiinnostumaan heistä. Käytös heillä oli rennon pikkuvanhaa.
Huomioni kiinnittyi lopulta erääseen pariskuntaan asemalaiturilla. Nainen oli arviolta vähän päälle kahdenkymmenen, vaalea, keskimittainen, ja hyvävartaloinen. Jokseenkin arkisiin vaatteisiin pukeutunut, joka ei pystynyt peittämään hänen silmiinpistävän viehättävää olemusta. Naisen vaaleat hiukset olivat tupeeratut paksuksi pörröksi, mutta huomioni kiinnittyi siihen, että vaikka hänellä ei ollut vahvaa meikkiä, oli hän silti tavattoman kaunis. Siirryin tarkkailemaan hänen seuralaistaan. Hän oli pitkä, hoikka mies. Päällään tyylikäs harmaa takki - luultavasti vasta hankittu, sekä tyyliin sopiva muodikas vilttihattu. Miehen kauhtuneet ja kolhiintuneet matkalaukut eivät kuitenkaan sopineet asuun.
Jotain pariskunnan olemuksessa pani minut tarkkailemaan heitä. Olin nähnyt hyvästelyjä rautatieasemilla, linja-autoasemilla ja lentoterminaaleissa. Kaikissa niissä oli jotakin samankaltaista.
Nainen vaikutti kuitenkin hermostuneelta, vaikkakaan hänen levottomalta vaikuttava ja lohduton olemuksensa ei pystynyt peittämään hänen viehkeyttään. Mies poltteli maltittoman näköisenä tupakkaa, samalla kun hän vilkuili vuoroin rannekelloaan ja vuoroin junaa.
Junanlähettäjän ilmestyessä asemalaiturille huomasin, kuinka nainen tarrautui kiihkeästi miehen rinnuksiin, suuteli häntä hätäisesti, miehen vastatessa siihen jollakin tavoin luonnottoman kiireisesti.
Nainen jäi asemalaiturille, hartiat lohduttomasti lysähtäneinä, kädet suun eteen painautuneina. Huomasin hänen hartioittensa nytkähtelevän pidätetystä itkusta.
Junan vauhti kiihtyi, ja nainen nosti käden puolittaiseen vilkutukseen. Lopulta näin vain ohi vilisevän asemalaiturin ja ruskeat asemamakasiinit. Taakse jäi siis Oulun rautatieasema, josta jossakin vaiheessa oli suunniteltu jopa eräänlaista monumentaalikeskusta, joka olisi ollut leimaa antavana Oulun, Pohjolan valkean kaupungin näennäiselle "suurkaupunkipyrkimykselle". Oulun asukasmäärä oli siihen aikaan jotakin 60 000 luokkaa.
Kävin siellä taas vuonna 2001, jolloin asukasmäärä oli jo lähes 120 tuhatta, mutta sama vanha puinen asemarakennus oli edelleenkin jäljellä. Asemaraiteiden alitse oli tosin tehty komea jalankulkutunneli Raksilan puolelle.
Kohensin asentoa ja vilkaisin käytävän suuntaan, missä samainen nuorimies lähestyi laukkujaan raahaten, penkkirivien numeroita tarkastellen. Saavuttuaan kohdalleni hän tarkisti paikkalipustaan numeron, katsahti minuun, nosti mitään sanomatta laukkunsa hyllylle, ja retkahti istumaan. Jäi siihen tuijottamaan ikkunan läpi päällysvaatteet päällään. Vasta junailijan ilmestyessä vaunuun mies viimein havahtui. Riisui päällystakkinsa, ja kaivoi taskusta matkalippunsa.
– Turkuun on siis matka, junailija sanoi leimatessaan lipun. Ja sama matka näyttää olevan täälläkin hän sanoi, nähdessään minunkin lippuni. Olemme Turussa aamulla kello 6.12 jos on hyvä keli ja kiskot kestävät.
Hän oli sellainen vanhan ajan lupsakka junailija, jolta riitti sana jokaiselle matkustajalle – ikänsä puolesta - kohta eläkkeelle siirtyvä Valtion Rautateiden virkailija. Eräs niistä vanhan ajan lupsakoista konnareista, joita nykyisin tapaa enää harvoin.
Olen lehtimiehenä tarkkaillut ihmisten käyttäytymistä erilaisista perspektiiveistä. Panin merkille, kuinka mies havahtui mietteistään junailijan ilmestyessä vaunuun, hänen hihkaistessaan: ”Jos sitten katottas piletit!”
Virkapuku saa useimmat meistä käyttäytymään toisin, kuin esimerkiksi valintamyymälässä. Virkapuvulla on kaiketi sellainen vaikutus ihmisiin, ettei osata, tai uskalleta olla vapaita.
Junailija assosioituu virkapukunsa vuoksi poliisiin, kapteeniin, pappiin tai lääkäriin. Siis määrätynlaisen auktoriteetin edustajiin. Isä, opettaja, tai vaikkapa vallan itse Jumala. Ihminen tarvitsee ilmeisesti jonkinlaisen arvovallan, ja sitähän junailijakin omalla auktoriteetillaan tavallaan edustaa.
Muistelin äitini hokemaa: ”Kaikki valta on Jumalalta, ja olkaa esivallalle kuuliaiset.” Minut oli siis jo lapsesta saakka opetettu siihen, että virkavaltaa tuli totella ja kunnioittaa, vaikkakin olin päässyt siitä jonkin verran eroon Ruotsissa viettämieni vuosien aikana.
Vertailin usein eri kansojen kulttuureja ja käyttäytymisiä maailmalla matkustellessani. Olin ollut Suomesta poissa jo niinkin kauan, että suhtauduin Suomeen ja suomalaisiin jotenkin etäisesti. Olinhan kierrellyt Amerikkaa, Afrikkaa ja Aasiaa. Tarkkailin siis suomalaisia - ikään kuin ”vierasmaalaisina”.
Juolahti mieleen, että Ruotsin junissa junailijan ilmestyminen vaunuun ei saa aikaan samanlaista vaikutusta. Junailija on kuin kuka tahansa palveluelinkeinosta elantonsa hankkiva ”immeinen”.
Junailijan poistuttua päätin rentoutua tulevaa yötä varten. Otin olkalaukustani pullon whiskyä, ja kävin vesipullon luota hakemassa pahvisen kertakäyttömukin. Kaadoin siihen sellaiset kolme sormen leveyttä, ja kohotin mukin huulilleni.
Katsahdin vastapäätä istuvaan mieheen, mutta hän vain vilkaisi minua pikaisesti jatkaen tuijotustaan hämärtyviin, ohikiitäviin Pohjanmaan lakeuksiin.
Tyhjensin mukini nopeaan tahtiin. En ole niitä, jotka istuvat tuppisuina, joten seurasin syrjäsilmin matkaseuralaistani, arvioiden, olisiko hänestä juttukaveriksi. Kaadoin mukiin vielä lorauksen, ja kysyä tokaisin, josko hänelle maistuisi whiskyt. Hän katsahti minuun jotenkin epäröiden. Vilkaisi mukiani, ja huomasin hänen kamppailevan itsensä kanssa. Ottaako vai eikö ottaa.
– En yleensä käytä väkeviä, mutta kiitos…jos nyt kuitenkin… pikku tilkkasen”, hän sanoi.
Hain uuden pahvimukin vesikarahvin luota, ja kaadoin siihen lorauksen.
– Tämä on aitoa Ballantinesiä, ostettu laivalta, tullaamattomana.
Sanoin näin, koska olin jo Suomeen tullessani ostanut laivalta laittoman suuren annoksen, ja laukussani oli vieläkin avaamaton litran pullo Johnny Walkeria, jonka arvelin riittävän Turkuun asti.
– Kippis! Sanoin, ja kohotin mukiani.
Hän ei vastannut, maistoi vain lasistaan, katsellen ulos hämärtyvään iltaan.
– Oliko se vaimosi, joka sua oli saattamassa? kysyin.
Hän katsoi minua jotenkin kummeksuen, mutta sai sitten pienen hymyn huulilleen, joka kuitenkin katosi välittömästi.
– Ei vaan ollut, vaan hän on sitä edelleenkin.
– Anteeksi, en halunnut loukata. Tarkoitin vain, että koska hän jäi sinne asemalle, on hän minulle imperfekti.
Kirottua, ajattelin itsekseni. Minulla on siis matkassa kamu, joka huomauttaa joka ikisestä vitun pilkusta ja pisteestä. Itselläni oli kielioppi aina ollut heikko kohta. Katselin häntä ja arvioin, onko lukenutkin mies, ja mitä hän mahtoi hommailla.
Jo seuratessani häntä, ja hänen naistaan Oulun asemalaiturilla, panin merkille, että typykkä oli ihan tavallinen mimmi. Tosin viehättävän kaunis, kun mies ei jollakin tavalla sopinut kuvaan.
He olivat, niin kuin ruotsissa sanotaan - ”Udda par”. (Eri paria.)
Yritin korjata kömmähdyksen kysymällä, että: ”Onko kauaskin meno?”
– Ruotsiin.
– Minnekä sinne?
– Alingsåsiin.
– Ai niinkö? Sehän onkin tuttu paikka minulle. Ei kovinkaan kaukana Göteborgista, jossa asun nykyisin. Olemme siis matkalla samoilla kulkuneuvoilla melkein perille asti?
– Joo. Laiva lähtee Turusta, mutta menen vasta iltalaivalla.
Tässä vaiheessa hän oli saanut tyhjennettyä mukinsa. Otin taas esille pullon, ja tarjosin lisää.
– En tiedä oikein. Tapoihini ei kuulu nauttia…hm…tällaisia juomia.
- Ei se kuulu minunkaan tapoihini valehtelin, mutta nyt on vain niin, että meillä on edessämme hemmetinmoinen matka, ja minä haluan nukkua kunnolla tässä kiskojen jyskytyksessä. Otan siis vain muutaman yömyssyn.
Itse asiassa tapoihini kuului niihin aikoihin ottaa yömyssyt joka ikinen ilta, tai oikeastaan se yömyssyttely alkoi jo iltapäivällä. Olinhan nytkin ottanut ensimmäiset grogini jo Limingasta lähtiessäni. Siskoni oli uskovainen ihminen, joten en voinut ottaa viinaa hänen luonaan. Korkkasin siis pulloni heti Oulun linja-autoon noustuani.
Tarkkailin junnua ja tuumin, miksei tuollainen virkamieheltä vaikuttava mies ollut ottanut makuuvaunua? Vaatetuksesta päätellen hänellä varmasti olisi ollut varaa siihen. Vilkaisin laukkuhyllyllä olevaa kahta kulunutta matkalaukkua, ja totesin niiden puolestaan kielivän päinvastaista.
– No jospa sitten kuitenkin… niin kuin yömyssyksi, hän sanoi, ja ojensi mukinsa.
Kaadoin siihen kunnon lorauksen. En tiedä johtuiko se siitä, että vaunu nytkähti jossakin vaihteen kohdassa, vai siitä, että halusin juottaa hänet pikku känniin. Tässä vaiheessa olin ottanut niinkin monta mukillista, että olin miellyttävän pehmoisessa nousuhumalassa. Saatan olla luonteeltani joskus hieman ilkeä. Provosoin ihmisiä, joita pidän pateettisina. Tulin sitten ajatelleeksi hänen vaimoaan.
Sievää ja kaunista, jopa seksikästä. Juuri sellaista, jota itse olin aina etsinyt, kuitenkaan löytämättä häntä.
En saanut seuralaiseeni - ainakaan aluksi, mainittavaa sosiaalista kontaktia. Hän istui pitkät tovit tuijottaen vaunun ikkunasta pimenevään iltaan, maistellen silloin tällöin mukistaan. Ajattelin, että hukkaan menee hyvä Ballantine´s, kun hän ei osaa nauttia siitä.
Hän yllätti minut sanomalla:
- ”Ballantine´s on tosi hyvä whisky. Tietysti kaikkein parhain Ballantine´s on varastoitu 12 tai 18 vuotta - mutta niihin ei meikäläisellä ole nykyisin varaa.”
Tarkkailin miestä, ja ryhdyin arvioimaan hänet uudelleen.
Nykyisin! Milloin siihen on ollut varaa? ainakaan minulla. Olin tietysti saanut maistella yhtä jos toistakin lehtitalojen palavereissa ja asiakaskontakteissa, mutta työnantajathan ne juomat kustansivat.
– Nykyisin? kysyin, katsoen häntä utelevasti. Hän tsiigasi takaisin, ja huomasin hänen siniharmaista silmistään hänen tarkoittaneen mitä oli sanonut.
Olin ilmeisesti arvioinut seuralaiseni väärin. Se oli lehtimiehelle anteeksiantamaton vikatikki – mutta, olinhan vain ns. toisen luokan lehtimies.
Olin aina kuvitellut olevani muita älykkäämpi ja jotenkin toisten yläpuolella. Kai se johtui siitä mahdin voimasta, jota jotkut toimittajat tuntevat ”uhrejaan” kärventäessään. Varsinkin poliitikot tuntevat itsensä epävarmoiksi, valikoiden sanansa tarkkaan, heitä haastatellessamme. Heillä kun on alitajuinen pelko siitä, että olemme onnistuneet kaivamaan heidän menneisyydestään esiin jotakin vanhaa paskaa, joka paljastaisi heidät, ja pilaisi poliitikon tuottoisan uran.
– Juuri niin - nykyisin. Suomen palkoilla ei juoda edes halvinta Viskiä.
– Ei tietenkään. Ei minullakaan rehellisyyden nimessä olisi ollut siihen varaa, ellen olisi sitä laivalta hamstrannut. Kuule muuten, jatkoin. Emme ole vielä esitelleet toisiamme. Minä olen Matti. Matti Kurkela Göteborgista, tai oikeastaan Savosta.
Hän tarttui ojennettuun käteeni ja sanoi: ”Erkki Kolehmainen.”
Siis ihan tavallinen Erkki, ja vielä Kolehmainen.
– Millä asioilla sinä liikut? jos saan olla utelias.
– Olen työn haussa.
– Ruotsista?
– Joo. Onko se jotenkin merkillistä?
– Ei, ei ollenkaan. Kaikkihan sinne nykyisin menevät.
Mittailin häntä katseellani. Ulkonäkö ei oikein sopinut siihen työnhakijoiden laumaan, joka niihin aikoihin, sopulien lailla virtasi Suomesta Ruotsiin. Vaatetus ei sopinut kuvaan. Ei myöskään hänen olemuksensa. Siisti ja muodikas puku. Uutuuttaan kiiltävät kengät. Pitkä, hoikka ja vaaleatukkainen. Ylähuulta koristi huolellisesti hoivatut viikset.
Vilkaisin hänen käsiään. Niistä voi useimmiten lukea jotakin ihmisten persoonasta tai hänen puuhistaan. Pitkät hoikat sormet, ja huolellisesti leikatut kynnet. Virkamiehen kädet. Kuinkahan noille käy, kun ne alkavat ruuvata muttereita Volvolla tai Saabilla, ajattelin.
Ei ole pohjanmaalaisia. Voi olla lukenut. Näyttää jotenkin älykkäältä. Ei mitään laitapuolen kulkijoita. Olisin voinut luulla hänet vaikkapa papiksi. Kaivoin taskusta punaisen Norttiaskin, löin sitä kättäni vasten. Ojensin sen Erkkiä kohti.
– Palaako?
– Ai kiitos! No miksipäs ei.
Sen sanottuaan, ja otettuaan savukkeen, hän vilkaisi ympärilleen. Keksi sitten oven yläpuolella kyltin, jossa luki: ”TUPAKOINTI SALLITTU”.
Tunnontarkka mies, ajattelin. Kaikki varman päälle, ettei tekisi mitään sopimatonta. En tiennyt miten jatkaa häntä loukkaamatta. Pappi vai muurari? Ehkä ei kumpaakaan
– Suo anteeksi, sanoin. Se on vain niin, että en oikein osannut yhdistää sinua niihin Ruotsiin matkustaviin suomalaisiin, jotka menevät sinne kultaa vuolemaan.
– Ja miksi et osannut yhdistää?
- En tiedä. Joku olemuksessasi. Ehkä sulla on liian hienot kuteet.
Hän katsoi minuun, kuin en olisi oikein viisas, ja tokaisi:
– Ei kai sitä retkuihin pukeuduta, jos on etsimässä työtä?
- - -
Junailijan poistuttua vapautui tunnelma vaunussa. Jotkut kaivoivat esiin lukemista. Toiset riisuivat kengät jalasta ja hakivat rennomman asennon. Joillekin ilmestyi eväspaketti ja Jaffa-pullo penkkien väliselle pikkupöydälle. Tässä vaiheessa pikkulapset yleensä alkoivat kinuta karkkipussia, tai sitten heille tuli pissahätä. Katselin ympärilleni. Vaunussa ei ollut kovin montaa pikkulasta. Onneksi.
Ei niin, että minulla olisi mitään lapsia vastaan ollut, mutta junissa heistä saattoi joskus tulla riesa. Ainaista käytävillä ravaamista - milloin vesiastialla juomassa, tai sitten vessassa. Junan pysähtyessä asemilla, he ryntäsivät ikkunaan katsomaan mikä oli aseman nimi. Kovaäänistä kikatusta, ja väliin kiukkuista riskaamista.
En nähnyt vaunussa kuin kaksi lasta, ja hekin jotakin kaksi - kolmevuotiasta. Taitaa tulla rauhallinen yö. Noin pienet yleensä nukahtavat melko pian, tuumin tyytyväisenä.
Tyhjensin viskimukini. Erkki ei tuntunut olevan juttutuulella. Katseli vain enimmäkseen ulos pimeään. Päätin käydä nukkumaan. Vedin naulassa riippuvan päällystakkini lievettä kasvoilleni, ja nukahdin vaunun tasaiseen keinuntaan ja kiskojen säännölliseen kolkutukseen.
Seuraava luku: Yöjunassa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.