YÖJUNASSA
Erkki huomasi, että olin asettunut nukkumaan, joten hänkin päätti yrittää levätä. Hän ei uskonut voivansa nukkua kovinkaan rauhallisesti, mutta olihan edessä pitkä matka, joten täytyi yrittää nukkua.
Hän tunnusteli vaistomaisesti vielä kerran povitaskuaan, josko lompakko oli tallella. Erkki pelkäsi, että joku voisi pöhniä sen yöllä.
Ajokortti, sairaskassan kortti, 800 markkaa rahaa. Ne eivät saaneet joutua hukkaan. Jos lompakko katoaisi rahoineen ja matkalippuineen, päättyisi reissu siihen.
Erkki muisteli vielä kerran matkaa edeltäneet tapahtumat, ja kuinka vaikea oli ollut saada kokoon tarvittava matkakassa.
”Autosta sain 300 mk. Radiosta satasen. Kamerasta 120. Vasta keväällä käytettynä ostettu Hoover pesukonekin meni satasesta, vaikka siitä oli maksettu 250 markkaa. Vaimo senkin halusi myydä. Sanoi pärjäävänsä jonkin aikaa ilman pesukonetta. Kävisi naapurissa pyykillä, koska naapurin rouva oli hyväntahtoisesti luvannut sen hänelle, tietäessään meidän tukalan tilanteemme. Yhteensä 620 mk. Enempää ei ollut mitä myydä. Mitä nyt joitakin huonekaluja, mutta ei niistä vanhoista kukaan olisi mitään maksanut. Onneksi Aila sai lainattua veljeltään sen viisisataa markkaa.
Olisikohan sittenkin täytynyt jättää Ailalle enemmän rahaa? Miten Aila selviää kahdellasadalla markalla kolmen lapsen kanssa? On siis pakko saada työtä Ruotsista heti ensimmäisinä päivinä.
Voinhan lähettää hänelle rahaa ensimmäisestä tilistä.
Täytyy kuitenkin olla sen verran matkassa, että voin maksaa vuokran, ja ostaa ruokaa. Ailahan itse halusi minun ottavan nämä rahat. Sanoi kyllä pärjäävänsä niin kauan kuin kauppias antoi luottoa.
Erkin mieltä jäi silti asia vaivaamaan, vaikka Aila olikin taitava keksimään halpaa syötävää. Kaurapuuro on halpaa, samoin kuin letut. Lihakeitonkin voi tehdä soppaluista, ja leivät hän leipoo itse. Maitoa ei tarvitse juoda joka aterialla. Vesi käy yhtä hyvin, ja lapsille mehua. Olihan kellarissa vielä jäljellä jokunen mehupullo viime syksystä. Naapurin vanha pariskunta oli hyväntahtoisesti antanut heidän poimia viinimarjoja puutarhastaan. Olisivathan ne muuten kuitenkin varisseet maahan. ”
Erkki tuijotti ulos, nyt jo pimeään yöhön, mutta ei nähnyt muuta kuin peilikuvansa mustasta vaununikkunasta.
”Parempi onkin, ettei näe mitään, hän mietti. Ei näissä maisemissa paljon näkemistä olisikaan - lakeuksissa. Syksyistä, lohdutonta maisemaa vain. Sumunharmaita peltoja. Siellä täällä jokunen harmaa heinälato, joista monet olivat kuukahtamaisillaan vanhuuttaan. Välistä vilahtaisi ohi pieni metsäntapainen, ja taas jatkuisi lohduttoman ankea lakeus. Jossakin pientilallisen pihassa seisoisi vanha ikäloppu ”Mosse”, ja halkopinon syrjässä maalinsa menettänyt Valmet traktori, puoleksi rikkaruohojen peittämänä, loppuun kuluneet renkaat tyhjinä, ja sen ympärillä kaiken näköistä roinaa. Tyhjiä ruosteisia öljypurkkeja ja viinapulloja. On yhtä hyvä että pimeys ja sumu peittävät surkeuden vaippaansa. Onhan sitten kaikki kiedottu kuin valkoiseen pumpuliin.
Kaikki vanha jää taakse, eilinen, surkeus, työttömyys, sekä peräpohjolan ankea ja karu ilmasto ankarine talvineen. Kaamos, ruska ja paska!
Niin, sitä se on ollut. Oli hullua yleensä muuttaa näin pohjoiseen, mutta nythän se jää taakse. Jokainen kiskon kolahdus vie sieltä poispäin. Kohti uutta huomista, ja parempaa tulevaisuutta. Toivottavasti. No senhän näkee aikanaan. On helppo unohtaa se mikä tulisi muistaa. Vaikeampaa on muistaa se, minkä on unohtanut!”
Näihin mietteisiin Erkki nukahti.
---
Yllä olevan, olen vapaasti tulkinnut, Erkin, myöhempiin kertomuksiin pohjautuen. Tuntiessani Erkin nykyisin hyvin, uskon hänen sen aikaiset mietteet jotenkin sellaisiksi.
Opin tuntemaan Erkin lähemmin, melkein kaksi vuorokautta kestäneen matkamme aikana. Lehtimiehenä en ole koskaan ihmiskohtaloita kuvatessani ennättänyt tunkeutua pintaa syvemmälle. Oli pidettävä kiinni määrätyistä palstatiloista. Jutun oli useimmiten oltava lyhyt ja ytimekäs, ja lukijan tulisi olettaa sen perustuvan faktaan.
Novellit ja muut lemmentarinat ovat minulle vain välttämätön paha, eräänlainen kaljarahan hankkimistapa. Niissä ei useinkaan paneuduta pintaa syvemmälle. Sitä paitsi ovat ne keksittyjä nyyhkytarinoita, lukijan kosiskelua - sopivasti kaupallisella tekstillä höystettyinä. Petettyä rakkautta, intohimoa, uskottomuutta, seksiä ja kaipuuta – jopa traagista kuolemaa.
Olin tuntenut Erkin ja hänen perheensä jo useita vuosia, kun mielessäni kypsyi vanha toteutumaton ajatus. Olin haaveillut kirjoittaa romaanin. Vuodet kuluivat enkä saanut langan päästä kiinni. Joskus sain kipinän sellaisessa kolmen grogin nousuhumalassa, jolloin panin muistiinpanoja paperille, jotta muistaisin seuraavana päivänä ”huippuidean”, joka oli syttynyt humalan innostamissa harmaasoluissa. Monen monta sellaista lappusta olen saanut seuraavana päivänä heittää paperikoriin.
Aamulla suttuista lappusta lukiessani yritin löytää edes jonkinlaista johtolankaa, johon kuvittelemani ”menestysromaani” perustuisi. En löytänyt sitä.
Luulen, että matkamme aikana minulle virisi ajatus, että tässähän riittäisi aihetta suunnittelemaani romaaniin. Palatkaamme näin ollen vielä hetkeksi yhteiseen junamatkaamme 60-luvun lopulla.
Havahduin hereille junan pysähtyessä nytkähtäen Seinäjoen asemalle. Vaununosastossa oli valaistus himmennetty yön ajaksi, ja vain pieni lukulamppu istuimeni yläpuolella loi heikkoa valoaan. Panin merkille, että myös Erkki kohottautui pystyyn, ja hän vilkaisi hätäisesti ulos.
– Olemme Seinäjoella, sanoin.
Tiesin sen heti, vaikka olin itsekin vasta herännyt. Olihan vaunu pysähtynyt asemarakennuksen seinällä olevan kyltin kohdalle. Joitakin unisia matkustajia poistui junasta. Vaunuun nousi neljä nuorta miestä, jotakin kaksikymppisiä. Seurasin heidän tuloaan, ja toivoin, että he eivät tulisi meidän vaunuumme. Ensin näyttikin siltä, että he tulisivat sinne, koska eräs kavereista osoitti kädellään vaunuamme, ja muu porukka seurasi häntä.
Kovaäänisesti jutellen ja hälisten he etenivät käytävällä. Pysähtyivät keskelle käytävää katsellen ympärilleen.
– Ei täällä ole mimmejä, eräs heistä sammalsi kovalla äänellä. Mennähän kundit seuraavaan vaunuhun.
Kovaa porinaa pitäen he jatkoivat matkaansa – onneksi, seuraavaan vaunuun.
Huokaisin helpottuneena. Tunsin sen tyypin matkalaiset ennestään. Olin kohdannut heitä useinkin ollessani matkoilla. Ruotsiin työnhakuun menossa olevia nuoria sällejä – useimmat, ikänsä äidin helmoissa eläneitä. Kun sitten mutsin tai faijan rahat eivät enää riittäneet illasta iltaan keskiolutbaarissa istumiseen, päätettiin jätkäporukassa, että: ”Lähetähän Ruottihin.”
Alkosta haettiin eväät, ja niin jätkäporukka nousi Turun junaan. Vanhempien auktoriteetti ei ollut pidättelemässä, joten riehaannuttiin aitoon pohjanmaan malliin. Nyt saattoi sallia itselleen vapauksia. Oltiin koviksia ja maailmanmiehiä.
Olin nähnyt nämä nuoret työnhakijajengit jo niin monta kertaa, että en halunnut mistään hinnasta matkustaa samassa vaununosastossa heidän kanssaan. Kun ottaa huomioon, kuinka moni suomalainen muutti Ruotsiin kuusikymmentäluvun lopulla ja seitsemänkymmentäluvun alussa, saa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka monta junantäyttä heitä vuosien mittaan sinne meni. Parhaimpina (tai pahimpina) vuosina siirtyi Suomesta Ruotsiin 40 - 50 000 työnhakijaa joka vuosi.
Jouduin kerran reportaasimatkalla matkustamaan yöjunalla Bodenista Göteborgiin. Olin ollut Kiirunassa tekemässä juttua eräälle iltalehdelle kaivostyöläisten lakosta. Taisi olla kevättalvella 1970. Minut lähetettiin matkaan, koska osasin suomea. Olihan suurin osa kaivosporukasta suomea tai "meän kieltä" puhuvia.
Bodenissa juna täyttyi Haaparannan työnvälityksen etelään lähettämistä nuorista suomalaisista työnhakijoista. Haaparannalta on vain noin 130 kilometriä Bodeniin. Sillä lyhyellä matkalla olivat useimmat kuitenkin ennättäneet hankkia itselleen melkoisen kännin. Viimeistään Älvsbyn kohdalla roikkuivat villeimmät ravintolavaunun katossa olevissa poikkipuissa keikkuen, ja Tarzanulvontaa matkien. Metakka oli sanoin kuvaamaton, ja ruotsalaiset kanssamatkustajat katselivat pelon ja kauhunsekaisin ilmein näitä hakkapeliittojen jälkeläisiä. Tosin heissä oli kaksi yhteistä piirrettä hakkapeliittojen kanssa. He olivat keskimittaa lyhyempiä. Tulihan yhdeksänkymmentä prosenttia näistä työnhakijoista etupäässä Kainuun ja Sallan seuduilta. Tunnettuahan on, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä lyhyempiä ihmiset ovat.
(Samoin kuin myös ruotsalaiset ja norjalaiset) Toinen yhteinen piirre hakkapeliittoihin oli viinan aiheuttama hurja meno.
Heillä ei tuntunut olevan minkäänlaisia estoja. Kaikki oli luvallista - jopa kanssamatkustajien häirintä.
Ångessa olikin ensimmäinen "vastaanottokomitea" ottamassa vastaan kaikkein pahimpia riehujia. Ruotsin poliisi poimi talteen 5-6 nuorta miestä, joilla työnhakumatka päättyi poliisin putkaan. Olen joskus jälkeenpäin ihmetellyt, miten nämä junnut saivat selitettyä tulevalle työnantajalleen vuorokauden kestävän viivästymisen. Toisaalta oli työvoiman kysyntä Ruotsissa siihen aikaan niin huomattavaa, että katsottiin sormien läpi ”vähäinen” päivän parin myöhästyminen.
Häpesin näillä matkoilla maanmiesteni puolesta. Ajattelin mielessäni, kuinka he pilasivat suomalaisten mainetta Ruotsissa. En paljastanut koskaan olevani suomalainen. Jos he yrittivät tehdä juttua kanssani, en ollut ymmärtävinään. Levittelin vain käsiäni ja sanoin että, ”Tyvärr, jag förstår inte finska.”
Tiesin kuitenkin, että jos heidän matkassaan olisi ollut joku ruotsinkielen täydellisesti osaava olisin paljastunut armotta. Hallitsen kyllä ruotsin kielen ja lauseenrakenteen melko hyvin, mutta murtamisesta en ole päässyt eroon. Tuskin pääsenkään siitä koskaan täysin. Olenhan opetellut kielen aikuisena, enkä näin ollen opi ääntämistä niin hyvin, etteikö aito ruotsalainen tunnistaisi minut heti kohta ”finneksi”.
Täytyi siis pitää kieli keskellä suuta, eikä saanut paljastaa alkuperäänsä. Vaikeinta se oli silloin, kun jouduin istumaan suomalaisporukan keskellä, jossa viljeltiin koskista, kaskuja ja vitsejä. Muistan kerrankin, kuinka eräs nuorimies hauskutti seuralaisiaan jutuillaan. Hän oli varsinainen huuliveikko, joten sain töin tuskin pidettyä pärstäni peruslukemilla, ja yrittää esiintyä ikävystyneenä ruotsalaisena. Sitten hän kertoi niin mukavan vitsin, että tunsin repeäväni pidätetystä naurusta. Hätäpäissäni vedin naamaan puoli mukillista Whiskyä, ja kun naurunpuuska sitten tuli, kuulosti se enemmänkin köhinältä, joten porukka luuli sen johtuvan siitä, että olin saanut ryypyt väärään torveen. Yskin ja köhin mahdollisimman uskottavasti, ja he katselivat minua hilpeän riemukkaina.
– Kattos vaan. Ruottalaisella meni hapot väärään torveen, eräs heistä totesi. Ei svenssonit osaa ees juua viina kunnolla.
– Pantaskos sitä vähän turpiin? eräs heistä sanoi.
– On niin vittumaisen näköinen mies, toinen tuumi.
Huomasin, kuinka jotkut junnuista olisivat olleet valmiit täyttämään esitetyn toivomuksen. Pelastukseni oli junailija, joka onneksi sattui tulemaan vaunuun juuri oikeaan aikaan.
Käännyin siis junailijan puoleen ja kysyin, olisiko vapaata makuuvaunupaikkaa. Hän otti taskustaan pienen muistilehtiön. Tarkasteli sitä hetken ja sanoi: ” Meillä on yksi paikka vapaana lepovaunussa.” Makuuvaunu tai lepovaunu - samapa se. Kun vain pääsen näistä hurjimuksista eroon, ajattelin. Jätin ”hakkapeliitat” jatkamaan juopoteluaan, ja seurasin junailijan mukana lepovaunuun.
Aamulla menin samaisen vaununosaston läpi matkallani ravintolavaunuun.
Tyhjät Koskenkorvapullot, joista osa oli rikottu vanun käytävälle, oksennukset, sekä sanoinkuvaamaton löyhkä, olivat todisteena öisistä ”hakkapeliittaorgioista”. Vaununosastossa nukkui muutama junnu syvää krapulaunta. Ainakin kymmenen paikkaa oli tyhjänä - luultavasti huostaan otettuja, viimeistään Örebrossa. Hyi olkoon, ajattelin. Tästä suomalaisten maine Ruotsissa ei ainakaan kohentuisi.
Sen tapauksen jälkeen vältin matkustamasta maanantaisin näillä juoppojunilla, pohjoisesta etelään. Maanantaisin, sen vuoksi, koska Haaparannan työnvälitys lähetti heidät etelään juuri maanantaijunalla.
- - -
– Skall vi ta en liten whisky till? Kysyin ruotsiksi, ikään kuin kokeillakseni Erkin kielitaitoa.
Hän katsahti minuun hivenen yllättyneenä, mutta vastasi heti perään, että:
– Tack, men jag tror att det räcker nu - kokolailla virheettömällä ruotsinkielellä.
Olin odottanut, että hän kysyisi, että: ”Mitä?”
En odottanut hänen osaavan ruotsia, ja jos olisin odottanutkin, niin jonkinlaista änkyttävää ja takeltelevaa kouluruotsia.
– Kattos vaan. Olet ollut ennenkin lahden tuolla puolen?
– Olenpa hyvinkin!
Sen sanottuaan hän jäi taas tuijottamaan ikkunan läpi yön pimeyteen.
Kaivoin laukusta whiskypullon, ja lorautin itselleni pienet.
Erkki nosti hyllyltä laukun, kaivoi sieltä mehupullon ja voipaperiin siististi käärityn eväspaketin.
– Taidan ottaa vähän palasta. En ole syönyt sitten kotoa lähdettyäni.
Hän pani mehupullon edessämme olevalle ikkunapöydälle, ja avasi eväspaketin.
– Vaimo pani matkaan evästä. Maistuisiko sullekin? hän kysyi. Nämä riittävät meille molemmille, ja eiväthän nämä kuitenkaan säily kuinka kauan tahansa.
Katselin voileipiä, jotka näyttivät herkullisilta. Minullekin tuli nälkä. Oli hiivaleipiä, joille oli pantu tahkojuustoa ja kananmunan siivuja. Toisilla leivillä oli paksut viipaleet metwurstia.
– Kiitos, miksipäs ei, sanoin, ja otin metwurstileivän.
Syödessämme käytin tilaisuutta hyväksi, ja utelin Erkin Ruotsissa oloajasta.
– Niin, olen ollut aikaisemminkin Ruotsissa. Tarkemmin sanoen, sota-aikana, ja vähän myöhemminkin.
Katselin miestä, arvioiden kuinka vanha hän on mahtanut olla silloin, ja tulin siihen tulokseen, että se oli iän puolesta hyvinkin mahdollista.
– Olet siis niin sanottuja sotalapsia.
– Niin olen. Minut lähetettiin Ruotsiin 1944 - kolmen vanhana. Olin sitten siellä siihen asti, kunnes aloitin Suomessa koulun syksyllä 1948.
– Mutta et ole unohtanut ruotsinkieltä?
Erkki naurahti ja jatkoi: ”Voi olen minä sen unohtanut. Jouduin kuitenkin opettelemaan sen uudelleen. Olin nuorena miehenä töissä Ruotsissa - ennen inttiä.”
– Missä päin Ruotsia olit töissä?
– Trollhättanissa, Saabilla.
Oliko sulla tuttuja siellä, vai miten sinä sinne eksyit?
– Ei ollut vielä silloin. Minulla on kasvatusvanhemmat Alingsåsissa, jossa olin kasvattilapsena sota-aikana. Olen pitänyt heihin yhteyttä kaikkina vuosina, ja he ovat aina muistaneet minua syntymäpäivä- ja joululahjoilla.
– Mutta miten sinä pidit yhteyttä, jos olit unohtanut kielen,?
– No ensimmäiset vuodet kirjoitin itse, mutta kun vähitellen unohdin kielen, sain apua siskoltani, joka oli myös ollut Ruotsissa sotalapsena. Hän on minua viisi vuotta vanhempi, ja hän ennätti käydä jopa kouluakin siellä.
- Osaat silti kokolailla puhdasta ruotsia, vaikka oletkin joutunut opettelemaan sen uudestaan - ihmettelin, ja jatkoin. Monet suomalaiset eivät opi eläessään puhumaan niin puhdasta ruotsia kuin sinä.
– No se johtuu varmaankin siitä, että se on ollut jossakin alitajunnan muistilokerossa. Jossakin aivojen mutkassa, josta se putkahti esille, kun sitä taas tarvittiin.
– Se siis palautui - noin vain?
– No ei nyt päivässä eikä kahdessa, mutta kahdessa, kolmessa kuukaudessa. Muistan sen siitä, että kun menin Ruotsiin kesäkuun alussa, niin jo syksyllä, kun vaihdoin työpaikkaa ja pääsin Saabille, selviydyin jo melko hyvin. Se johtui ehkä siitäkin, että luin paljon lehtiä, dekkareita, ja myöhemmin romaaneja.
Ahaa, ajattelin mielenkiinnolla. Kaveri taitaa olla lukutoukka. Olen aina ollut kova lukemaan, joten siirryimmekin keskustelemaan kirjallisuudesta.
- Minkä tyyppistä kirjallisuutta luet? kysyin, samalla kun Erkki kädellään viittasi, että voisin ottaa lisää leipiä.
Tällä kertaa mielin maukkaan näköistä juusto-munaleipää, ja minua ei tarvinnut tyrkyttää kahta kertaa.
– No etupäässä romaaneja. Luen mielellään jännäreitäkin, Alistaire Mac Lean, Quentin Patrik, Desmond Bagley, Mauri Sariolaa, ja tietysti Flemingin "James Bondeja". Sitten minulla on joitakin mielikirjailijoita, kuten Vilhelm Moberg, Lars Widding, ja Aleksis Kivi.
– Olipas siinä aika kirjava valikoima. Olen itsekin ihastunut Vilhelm Mobergin tuotantoon - kuten maastamuuttajat sarjaan.
– Se on vain niin, että ne täytyy lukea alkuperäiskielellä, Erkki totesi, ja jatkoi. Olen lukenut Mobergin kirjan ”Ratsasta tänä yönä”, sekä ruotsiksi, että suomeksi, ja täytyy sanoa, että paljon jää paitsi suomennoksessa.
– Niinhän se on melkein kaikkien romaanien kohdalla, jotka käännetään toiselle kielelle. Ei niitä koskaan voi kääntää niin, etteikö niistä menettäisi jotakin.
Mieleeni tuli esittää kysymys, josko hän tunsi kirjallisuutemme klassikoita. Kysyinkin siis: ” Onko Sillanpää tuttu?
– Sillanpää. Senhän tuntevat kaikki. Ainoa suomalaiskirjailija, joka on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Pidän kuitenkin enemmän Ilmari Kiannon tuotannosta. Hänen romaaninsa ”Punainen viiva” on mielestäni mahtavan elävä kertomus senaikaisista poliittisista tapahtumista, ja se kuvailee mielestäni Kainuun kansan elämää ja elintapoja realistisella, ja minua kiehtovalla tavalla.
Mies tunsi siis myös vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Minulla oli ehkä sellainen väärä oletus, että harva nykyisin enää luki Sillanpäätä, saati sitten Kiantoa, joka on tietysti vahinko sinänsä.
Oli tullut tilalle Hannu Salamaa ja Pentti Saarikoskea, joille en osannut antaa samaa arvoa, mitä jotkut kulttuuri-ihmiset ja kirjallisuuskriitikot heille antoivat.
Pentti Saarikoskesta puheen ollen – jäi minulle paha maku suuhun erään göteborgilaisen kulttuuritapahtuman jälkeen. Matkassa oli eräs toinenkin suomalainen kulttuurihenkilö. Olin tilaisuudessa edustamassa Finn Sanomia.
Luento muodostui erittäin kiusalliseksi meille ruotsinsuomalaisille. Kaverukset olivat ensinnäkin aikalailla myöhässä. Akateemisen vartin tosin hyväksyy, mutta odotus muodostui piinalliseksi, koska he tulivat lavalle vasta puolen tunnin kuluttua.
Luennosta ei muodostunut mitään järkevää, lähinnä Saarikosken kirjallista tuotantoa kuvailevaa esitystä, koska näyttämöllä koikkelehti kaksi Suomen sen aikaisen sanataiteen mahtavinta edustajaa – liioittelematta, räkäkännissä. Häpesin Saarikosken puolesta, joka kuitenkin oli erittäin älykäs ja lahjakas, varsinkin kääntäjänä. Kamulla oli synnynnäinen kielipää, sekä ilmeiset lahjat prosaistina.
Jos illan pääluennoitsija ilmestyy estradille sammaltaen, ja ilmiselvästi humalassa horjuen, on suomalainen kulttuuritapahtuma saanut melkoisen särön. Jatko oli sitäkin tragikoomillisempi.
Kulttuuri-ilta, jossa oli kutsuvieraana muun muassa Göteborgin Suomen konsuli, jouduttiin keskeyttämään ”teknillisistä syistä” ennen aikojaan. Eihän ollut kovinkaan suotavaa näyttää Göteborgin kermalle örisevää ja hoipertelevaa, vaikkakin erittäin tunnettua suomalaista kirjailijaa.
Muistin sitten jostakin kuulleeni, että Pentti Saarikoski oli hänkin entinen sotalapsi, tai hän ainakin asunut Ruotsissa sota-aikaan. Kukapa olisi osannut arvata hänen sieluaan ahdistaneet traumat ja menneisyyden kirot. Sotalapsiparka, jolla oli suuret henkiset lahjat. Rauha hänen sielulleen.
Ruotsissa tapasin 80-luvulla erään Islantilaisen pariskunnan, ja keskustelu siirtyi illan mittaan kirjallisuuteen. Oli häpeä tunnustaa, että tiesin Islantilaisista kirjailijoista vain "Salka Valkan" kirjoittajan, Haldor Laxnesin. Tuskin olisin tiennyt hänestäkään mitään, ellei hän olisi saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Islantilaiset ystäväni sitä vastoin tiesivät suomalaisesta kirjallisuudesta yllättävän paljon, kuin myös musiikista ja taiteesta. Tunsivat Sibeliuksen ja Axel Kallen Gallelan tuotannot. Kalevalakin oli heille tuttu.
Hämmästyksekseni he tiesivät jopa senkin, kuka Sven Tuuva oli.
Kysyessäni, sattuivatko he tuntemaan Runebergin tuotantoa, he vastasivat hämmästyneinä:
”Hänethän tuntevat kaikki Islantilaiset. Luemme hänestä koulussa. Ettekö tekin lue?”
Siinä sitä oltiin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Islanti, joka on niin tavattoman kaukana Suomesta, vaali vanhoja pohjoismaisia perinteitä. Ei edes Ruotsissa enää luettu Runebergiä. Ei sitä ollut tehty sitten neljäkymmenluvun, tai mahdollisesti 50-luvun alkupuolen. Tulin tietämään senkin, että islantilaiset tuntevat Suomen kulttuurista monin verroin enemmän, kuin mitä suomalaiset tietävät heidän kulttuuristaan.
Ymmärsin silti heitä. Ovathan he pieni eristetty kansa. Asuvat saarella - kaukana muista maista. He puhuvat kieltä, joka on lähinnä vanhaa norjaa, jota muiden pohjoismaalaisten on vaikea ymmärtää. Islantilaisten taas on helppo oppia ymmärtämään ruotsia. Opin tuntemaan sellaisenkin asian, että Islanti on Portugalin rinnalla ainoa Euroopan maa, joka ei ole monikielinen. He vaalivat, sanoisinko mustasukkaisesti kieltään, eivätkä he hyväksy siihen minkäänlaisia ulkomaisia vaikutteita. Heillä on, kun he oppivat ruotsia, oma murtamistapansa, ja se muistuttaa paljolti suomalaisten murtamista.
Ehkäpä heillä on tiedostamaton halu oppia tuntemaan muitakin kulttuureita, ja näin avartaa maailmankuvaansa. Opin paljon tästä runojen ja satujen kansasta tuttavuuteni perusteella, ja tapaamme edelleenkin silloin tällöin ”kulttuurivaihdon" merkeissä.
– Oletko Kainuusta? kysyin Erkiltä. Oletin hänen olevan sieltä, koska hän piti ”Punaisesta viivasta”.
Hän naurahti, ja tokaisi:
- ”En todellakaan ole. En ole kuullut ”korpeimme kuiskintaa”. Olen Keski-Suomesta.”
– Mistä sieltä?
– Laukaasta. Tiedätkö missä se on?
Laukaa - ajattelin. Nimi vaikutti jotenkin tutulta, ja viimein minulla leikkasi. Paljon matkustaneena minulla on jäänyt mieleen ohittamani paikkakunnat. Ei ollut montaakaan pitäjää Suomessa tai Ruotsissa, joissa en olisi ollut käynyt.
– Eikö se ole Jyväskylästä pohjoiseen menevän radan varrella?
– On se, Erkki sanoi, pientä ihastusta äänessään.
– Erehdyin kerran matkustamaan Ylivieskaan sillä radalla, ja sitä en tee toista kertaa.
– Ja miksi et? Erkki kysyi kummissaan.
- No se johtuu siitä, että se oli elämäni ikävin junamatka. Olin jutuntekomatkalla Jyväskylässä. Haastattelin silloista, muistaakseni Hankasalmelaista syöksylaskijaa. Taisi olla Kalevi Häkkinen nimeltään, suuren maatilan omistaja. Hän ajeli Porschella, joka oli Suomessa melko harvinainen menopeli niihin aikoihin. Erittäin sympaattinen kaveri. Harjoitteli sitä paitsi syöksylaskua auton katolla seisoen.
- Auton katolla?
- Niin juuri. Hän oli kiinnittänyt suksensa kattotelineeseen, ja joku hänen kavereistaan ajoi autoa lähes kahtasataa. Siinä vauhtiviimassa hän sitten kuulemma löysi juuri sopivan aerodynaamisen asennon syöksylaskua varten. Istuin Porschessa pelkääjän paikalla, ja jo sekin vauhti oli minulle riittävä. Häkkinen seisoi kuitenkin auton katolla samassa vauhdissa. Siitä tuli muuten melko hyvä reportaasi.
En tietenkään malttanut olla kehumatta omaa panostani.
- No kuitenkin minulla oli seuraava juttu Ylivieskassa. Oli jokin Laestadiolaisten erimielisyys jutun aiheena. Ajattelin, että nopein ja suorin tie oli mennä junalla Jyväskylästä Haapajärvelle, ja siitä Ylivieskaan. Se oli sellainen lättähatuksi kutsuttu moottorivaunu. Alimitoitettu moottori jaksoi nostaa kahden vaunun nopeuden jopa kuuteen-seitsemäänkymppiin. Vaunu hytkyi puolelta toiselle. Oli kuin rata olisi tehty suoraan kynnöspeltoon. Maisemat sitten. Korpea, kuusikkoa ja mäntymetsää. Koko matka. Ei edes "vettä rantaa rakkaampaa". Pysähdys joka maitolavalla ja asemalla. Ei minkäänlaista tarjoilua junassa. Oli helpotus päästä Haapajärvelle, ja saada vaihtaa junaa melkein seitsemän tuntia kestäneen matkan jälkeen. En koskaan enää matkustanut sitä reittiä.
Joitakin vuosia sen jälkeen lopetettiin henkilöliikenne sillä rataosuudella.
– Minua taas tympäisee matkustaa Oulusta Turkuun, Erkki sanoi.
– Miksi? kysyin hämmästyneenä.
– No, jos sinä et tykännyt metsämaisemista ja kuusikoista, kuten sanoit, niin minusta on ikävä katsella näitä Pohjanmaan tasaisia lakeuksia. Yhtä tasaista Oulusta Seinäjoelle. Vain lakeutta. Onneksi nyt on pimeä, että ei tarvitse nähdä sitä.
Ymmärsin, että hän keskisuomalaisena oli tottunut männikkömetsiin ja rantojen raitoihin, ja laaksojen liepeitten koivikkohakoihin, kun me Savolaiset taas laulamme että: ”Kallavesj, Kallavesj. Saarinesj ja salaminesj.”
Minulla oli whisky kihahtanut uudelleen päähän, joten päätin piruuttani ärsyttää Erkkiä ja aloin laulaa: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton".
Erkki keskeytti lauluni tönäisemällä minua äkäisesti polveen.
– On yö ja kaikki nukkuvat. Ei ole sopivaa laulaa nyt.
– Minä vain ajattelin, että tehdään kompromissi. Sinä et tykkää lakeuksista, enkä minäkään niitä erikoisemmin rakasta. Laulakaamme siis Karjalan vehmaista kunnaista.
– Kuuntelen sitä mieluimmin radion toivekonsertista, Anna Mutasen laulamana, Erkki totesi yksikantaan.
Myöhemmin. Vuosia ensitutustumisemme jälkeen, istuimme monet illat Erkin perheen kanssa, ja laulaa hoilotimme näitä maakuntalauluja. Siinä tuli ”Kallavettä”, ”Savolaisten laulua”, ”Nälkämaanmarssia”, "Kymmenen virran maata”, ja monta muuta, mahdollisesti jonkinlaisena nostalgisena kotimaan kaipuuna.
Se on niin, että joillekin viina vaikuttaa ärsykkeenä. Aggressiivisena, kun se taas toisissa saa aikaan herkän kaihomielen.
Kaikkihan olemme tavanneet jonkun, joka määrätyssä humalan vaiheessa tulee niin melankoliseksi, että liikutuksen kyyneleet alkavat virrata jostakin mitättömästä muistonpirstaleesta. Tunnen henkilön, joka ei voinut kuunnella edes Porilaisten marssia liikuttumatta.
Satuin nimittäin eräänä jouluaaton aamupäivänä käymään hänen luonaan Göteborgissa. Olimme ottaneet glögit ja muutamat oluet, kun Ruotsin television suomenkieliseltä kanavalta tuli perinteinen ohjelma: ”Turku julistaa joulurauhan.” Tapasin itsekin joka jouluaatto katsoa kyseisen ohjelman. Olenhan isänmaallinen. Olen sitä paitsi reservin vänrikki, ja se velvoittaa.
Kun soittokunta alkoi soittaa Porilaisten marssia, huomasin silmänurkastani, kuinka kaveri rupesi niiskuttamaan. Kaivoi taskustaan nenäliinan, jolla hän ikään kuin huomaamatta yritti pyyhkiä silmiään. Lopulta hän ei voinut pidätellä nyyhkytystään, ja niin hän poistui vähin äänin vessaan. Hänen tultuaan takaisin hetken kuluttua, en ollut huomaavinani hänen punettuneita silmiään. Minut se saattoi hämmentyneeseen mielentilaan. Toverini oli normaalisti varsinainen kovis - vähän sellainen tappelupukari ja riidanlietsoja. Joulu siis herkisti hänenkin kovan sydämen. Itselleni ei samainen marssi vaikuta muutoin kuin piristävästi.
Se muistutti minua armeijan ajoista. Upseerikoulusta Haminassa, ja kaikista hauskoista muistoista, jotka liittyivät armeija-aikaan.
Lopetin siis laulun, toivotin matkakumppanilleni hyvää yötä, ja nukahdin kohta.
Seuraava luku; Perillä Turussa.
Erkki huomasi, että olin asettunut nukkumaan, joten hänkin päätti yrittää levätä. Hän ei uskonut voivansa nukkua kovinkaan rauhallisesti, mutta olihan edessä pitkä matka, joten täytyi yrittää nukkua.
Hän tunnusteli vaistomaisesti vielä kerran povitaskuaan, josko lompakko oli tallella. Erkki pelkäsi, että joku voisi pöhniä sen yöllä.
Ajokortti, sairaskassan kortti, 800 markkaa rahaa. Ne eivät saaneet joutua hukkaan. Jos lompakko katoaisi rahoineen ja matkalippuineen, päättyisi reissu siihen.
Erkki muisteli vielä kerran matkaa edeltäneet tapahtumat, ja kuinka vaikea oli ollut saada kokoon tarvittava matkakassa.
”Autosta sain 300 mk. Radiosta satasen. Kamerasta 120. Vasta keväällä käytettynä ostettu Hoover pesukonekin meni satasesta, vaikka siitä oli maksettu 250 markkaa. Vaimo senkin halusi myydä. Sanoi pärjäävänsä jonkin aikaa ilman pesukonetta. Kävisi naapurissa pyykillä, koska naapurin rouva oli hyväntahtoisesti luvannut sen hänelle, tietäessään meidän tukalan tilanteemme. Yhteensä 620 mk. Enempää ei ollut mitä myydä. Mitä nyt joitakin huonekaluja, mutta ei niistä vanhoista kukaan olisi mitään maksanut. Onneksi Aila sai lainattua veljeltään sen viisisataa markkaa.
Olisikohan sittenkin täytynyt jättää Ailalle enemmän rahaa? Miten Aila selviää kahdellasadalla markalla kolmen lapsen kanssa? On siis pakko saada työtä Ruotsista heti ensimmäisinä päivinä.
Voinhan lähettää hänelle rahaa ensimmäisestä tilistä.
Täytyy kuitenkin olla sen verran matkassa, että voin maksaa vuokran, ja ostaa ruokaa. Ailahan itse halusi minun ottavan nämä rahat. Sanoi kyllä pärjäävänsä niin kauan kuin kauppias antoi luottoa.
Erkin mieltä jäi silti asia vaivaamaan, vaikka Aila olikin taitava keksimään halpaa syötävää. Kaurapuuro on halpaa, samoin kuin letut. Lihakeitonkin voi tehdä soppaluista, ja leivät hän leipoo itse. Maitoa ei tarvitse juoda joka aterialla. Vesi käy yhtä hyvin, ja lapsille mehua. Olihan kellarissa vielä jäljellä jokunen mehupullo viime syksystä. Naapurin vanha pariskunta oli hyväntahtoisesti antanut heidän poimia viinimarjoja puutarhastaan. Olisivathan ne muuten kuitenkin varisseet maahan. ”
Erkki tuijotti ulos, nyt jo pimeään yöhön, mutta ei nähnyt muuta kuin peilikuvansa mustasta vaununikkunasta.
”Parempi onkin, ettei näe mitään, hän mietti. Ei näissä maisemissa paljon näkemistä olisikaan - lakeuksissa. Syksyistä, lohdutonta maisemaa vain. Sumunharmaita peltoja. Siellä täällä jokunen harmaa heinälato, joista monet olivat kuukahtamaisillaan vanhuuttaan. Välistä vilahtaisi ohi pieni metsäntapainen, ja taas jatkuisi lohduttoman ankea lakeus. Jossakin pientilallisen pihassa seisoisi vanha ikäloppu ”Mosse”, ja halkopinon syrjässä maalinsa menettänyt Valmet traktori, puoleksi rikkaruohojen peittämänä, loppuun kuluneet renkaat tyhjinä, ja sen ympärillä kaiken näköistä roinaa. Tyhjiä ruosteisia öljypurkkeja ja viinapulloja. On yhtä hyvä että pimeys ja sumu peittävät surkeuden vaippaansa. Onhan sitten kaikki kiedottu kuin valkoiseen pumpuliin.
Kaikki vanha jää taakse, eilinen, surkeus, työttömyys, sekä peräpohjolan ankea ja karu ilmasto ankarine talvineen. Kaamos, ruska ja paska!
Niin, sitä se on ollut. Oli hullua yleensä muuttaa näin pohjoiseen, mutta nythän se jää taakse. Jokainen kiskon kolahdus vie sieltä poispäin. Kohti uutta huomista, ja parempaa tulevaisuutta. Toivottavasti. No senhän näkee aikanaan. On helppo unohtaa se mikä tulisi muistaa. Vaikeampaa on muistaa se, minkä on unohtanut!”
Näihin mietteisiin Erkki nukahti.
---
Yllä olevan, olen vapaasti tulkinnut, Erkin, myöhempiin kertomuksiin pohjautuen. Tuntiessani Erkin nykyisin hyvin, uskon hänen sen aikaiset mietteet jotenkin sellaisiksi.
Opin tuntemaan Erkin lähemmin, melkein kaksi vuorokautta kestäneen matkamme aikana. Lehtimiehenä en ole koskaan ihmiskohtaloita kuvatessani ennättänyt tunkeutua pintaa syvemmälle. Oli pidettävä kiinni määrätyistä palstatiloista. Jutun oli useimmiten oltava lyhyt ja ytimekäs, ja lukijan tulisi olettaa sen perustuvan faktaan.
Novellit ja muut lemmentarinat ovat minulle vain välttämätön paha, eräänlainen kaljarahan hankkimistapa. Niissä ei useinkaan paneuduta pintaa syvemmälle. Sitä paitsi ovat ne keksittyjä nyyhkytarinoita, lukijan kosiskelua - sopivasti kaupallisella tekstillä höystettyinä. Petettyä rakkautta, intohimoa, uskottomuutta, seksiä ja kaipuuta – jopa traagista kuolemaa.
Olin tuntenut Erkin ja hänen perheensä jo useita vuosia, kun mielessäni kypsyi vanha toteutumaton ajatus. Olin haaveillut kirjoittaa romaanin. Vuodet kuluivat enkä saanut langan päästä kiinni. Joskus sain kipinän sellaisessa kolmen grogin nousuhumalassa, jolloin panin muistiinpanoja paperille, jotta muistaisin seuraavana päivänä ”huippuidean”, joka oli syttynyt humalan innostamissa harmaasoluissa. Monen monta sellaista lappusta olen saanut seuraavana päivänä heittää paperikoriin.
Aamulla suttuista lappusta lukiessani yritin löytää edes jonkinlaista johtolankaa, johon kuvittelemani ”menestysromaani” perustuisi. En löytänyt sitä.
Luulen, että matkamme aikana minulle virisi ajatus, että tässähän riittäisi aihetta suunnittelemaani romaaniin. Palatkaamme näin ollen vielä hetkeksi yhteiseen junamatkaamme 60-luvun lopulla.
Havahduin hereille junan pysähtyessä nytkähtäen Seinäjoen asemalle. Vaununosastossa oli valaistus himmennetty yön ajaksi, ja vain pieni lukulamppu istuimeni yläpuolella loi heikkoa valoaan. Panin merkille, että myös Erkki kohottautui pystyyn, ja hän vilkaisi hätäisesti ulos.
– Olemme Seinäjoella, sanoin.
Tiesin sen heti, vaikka olin itsekin vasta herännyt. Olihan vaunu pysähtynyt asemarakennuksen seinällä olevan kyltin kohdalle. Joitakin unisia matkustajia poistui junasta. Vaunuun nousi neljä nuorta miestä, jotakin kaksikymppisiä. Seurasin heidän tuloaan, ja toivoin, että he eivät tulisi meidän vaunuumme. Ensin näyttikin siltä, että he tulisivat sinne, koska eräs kavereista osoitti kädellään vaunuamme, ja muu porukka seurasi häntä.
Kovaäänisesti jutellen ja hälisten he etenivät käytävällä. Pysähtyivät keskelle käytävää katsellen ympärilleen.
– Ei täällä ole mimmejä, eräs heistä sammalsi kovalla äänellä. Mennähän kundit seuraavaan vaunuhun.
Kovaa porinaa pitäen he jatkoivat matkaansa – onneksi, seuraavaan vaunuun.
Huokaisin helpottuneena. Tunsin sen tyypin matkalaiset ennestään. Olin kohdannut heitä useinkin ollessani matkoilla. Ruotsiin työnhakuun menossa olevia nuoria sällejä – useimmat, ikänsä äidin helmoissa eläneitä. Kun sitten mutsin tai faijan rahat eivät enää riittäneet illasta iltaan keskiolutbaarissa istumiseen, päätettiin jätkäporukassa, että: ”Lähetähän Ruottihin.”
Alkosta haettiin eväät, ja niin jätkäporukka nousi Turun junaan. Vanhempien auktoriteetti ei ollut pidättelemässä, joten riehaannuttiin aitoon pohjanmaan malliin. Nyt saattoi sallia itselleen vapauksia. Oltiin koviksia ja maailmanmiehiä.
Olin nähnyt nämä nuoret työnhakijajengit jo niin monta kertaa, että en halunnut mistään hinnasta matkustaa samassa vaununosastossa heidän kanssaan. Kun ottaa huomioon, kuinka moni suomalainen muutti Ruotsiin kuusikymmentäluvun lopulla ja seitsemänkymmentäluvun alussa, saa jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka monta junantäyttä heitä vuosien mittaan sinne meni. Parhaimpina (tai pahimpina) vuosina siirtyi Suomesta Ruotsiin 40 - 50 000 työnhakijaa joka vuosi.
Jouduin kerran reportaasimatkalla matkustamaan yöjunalla Bodenista Göteborgiin. Olin ollut Kiirunassa tekemässä juttua eräälle iltalehdelle kaivostyöläisten lakosta. Taisi olla kevättalvella 1970. Minut lähetettiin matkaan, koska osasin suomea. Olihan suurin osa kaivosporukasta suomea tai "meän kieltä" puhuvia.
Bodenissa juna täyttyi Haaparannan työnvälityksen etelään lähettämistä nuorista suomalaisista työnhakijoista. Haaparannalta on vain noin 130 kilometriä Bodeniin. Sillä lyhyellä matkalla olivat useimmat kuitenkin ennättäneet hankkia itselleen melkoisen kännin. Viimeistään Älvsbyn kohdalla roikkuivat villeimmät ravintolavaunun katossa olevissa poikkipuissa keikkuen, ja Tarzanulvontaa matkien. Metakka oli sanoin kuvaamaton, ja ruotsalaiset kanssamatkustajat katselivat pelon ja kauhunsekaisin ilmein näitä hakkapeliittojen jälkeläisiä. Tosin heissä oli kaksi yhteistä piirrettä hakkapeliittojen kanssa. He olivat keskimittaa lyhyempiä. Tulihan yhdeksänkymmentä prosenttia näistä työnhakijoista etupäässä Kainuun ja Sallan seuduilta. Tunnettuahan on, että mitä pohjoisemmaksi mennään, sitä lyhyempiä ihmiset ovat.
(Samoin kuin myös ruotsalaiset ja norjalaiset) Toinen yhteinen piirre hakkapeliittoihin oli viinan aiheuttama hurja meno.
Heillä ei tuntunut olevan minkäänlaisia estoja. Kaikki oli luvallista - jopa kanssamatkustajien häirintä.
Ångessa olikin ensimmäinen "vastaanottokomitea" ottamassa vastaan kaikkein pahimpia riehujia. Ruotsin poliisi poimi talteen 5-6 nuorta miestä, joilla työnhakumatka päättyi poliisin putkaan. Olen joskus jälkeenpäin ihmetellyt, miten nämä junnut saivat selitettyä tulevalle työnantajalleen vuorokauden kestävän viivästymisen. Toisaalta oli työvoiman kysyntä Ruotsissa siihen aikaan niin huomattavaa, että katsottiin sormien läpi ”vähäinen” päivän parin myöhästyminen.
Häpesin näillä matkoilla maanmiesteni puolesta. Ajattelin mielessäni, kuinka he pilasivat suomalaisten mainetta Ruotsissa. En paljastanut koskaan olevani suomalainen. Jos he yrittivät tehdä juttua kanssani, en ollut ymmärtävinään. Levittelin vain käsiäni ja sanoin että, ”Tyvärr, jag förstår inte finska.”
Tiesin kuitenkin, että jos heidän matkassaan olisi ollut joku ruotsinkielen täydellisesti osaava olisin paljastunut armotta. Hallitsen kyllä ruotsin kielen ja lauseenrakenteen melko hyvin, mutta murtamisesta en ole päässyt eroon. Tuskin pääsenkään siitä koskaan täysin. Olenhan opetellut kielen aikuisena, enkä näin ollen opi ääntämistä niin hyvin, etteikö aito ruotsalainen tunnistaisi minut heti kohta ”finneksi”.
Täytyi siis pitää kieli keskellä suuta, eikä saanut paljastaa alkuperäänsä. Vaikeinta se oli silloin, kun jouduin istumaan suomalaisporukan keskellä, jossa viljeltiin koskista, kaskuja ja vitsejä. Muistan kerrankin, kuinka eräs nuorimies hauskutti seuralaisiaan jutuillaan. Hän oli varsinainen huuliveikko, joten sain töin tuskin pidettyä pärstäni peruslukemilla, ja yrittää esiintyä ikävystyneenä ruotsalaisena. Sitten hän kertoi niin mukavan vitsin, että tunsin repeäväni pidätetystä naurusta. Hätäpäissäni vedin naamaan puoli mukillista Whiskyä, ja kun naurunpuuska sitten tuli, kuulosti se enemmänkin köhinältä, joten porukka luuli sen johtuvan siitä, että olin saanut ryypyt väärään torveen. Yskin ja köhin mahdollisimman uskottavasti, ja he katselivat minua hilpeän riemukkaina.
– Kattos vaan. Ruottalaisella meni hapot väärään torveen, eräs heistä totesi. Ei svenssonit osaa ees juua viina kunnolla.
– Pantaskos sitä vähän turpiin? eräs heistä sanoi.
– On niin vittumaisen näköinen mies, toinen tuumi.
Huomasin, kuinka jotkut junnuista olisivat olleet valmiit täyttämään esitetyn toivomuksen. Pelastukseni oli junailija, joka onneksi sattui tulemaan vaunuun juuri oikeaan aikaan.
Käännyin siis junailijan puoleen ja kysyin, olisiko vapaata makuuvaunupaikkaa. Hän otti taskustaan pienen muistilehtiön. Tarkasteli sitä hetken ja sanoi: ” Meillä on yksi paikka vapaana lepovaunussa.” Makuuvaunu tai lepovaunu - samapa se. Kun vain pääsen näistä hurjimuksista eroon, ajattelin. Jätin ”hakkapeliitat” jatkamaan juopoteluaan, ja seurasin junailijan mukana lepovaunuun.
Aamulla menin samaisen vaununosaston läpi matkallani ravintolavaunuun.
Tyhjät Koskenkorvapullot, joista osa oli rikottu vanun käytävälle, oksennukset, sekä sanoinkuvaamaton löyhkä, olivat todisteena öisistä ”hakkapeliittaorgioista”. Vaununosastossa nukkui muutama junnu syvää krapulaunta. Ainakin kymmenen paikkaa oli tyhjänä - luultavasti huostaan otettuja, viimeistään Örebrossa. Hyi olkoon, ajattelin. Tästä suomalaisten maine Ruotsissa ei ainakaan kohentuisi.
Sen tapauksen jälkeen vältin matkustamasta maanantaisin näillä juoppojunilla, pohjoisesta etelään. Maanantaisin, sen vuoksi, koska Haaparannan työnvälitys lähetti heidät etelään juuri maanantaijunalla.
- - -
– Skall vi ta en liten whisky till? Kysyin ruotsiksi, ikään kuin kokeillakseni Erkin kielitaitoa.
Hän katsahti minuun hivenen yllättyneenä, mutta vastasi heti perään, että:
– Tack, men jag tror att det räcker nu - kokolailla virheettömällä ruotsinkielellä.
Olin odottanut, että hän kysyisi, että: ”Mitä?”
En odottanut hänen osaavan ruotsia, ja jos olisin odottanutkin, niin jonkinlaista änkyttävää ja takeltelevaa kouluruotsia.
– Kattos vaan. Olet ollut ennenkin lahden tuolla puolen?
– Olenpa hyvinkin!
Sen sanottuaan hän jäi taas tuijottamaan ikkunan läpi yön pimeyteen.
Kaivoin laukusta whiskypullon, ja lorautin itselleni pienet.
Erkki nosti hyllyltä laukun, kaivoi sieltä mehupullon ja voipaperiin siististi käärityn eväspaketin.
– Taidan ottaa vähän palasta. En ole syönyt sitten kotoa lähdettyäni.
Hän pani mehupullon edessämme olevalle ikkunapöydälle, ja avasi eväspaketin.
– Vaimo pani matkaan evästä. Maistuisiko sullekin? hän kysyi. Nämä riittävät meille molemmille, ja eiväthän nämä kuitenkaan säily kuinka kauan tahansa.
Katselin voileipiä, jotka näyttivät herkullisilta. Minullekin tuli nälkä. Oli hiivaleipiä, joille oli pantu tahkojuustoa ja kananmunan siivuja. Toisilla leivillä oli paksut viipaleet metwurstia.
– Kiitos, miksipäs ei, sanoin, ja otin metwurstileivän.
Syödessämme käytin tilaisuutta hyväksi, ja utelin Erkin Ruotsissa oloajasta.
– Niin, olen ollut aikaisemminkin Ruotsissa. Tarkemmin sanoen, sota-aikana, ja vähän myöhemminkin.
Katselin miestä, arvioiden kuinka vanha hän on mahtanut olla silloin, ja tulin siihen tulokseen, että se oli iän puolesta hyvinkin mahdollista.
– Olet siis niin sanottuja sotalapsia.
– Niin olen. Minut lähetettiin Ruotsiin 1944 - kolmen vanhana. Olin sitten siellä siihen asti, kunnes aloitin Suomessa koulun syksyllä 1948.
– Mutta et ole unohtanut ruotsinkieltä?
Erkki naurahti ja jatkoi: ”Voi olen minä sen unohtanut. Jouduin kuitenkin opettelemaan sen uudelleen. Olin nuorena miehenä töissä Ruotsissa - ennen inttiä.”
– Missä päin Ruotsia olit töissä?
– Trollhättanissa, Saabilla.
Oliko sulla tuttuja siellä, vai miten sinä sinne eksyit?
– Ei ollut vielä silloin. Minulla on kasvatusvanhemmat Alingsåsissa, jossa olin kasvattilapsena sota-aikana. Olen pitänyt heihin yhteyttä kaikkina vuosina, ja he ovat aina muistaneet minua syntymäpäivä- ja joululahjoilla.
– Mutta miten sinä pidit yhteyttä, jos olit unohtanut kielen,?
– No ensimmäiset vuodet kirjoitin itse, mutta kun vähitellen unohdin kielen, sain apua siskoltani, joka oli myös ollut Ruotsissa sotalapsena. Hän on minua viisi vuotta vanhempi, ja hän ennätti käydä jopa kouluakin siellä.
- Osaat silti kokolailla puhdasta ruotsia, vaikka oletkin joutunut opettelemaan sen uudestaan - ihmettelin, ja jatkoin. Monet suomalaiset eivät opi eläessään puhumaan niin puhdasta ruotsia kuin sinä.
– No se johtuu varmaankin siitä, että se on ollut jossakin alitajunnan muistilokerossa. Jossakin aivojen mutkassa, josta se putkahti esille, kun sitä taas tarvittiin.
– Se siis palautui - noin vain?
– No ei nyt päivässä eikä kahdessa, mutta kahdessa, kolmessa kuukaudessa. Muistan sen siitä, että kun menin Ruotsiin kesäkuun alussa, niin jo syksyllä, kun vaihdoin työpaikkaa ja pääsin Saabille, selviydyin jo melko hyvin. Se johtui ehkä siitäkin, että luin paljon lehtiä, dekkareita, ja myöhemmin romaaneja.
Ahaa, ajattelin mielenkiinnolla. Kaveri taitaa olla lukutoukka. Olen aina ollut kova lukemaan, joten siirryimmekin keskustelemaan kirjallisuudesta.
- Minkä tyyppistä kirjallisuutta luet? kysyin, samalla kun Erkki kädellään viittasi, että voisin ottaa lisää leipiä.
Tällä kertaa mielin maukkaan näköistä juusto-munaleipää, ja minua ei tarvinnut tyrkyttää kahta kertaa.
– No etupäässä romaaneja. Luen mielellään jännäreitäkin, Alistaire Mac Lean, Quentin Patrik, Desmond Bagley, Mauri Sariolaa, ja tietysti Flemingin "James Bondeja". Sitten minulla on joitakin mielikirjailijoita, kuten Vilhelm Moberg, Lars Widding, ja Aleksis Kivi.
– Olipas siinä aika kirjava valikoima. Olen itsekin ihastunut Vilhelm Mobergin tuotantoon - kuten maastamuuttajat sarjaan.
– Se on vain niin, että ne täytyy lukea alkuperäiskielellä, Erkki totesi, ja jatkoi. Olen lukenut Mobergin kirjan ”Ratsasta tänä yönä”, sekä ruotsiksi, että suomeksi, ja täytyy sanoa, että paljon jää paitsi suomennoksessa.
– Niinhän se on melkein kaikkien romaanien kohdalla, jotka käännetään toiselle kielelle. Ei niitä koskaan voi kääntää niin, etteikö niistä menettäisi jotakin.
Mieleeni tuli esittää kysymys, josko hän tunsi kirjallisuutemme klassikoita. Kysyinkin siis: ” Onko Sillanpää tuttu?
– Sillanpää. Senhän tuntevat kaikki. Ainoa suomalaiskirjailija, joka on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Pidän kuitenkin enemmän Ilmari Kiannon tuotannosta. Hänen romaaninsa ”Punainen viiva” on mielestäni mahtavan elävä kertomus senaikaisista poliittisista tapahtumista, ja se kuvailee mielestäni Kainuun kansan elämää ja elintapoja realistisella, ja minua kiehtovalla tavalla.
Mies tunsi siis myös vanhempaa suomalaista kirjallisuutta. Minulla oli ehkä sellainen väärä oletus, että harva nykyisin enää luki Sillanpäätä, saati sitten Kiantoa, joka on tietysti vahinko sinänsä.
Oli tullut tilalle Hannu Salamaa ja Pentti Saarikoskea, joille en osannut antaa samaa arvoa, mitä jotkut kulttuuri-ihmiset ja kirjallisuuskriitikot heille antoivat.
Pentti Saarikoskesta puheen ollen – jäi minulle paha maku suuhun erään göteborgilaisen kulttuuritapahtuman jälkeen. Matkassa oli eräs toinenkin suomalainen kulttuurihenkilö. Olin tilaisuudessa edustamassa Finn Sanomia.
Luento muodostui erittäin kiusalliseksi meille ruotsinsuomalaisille. Kaverukset olivat ensinnäkin aikalailla myöhässä. Akateemisen vartin tosin hyväksyy, mutta odotus muodostui piinalliseksi, koska he tulivat lavalle vasta puolen tunnin kuluttua.
Luennosta ei muodostunut mitään järkevää, lähinnä Saarikosken kirjallista tuotantoa kuvailevaa esitystä, koska näyttämöllä koikkelehti kaksi Suomen sen aikaisen sanataiteen mahtavinta edustajaa – liioittelematta, räkäkännissä. Häpesin Saarikosken puolesta, joka kuitenkin oli erittäin älykäs ja lahjakas, varsinkin kääntäjänä. Kamulla oli synnynnäinen kielipää, sekä ilmeiset lahjat prosaistina.
Jos illan pääluennoitsija ilmestyy estradille sammaltaen, ja ilmiselvästi humalassa horjuen, on suomalainen kulttuuritapahtuma saanut melkoisen särön. Jatko oli sitäkin tragikoomillisempi.
Kulttuuri-ilta, jossa oli kutsuvieraana muun muassa Göteborgin Suomen konsuli, jouduttiin keskeyttämään ”teknillisistä syistä” ennen aikojaan. Eihän ollut kovinkaan suotavaa näyttää Göteborgin kermalle örisevää ja hoipertelevaa, vaikkakin erittäin tunnettua suomalaista kirjailijaa.
Muistin sitten jostakin kuulleeni, että Pentti Saarikoski oli hänkin entinen sotalapsi, tai hän ainakin asunut Ruotsissa sota-aikaan. Kukapa olisi osannut arvata hänen sieluaan ahdistaneet traumat ja menneisyyden kirot. Sotalapsiparka, jolla oli suuret henkiset lahjat. Rauha hänen sielulleen.
Ruotsissa tapasin 80-luvulla erään Islantilaisen pariskunnan, ja keskustelu siirtyi illan mittaan kirjallisuuteen. Oli häpeä tunnustaa, että tiesin Islantilaisista kirjailijoista vain "Salka Valkan" kirjoittajan, Haldor Laxnesin. Tuskin olisin tiennyt hänestäkään mitään, ellei hän olisi saanut Nobelin kirjallisuuspalkintoa. Islantilaiset ystäväni sitä vastoin tiesivät suomalaisesta kirjallisuudesta yllättävän paljon, kuin myös musiikista ja taiteesta. Tunsivat Sibeliuksen ja Axel Kallen Gallelan tuotannot. Kalevalakin oli heille tuttu.
Hämmästyksekseni he tiesivät jopa senkin, kuka Sven Tuuva oli.
Kysyessäni, sattuivatko he tuntemaan Runebergin tuotantoa, he vastasivat hämmästyneinä:
”Hänethän tuntevat kaikki Islantilaiset. Luemme hänestä koulussa. Ettekö tekin lue?”
Siinä sitä oltiin. Olin kuin puulla päähän lyöty. Islanti, joka on niin tavattoman kaukana Suomesta, vaali vanhoja pohjoismaisia perinteitä. Ei edes Ruotsissa enää luettu Runebergiä. Ei sitä ollut tehty sitten neljäkymmenluvun, tai mahdollisesti 50-luvun alkupuolen. Tulin tietämään senkin, että islantilaiset tuntevat Suomen kulttuurista monin verroin enemmän, kuin mitä suomalaiset tietävät heidän kulttuuristaan.
Ymmärsin silti heitä. Ovathan he pieni eristetty kansa. Asuvat saarella - kaukana muista maista. He puhuvat kieltä, joka on lähinnä vanhaa norjaa, jota muiden pohjoismaalaisten on vaikea ymmärtää. Islantilaisten taas on helppo oppia ymmärtämään ruotsia. Opin tuntemaan sellaisenkin asian, että Islanti on Portugalin rinnalla ainoa Euroopan maa, joka ei ole monikielinen. He vaalivat, sanoisinko mustasukkaisesti kieltään, eivätkä he hyväksy siihen minkäänlaisia ulkomaisia vaikutteita. Heillä on, kun he oppivat ruotsia, oma murtamistapansa, ja se muistuttaa paljolti suomalaisten murtamista.
Ehkäpä heillä on tiedostamaton halu oppia tuntemaan muitakin kulttuureita, ja näin avartaa maailmankuvaansa. Opin paljon tästä runojen ja satujen kansasta tuttavuuteni perusteella, ja tapaamme edelleenkin silloin tällöin ”kulttuurivaihdon" merkeissä.
– Oletko Kainuusta? kysyin Erkiltä. Oletin hänen olevan sieltä, koska hän piti ”Punaisesta viivasta”.
Hän naurahti, ja tokaisi:
- ”En todellakaan ole. En ole kuullut ”korpeimme kuiskintaa”. Olen Keski-Suomesta.”
– Mistä sieltä?
– Laukaasta. Tiedätkö missä se on?
Laukaa - ajattelin. Nimi vaikutti jotenkin tutulta, ja viimein minulla leikkasi. Paljon matkustaneena minulla on jäänyt mieleen ohittamani paikkakunnat. Ei ollut montaakaan pitäjää Suomessa tai Ruotsissa, joissa en olisi ollut käynyt.
– Eikö se ole Jyväskylästä pohjoiseen menevän radan varrella?
– On se, Erkki sanoi, pientä ihastusta äänessään.
– Erehdyin kerran matkustamaan Ylivieskaan sillä radalla, ja sitä en tee toista kertaa.
– Ja miksi et? Erkki kysyi kummissaan.
- No se johtuu siitä, että se oli elämäni ikävin junamatka. Olin jutuntekomatkalla Jyväskylässä. Haastattelin silloista, muistaakseni Hankasalmelaista syöksylaskijaa. Taisi olla Kalevi Häkkinen nimeltään, suuren maatilan omistaja. Hän ajeli Porschella, joka oli Suomessa melko harvinainen menopeli niihin aikoihin. Erittäin sympaattinen kaveri. Harjoitteli sitä paitsi syöksylaskua auton katolla seisoen.
- Auton katolla?
- Niin juuri. Hän oli kiinnittänyt suksensa kattotelineeseen, ja joku hänen kavereistaan ajoi autoa lähes kahtasataa. Siinä vauhtiviimassa hän sitten kuulemma löysi juuri sopivan aerodynaamisen asennon syöksylaskua varten. Istuin Porschessa pelkääjän paikalla, ja jo sekin vauhti oli minulle riittävä. Häkkinen seisoi kuitenkin auton katolla samassa vauhdissa. Siitä tuli muuten melko hyvä reportaasi.
En tietenkään malttanut olla kehumatta omaa panostani.
- No kuitenkin minulla oli seuraava juttu Ylivieskassa. Oli jokin Laestadiolaisten erimielisyys jutun aiheena. Ajattelin, että nopein ja suorin tie oli mennä junalla Jyväskylästä Haapajärvelle, ja siitä Ylivieskaan. Se oli sellainen lättähatuksi kutsuttu moottorivaunu. Alimitoitettu moottori jaksoi nostaa kahden vaunun nopeuden jopa kuuteen-seitsemäänkymppiin. Vaunu hytkyi puolelta toiselle. Oli kuin rata olisi tehty suoraan kynnöspeltoon. Maisemat sitten. Korpea, kuusikkoa ja mäntymetsää. Koko matka. Ei edes "vettä rantaa rakkaampaa". Pysähdys joka maitolavalla ja asemalla. Ei minkäänlaista tarjoilua junassa. Oli helpotus päästä Haapajärvelle, ja saada vaihtaa junaa melkein seitsemän tuntia kestäneen matkan jälkeen. En koskaan enää matkustanut sitä reittiä.
Joitakin vuosia sen jälkeen lopetettiin henkilöliikenne sillä rataosuudella.
– Minua taas tympäisee matkustaa Oulusta Turkuun, Erkki sanoi.
– Miksi? kysyin hämmästyneenä.
– No, jos sinä et tykännyt metsämaisemista ja kuusikoista, kuten sanoit, niin minusta on ikävä katsella näitä Pohjanmaan tasaisia lakeuksia. Yhtä tasaista Oulusta Seinäjoelle. Vain lakeutta. Onneksi nyt on pimeä, että ei tarvitse nähdä sitä.
Ymmärsin, että hän keskisuomalaisena oli tottunut männikkömetsiin ja rantojen raitoihin, ja laaksojen liepeitten koivikkohakoihin, kun me Savolaiset taas laulamme että: ”Kallavesj, Kallavesj. Saarinesj ja salaminesj.”
Minulla oli whisky kihahtanut uudelleen päähän, joten päätin piruuttani ärsyttää Erkkiä ja aloin laulaa: ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu. Jo Karjalan koivikot tuuhettuu, käki kukkuu siellä ja kevät on, vie sinne mun kaihoni pohjaton".
Erkki keskeytti lauluni tönäisemällä minua äkäisesti polveen.
– On yö ja kaikki nukkuvat. Ei ole sopivaa laulaa nyt.
– Minä vain ajattelin, että tehdään kompromissi. Sinä et tykkää lakeuksista, enkä minäkään niitä erikoisemmin rakasta. Laulakaamme siis Karjalan vehmaista kunnaista.
– Kuuntelen sitä mieluimmin radion toivekonsertista, Anna Mutasen laulamana, Erkki totesi yksikantaan.
Myöhemmin. Vuosia ensitutustumisemme jälkeen, istuimme monet illat Erkin perheen kanssa, ja laulaa hoilotimme näitä maakuntalauluja. Siinä tuli ”Kallavettä”, ”Savolaisten laulua”, ”Nälkämaanmarssia”, "Kymmenen virran maata”, ja monta muuta, mahdollisesti jonkinlaisena nostalgisena kotimaan kaipuuna.
Se on niin, että joillekin viina vaikuttaa ärsykkeenä. Aggressiivisena, kun se taas toisissa saa aikaan herkän kaihomielen.
Kaikkihan olemme tavanneet jonkun, joka määrätyssä humalan vaiheessa tulee niin melankoliseksi, että liikutuksen kyyneleet alkavat virrata jostakin mitättömästä muistonpirstaleesta. Tunnen henkilön, joka ei voinut kuunnella edes Porilaisten marssia liikuttumatta.
Satuin nimittäin eräänä jouluaaton aamupäivänä käymään hänen luonaan Göteborgissa. Olimme ottaneet glögit ja muutamat oluet, kun Ruotsin television suomenkieliseltä kanavalta tuli perinteinen ohjelma: ”Turku julistaa joulurauhan.” Tapasin itsekin joka jouluaatto katsoa kyseisen ohjelman. Olenhan isänmaallinen. Olen sitä paitsi reservin vänrikki, ja se velvoittaa.
Kun soittokunta alkoi soittaa Porilaisten marssia, huomasin silmänurkastani, kuinka kaveri rupesi niiskuttamaan. Kaivoi taskustaan nenäliinan, jolla hän ikään kuin huomaamatta yritti pyyhkiä silmiään. Lopulta hän ei voinut pidätellä nyyhkytystään, ja niin hän poistui vähin äänin vessaan. Hänen tultuaan takaisin hetken kuluttua, en ollut huomaavinani hänen punettuneita silmiään. Minut se saattoi hämmentyneeseen mielentilaan. Toverini oli normaalisti varsinainen kovis - vähän sellainen tappelupukari ja riidanlietsoja. Joulu siis herkisti hänenkin kovan sydämen. Itselleni ei samainen marssi vaikuta muutoin kuin piristävästi.
Se muistutti minua armeijan ajoista. Upseerikoulusta Haminassa, ja kaikista hauskoista muistoista, jotka liittyivät armeija-aikaan.
Lopetin siis laulun, toivotin matkakumppanilleni hyvää yötä, ja nukahdin kohta.
Seuraava luku; Perillä Turussa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.