PERILLÄ TURUSSA.
Heräsin siihen, kun vaunu rytkähti jossakin vaihteen liitoksessa junan liukuessa Turun asemalle. Suussa maistui katinpaskalle, ja muutenkin olo tuntui viheliäiseltä. Olisin halunnut jatkaa untani. Kirosin tyhmyyttäni. Olinhan taas ottanut vähintään yhden grogin liikaa.
Päätin, jo ties kuinka monennen kerran, että en enää koskaan ottaisi viinaa. Toisaalta tiesin, vuosien kokemusten jälkeen, että jo viimeistään illalla, kun olo kohentuisi, olisin unohtanut lupauksen.
Vilkaisin Erkkiä rähmästä jäykkien silmieni raosta, ja totesin, että hän oli priima kunnossa ja pirteä kuin peipponen.
– God morgon, hän toivotti, katsellen minua ärsyttävän ilkikurisesti.
– Haista itte, sanoin, ja tunsin kuinka nämä kaksi sanaa repivät kurkkuani kuin raspin raastamana.
Tähän tautiin oli olemassa vain yksi lääke, tuumin, ja kaivoin esiin whiskypulloni. Jäljellä oli sellaiset kymmenen senttilitraa, joten kaadoinkin ne kurkkuuni kokolailla kertaheitolla.
Kesti aikansa ennen kuin sain vedettyä henkeä, mutta tiesin, että armahtava helpotus oli tulossa millä hetkellä hyvänsä.
– Tuo ei ole kovin viisasta, kuulin Erkin sanovan.
– Ja miksi ei olisi? Krapula on tauti, eli alkoholin aiheuttama lievä myrkytys, ja siihen täytyy ottaa oikeaa lääkettä.
– Siksi, että jos alat krapularyypyillä, se voi olla ensimmäinen askel alkoholismiin. Tunsin erään kaverin joka…
– Ja vittua minä sinun kavereistasi. Mun täytyy päästä jalkeille.
Tunsin vanhasta kokemuksesta lähestyvän "hissin". Se alkoi jostakin vatsanpohjasta. Siirtyi sieltä lämpöisenä aaltona ylemmäs. Nousi päähän, ja juuri siellä sitä tarvittiin.
Pää keveni, ja alkoi tuntui siedettävältä. Olin taas melkein kunnossa.
– Suo anteeksi, sanoin Erkille. En halunnut olla töykeä. Minulla oli vain niin vittumainen olo, mutta nyt on kaikki hyvin. Miten se oli sen sun kaverin kanssa muuten?
– Unohdetaan se, Erkki sanoi hieman happamaan sävyyn.
Laivamme lähtisi vasta illalla, joten meillä ei siis ollut mitään aihetta jatkaa Turun satamaan asti. Poistuimme yhteistuumin Turun rautatieasemalla junasta.
Oli ihana aamu. Aurinko paistoi, vaikkakaan se ei vielä lämmittänyt, mutta aamu enteili kaunista ja miellyttävää säätä. Turku näytti meille parhaat kasvonsa. Jopa keltaisten raitiovaunujen kolina kuulosti kotoiselta, vaikkakin raitsikat olivatkin sinisiä kotikaupungissani Göteborgissa.
Asemalaiturilta menimme asemarakennukseen, jossa kysyin Erkiltä, josko saisin tarjota hänelle aamupalan. Menimme asemaravintolaan, joka oli vasta aukaistu.
Tiskin takana seisoi pyylevä vanhempi matami, joka loi meihin tiukan arvostelevan katseen. Tilasin kaurapuurot, kananmunat ja juustosämpylät. Erehdyin tilamaan myös pullon olutta, mutta eukko huomautti siihen kylmästi, että: ”Alkohoolii meill´ ei sitt´ tarjoota ennen kahtatoist´. Kyll´ kai herrat sen tiätää?” Hänen ilmeestään ymmärsin, että minulle hän tuskin olisi tarjoillut sitä sen jälkeenkään.
Normaalisti inhoan kaurapuuroa. Krapulaisena se maistui kuitenkin taivaalliselta. Runsaasti suolaa kananmunan päälle, ja syötyämme vahvasti sokeroidun puuroaamiaisen, tunsin oloni kohentuneen mukavasti. Ehkäpä tästäkin päivästä taas jotenkin selvitään - tuumin, sytyttäessäni punaisen Nortin.
Poistuimme asemarakennuksesta, ja jäimme asema-aukiolle seurailemaan aamu-unisia turkulaisia kiirehtimässä töihinsä.
Keltainen raitiovaunu kolisteli ohitsemme pysähtyen jarrut kirskuen seisakkeelle.
– Mitäs tehdään? kysyin Erkiltä. Meillä on koko päivä aikaa, ennen kuin laiva lähtee?
– Olin ajatellut katsella vähän Turkua.
Emme kumpikaan olleet varanneet paikkaa aamulaivaan. Itselläni se johtui siitä, että olin ajatellut hummailla päivän Turussa. Erkki valitsi iltalaivan, koska hän ei halunnut tulla Tukholmaan illalla, jolloin hän olisi ehkä joutunut etsimään jonkin halvan hotellin yöksi.
Tiesin muutamia osoitteita, joista saattoi saada naisseuraa. Nyt olin kuitenkin epävarma sen asian suhteen. Olihan minulla naimisissa oleva toveri matkassa. Erkki taas selitti, että hän halusi viettää päivän Turussa katsellen vanhoja paikkoja. No täällähän niitä vanhoja paikkoja riittäisi yhden päivän ajaksi.
Jätimme matkalaukkumme aseman säilytykseen, ja suuntasimme menomme Turun keskustaan. Turku oli vasta heräämässä. Vaikka olikin myöhäinen syksy, tunsin, että päivästä tulisi lämmin ja aurinkoinen. Oulun maisemiin ja ilmastoon verrattuna sää oli melkein kesäinen. Olihan välimatkaakin yli 600 kilometriä.
Kävimme Turun torilla ostamassa hedelmiä, karjalanpiirakoita, ja pari vastapaistettua munkkipossua.
Nautin kalakauppiaiden, hedelmänmyyjien, ja leipien kaupustelijoiden myyntipöydiltä huokuvista tuoksujen sekoituksista. Muistui mieleen Kuopion toritunnelma.
Olen aina ihmetellyt, kuinka torikauppiaat saattoivat nousta joka aamu niin aikaisin, ja pystyttää kojunsa torille, toivoen saavansa kasaan riittävästi liksaa elättääkseen itsensä ja perheensä.
Minusta ei olisi ollut siihen. Olinhan useimmiten niin pahassa kohmelossa aamuisin, että tuskin heräsin kellon soittoon, vaikka aloitinkin työt paljon myöhemmin. Entä jos satoi kaatamalla, tai jos tuli lumimyrsky. Riittikö silloin ostajia, ja jos ei riittänyt, mitä tapahtui helposti pilaantuville tuotteille? Silti torimummot ja ukot ovat uskollisesti seisoneet toreilla, jopa tuhansia vuosia. Jos se ei kannattaisi, olisivat he lopettaneet torimyynnin jo aikoja sitten. Muistelin, kuinka minut kerran lähetettiin Oulusta Jokkmokin markkinoille, Pohjois-Ruotsiin. Perillä oli pakkasta liki 40 astetta. Siellä kävi kuitenkin melkoinen vilinä, ja kauppaa käytiin. Sain samalla reissulla tietää senkin, että Jokkmokin talvimarkkinoilla on ikivanhat perinteet. Ellen olisi varannut mukaani Koskispulloa, en tiedä miten olisin selvinnyt. En tänäkään päivänä muista minkälaista tekstiä pakkasen ja viinan jäykistämät aivoni saivat aikaan. Palasin kuitenkin juttu mukanani, enkä muista että toimitussihteeri olisi pahemmin morkannut, joten sepustukseni hyväksyttiin sellaisenaan. Olihan minulla mukana myös joitakin valokuvia, harvahampaisten lappalaisukkojen ja akkojen pärstistä värikkäissä lapinasuissaan. Se oli sen ajan exotiikkaa.
Kontrasti Turun aamuaurinkoisen torin, ja Jokkmokin jäätävän kylmän markkinatouhun välillä oli melkoinen. Näin ympärilläni vain iloisia torimummojen ja pappojen ahavoituneita kasvoja. Iloisia todellakin. En saata käsittää, kuinka ihminen, joka on joutunut heräämään parhaasta unestaan, ja raahattuaan kärrynsä torille, saattoi hymyillä asiakkailleen, ja olla niinkin iloisen ja ystävällisen tuntuisia.
Tulin siihen tulokseen, että he ovat aivan eri rotua. Ihmisiä, jotka nauttivat torielämästä, olipa sää sitten minkälainen tahansa. Jokkmokin hirmupakkasesta huolimatta, näin jopa sielläkin saman ilmiön - iloisia - joskin, pakkasen puremia kasvoja. Vain saamelaiset myyjät olivat pärstät peruslukemilla, ja voisi luulla, että he kävivät kauppaa ikään kuin väkipakolla. Näin ei tietenkään ollut, koska saamelaiseen kulttuuriin ei kuulu liian avoin ystävällisyyden osoitus. Kyräillään ja epäillään, mitä etelän miehellä on sanottavaa. Vasta kun kaupat oli tehty, veti saamelaisukko tai akka suupielensä leveään virneeseen, kiitellen kohteliaasti – tietysti saameksi.
Jätimme torin houkuttelevat tuoksut taaksemme, ja jatkoimme taivallustamme kohti Aurajokea. Menimme sillan yli, ”tois´ puol´ jokke´”, ja jäimme istumaan penkille, ruskeanharmaan Aurajoen partaalle. Turun nykyarkkitehtuuri ei ole erikoisen ylentävää, mutta Aurajoen varret ovat minua aina kiehtoneet. Henkiihän se Suomen vanhaa historiaa, koska onhan Turku Suomen entinen ja alkuperäinen pääkaupunki. Aurajoki on virrannut samaa hiljaista kulkuaan jo historiamme alkuajoista asti - yhtä ruskean sameana, mutta silti jollakin tavalla kiehtovana. Johtuneeko siitä, että se on väylä merelle, jossa sen ruskean samea vesi vähitellen sekoittuu Itämeren vihreän siniseen hohtoon.
Omat muistoni Turusta ja Aurajoesta olivat moninaiset. Etupäässä ne liittyivät kapakoihin ja ”halukkaisiin” naisiin.
Istuimme nauttien aamun rauhasta, ja heräävän Turun äänistä. Jopa lokkien kirkunakin tuntui kotoiselta, olinhan tottunut niiden meteliin Göteborgissa. Kadulla alkoi liikkua autoja, mopoja ja polkupyöriä. Pörisipä ohitse jokin Java moottoripyöräkin. Huomasin, kuinka Erkki oli tavallista hiljaisempi siinä penkillä istuessamme. Hänen katseensa oli suuntautunut jonnekin kaukaisuuteen.
– Whiskyt ajatuksistasi, sanoin, saadakseni aikaan jonkinlaisen keskustelun.
– Ai miten niin? Erkki kysyi hämmentyneenä.
– No mä tykkäsin, että sä olit vähän muissa maailmoissa.
Huomasin, kuinka Erkki oli jotenkin otettuna tilanteesta. Aamuaurinko, ruskeansamea Aurajoki, vanha Turku kaikkine äänineen ja vaikutteineen.
– Jo rautatieasemalla, junasta laskeuduttuamme, palautui mieleeni jotakin herkkää, Erkki aloitti. Kuulin raitiovaunun pyörien kirskunnan kiskoja vasten, kun se kaarsi asema-aukiolle. Se oli ihan sama ääni, jonka olin kuullut kerran aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran sen kuullessani, vuonna 1944, olin vain kolmen vanha. Seuraavan kerran kuulin samat äänet viiden vanhana. Viimeinen elävä muistoni noista vihlovan kirskahtavista raitsikan jarrujen äänistä on vuodelta 1946, kun isä saattoi minut Turkuun. Olin matkalla – jo toisen kerran – Ruotsiin. Istuimme luultavasti juuri tällä penkillä, Erkki jatkoi, melkein kuiskaten.
– Istuitte - ketkä?
– Isä ja minä. Vuonna 1946.
– Älä höpötä. Et sinä sellaista voi muistaa. Kuinkas vanha olit silloin?
– Viisi vuotta. Olin menossa Ruotsiin, jonne menin sotalapseksi, ensimmäisen kerran tosin vuonna 1944. Olin siis toisella reissullani, kun isän kanssa tässä penkillä istuimme.
Omat ensimmäiset muistot lapsuudestani oli, jostakin seitsemän, kahdeksan vuoden ikäisestä, kun kaaduin pyörällä, ja kun löin polveni verille, mutta kuinka joku muistaisi jotakin viiden vanhasta. Sitä en uskonut.
– Istuimme tässä penkillä. Isä osti Turun torilta pussin palkoherneitä, tomaatteja ja reikäleivän. Tiesin, että olin menossa Ruotsiin, ja että minua oltaisiin Tukholmassa vastassa. En tosin tiennyt silloin missä Tukholma oli. Luulin kai, että se oli jossakin tuolla sillan takana, muutaman korttelin päässä. Ne tomaatit tuoksuivat ja maistuivat tosi herkulliselta, kun niistä haukkasi palasen. Isoja, oikealla paskalla kasvatettuja tomaatteja. Ei sellaisia nykyjään mistään saa, jos ei itse niitä kasvata. Muistan senkin miltä sokeriherneet maistuivat. Joo, ja oli vielä muutakin. Semmonen pahvirovo viinimarjoja. Se kaatui tästä penkiltä tuohon maahan, mutta en saanut poimia niitä takaisin. Niissä oli kuulema pasilleja. Siihen ne jäivät, vaikka mieli teki noukkia niitä suuhun.
Jokin merilokin tapainen, en ole mikään asiantuntija lintujen suhteen, kirkui päämme päällä, ja katselin sitä arvellen, josko se piankin lorauttaisi päällemme inhottavan limaisen paskan. Ohi meni tällä kertaa, ja Erkki jatkoi.
– Kävelimme sitten käsi kädessä tuonne Turun tuomiokirkolle. Kävimme siellä sisälläkin, ja minusta se oli mieleen painuva elämys, jopa pelottava. Isä kertoi, että kirkon sisällä olevaan sarkofagiin oli haudattu joku kuninkaallinen. Taisi olla peräti kuningatar.
Joku Kaarina Maununtytär. Katselin isoa pelottavan näköistä kiviarkkua. Minua kammotti ajatus, että sen sisässä makasi joku kuollut kuningatar, mustassa kiviarkussa, ja lapsen mielikuvitus sai siivet.
Vanha tuomiokirkko näytti joltakin pelottavalta kummitus kirkolta. Tummat seinät, ja harmaa kivilattia muuttuivat mielikuvituksessani joksikin ryövärien linnaksi. Kaikki maalaukset ja veistokset katselivat minua, ja ne halusivat niellä ja haudata minut kivisen arkun sisälle - Kaarinan viereen.
Minulle tuli kiire pois. Juoksin pakokauhun vallassa pitkin kirkon kivistä käytävää, kohti sen mahtavaa ulko-ovea ja valoa.
Jalkojemme juureen oli tepastellut puluja, joille heittelin Erkkiä kuunnellessani pieniä munkkipossun palasia, ja kohta siihen ilmestyi vielä pari naakkaakin. Jollakin tavalla olen oppinut eläytymään ihmisten kertomuksiin, ja kuvittelin mielessäni, kuinka Erkki juoksei kauhun vallassa Kaarinan haamua pakoon pitkin kirkon käytävää. Katselin tuomiokirkolle päin, ja arvioin sinne olevan vain kolmen neljän korttelin matkan. Sanoinkin Erkille:
- Entä jos mentäis katsomaan sitä sun kummituskirkkoa? Onhan meillä tässä päivää jäljellä.
– Miksipäs ei. Nyt aikuisena se ei varmasti enää ole yhtä peloittava paikka.
Patikoimme siis kirkolle.
Perillä huomasimme, että ovet olivat salvatut. Katselimme tätä valtavaa rakennusta, ja vasta katsoessani ylöspäin kohti tornin huippua, huomasin kuinka mahtava se oli. Vasta näin läheltä tarkasteltuani huomasin jotenkin oudoksuttavan asian. Kirkon alaosa oli muurattu luonnonkivistä, kun taas yläosa oli tiiltä. Tiiliseinässäkin huomasin erisävyisiä tiiliä. Tulimme Erkin kanssa siihen johtopäätökseen, että kirkkoa mahdollisesti rakennettiin niin kauan, että tiilet saattoivat olla poltetut erivärisiksi. Mahdollisesti myös Turun palolla oli asian kanssa tekemistä.
Olin ollut Turussa monet kerrat, mutta sivistyksessäni oli se aukko, että en ollut koskaan käynyt tuomiokirkon sisällä.
Kirkon vasemmalla sivustalla seisoskeli jonkinlainen retkue, tummiin pukeutunut porukka. Luultavasti joitakin kirkon virkailijoita tarkistuskäynnillä. He lähestyivät meitä verkkaisesti, keskenään vilkkaasti keskustellen. Heidän tullessaan kuulomatkan päähän, kuulin puhuttavan riikinruotsia. Ei siis sitä laulavaa tyypillistä suomenruotsia, joka on niin helppo erottaa jo muutamasta sanasta.
Erkki yllätti minut. Hän teki ehdotuksen, jota en ollut tältä hillityltä ja vähän ujolta vaikuttavalta mieheltä saattanut odottaa.
– Kuule Matti, hän sanoi. Me mennään sisälle. Onko sulla lehtimieskortti mukana?
Vastasin, että se on minulla aina matkassa.
– Hyvä. Nyt tehdään näin, sillä haluan todellakin nähdä sisäpuolelta tämän kirkon vielä kerran. Tuo seurue on ilmeisesti menossa sisälle. Sinä olet lehtimies. Minä otan sun kameran kaulaan ja painumme perästä, ja olemme tekevinämme juttua Turusta "Dagens Nyheterille".
Katsoin Erkkiä pitkään. Purskahdin sitten hillittömään nauruun. Tämä oli minun mieleiseni temppu. Olinhan itsekin monet kerrat selvinnyt monesta tilanteesta, saati sitten monen monesta ovesta, vilauttamalla lehtimieskorttia.
– Hyvä on, sanoin, mutta muista. Nyt puhutaan vain ruotsia.
Ojensin kameran Erkille. Hän ripusti sen kaulaansa, ja kiirehdimme kohti seuruetta, joka oli ennättänyt kirkon portaille.
– Ursäkta mina herrar, men kan vi få besvära er lite?
Jatkoin sitten, yrittäen edelleenkin pitää kiinni tyypillisestä Tukholmalaisesta accentista, vetäen samalla tottuneesti esiin lehtimieskorttini, jossa luki suurin kirjaimin PRESS.
– Olemme tekemässä Dagens Nyheterille reportaasia Turun nähtävyyksistä, mutta kirkko on valitettavasti lukittu. Olisiko suurta vaivaa siitä, jos saisimme vilkaista tätä historiallista kansallis-aarrettamme sisältäkin päin?
Eräs seurueen jäsenistä, pitkä jäntevä, tummansiniseen päällystakkiin ja samanväriseen huopahattuun sonnustautunut herra, otti muutaman askeleen meitä kohti. Ojensi kätensä ja esittäytyi Carzoniksi.
– Luonnollisesti hyvät herrat. On vain hauska saada esitellä yhteistä kulttuuriaarrettamme Ruotsin lehdistön edustajille.
Esittelimme itsemme, ja huomasin hänen ilmeestään ja kädenpuristuksestaan, että olimme tälle seurueelle ”persona grata”. Carzon oli kovasti rovastin, tai ainakin kirkkoherran näköinen.
Jo muutamasta sanasta huomasin hänen olevan riikinruotsalaisen. Yritin lehtimiehen vaistolla pikaisesti luoda jonkinlaisen kuvan hänen persoonastaan.
Ruotsalaista aristokratiaa. Lievä kyömynenä, joka suippeni nenännipukkaa kohti. Siitä alaspäin, huolellisesti hoidetut tummat viikset, tuuheat, tummat kulmakarvat, ja siniharmaat, tutkivan uteliaat, mutta silti ystävälliset silmät. Hän laski kätensä tuttavallisesti olkapäälleni, ja ohjasi minut rappuja pitkin ylös kohti kirkon mahtavaa ovea. Panin merkille, että oven avasi hintelä, melko arkipäiväisiin vaatteisiin pukeutunut mies. Luultavasti kirkon vahtimestari, vai kutsuttiinko heitä suntioksi. En ollut siitä ihan varma. Astelimme hartaan hiljaisuuden vallitessa peremmälle kirkkoon.
Mikä pyhättö sitten! Nyt täyttyisi sekin aukko sivistyksessäni tullessamme sisälle.
Seurue pysähtyi suuren kivisen sarkofagin lähettyville, ja samainen hintelä, suntioksi arvioimani miekkonen meni seurueen eteen, ja alkoi luennoida kirkon historiasta ja sen nähtävyyksistä. Jo muutamasta sanasta huomasin hänen olevan suomenruotsalaisia. Hän oli siis seurueen opas.
– Arvovaltaiset vieraamme, hän aloitti.
"Tässä oikealla näemme Kaarina Maununtyttären maalliset jäännökset". Hän ojensi teatraalisesti kätensä mustaa kivistä sarkofagia kohti. Sitten hän itsekin kaiketi huomasi kömmähdyksensä, ja oikaisi.
– Ei siis maallisia jäännöksiä, noin ikään kuin näköisenä, vaan ne ovat tietysti tämän kiviarkun sisässä. Ne on tosin jo vanhoja, ja ne on tietysti jo muumioituneet.
Vilkaisin syrjäsilmin Erkkiä, mutta en huomannut minkäänlaista kauhua hänen ilmeessääf. Vain uteliasta mielenkiintoa.
Panin merkille, kuinka jotkut seurueen jäsenistä ristivät kätensä, ja painoivat hartaina päänsä alas, ikään kuin jonkinlaiseen rukoukseen syventyneinä.
Kenties he rukoilivat Kaarinan sielun puolesta, ikäänkuin varmuuden vuoksi. Mieleeni tuli ajatus, että jos kuka, niin Kaarina Maununtytär perisi autuuden. Olihan hän ollut hurskas ja siveä ihminen. Kärsinyt eron ikävää, sekä puolisostaan Eerikistä, kuin myös lapsistaan.
Olihan hän hoitanut Siuntion kartanoa mallikelpoisesti. Jopa niin hyvin, että se oli ollut Suomen tuottoisimpia maatiloja aikoinaan, jossa oli isot määrät lehmiä, sonneja, lampaita, sekä sikoja ja siipikarjaa. Kaarina Maununtytär oli kaiken lisäksi ollut rakastettu nainen Suomessa. Eikö tämä siis riittäisi taivasosuuden perimiseen?
Suntio poloinen, ajattelin. Eikö Turulla olisi ollut lähettää joku paremmilla kielenkantimilla varustettua esittelijä?
Kuoma veti kuitenkin läpi, varmasti ulkoa opetellun litaniansa laulavalla suomenruotsillaan. Vetäydyimme Erkin kanssa vähin äänin sivummalle.
Olimme tulleet pyhättöön vähän niin kuin varkaat, olimmehan olevinamme reportaasimatkalla, joten pyysin Erkkiä valokuvaamaan - tyhjällä kameralla - sekä kiviarkkua, että lasimaalauksia.
Samalla kuulimme, suntion selostavan vieraille…
- Kuten tunnettua, Kaarina Maununtytär oli erittäin rakastettu suomalaisten keskuudessa ja…
Emme enää kuulleet loppua, koska poistuimme ulos.
Tapasin myöhemmin ”rovasti” Carlzonin, eikä ihan näin kirkollisesta seurasta, mutta siitä tuonnempana.
Seuraava luku; laivamatka.
Heräsin siihen, kun vaunu rytkähti jossakin vaihteen liitoksessa junan liukuessa Turun asemalle. Suussa maistui katinpaskalle, ja muutenkin olo tuntui viheliäiseltä. Olisin halunnut jatkaa untani. Kirosin tyhmyyttäni. Olinhan taas ottanut vähintään yhden grogin liikaa.
Päätin, jo ties kuinka monennen kerran, että en enää koskaan ottaisi viinaa. Toisaalta tiesin, vuosien kokemusten jälkeen, että jo viimeistään illalla, kun olo kohentuisi, olisin unohtanut lupauksen.
Vilkaisin Erkkiä rähmästä jäykkien silmieni raosta, ja totesin, että hän oli priima kunnossa ja pirteä kuin peipponen.
– God morgon, hän toivotti, katsellen minua ärsyttävän ilkikurisesti.
– Haista itte, sanoin, ja tunsin kuinka nämä kaksi sanaa repivät kurkkuani kuin raspin raastamana.
Tähän tautiin oli olemassa vain yksi lääke, tuumin, ja kaivoin esiin whiskypulloni. Jäljellä oli sellaiset kymmenen senttilitraa, joten kaadoinkin ne kurkkuuni kokolailla kertaheitolla.
Kesti aikansa ennen kuin sain vedettyä henkeä, mutta tiesin, että armahtava helpotus oli tulossa millä hetkellä hyvänsä.
– Tuo ei ole kovin viisasta, kuulin Erkin sanovan.
– Ja miksi ei olisi? Krapula on tauti, eli alkoholin aiheuttama lievä myrkytys, ja siihen täytyy ottaa oikeaa lääkettä.
– Siksi, että jos alat krapularyypyillä, se voi olla ensimmäinen askel alkoholismiin. Tunsin erään kaverin joka…
– Ja vittua minä sinun kavereistasi. Mun täytyy päästä jalkeille.
Tunsin vanhasta kokemuksesta lähestyvän "hissin". Se alkoi jostakin vatsanpohjasta. Siirtyi sieltä lämpöisenä aaltona ylemmäs. Nousi päähän, ja juuri siellä sitä tarvittiin.
Pää keveni, ja alkoi tuntui siedettävältä. Olin taas melkein kunnossa.
– Suo anteeksi, sanoin Erkille. En halunnut olla töykeä. Minulla oli vain niin vittumainen olo, mutta nyt on kaikki hyvin. Miten se oli sen sun kaverin kanssa muuten?
– Unohdetaan se, Erkki sanoi hieman happamaan sävyyn.
Laivamme lähtisi vasta illalla, joten meillä ei siis ollut mitään aihetta jatkaa Turun satamaan asti. Poistuimme yhteistuumin Turun rautatieasemalla junasta.
Oli ihana aamu. Aurinko paistoi, vaikkakaan se ei vielä lämmittänyt, mutta aamu enteili kaunista ja miellyttävää säätä. Turku näytti meille parhaat kasvonsa. Jopa keltaisten raitiovaunujen kolina kuulosti kotoiselta, vaikkakin raitsikat olivatkin sinisiä kotikaupungissani Göteborgissa.
Asemalaiturilta menimme asemarakennukseen, jossa kysyin Erkiltä, josko saisin tarjota hänelle aamupalan. Menimme asemaravintolaan, joka oli vasta aukaistu.
Tiskin takana seisoi pyylevä vanhempi matami, joka loi meihin tiukan arvostelevan katseen. Tilasin kaurapuurot, kananmunat ja juustosämpylät. Erehdyin tilamaan myös pullon olutta, mutta eukko huomautti siihen kylmästi, että: ”Alkohoolii meill´ ei sitt´ tarjoota ennen kahtatoist´. Kyll´ kai herrat sen tiätää?” Hänen ilmeestään ymmärsin, että minulle hän tuskin olisi tarjoillut sitä sen jälkeenkään.
Normaalisti inhoan kaurapuuroa. Krapulaisena se maistui kuitenkin taivaalliselta. Runsaasti suolaa kananmunan päälle, ja syötyämme vahvasti sokeroidun puuroaamiaisen, tunsin oloni kohentuneen mukavasti. Ehkäpä tästäkin päivästä taas jotenkin selvitään - tuumin, sytyttäessäni punaisen Nortin.
Poistuimme asemarakennuksesta, ja jäimme asema-aukiolle seurailemaan aamu-unisia turkulaisia kiirehtimässä töihinsä.
Keltainen raitiovaunu kolisteli ohitsemme pysähtyen jarrut kirskuen seisakkeelle.
– Mitäs tehdään? kysyin Erkiltä. Meillä on koko päivä aikaa, ennen kuin laiva lähtee?
– Olin ajatellut katsella vähän Turkua.
Emme kumpikaan olleet varanneet paikkaa aamulaivaan. Itselläni se johtui siitä, että olin ajatellut hummailla päivän Turussa. Erkki valitsi iltalaivan, koska hän ei halunnut tulla Tukholmaan illalla, jolloin hän olisi ehkä joutunut etsimään jonkin halvan hotellin yöksi.
Tiesin muutamia osoitteita, joista saattoi saada naisseuraa. Nyt olin kuitenkin epävarma sen asian suhteen. Olihan minulla naimisissa oleva toveri matkassa. Erkki taas selitti, että hän halusi viettää päivän Turussa katsellen vanhoja paikkoja. No täällähän niitä vanhoja paikkoja riittäisi yhden päivän ajaksi.
Jätimme matkalaukkumme aseman säilytykseen, ja suuntasimme menomme Turun keskustaan. Turku oli vasta heräämässä. Vaikka olikin myöhäinen syksy, tunsin, että päivästä tulisi lämmin ja aurinkoinen. Oulun maisemiin ja ilmastoon verrattuna sää oli melkein kesäinen. Olihan välimatkaakin yli 600 kilometriä.
Kävimme Turun torilla ostamassa hedelmiä, karjalanpiirakoita, ja pari vastapaistettua munkkipossua.
Nautin kalakauppiaiden, hedelmänmyyjien, ja leipien kaupustelijoiden myyntipöydiltä huokuvista tuoksujen sekoituksista. Muistui mieleen Kuopion toritunnelma.
Olen aina ihmetellyt, kuinka torikauppiaat saattoivat nousta joka aamu niin aikaisin, ja pystyttää kojunsa torille, toivoen saavansa kasaan riittävästi liksaa elättääkseen itsensä ja perheensä.
Minusta ei olisi ollut siihen. Olinhan useimmiten niin pahassa kohmelossa aamuisin, että tuskin heräsin kellon soittoon, vaikka aloitinkin työt paljon myöhemmin. Entä jos satoi kaatamalla, tai jos tuli lumimyrsky. Riittikö silloin ostajia, ja jos ei riittänyt, mitä tapahtui helposti pilaantuville tuotteille? Silti torimummot ja ukot ovat uskollisesti seisoneet toreilla, jopa tuhansia vuosia. Jos se ei kannattaisi, olisivat he lopettaneet torimyynnin jo aikoja sitten. Muistelin, kuinka minut kerran lähetettiin Oulusta Jokkmokin markkinoille, Pohjois-Ruotsiin. Perillä oli pakkasta liki 40 astetta. Siellä kävi kuitenkin melkoinen vilinä, ja kauppaa käytiin. Sain samalla reissulla tietää senkin, että Jokkmokin talvimarkkinoilla on ikivanhat perinteet. Ellen olisi varannut mukaani Koskispulloa, en tiedä miten olisin selvinnyt. En tänäkään päivänä muista minkälaista tekstiä pakkasen ja viinan jäykistämät aivoni saivat aikaan. Palasin kuitenkin juttu mukanani, enkä muista että toimitussihteeri olisi pahemmin morkannut, joten sepustukseni hyväksyttiin sellaisenaan. Olihan minulla mukana myös joitakin valokuvia, harvahampaisten lappalaisukkojen ja akkojen pärstistä värikkäissä lapinasuissaan. Se oli sen ajan exotiikkaa.
Kontrasti Turun aamuaurinkoisen torin, ja Jokkmokin jäätävän kylmän markkinatouhun välillä oli melkoinen. Näin ympärilläni vain iloisia torimummojen ja pappojen ahavoituneita kasvoja. Iloisia todellakin. En saata käsittää, kuinka ihminen, joka on joutunut heräämään parhaasta unestaan, ja raahattuaan kärrynsä torille, saattoi hymyillä asiakkailleen, ja olla niinkin iloisen ja ystävällisen tuntuisia.
Tulin siihen tulokseen, että he ovat aivan eri rotua. Ihmisiä, jotka nauttivat torielämästä, olipa sää sitten minkälainen tahansa. Jokkmokin hirmupakkasesta huolimatta, näin jopa sielläkin saman ilmiön - iloisia - joskin, pakkasen puremia kasvoja. Vain saamelaiset myyjät olivat pärstät peruslukemilla, ja voisi luulla, että he kävivät kauppaa ikään kuin väkipakolla. Näin ei tietenkään ollut, koska saamelaiseen kulttuuriin ei kuulu liian avoin ystävällisyyden osoitus. Kyräillään ja epäillään, mitä etelän miehellä on sanottavaa. Vasta kun kaupat oli tehty, veti saamelaisukko tai akka suupielensä leveään virneeseen, kiitellen kohteliaasti – tietysti saameksi.
Jätimme torin houkuttelevat tuoksut taaksemme, ja jatkoimme taivallustamme kohti Aurajokea. Menimme sillan yli, ”tois´ puol´ jokke´”, ja jäimme istumaan penkille, ruskeanharmaan Aurajoen partaalle. Turun nykyarkkitehtuuri ei ole erikoisen ylentävää, mutta Aurajoen varret ovat minua aina kiehtoneet. Henkiihän se Suomen vanhaa historiaa, koska onhan Turku Suomen entinen ja alkuperäinen pääkaupunki. Aurajoki on virrannut samaa hiljaista kulkuaan jo historiamme alkuajoista asti - yhtä ruskean sameana, mutta silti jollakin tavalla kiehtovana. Johtuneeko siitä, että se on väylä merelle, jossa sen ruskean samea vesi vähitellen sekoittuu Itämeren vihreän siniseen hohtoon.
Omat muistoni Turusta ja Aurajoesta olivat moninaiset. Etupäässä ne liittyivät kapakoihin ja ”halukkaisiin” naisiin.
Istuimme nauttien aamun rauhasta, ja heräävän Turun äänistä. Jopa lokkien kirkunakin tuntui kotoiselta, olinhan tottunut niiden meteliin Göteborgissa. Kadulla alkoi liikkua autoja, mopoja ja polkupyöriä. Pörisipä ohitse jokin Java moottoripyöräkin. Huomasin, kuinka Erkki oli tavallista hiljaisempi siinä penkillä istuessamme. Hänen katseensa oli suuntautunut jonnekin kaukaisuuteen.
– Whiskyt ajatuksistasi, sanoin, saadakseni aikaan jonkinlaisen keskustelun.
– Ai miten niin? Erkki kysyi hämmentyneenä.
– No mä tykkäsin, että sä olit vähän muissa maailmoissa.
Huomasin, kuinka Erkki oli jotenkin otettuna tilanteesta. Aamuaurinko, ruskeansamea Aurajoki, vanha Turku kaikkine äänineen ja vaikutteineen.
– Jo rautatieasemalla, junasta laskeuduttuamme, palautui mieleeni jotakin herkkää, Erkki aloitti. Kuulin raitiovaunun pyörien kirskunnan kiskoja vasten, kun se kaarsi asema-aukiolle. Se oli ihan sama ääni, jonka olin kuullut kerran aikaisemminkin. Ensimmäisen kerran sen kuullessani, vuonna 1944, olin vain kolmen vanha. Seuraavan kerran kuulin samat äänet viiden vanhana. Viimeinen elävä muistoni noista vihlovan kirskahtavista raitsikan jarrujen äänistä on vuodelta 1946, kun isä saattoi minut Turkuun. Olin matkalla – jo toisen kerran – Ruotsiin. Istuimme luultavasti juuri tällä penkillä, Erkki jatkoi, melkein kuiskaten.
– Istuitte - ketkä?
– Isä ja minä. Vuonna 1946.
– Älä höpötä. Et sinä sellaista voi muistaa. Kuinkas vanha olit silloin?
– Viisi vuotta. Olin menossa Ruotsiin, jonne menin sotalapseksi, ensimmäisen kerran tosin vuonna 1944. Olin siis toisella reissullani, kun isän kanssa tässä penkillä istuimme.
Omat ensimmäiset muistot lapsuudestani oli, jostakin seitsemän, kahdeksan vuoden ikäisestä, kun kaaduin pyörällä, ja kun löin polveni verille, mutta kuinka joku muistaisi jotakin viiden vanhasta. Sitä en uskonut.
– Istuimme tässä penkillä. Isä osti Turun torilta pussin palkoherneitä, tomaatteja ja reikäleivän. Tiesin, että olin menossa Ruotsiin, ja että minua oltaisiin Tukholmassa vastassa. En tosin tiennyt silloin missä Tukholma oli. Luulin kai, että se oli jossakin tuolla sillan takana, muutaman korttelin päässä. Ne tomaatit tuoksuivat ja maistuivat tosi herkulliselta, kun niistä haukkasi palasen. Isoja, oikealla paskalla kasvatettuja tomaatteja. Ei sellaisia nykyjään mistään saa, jos ei itse niitä kasvata. Muistan senkin miltä sokeriherneet maistuivat. Joo, ja oli vielä muutakin. Semmonen pahvirovo viinimarjoja. Se kaatui tästä penkiltä tuohon maahan, mutta en saanut poimia niitä takaisin. Niissä oli kuulema pasilleja. Siihen ne jäivät, vaikka mieli teki noukkia niitä suuhun.
Jokin merilokin tapainen, en ole mikään asiantuntija lintujen suhteen, kirkui päämme päällä, ja katselin sitä arvellen, josko se piankin lorauttaisi päällemme inhottavan limaisen paskan. Ohi meni tällä kertaa, ja Erkki jatkoi.
– Kävelimme sitten käsi kädessä tuonne Turun tuomiokirkolle. Kävimme siellä sisälläkin, ja minusta se oli mieleen painuva elämys, jopa pelottava. Isä kertoi, että kirkon sisällä olevaan sarkofagiin oli haudattu joku kuninkaallinen. Taisi olla peräti kuningatar.
Joku Kaarina Maununtytär. Katselin isoa pelottavan näköistä kiviarkkua. Minua kammotti ajatus, että sen sisässä makasi joku kuollut kuningatar, mustassa kiviarkussa, ja lapsen mielikuvitus sai siivet.
Vanha tuomiokirkko näytti joltakin pelottavalta kummitus kirkolta. Tummat seinät, ja harmaa kivilattia muuttuivat mielikuvituksessani joksikin ryövärien linnaksi. Kaikki maalaukset ja veistokset katselivat minua, ja ne halusivat niellä ja haudata minut kivisen arkun sisälle - Kaarinan viereen.
Minulle tuli kiire pois. Juoksin pakokauhun vallassa pitkin kirkon kivistä käytävää, kohti sen mahtavaa ulko-ovea ja valoa.
Jalkojemme juureen oli tepastellut puluja, joille heittelin Erkkiä kuunnellessani pieniä munkkipossun palasia, ja kohta siihen ilmestyi vielä pari naakkaakin. Jollakin tavalla olen oppinut eläytymään ihmisten kertomuksiin, ja kuvittelin mielessäni, kuinka Erkki juoksei kauhun vallassa Kaarinan haamua pakoon pitkin kirkon käytävää. Katselin tuomiokirkolle päin, ja arvioin sinne olevan vain kolmen neljän korttelin matkan. Sanoinkin Erkille:
- Entä jos mentäis katsomaan sitä sun kummituskirkkoa? Onhan meillä tässä päivää jäljellä.
– Miksipäs ei. Nyt aikuisena se ei varmasti enää ole yhtä peloittava paikka.
Patikoimme siis kirkolle.
Perillä huomasimme, että ovet olivat salvatut. Katselimme tätä valtavaa rakennusta, ja vasta katsoessani ylöspäin kohti tornin huippua, huomasin kuinka mahtava se oli. Vasta näin läheltä tarkasteltuani huomasin jotenkin oudoksuttavan asian. Kirkon alaosa oli muurattu luonnonkivistä, kun taas yläosa oli tiiltä. Tiiliseinässäkin huomasin erisävyisiä tiiliä. Tulimme Erkin kanssa siihen johtopäätökseen, että kirkkoa mahdollisesti rakennettiin niin kauan, että tiilet saattoivat olla poltetut erivärisiksi. Mahdollisesti myös Turun palolla oli asian kanssa tekemistä.
Olin ollut Turussa monet kerrat, mutta sivistyksessäni oli se aukko, että en ollut koskaan käynyt tuomiokirkon sisällä.
Kirkon vasemmalla sivustalla seisoskeli jonkinlainen retkue, tummiin pukeutunut porukka. Luultavasti joitakin kirkon virkailijoita tarkistuskäynnillä. He lähestyivät meitä verkkaisesti, keskenään vilkkaasti keskustellen. Heidän tullessaan kuulomatkan päähän, kuulin puhuttavan riikinruotsia. Ei siis sitä laulavaa tyypillistä suomenruotsia, joka on niin helppo erottaa jo muutamasta sanasta.
Erkki yllätti minut. Hän teki ehdotuksen, jota en ollut tältä hillityltä ja vähän ujolta vaikuttavalta mieheltä saattanut odottaa.
– Kuule Matti, hän sanoi. Me mennään sisälle. Onko sulla lehtimieskortti mukana?
Vastasin, että se on minulla aina matkassa.
– Hyvä. Nyt tehdään näin, sillä haluan todellakin nähdä sisäpuolelta tämän kirkon vielä kerran. Tuo seurue on ilmeisesti menossa sisälle. Sinä olet lehtimies. Minä otan sun kameran kaulaan ja painumme perästä, ja olemme tekevinämme juttua Turusta "Dagens Nyheterille".
Katsoin Erkkiä pitkään. Purskahdin sitten hillittömään nauruun. Tämä oli minun mieleiseni temppu. Olinhan itsekin monet kerrat selvinnyt monesta tilanteesta, saati sitten monen monesta ovesta, vilauttamalla lehtimieskorttia.
– Hyvä on, sanoin, mutta muista. Nyt puhutaan vain ruotsia.
Ojensin kameran Erkille. Hän ripusti sen kaulaansa, ja kiirehdimme kohti seuruetta, joka oli ennättänyt kirkon portaille.
– Ursäkta mina herrar, men kan vi få besvära er lite?
Jatkoin sitten, yrittäen edelleenkin pitää kiinni tyypillisestä Tukholmalaisesta accentista, vetäen samalla tottuneesti esiin lehtimieskorttini, jossa luki suurin kirjaimin PRESS.
– Olemme tekemässä Dagens Nyheterille reportaasia Turun nähtävyyksistä, mutta kirkko on valitettavasti lukittu. Olisiko suurta vaivaa siitä, jos saisimme vilkaista tätä historiallista kansallis-aarrettamme sisältäkin päin?
Eräs seurueen jäsenistä, pitkä jäntevä, tummansiniseen päällystakkiin ja samanväriseen huopahattuun sonnustautunut herra, otti muutaman askeleen meitä kohti. Ojensi kätensä ja esittäytyi Carzoniksi.
– Luonnollisesti hyvät herrat. On vain hauska saada esitellä yhteistä kulttuuriaarrettamme Ruotsin lehdistön edustajille.
Esittelimme itsemme, ja huomasin hänen ilmeestään ja kädenpuristuksestaan, että olimme tälle seurueelle ”persona grata”. Carzon oli kovasti rovastin, tai ainakin kirkkoherran näköinen.
Jo muutamasta sanasta huomasin hänen olevan riikinruotsalaisen. Yritin lehtimiehen vaistolla pikaisesti luoda jonkinlaisen kuvan hänen persoonastaan.
Ruotsalaista aristokratiaa. Lievä kyömynenä, joka suippeni nenännipukkaa kohti. Siitä alaspäin, huolellisesti hoidetut tummat viikset, tuuheat, tummat kulmakarvat, ja siniharmaat, tutkivan uteliaat, mutta silti ystävälliset silmät. Hän laski kätensä tuttavallisesti olkapäälleni, ja ohjasi minut rappuja pitkin ylös kohti kirkon mahtavaa ovea. Panin merkille, että oven avasi hintelä, melko arkipäiväisiin vaatteisiin pukeutunut mies. Luultavasti kirkon vahtimestari, vai kutsuttiinko heitä suntioksi. En ollut siitä ihan varma. Astelimme hartaan hiljaisuuden vallitessa peremmälle kirkkoon.
Mikä pyhättö sitten! Nyt täyttyisi sekin aukko sivistyksessäni tullessamme sisälle.
Seurue pysähtyi suuren kivisen sarkofagin lähettyville, ja samainen hintelä, suntioksi arvioimani miekkonen meni seurueen eteen, ja alkoi luennoida kirkon historiasta ja sen nähtävyyksistä. Jo muutamasta sanasta huomasin hänen olevan suomenruotsalaisia. Hän oli siis seurueen opas.
– Arvovaltaiset vieraamme, hän aloitti.
"Tässä oikealla näemme Kaarina Maununtyttären maalliset jäännökset". Hän ojensi teatraalisesti kätensä mustaa kivistä sarkofagia kohti. Sitten hän itsekin kaiketi huomasi kömmähdyksensä, ja oikaisi.
– Ei siis maallisia jäännöksiä, noin ikään kuin näköisenä, vaan ne ovat tietysti tämän kiviarkun sisässä. Ne on tosin jo vanhoja, ja ne on tietysti jo muumioituneet.
Vilkaisin syrjäsilmin Erkkiä, mutta en huomannut minkäänlaista kauhua hänen ilmeessääf. Vain uteliasta mielenkiintoa.
Panin merkille, kuinka jotkut seurueen jäsenistä ristivät kätensä, ja painoivat hartaina päänsä alas, ikään kuin jonkinlaiseen rukoukseen syventyneinä.
Kenties he rukoilivat Kaarinan sielun puolesta, ikäänkuin varmuuden vuoksi. Mieleeni tuli ajatus, että jos kuka, niin Kaarina Maununtytär perisi autuuden. Olihan hän ollut hurskas ja siveä ihminen. Kärsinyt eron ikävää, sekä puolisostaan Eerikistä, kuin myös lapsistaan.
Olihan hän hoitanut Siuntion kartanoa mallikelpoisesti. Jopa niin hyvin, että se oli ollut Suomen tuottoisimpia maatiloja aikoinaan, jossa oli isot määrät lehmiä, sonneja, lampaita, sekä sikoja ja siipikarjaa. Kaarina Maununtytär oli kaiken lisäksi ollut rakastettu nainen Suomessa. Eikö tämä siis riittäisi taivasosuuden perimiseen?
Suntio poloinen, ajattelin. Eikö Turulla olisi ollut lähettää joku paremmilla kielenkantimilla varustettua esittelijä?
Kuoma veti kuitenkin läpi, varmasti ulkoa opetellun litaniansa laulavalla suomenruotsillaan. Vetäydyimme Erkin kanssa vähin äänin sivummalle.
Olimme tulleet pyhättöön vähän niin kuin varkaat, olimmehan olevinamme reportaasimatkalla, joten pyysin Erkkiä valokuvaamaan - tyhjällä kameralla - sekä kiviarkkua, että lasimaalauksia.
Samalla kuulimme, suntion selostavan vieraille…
- Kuten tunnettua, Kaarina Maununtytär oli erittäin rakastettu suomalaisten keskuudessa ja…
Emme enää kuulleet loppua, koska poistuimme ulos.
Tapasin myöhemmin ”rovasti” Carlzonin, eikä ihan näin kirkollisesta seurasta, mutta siitä tuonnempana.
Seuraava luku; laivamatka.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.