LAIVAMATKA.
En vaivaa lukijaa, kertomalla kuinka vietimme loppupäivän Turussa.
Kun lähdin siskoni luota Limingasta Ouluun, olin ajatellut vähän hurvitella Oulussa. En löytänyt sieltä mieleistäni naisseuraa, joten päätin varata Turusta paikan iltalaivasta, jotta saisin viettää eräänlaisen herkän hetken Turun "huonojen" naisten seurassa.
Olin kuitenkin saanut mukaani - tosin omavalintaisena kaverinani Erkin, joka ei ollut tyyppi, joka lankeisi mihinkään ”säädyttömään” toimintaan.
Patikoimme siis Turun nähtävyyksiä katsellen. Kävimme muutamassa halvassa kuppilassa juomassa Auraoluet. Iltapäivällä kävimme hakemassa vähäiset matkatavaramme aseman säilytyksestä. Meillä oli vielä aikaa riittämiin, joten päätimme kävellä Turun satamaan. Kävimme myös Turun linnassa, joka on siinä ihan sataman tuntumassa, mutta sekin oli suljettu.
Puoli seitsemältä olimme laivasatamassa, jossa nousimme puista laskusiltaa pitkin Botnia nimiseen laivaan. Nykyisiin jättilaivoihin verrattuna Botnia oli vain pieni purkki. Olin mennyt likipitäen kaikilla Suomen ja Ruotsin väliä liikennöivillä laivoilla. Olihan niitä Wellamoa, Bore kolmosta. Aallotarta ja Birger Jarlia, joka muuten oli tosi komea laiva. Olin varannut itselleni halvimman hyttipaikan, ihan laivan pohjimmaisista uumenista. Erkillä oli kansipaikka.
Voi olla paikallaan kertoa mitä kansipaikka vielä siihen aikaan oli. Neljä-viisikymmenluvulla kansipaikka oli nimenomaan, kansipaikka. Ei ollut nykyisiä, melkein vaakatasoon laskettavia pehmustettuja istuimia pitkinä riveinä niille matkustajille, joilla ei ole hyttipaikkaa. Olen tosin vain kerran viettänyt yöni sellaisella istuimella, ja täytyy sanoa, että melkoinen fakiiri täytyy olla, jos niissä voi yönsä kunnolla nukkua.
Matkustin Ruotsiin ensimmäisen kerran 1957 kesällä.
Se oli Bore kakkonen. Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön omistama, olihan savupiipussa kirjaimet FÅAB.
( Finska Ångfartyg Aktiebolag.)
Säästeliäänä, tai lähinnä varattomana miehenä, lunastin vain kansipaikan. Se osoittautui sitten – juuri kansipaikaksi. Tyhmänä savolaispoikana en tajunnut, että tulisi varata laivan sisätiloista jonkinlainen penkin nurkka yöpymistä varten. Tarjolla oli vain paikka avokannelta, koska nokkelimmat olivat jo ennättäneet varata itselleen koottavat kansituolit, eikä niitä riittänyt kaikille. Yritin etsiä kannelta jonkinlaista, vedosta ja tuulesta suojaisaa paikkaa, ja käpristyin lopulta kokoon erääseen nurkkaan, yrittäen vetää päälleni puseronlievettä kylmän ja kostean meri-ilman suojaksi.
Oli keskikesä, mutta merellä on aina yöllä viileää. Katselin niitä ”onnellisia”, joilla oli lepotuolit, ja kadehdin heidän hyvää nukkumapaikkaansa.
Paluumatkalla olin viisaampi, ja ryntäsin heti varaamaan itselleni kansituolin suojaisesta ja tuulesta vapaasta nurkasta. Meri on kuitenkin meri, kesälläkin. Viimeistään kahden kolmen maissa yöllä palelin kuin horkassa. Lepotuoli ilman patjaa on luultavasti kylmempi, kuin maata suoraan laivan täkillä. Sitä paitsi laivamatka Ruotsin ja Suomen välillä on sanomattoman pitkä, jos sen viettää kannella. Iltaseitsemästä aamukuuteen.
Sen jälkeen en koskaan enää ole ottanut kansipaikkaa.
Erkillä oli siis kansipaikka. Tosin kyseinen kansipaikka ei enää tarkoittanut sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Olihan jo olemassa riittämiin sisätilojakin. Kenenkään ei enää tarvinnut nukkua avokannella.
Asetuin hyttiini, joka oli syvällä laivan uumenissa. Tunsin dieselin jyskeen jalkapohjissani, ja ajattelin kaipuuta tuntien niitä vanhan ajan kunnon höyrylaivoja, kuten Wellamoa tai Heimdahlia. Kuinka tasainen niiden käynti olikaan ollut. Ei ollut tällaista tärinää, jonka aisti lattiassa, seinissä, ja jopa pikkupöydällä oleva Whiskylasin sisältökin väreili dieselin tahdissa.
Olin tietysti kaatanut itselleni reilun Whiskygrogin. Voisinhan aamulla ostaa lisää laivan Tax-freestä. Minulla oli kahdenhengen hytti ja alapeti. Yläpetin matkustajaa en ollut vielä tavannut. Oli aina olemassa riski, että joutuisi jakamaan hytin jonkun juopporällin kanssa. Yrittää siinä sitten nukkua oksennuksen hajussa koko yön. Hyi olkoon, ajattelin, ja siemaisin kertaheitolla puolet lasini sisällöstä. Tyydyin huuhtomaan naaman ja hikiset kainalot hytin pienen pienessä lavuaarissa. Harjasin hampaat, jotka tarvitsivatkin kunnon sukaisun yli vuorokauden matkustamisen jälkeen. Ajoin jo pitkäksi ehtineen parransängen, ja tunsin taas olevani jollakin tavalla raikas.
Maistellessani mukini sisältöä, ajattelin, että on oikeastaan turha juoda Johnny Walkeria. Voisinhan mennä laivan baariin ja tilata halpaa, verovapaata Whiskyä laivan irtauduttua satamasta.
Laiva lähtikin laiturista juuri, kun siemaisin viimeiset mukin pohjalliset ja kun tiesin, että nyt oli baari avattu. Vaihdoin olkalaukusta päälle puhtaan paidan. Taputtelin varmuuden vuoksi naamaan Aqua Veraa, ja suuntasin menon kohti laivan baaria.
Jostakin kumman syystä se oli sijoitettu savupiippuun.
Niin, oikeastaan laivojen savupiiput eivät nykyisin ole savupiippuja, vaan pakoputkia, ihan vain sellaisia 30 senttiä halkaisijaltaan olevia teräsputkia. Kuitenkin, ehkä vanhasta perinteestä johtuen, laivojen savupiiput edelleenkin ovat reilusti ylimitoitettuja.
Kaikkihan ovat nähneet kuvissa Titanickin neljä mahtavan kookasta savupiippua. Harva kuitenkaan tietää, että niistä vain kolme oli oikeita savupiippuja. Se neljäs, ja viimeinen, oli siinä vain näön vuoksi. Tehty yksinomaan siksi, että laivasta tulisi uljaamman näköinen.
En malttanut olla hieman vahingoniloinen, nähtyäni viimeisimmän - Titanikin haaksirikosta kertovan kalliin elokuvan. Jokaisesta neljästä savupiipusta nousi, trikkikuvauksena kuvattu musta savu taivaalle. Pöljät tuottajat, eivät olleet selvillä siitä, että neljäs savupiippu oli vain atrappi.
Botnia laivan savupiippuun mahtui kuitenkin ihan oikea, vaikkakaan ei erikoisen iso baari. Tilasin tupla Ballantines´it, ja jäin istumaan baarituolille. Minua miellytti erikoisesti se, että grogi oli melkein ilmainen. Vain viisi markkaa. Laskin mielessäni mitä se tekisi ruotsin kruunuissa. Siinä kuusi seitsemän kruunua.
Sen innostamana siemaisin heti kohta lasini tyhjäksi, ja tilasin tietysti samanlaiset. Tämähän oli suoranaista säästöä. Mielessäni käväisi jossakin vaiheessa Erkki - tilapäinen matkakumppanini. Ajattelin kuitenkin nousuhumalan sumentamissa aivoissani, että Erkki kyllä pärjäisi. Ei nykyisillä laivoilla enää ole telttatuoleja eikä varsinaisia kansipaikkoja. Kyllä hän selviää. Tilasin taas uuden whiskyn.
Maistellessani drinkkiä, huomasin eräässä pikkupöydässä tutun hahmon. Ystävämme Turun tuomiokirkosta, rovasti Carzon. Hän oli syventynyt henkevään keskusteluun viehättävän vaaleaverikön kanssa. Nainen oli 25 –28 vuotias. Platinanvalkoiset hiukset, ja ruskeaksi päivettynyt sametinpehmeä iho. Todellinen kaunotar, ainakin whiskyn sumentamin silmin häntä katsellessani. Carlzon ja naikkonen istuivat minua vastapäisessä pikku pöydässä, ja rovasti oli keskittynyt ihailemaan kaunottaren lumoavan kauniita silmiä.
Panin merkille rovastin kädessä olevan lasin, eikä se ainakaan ehtoollisviiniltä näyttänyt. Korkea, kapea lasi oli täynnä jotakin tummanruskeaa nestettä. Näytti Coca Colalta ja rommilta.
Typykän kädessä oli vielä kapeampi suippo lasi, jossa jotakin vaaleaa maitomaista juomaa. Oletin sen olevan Pinacoladaa. Miksipäs ei? Kookokselta maistuva drinkki, jonka tarkoituksena oli luoda eksoottista tunnelmaa jostakin Karibiasta, eli maista, joissa Pinacolada samaistettiin kuumaan seksiin. Ei - nousuhumala teki minulle tepposet.
En kuitenkaan päässyt mielijohteestani, vaan päättelin rovastin tarjonneen seuralaiselleen jonkinlaisen eroottisen drinkin.
Enemmän tai vähemmän sekavissa aivoissani kuvittelin, kuinka rovasti Carlzon laskelmoiden tarjosi seuralaiselleen drinkin, joka saattoi johtaa ajatukset erotiikkaan, luodakseen sopivan tunnelman jatkoa varten. Itsellään tietysti Backardia ja Colaa.
Naikkosen hame oli tavattoman lyhyt - luvattoman lyhyt, ollakseen mielestäni edes jossakin määrin säädyllinen. Yli puolet reisistä oli paljaana, ja kyllähän niitä reisiä ja polvia kehtasikin näytellä. Koska olin vielä siihen aikaan mies parhaissa voimissani, siirtyi katseeni automaattisesti reisistä syvemmälle, lyhyen hameenhelman alle.
Niihin aikoihin, kun minihameet olivat lyhyimmillään, olin pannut merkille Tukholman kahviloissa ja ravintoloissa esiintyvän ilmiön, että nuoret kimmat harrastivat miesten ”kiusaamista”, olemalla ilman pikkupöksyjä hameittensa alla. En usko, että kukaan nainen voisi olla niin tyhmä, ettei hän tajuaisi lyhyen hameen paljastavan koko "ihanuuden". Varsinkin jos he istuivat reidet hieman erillään.
Historia ja muoti kuitenkin toistavat itseään, ja niinpä nyt, uuden vuosituhannen alkuaikana, ovat nuoret naiset taas kerran kovin innokkaita paljastamaan sulojaan. Joka toisella on napa paljaana, ja housut ovat niin tiukat, että sekä pehvalihakset, että tussun muodot ovat kenen tahansa ihailtavana – tai kauhisteltavina – riippuen siitä, kuka niitä katselee. On tullut "stringtrosor", joissa takana, kankkujen välissä, on vain ohut rihma, jotta pyllyn muodot tulisivat täydellisesti esiin piukoista housuista.
Tämä naikkonen oli kuitenkin ”säädyllisesti” pukeutunut.
Hänellä oli kuin olikin pikkupöksyt. Valkoiset ja pitsikoristeiset.
Arvon rovasti ei tietenkään voinut nähdä tätä kiehtovaa näkyä, olihan heillä välissään pöytä.
Aikani istuttuani tyhjensin lasini, ja päätin lähteä etsimään ravintolaa, jossa voisin nauttia illallisen. Ravintolaa etsiessäni eksyin käytävistä, ja seisoin kohta hyttikäytävällä. Tiedättehän, kuinka vaikeaa laivoilla on löytää etsimäänsä. Käännyin käytävän päästä vasemmalle, ja ennätin parahiksi nähdä rovasti Carlzonin ja hänen naisseuralaisensa pujahtavan erään hytin ovesta sisälle. Tultuani kohdalle, huomasin, että hytti oli oman hyttini vieressä. No, mitäpäs asia minulle kuului. Tunteet ne ovat rovasteillakin, ja ne heillekin sallittakoot.
Viimein, löydettyäni ravintolaan johtavan käytävän, törmäsin Erkkiin. Hän oli löytänyt vapaan lattiatilan eräästä käytävän nurkasta, johon hän oli laittanut itselleen jonkinlaisen yösijan. Hän oli parhaillaan nauttimassa viimeisiä vaimonsa laittamia eväänrippeitä, kun äkkäsin hänet. Tarkoitan todella, että äkkäsin hänet. Olin kompastua hänen jalkoihinsa. Se taas johtui nauttimastani whiskystä.
Olin nousuhumalan siinä vaiheessa, että en ollut köyhä enkä kipeä, joten sanoinkin hänelle: ”Tule mukaan niin tarjoan sinulle yömyssyt.”
– En minä voi. Multa menee tämä paikka, hän sanoi.
– Ja kissan paskat. Mulla on hytti, ja siellä ei ole muita kuin minä, joten voit hyvinkin koisailla siellä.
Enhän osannut siinä vaiheessa kuvitellakaan, että mahdollinen hyttikaveri ilmestyisi sinne myöhemmin.
– Ei mulla ole varaa, Erkki sanoi.
– Sulla ei tarvitse ollakaan varaa. Tulet vain sinne ja sillä selvä. Kuka sinne nyt yöllä tulisi sulta lippuja tarkistamaan? Pistä hynttyyt kasaan ja seuraa Masaa. Masa tarjoo sulle yöpuun ja whiskyt - tai oikeastaan - varustamo tarjoaa pehmoisen petin, ja Masa tarjoo sulle verottomat whiskyt ”Hoi laari laari laa. Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.” Nyt jätkät mennään, ja niin me menimme.
Minä, hoilaten suomalaisia kansanlauluja, aina ”Vaasan marssista”, ”Karjalan kunnaisiin”, Erkin yrittäessä hillitä lauluintoani.
- - -
Heräsin aamulla tavanomaiseen karmeaan kankkuseen. Kohottauduin hyvin, hyvin varovasti ylös, etsien jotakin suuni kostukkeeksi. En löytänyt muuta, kuin vajaan pullon Johnny Walkeria.
Neste kuin neste, ajattelin, ja siemaisin kuivaan kurkkuuni sellaisen koirankuseman verran. Se riipaisi kurkussa ilkeästi raakana juotuna, mutta hetken päästä huomasin olon helpottuvan.
Katselin ympärilleni. Ei ollut naista vierellä. En ollut siis ollut sukupuoliyhteydessä, ainakaan tässä hytissä. Jotenkin se tuntui pettymykseltä. Olinhan aina yrittänyt järjestää nämä laivamatkat pieniksi seikkailuiksi, joihin sisältyisi hieman erotiikkaa. Ilmeisesti en ollut saanut kokea sitä.
Yläpetiltä roikkui käsi vuoteen reunan yli. Huomasin ranteessa olevasta kellosta, että se oli neljä. Näin senkin, että nailonpaita oli jotenkin tutun näköinen. Kurkotin itseäni sen verran, että näin koko ihmisen, ja eikös se vain ollutkin junatoverini Erkki. Hän nukkui autuaan viatonta unta.
Otin taas kulauksen Whiskyä, ja olo kohentui entisestään. Määrätyssä kekkulissa on vaikea kokea sitä yksin. Täytyy olla toveri. Herätin siis Erkin juttelukaveriksi.
– Otatko ryypyn!
– Niin mitä, hän sanoi unenpöpperöisenä?
– Ota whiskyt, kun kerran tarjotaan. Huomenna on putiikki kiinni.
– Ei käy. Mun täytyy huomenna olla pirteä, kun lähden etsimään töitä. Ei ole kovin viisasta, että sinäkään enää juot. Huomaat sen viimeistään silloin, kun laiva on satamassa ja alkaa arki.
Arki ja arki. Minulle se oli jo alkanut. Aamulla puoli kymmeneltä minun tulisi olla erään, ei vielä siihen aikaan kovin tunnetun lehden toimituksessa. Lehden, joka myöhemmin tulisi tunnetuksi jonkinlaisena skandaali- ja pornolehden sekoituksena. En vielä siihen aikaan ollut kuitenkaan vaipunut niin alas, että olisin ruvennut laatimaan juttuja navan alapuolelta.
En edes myöhemmin, kun lehden nimi oli FIB Aktuellt, tehnyt sellaisia juttuja. Ei, minä olin erilainen ja kunnollinen. Kirjoitin tosin huorista, tai oikeastaan ilotytöistä, mutta vain todenperäisiä ja sosiaalisia juttuja. Niin ainakin uskottelin itselleni, jonkinlaisena moraalisena alibina.
Kuusikymmenluvun loppupuoli oli seksuaalisen vapauden murrosaikaa.
Radikaalit nuoret halusivat muuttaa maailmaa hippiekulttuurin jälkimaininkina. Vapaa seksuaalisuus oli leviämässä Amerikasta pohjoismaihin, ja lähinnä Ruotsiin, jossa se saavutti ihan toiset mittapuut kuin puritaanisessa Amerikassa.
Itse olen niin sanottuja nelkytluvun tuotteita, tosin niukin naukin. Olinhan syntynyt alkuvuodesta 1940, tarkemmin sanoen tammikuussa. Jos olisin syntynyt joitakin päiviä aikaisemmin, olisin ollut kolmekymppisiä. Katsoin kuitenkin kuuluvani nelikymppisiin. Siksi omaksuin heille tyypillisiä tapoja, ja siihen kuuluvan määrätynlaisen – sub kulttuurin.
Ruotsissa julkaistiin vielä siihen aikaan lehteä nimeltä ”Se.”(Katso) Tämä viikkolehti oli uranuurtajia senaikaisten seksuaalitabujen kaatajana. Täytyy myöntää, että olin itsekin kahtia jakautunut lukiessani Rune Mobergin reportaasin Hampurin Reeperbahnilta, joskus vuonna 1968.
Hän oli tehnyt jutun käynnistään eräässä Reeperbahnin seksiklubissa. Otsikko oli muistaakseni: ”Hampurilaista syntiä ”
Mustavalkoinen kuva esitti naista makaamassa selällään näyttämön tapaisella, reidet levällään. Kuva oli retusoitu sopivasti siten, että itse jalkojen väli oli kuin sumun peitossa.
Tekstistä ilmeni, että Hampurin ”synti” Mobergin mukaan, oli sitä, että naikkonen tyydytti itseään yleisön edessä kynttilän avulla. Artikkelista huokui moraalinen paatos. Toimittaja "M" pahoitteli enemmän tai vähemmän nykyajan dekadenssia ja sitä, että tällaista yleensä saatiin näyttää.
Ihmettelin kuitenkin mielessäni, miksi hänen yleensä piti mennä sinne klubille. Olihan Reeperbahn jo siihen aikaan kokolailla tunnettu paikka useimmille Hampurin kävijöille.
”Se” lehden juttu oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman piti.
Kuten sanottu, en ”prostituoinut” itseäni koskaan lehtimiehenä. Kirjoitin vain elävästä elämästä, kuten Göteborgilaisesta suomalaishuorasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta sehän oli niin sanottu ”tarkoituksenmukainen reportaasi”, johon palaan myöhemmin.
Laivan keskusradio, joka siihen aikaan oli jokaiseen hyttiin asennettu uutuus, kuulutti laivan saapuvan Tukholman Skeppsbrolle kello 7.30, ja miehistö toivotti matkustajat tervetulleiksi toistekin kyseisen varustamon matkustajiksi.
Minulle tuli yhtäkkiä tavaton suolaisen nälkä. Tajusin sen johtuvan lähestyvästä, ja kamalan pelottavasta krapulasta.
Sanoinkin Erkille, että nyt on kiire lähteä aamiaiselle, ennen kuin panevat kanttiinin kiinni. Erkki sanoi, että hän ei tarvitse aamiaista. Hänellä oli jäljellä vielä vähän eväitä.
Olin siinä vaiheessa tajunnut sen, että hänen raha-asiansa olivat heikoissa kantimissa. Tajusin senkin, että ne eväät, jotka hänen vaimonsa, varmaankin suurella rakkaudella oli Erkille laittanut matkaan, eivät enää voineet olla kovinkaan raikkaita matkan siinä vaiheessa. Ehdotin siis Erkille, että menisimme syömään aamiaista, jonka tietysti tarjoaisin hänelle.
Sinänsä se ei ollut kovinkaan suuri uhraus. Olivathan hinnat laivoilla niihin aikoihin vielä melko inhimilliset ja sapuskakin oli siedettävää. Sitä paitsi Ruotsin ja Suomen välillä oli melkoinen palkkaero siihen aikaan. Lehtimiehenä olisin Suomessa tienannut jotakin 1200 markkaa kuukaudessa, kun taas Ruotsissa samasta hommasta maksettiin noin 2500 kruunua.
Valaistakseni maittemme välillä vallitsevaa palkkatason eroa, voin kertoa, että ihan ensimmäisessä kesätyöpaikassani, vuonna 1955, tienasin ollessani juoksupoikana rautakaupassa, vain 85 markkaa kuussa. Samaan aikaan ansaitsi tavallinen "tsuppari" Tukholmassa 75 kruunua - viikossa, eli 350 kruunua kuussa, joka vastasi noin 300 markan kuukausituloa, markoissa laakettuna. Siis noin nelinkertainen palkka Suomen palkkoihin verrattuna.
Saisinhan sitä paitsi aina ”förskottia” toimeksiantajaltani, joten yksi laiva-aamiainen sinne tai tänne ei merkinnyt oikeastaan yhtikäs mitään, olihan palkkani ruhtinaallinen, verrattuna Suomen palkkatasoon. Voisin sitä paitsi tilittää sen edustuskuluina.
Kävin vielä pikaisesti ostamassa ”pakolliset” juomat ja tupakat laivan Tax-freestä, joka siihen aikaan ei ollut niitä valtavia itsepalvelumyymälöitä, joita näemme nykyisissä jättilaivoissa. Olipahan vain pieni luukku, jonka takana pari sievää neitosta möi matkustajille viinaa ja tupakkaa. Jono luukun takana oli jo melkoinen, mutta koska en kerta kaikkiaan voinut ajatellakaan olla ostamatta annostani, jäin odottamaan vuoroani. Erkki ei aikonut ostaa mitään, joka tietysti johtui hänen heikosta rahatilanteestaan, joten pyysin saada käyttää hänenkin ostolupansa. Sain sillä tavalla vietyä maihin tupla-annoksen, ja sehän oli aina tervetullutta, koska väkevien juomien kulutukseni oli siihen aikaan melko rajua.
Suoritettuani ostokset menimme laivan ravintolaan. Olin kerännyt tarjottimelle kasan muna- anjovisleipiä, sekä pullon vahvaa Auraolutta. Erkki tyytyi kahvikupposeen ja juustosämpylään. Haukatessani ensimmäisen palan herkullisesta munaleivästä, huomasin "rovastimme" lähestyvän pöytäämme tarjottimen kanssa.
Hän tunsi luultavasti meidät eiliseltä tuomiokirkon vierailultamme, koskapa hänen naamansa vetäytyi jonkinlaiseen tuttavalliseen hymyyn.
Havaitsin hänen olevan jotenkin hämillään. Hän oli huomannut meidän nähneen hänet, joten hän ei voinut kääntyä poiskaan.
– Är det ledigt här? hän kysyi, ja vastatessani myöntävästi, hän istuutui pöytäämme? Istuutuessaan hän horjahti hieman, ja ajattelin mielessäni, että on tainnut olla poloisella rankka yö. Platinapommia ei kuitenkaan näkynyt enää hänen seurassaan.
Mitäpäs asia minulle kuuluikaan? Miksei rovastikin olisi saanut pitää lystiä? Keskustelimme siinä niitä ja näitä, mutta en luonnollisestikaan, hienotunteisuus syistä, kysynyt mitään hänen naisseuralaisestaan.
Seuraava luku; Monta vuotta myöhemmin Göteborgissa.
En vaivaa lukijaa, kertomalla kuinka vietimme loppupäivän Turussa.
Kun lähdin siskoni luota Limingasta Ouluun, olin ajatellut vähän hurvitella Oulussa. En löytänyt sieltä mieleistäni naisseuraa, joten päätin varata Turusta paikan iltalaivasta, jotta saisin viettää eräänlaisen herkän hetken Turun "huonojen" naisten seurassa.
Olin kuitenkin saanut mukaani - tosin omavalintaisena kaverinani Erkin, joka ei ollut tyyppi, joka lankeisi mihinkään ”säädyttömään” toimintaan.
Patikoimme siis Turun nähtävyyksiä katsellen. Kävimme muutamassa halvassa kuppilassa juomassa Auraoluet. Iltapäivällä kävimme hakemassa vähäiset matkatavaramme aseman säilytyksestä. Meillä oli vielä aikaa riittämiin, joten päätimme kävellä Turun satamaan. Kävimme myös Turun linnassa, joka on siinä ihan sataman tuntumassa, mutta sekin oli suljettu.
Puoli seitsemältä olimme laivasatamassa, jossa nousimme puista laskusiltaa pitkin Botnia nimiseen laivaan. Nykyisiin jättilaivoihin verrattuna Botnia oli vain pieni purkki. Olin mennyt likipitäen kaikilla Suomen ja Ruotsin väliä liikennöivillä laivoilla. Olihan niitä Wellamoa, Bore kolmosta. Aallotarta ja Birger Jarlia, joka muuten oli tosi komea laiva. Olin varannut itselleni halvimman hyttipaikan, ihan laivan pohjimmaisista uumenista. Erkillä oli kansipaikka.
Voi olla paikallaan kertoa mitä kansipaikka vielä siihen aikaan oli. Neljä-viisikymmenluvulla kansipaikka oli nimenomaan, kansipaikka. Ei ollut nykyisiä, melkein vaakatasoon laskettavia pehmustettuja istuimia pitkinä riveinä niille matkustajille, joilla ei ole hyttipaikkaa. Olen tosin vain kerran viettänyt yöni sellaisella istuimella, ja täytyy sanoa, että melkoinen fakiiri täytyy olla, jos niissä voi yönsä kunnolla nukkua.
Matkustin Ruotsiin ensimmäisen kerran 1957 kesällä.
Se oli Bore kakkonen. Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön omistama, olihan savupiipussa kirjaimet FÅAB.
( Finska Ångfartyg Aktiebolag.)
Säästeliäänä, tai lähinnä varattomana miehenä, lunastin vain kansipaikan. Se osoittautui sitten – juuri kansipaikaksi. Tyhmänä savolaispoikana en tajunnut, että tulisi varata laivan sisätiloista jonkinlainen penkin nurkka yöpymistä varten. Tarjolla oli vain paikka avokannelta, koska nokkelimmat olivat jo ennättäneet varata itselleen koottavat kansituolit, eikä niitä riittänyt kaikille. Yritin etsiä kannelta jonkinlaista, vedosta ja tuulesta suojaisaa paikkaa, ja käpristyin lopulta kokoon erääseen nurkkaan, yrittäen vetää päälleni puseronlievettä kylmän ja kostean meri-ilman suojaksi.
Oli keskikesä, mutta merellä on aina yöllä viileää. Katselin niitä ”onnellisia”, joilla oli lepotuolit, ja kadehdin heidän hyvää nukkumapaikkaansa.
Paluumatkalla olin viisaampi, ja ryntäsin heti varaamaan itselleni kansituolin suojaisesta ja tuulesta vapaasta nurkasta. Meri on kuitenkin meri, kesälläkin. Viimeistään kahden kolmen maissa yöllä palelin kuin horkassa. Lepotuoli ilman patjaa on luultavasti kylmempi, kuin maata suoraan laivan täkillä. Sitä paitsi laivamatka Ruotsin ja Suomen välillä on sanomattoman pitkä, jos sen viettää kannella. Iltaseitsemästä aamukuuteen.
Sen jälkeen en koskaan enää ole ottanut kansipaikkaa.
Erkillä oli siis kansipaikka. Tosin kyseinen kansipaikka ei enää tarkoittanut sitä sanan varsinaisessa merkityksessä. Olihan jo olemassa riittämiin sisätilojakin. Kenenkään ei enää tarvinnut nukkua avokannella.
Asetuin hyttiini, joka oli syvällä laivan uumenissa. Tunsin dieselin jyskeen jalkapohjissani, ja ajattelin kaipuuta tuntien niitä vanhan ajan kunnon höyrylaivoja, kuten Wellamoa tai Heimdahlia. Kuinka tasainen niiden käynti olikaan ollut. Ei ollut tällaista tärinää, jonka aisti lattiassa, seinissä, ja jopa pikkupöydällä oleva Whiskylasin sisältökin väreili dieselin tahdissa.
Olin tietysti kaatanut itselleni reilun Whiskygrogin. Voisinhan aamulla ostaa lisää laivan Tax-freestä. Minulla oli kahdenhengen hytti ja alapeti. Yläpetin matkustajaa en ollut vielä tavannut. Oli aina olemassa riski, että joutuisi jakamaan hytin jonkun juopporällin kanssa. Yrittää siinä sitten nukkua oksennuksen hajussa koko yön. Hyi olkoon, ajattelin, ja siemaisin kertaheitolla puolet lasini sisällöstä. Tyydyin huuhtomaan naaman ja hikiset kainalot hytin pienen pienessä lavuaarissa. Harjasin hampaat, jotka tarvitsivatkin kunnon sukaisun yli vuorokauden matkustamisen jälkeen. Ajoin jo pitkäksi ehtineen parransängen, ja tunsin taas olevani jollakin tavalla raikas.
Maistellessani mukini sisältöä, ajattelin, että on oikeastaan turha juoda Johnny Walkeria. Voisinhan mennä laivan baariin ja tilata halpaa, verovapaata Whiskyä laivan irtauduttua satamasta.
Laiva lähtikin laiturista juuri, kun siemaisin viimeiset mukin pohjalliset ja kun tiesin, että nyt oli baari avattu. Vaihdoin olkalaukusta päälle puhtaan paidan. Taputtelin varmuuden vuoksi naamaan Aqua Veraa, ja suuntasin menon kohti laivan baaria.
Jostakin kumman syystä se oli sijoitettu savupiippuun.
Niin, oikeastaan laivojen savupiiput eivät nykyisin ole savupiippuja, vaan pakoputkia, ihan vain sellaisia 30 senttiä halkaisijaltaan olevia teräsputkia. Kuitenkin, ehkä vanhasta perinteestä johtuen, laivojen savupiiput edelleenkin ovat reilusti ylimitoitettuja.
Kaikkihan ovat nähneet kuvissa Titanickin neljä mahtavan kookasta savupiippua. Harva kuitenkaan tietää, että niistä vain kolme oli oikeita savupiippuja. Se neljäs, ja viimeinen, oli siinä vain näön vuoksi. Tehty yksinomaan siksi, että laivasta tulisi uljaamman näköinen.
En malttanut olla hieman vahingoniloinen, nähtyäni viimeisimmän - Titanikin haaksirikosta kertovan kalliin elokuvan. Jokaisesta neljästä savupiipusta nousi, trikkikuvauksena kuvattu musta savu taivaalle. Pöljät tuottajat, eivät olleet selvillä siitä, että neljäs savupiippu oli vain atrappi.
Botnia laivan savupiippuun mahtui kuitenkin ihan oikea, vaikkakaan ei erikoisen iso baari. Tilasin tupla Ballantines´it, ja jäin istumaan baarituolille. Minua miellytti erikoisesti se, että grogi oli melkein ilmainen. Vain viisi markkaa. Laskin mielessäni mitä se tekisi ruotsin kruunuissa. Siinä kuusi seitsemän kruunua.
Sen innostamana siemaisin heti kohta lasini tyhjäksi, ja tilasin tietysti samanlaiset. Tämähän oli suoranaista säästöä. Mielessäni käväisi jossakin vaiheessa Erkki - tilapäinen matkakumppanini. Ajattelin kuitenkin nousuhumalan sumentamissa aivoissani, että Erkki kyllä pärjäisi. Ei nykyisillä laivoilla enää ole telttatuoleja eikä varsinaisia kansipaikkoja. Kyllä hän selviää. Tilasin taas uuden whiskyn.
Maistellessani drinkkiä, huomasin eräässä pikkupöydässä tutun hahmon. Ystävämme Turun tuomiokirkosta, rovasti Carzon. Hän oli syventynyt henkevään keskusteluun viehättävän vaaleaverikön kanssa. Nainen oli 25 –28 vuotias. Platinanvalkoiset hiukset, ja ruskeaksi päivettynyt sametinpehmeä iho. Todellinen kaunotar, ainakin whiskyn sumentamin silmin häntä katsellessani. Carlzon ja naikkonen istuivat minua vastapäisessä pikku pöydässä, ja rovasti oli keskittynyt ihailemaan kaunottaren lumoavan kauniita silmiä.
Panin merkille rovastin kädessä olevan lasin, eikä se ainakaan ehtoollisviiniltä näyttänyt. Korkea, kapea lasi oli täynnä jotakin tummanruskeaa nestettä. Näytti Coca Colalta ja rommilta.
Typykän kädessä oli vielä kapeampi suippo lasi, jossa jotakin vaaleaa maitomaista juomaa. Oletin sen olevan Pinacoladaa. Miksipäs ei? Kookokselta maistuva drinkki, jonka tarkoituksena oli luoda eksoottista tunnelmaa jostakin Karibiasta, eli maista, joissa Pinacolada samaistettiin kuumaan seksiin. Ei - nousuhumala teki minulle tepposet.
En kuitenkaan päässyt mielijohteestani, vaan päättelin rovastin tarjonneen seuralaiselleen jonkinlaisen eroottisen drinkin.
Enemmän tai vähemmän sekavissa aivoissani kuvittelin, kuinka rovasti Carlzon laskelmoiden tarjosi seuralaiselleen drinkin, joka saattoi johtaa ajatukset erotiikkaan, luodakseen sopivan tunnelman jatkoa varten. Itsellään tietysti Backardia ja Colaa.
Naikkosen hame oli tavattoman lyhyt - luvattoman lyhyt, ollakseen mielestäni edes jossakin määrin säädyllinen. Yli puolet reisistä oli paljaana, ja kyllähän niitä reisiä ja polvia kehtasikin näytellä. Koska olin vielä siihen aikaan mies parhaissa voimissani, siirtyi katseeni automaattisesti reisistä syvemmälle, lyhyen hameenhelman alle.
Niihin aikoihin, kun minihameet olivat lyhyimmillään, olin pannut merkille Tukholman kahviloissa ja ravintoloissa esiintyvän ilmiön, että nuoret kimmat harrastivat miesten ”kiusaamista”, olemalla ilman pikkupöksyjä hameittensa alla. En usko, että kukaan nainen voisi olla niin tyhmä, ettei hän tajuaisi lyhyen hameen paljastavan koko "ihanuuden". Varsinkin jos he istuivat reidet hieman erillään.
Historia ja muoti kuitenkin toistavat itseään, ja niinpä nyt, uuden vuosituhannen alkuaikana, ovat nuoret naiset taas kerran kovin innokkaita paljastamaan sulojaan. Joka toisella on napa paljaana, ja housut ovat niin tiukat, että sekä pehvalihakset, että tussun muodot ovat kenen tahansa ihailtavana – tai kauhisteltavina – riippuen siitä, kuka niitä katselee. On tullut "stringtrosor", joissa takana, kankkujen välissä, on vain ohut rihma, jotta pyllyn muodot tulisivat täydellisesti esiin piukoista housuista.
Tämä naikkonen oli kuitenkin ”säädyllisesti” pukeutunut.
Hänellä oli kuin olikin pikkupöksyt. Valkoiset ja pitsikoristeiset.
Arvon rovasti ei tietenkään voinut nähdä tätä kiehtovaa näkyä, olihan heillä välissään pöytä.
Aikani istuttuani tyhjensin lasini, ja päätin lähteä etsimään ravintolaa, jossa voisin nauttia illallisen. Ravintolaa etsiessäni eksyin käytävistä, ja seisoin kohta hyttikäytävällä. Tiedättehän, kuinka vaikeaa laivoilla on löytää etsimäänsä. Käännyin käytävän päästä vasemmalle, ja ennätin parahiksi nähdä rovasti Carlzonin ja hänen naisseuralaisensa pujahtavan erään hytin ovesta sisälle. Tultuani kohdalle, huomasin, että hytti oli oman hyttini vieressä. No, mitäpäs asia minulle kuului. Tunteet ne ovat rovasteillakin, ja ne heillekin sallittakoot.
Viimein, löydettyäni ravintolaan johtavan käytävän, törmäsin Erkkiin. Hän oli löytänyt vapaan lattiatilan eräästä käytävän nurkasta, johon hän oli laittanut itselleen jonkinlaisen yösijan. Hän oli parhaillaan nauttimassa viimeisiä vaimonsa laittamia eväänrippeitä, kun äkkäsin hänet. Tarkoitan todella, että äkkäsin hänet. Olin kompastua hänen jalkoihinsa. Se taas johtui nauttimastani whiskystä.
Olin nousuhumalan siinä vaiheessa, että en ollut köyhä enkä kipeä, joten sanoinkin hänelle: ”Tule mukaan niin tarjoan sinulle yömyssyt.”
– En minä voi. Multa menee tämä paikka, hän sanoi.
– Ja kissan paskat. Mulla on hytti, ja siellä ei ole muita kuin minä, joten voit hyvinkin koisailla siellä.
Enhän osannut siinä vaiheessa kuvitellakaan, että mahdollinen hyttikaveri ilmestyisi sinne myöhemmin.
– Ei mulla ole varaa, Erkki sanoi.
– Sulla ei tarvitse ollakaan varaa. Tulet vain sinne ja sillä selvä. Kuka sinne nyt yöllä tulisi sulta lippuja tarkistamaan? Pistä hynttyyt kasaan ja seuraa Masaa. Masa tarjoo sulle yöpuun ja whiskyt - tai oikeastaan - varustamo tarjoaa pehmoisen petin, ja Masa tarjoo sulle verottomat whiskyt ”Hoi laari laari laa. Kaikuu mun suloinen Suomeni maa.” Nyt jätkät mennään, ja niin me menimme.
Minä, hoilaten suomalaisia kansanlauluja, aina ”Vaasan marssista”, ”Karjalan kunnaisiin”, Erkin yrittäessä hillitä lauluintoani.
- - -
Heräsin aamulla tavanomaiseen karmeaan kankkuseen. Kohottauduin hyvin, hyvin varovasti ylös, etsien jotakin suuni kostukkeeksi. En löytänyt muuta, kuin vajaan pullon Johnny Walkeria.
Neste kuin neste, ajattelin, ja siemaisin kuivaan kurkkuuni sellaisen koirankuseman verran. Se riipaisi kurkussa ilkeästi raakana juotuna, mutta hetken päästä huomasin olon helpottuvan.
Katselin ympärilleni. Ei ollut naista vierellä. En ollut siis ollut sukupuoliyhteydessä, ainakaan tässä hytissä. Jotenkin se tuntui pettymykseltä. Olinhan aina yrittänyt järjestää nämä laivamatkat pieniksi seikkailuiksi, joihin sisältyisi hieman erotiikkaa. Ilmeisesti en ollut saanut kokea sitä.
Yläpetiltä roikkui käsi vuoteen reunan yli. Huomasin ranteessa olevasta kellosta, että se oli neljä. Näin senkin, että nailonpaita oli jotenkin tutun näköinen. Kurkotin itseäni sen verran, että näin koko ihmisen, ja eikös se vain ollutkin junatoverini Erkki. Hän nukkui autuaan viatonta unta.
Otin taas kulauksen Whiskyä, ja olo kohentui entisestään. Määrätyssä kekkulissa on vaikea kokea sitä yksin. Täytyy olla toveri. Herätin siis Erkin juttelukaveriksi.
– Otatko ryypyn!
– Niin mitä, hän sanoi unenpöpperöisenä?
– Ota whiskyt, kun kerran tarjotaan. Huomenna on putiikki kiinni.
– Ei käy. Mun täytyy huomenna olla pirteä, kun lähden etsimään töitä. Ei ole kovin viisasta, että sinäkään enää juot. Huomaat sen viimeistään silloin, kun laiva on satamassa ja alkaa arki.
Arki ja arki. Minulle se oli jo alkanut. Aamulla puoli kymmeneltä minun tulisi olla erään, ei vielä siihen aikaan kovin tunnetun lehden toimituksessa. Lehden, joka myöhemmin tulisi tunnetuksi jonkinlaisena skandaali- ja pornolehden sekoituksena. En vielä siihen aikaan ollut kuitenkaan vaipunut niin alas, että olisin ruvennut laatimaan juttuja navan alapuolelta.
En edes myöhemmin, kun lehden nimi oli FIB Aktuellt, tehnyt sellaisia juttuja. Ei, minä olin erilainen ja kunnollinen. Kirjoitin tosin huorista, tai oikeastaan ilotytöistä, mutta vain todenperäisiä ja sosiaalisia juttuja. Niin ainakin uskottelin itselleni, jonkinlaisena moraalisena alibina.
Kuusikymmenluvun loppupuoli oli seksuaalisen vapauden murrosaikaa.
Radikaalit nuoret halusivat muuttaa maailmaa hippiekulttuurin jälkimaininkina. Vapaa seksuaalisuus oli leviämässä Amerikasta pohjoismaihin, ja lähinnä Ruotsiin, jossa se saavutti ihan toiset mittapuut kuin puritaanisessa Amerikassa.
Itse olen niin sanottuja nelkytluvun tuotteita, tosin niukin naukin. Olinhan syntynyt alkuvuodesta 1940, tarkemmin sanoen tammikuussa. Jos olisin syntynyt joitakin päiviä aikaisemmin, olisin ollut kolmekymppisiä. Katsoin kuitenkin kuuluvani nelikymppisiin. Siksi omaksuin heille tyypillisiä tapoja, ja siihen kuuluvan määrätynlaisen – sub kulttuurin.
Ruotsissa julkaistiin vielä siihen aikaan lehteä nimeltä ”Se.”(Katso) Tämä viikkolehti oli uranuurtajia senaikaisten seksuaalitabujen kaatajana. Täytyy myöntää, että olin itsekin kahtia jakautunut lukiessani Rune Mobergin reportaasin Hampurin Reeperbahnilta, joskus vuonna 1968.
Hän oli tehnyt jutun käynnistään eräässä Reeperbahnin seksiklubissa. Otsikko oli muistaakseni: ”Hampurilaista syntiä ”
Mustavalkoinen kuva esitti naista makaamassa selällään näyttämön tapaisella, reidet levällään. Kuva oli retusoitu sopivasti siten, että itse jalkojen väli oli kuin sumun peitossa.
Tekstistä ilmeni, että Hampurin ”synti” Mobergin mukaan, oli sitä, että naikkonen tyydytti itseään yleisön edessä kynttilän avulla. Artikkelista huokui moraalinen paatos. Toimittaja "M" pahoitteli enemmän tai vähemmän nykyajan dekadenssia ja sitä, että tällaista yleensä saatiin näyttää.
Ihmettelin kuitenkin mielessäni, miksi hänen yleensä piti mennä sinne klubille. Olihan Reeperbahn jo siihen aikaan kokolailla tunnettu paikka useimmille Hampurin kävijöille.
”Se” lehden juttu oli kuitenkin vasta alkusoittoa sille, mitä tuleman piti.
Kuten sanottu, en ”prostituoinut” itseäni koskaan lehtimiehenä. Kirjoitin vain elävästä elämästä, kuten Göteborgilaisesta suomalaishuorasta joitakin vuosia myöhemmin, mutta sehän oli niin sanottu ”tarkoituksenmukainen reportaasi”, johon palaan myöhemmin.
Laivan keskusradio, joka siihen aikaan oli jokaiseen hyttiin asennettu uutuus, kuulutti laivan saapuvan Tukholman Skeppsbrolle kello 7.30, ja miehistö toivotti matkustajat tervetulleiksi toistekin kyseisen varustamon matkustajiksi.
Minulle tuli yhtäkkiä tavaton suolaisen nälkä. Tajusin sen johtuvan lähestyvästä, ja kamalan pelottavasta krapulasta.
Sanoinkin Erkille, että nyt on kiire lähteä aamiaiselle, ennen kuin panevat kanttiinin kiinni. Erkki sanoi, että hän ei tarvitse aamiaista. Hänellä oli jäljellä vielä vähän eväitä.
Olin siinä vaiheessa tajunnut sen, että hänen raha-asiansa olivat heikoissa kantimissa. Tajusin senkin, että ne eväät, jotka hänen vaimonsa, varmaankin suurella rakkaudella oli Erkille laittanut matkaan, eivät enää voineet olla kovinkaan raikkaita matkan siinä vaiheessa. Ehdotin siis Erkille, että menisimme syömään aamiaista, jonka tietysti tarjoaisin hänelle.
Sinänsä se ei ollut kovinkaan suuri uhraus. Olivathan hinnat laivoilla niihin aikoihin vielä melko inhimilliset ja sapuskakin oli siedettävää. Sitä paitsi Ruotsin ja Suomen välillä oli melkoinen palkkaero siihen aikaan. Lehtimiehenä olisin Suomessa tienannut jotakin 1200 markkaa kuukaudessa, kun taas Ruotsissa samasta hommasta maksettiin noin 2500 kruunua.
Valaistakseni maittemme välillä vallitsevaa palkkatason eroa, voin kertoa, että ihan ensimmäisessä kesätyöpaikassani, vuonna 1955, tienasin ollessani juoksupoikana rautakaupassa, vain 85 markkaa kuussa. Samaan aikaan ansaitsi tavallinen "tsuppari" Tukholmassa 75 kruunua - viikossa, eli 350 kruunua kuussa, joka vastasi noin 300 markan kuukausituloa, markoissa laakettuna. Siis noin nelinkertainen palkka Suomen palkkoihin verrattuna.
Saisinhan sitä paitsi aina ”förskottia” toimeksiantajaltani, joten yksi laiva-aamiainen sinne tai tänne ei merkinnyt oikeastaan yhtikäs mitään, olihan palkkani ruhtinaallinen, verrattuna Suomen palkkatasoon. Voisin sitä paitsi tilittää sen edustuskuluina.
Kävin vielä pikaisesti ostamassa ”pakolliset” juomat ja tupakat laivan Tax-freestä, joka siihen aikaan ei ollut niitä valtavia itsepalvelumyymälöitä, joita näemme nykyisissä jättilaivoissa. Olipahan vain pieni luukku, jonka takana pari sievää neitosta möi matkustajille viinaa ja tupakkaa. Jono luukun takana oli jo melkoinen, mutta koska en kerta kaikkiaan voinut ajatellakaan olla ostamatta annostani, jäin odottamaan vuoroani. Erkki ei aikonut ostaa mitään, joka tietysti johtui hänen heikosta rahatilanteestaan, joten pyysin saada käyttää hänenkin ostolupansa. Sain sillä tavalla vietyä maihin tupla-annoksen, ja sehän oli aina tervetullutta, koska väkevien juomien kulutukseni oli siihen aikaan melko rajua.
Suoritettuani ostokset menimme laivan ravintolaan. Olin kerännyt tarjottimelle kasan muna- anjovisleipiä, sekä pullon vahvaa Auraolutta. Erkki tyytyi kahvikupposeen ja juustosämpylään. Haukatessani ensimmäisen palan herkullisesta munaleivästä, huomasin "rovastimme" lähestyvän pöytäämme tarjottimen kanssa.
Hän tunsi luultavasti meidät eiliseltä tuomiokirkon vierailultamme, koskapa hänen naamansa vetäytyi jonkinlaiseen tuttavalliseen hymyyn.
Havaitsin hänen olevan jotenkin hämillään. Hän oli huomannut meidän nähneen hänet, joten hän ei voinut kääntyä poiskaan.
– Är det ledigt här? hän kysyi, ja vastatessani myöntävästi, hän istuutui pöytäämme? Istuutuessaan hän horjahti hieman, ja ajattelin mielessäni, että on tainnut olla poloisella rankka yö. Platinapommia ei kuitenkaan näkynyt enää hänen seurassaan.
Mitäpäs asia minulle kuuluikaan? Miksei rovastikin olisi saanut pitää lystiä? Keskustelimme siinä niitä ja näitä, mutta en luonnollisestikaan, hienotunteisuus syistä, kysynyt mitään hänen naisseuralaisestaan.
Seuraava luku; Monta vuotta myöhemmin Göteborgissa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.