Mui kaikki!
Voisitteko kaikki lasta kauemmin yrittäneet kertoa, kuinka kauan teillä raskaaksi tulo oikein kesti? Ei tässä nyt hoppua ole mihinkään suuntaan, mutta alkaa pikkuhiljaa mietityttämään onko kaikki kunnossa kuitenkaan kun yritystä on ollut kuitenkin jo kauaaaan...
En ole ikinä edes miettinyt vaihtoehtoa, ettenkö raskaaksi tulisi kun sen aika on. Tämä asia vaivaa päätäni nyt kuitenkin koko ajan enemmän ja ENEMMÄN!!!
Voisitteko kaikki lasta kauemmin yrittäneet kertoa, kuinka kauan teillä raskaaksi tulo oikein kesti? Ei tässä nyt hoppua ole mihinkään suuntaan, mutta alkaa pikkuhiljaa mietityttämään onko kaikki kunnossa kuitenkaan kun yritystä on ollut kuitenkin jo kauaaaan...
En ole ikinä edes miettinyt vaihtoehtoa, ettenkö raskaaksi tulisi kun sen aika on. Tämä asia vaivaa päätäni nyt kuitenkin koko ajan enemmän ja ENEMMÄN!!!
Vastaukset 6
Vanhimmat
Heippa Nelli.
Ajattelin tässä kirjoitella sinulle ja kertoa oman tarinani.
Itse olin 27-vuotias, kun ensimmäisen kerran tuli mieleeni, että voisin silloisen poikakaverini kanssa harkita yhteistä lasta. Yhdessä päätimme, että kokeillaan. Tulee jos on tullakseen. Emme vielä tässä vaiheessa edes oikein yrittämällä yrittäneet, vaan lähinnä "pelleily" mielessä vain kokeilimme. Kuitenkin jossain vaiheessa meillä molemmilla kasvoi halu saada oma lapsi ja tämä "pelleily" muuttuikin todelliseksi yrittämiseksi. Vuosi siinä yritettiin yrittämistään, mutta mitään ei tapahtunut. Tämän jälkeen itse hakeuduin Gynekologin vastaanotolle, jossa otettin verikokeita ja tutkittiin, että onko munussa jotain vikaa. Silloin minulla määrättiin 3kk kestävä Terolut-kuuri. Söin sen ja ei mitään vieläkään. Seuraavaksi määrättiin sekä Terolutia että Clomifenia. Ei vieläkään mitään. Tämän jälkeen Gynekologini määräsi minut keskussairaalaan jatkotutkimuksiin. Lisäksi myös tässä vaiheessa tuli poikakaverini sperman tutkiminen kuvaan mukaan.
Tässäpä vaiheessa silloinen poikakaverini sanoin yhteistyön ja avunantosopimuksen ylös. Hän ei ollutkaan halukas saamaan sitä lasta ja hän halusi lopettaa meidän suhteen, koska minussa on vika ja hän haluaa naisen joka voi hänelle lapsen antaa sitten, kun hän sen haluaa. Tässä vaiheessa oli mieli maassa totaalisesti!!! Ajattelin, että onko miehet todellakin tollasia sikoja, että kun ensimmäinen vastoinkäyminen tulee, on kaikki aina naisen syytä!!!
Meni vuosi tästä jolloin tapasin sitten nykyisen miheni. Todella ihanan ja ymmärtäväisen kaverin. Hän on minua kahdeksan vuotta vanhempi ja oli jo täysin kypsynyt ajatukseen, että nyt olisi jo aika perustaa perhe jne. Emme tokikaan heti ottaneet asiaa ilmi, vaan useamman kuukauden seurustelun jälkeen mieheni otti asian esille ja edotti että josko voisimme harkita sitä. Se jos mikä tuntui hienolta, kun mieheni sitä ehdotti. Siitä saakka olemme lasta yrittäneet ja tuloksetta. Nyt olen siis jo 30-vuotias ja mieheni 38. Kaksi Inseminaatiota on takana ja hormonikuureja on syöty ties montako ja on tehty pistoshoitoja jne. Kuitenkaan meissä molemmissa ei ole todettu mitään elimellistä eikä mitään muutakaan syytä, miksi emme voisi saada lasta. Tämä tietämättömyys tässä se kaikkein suurin harmi on. Olisi niin paljon ymmärrettävämpää, jo meillä olisi tieto siitä miksi emme saa lasta. Sen voisi jopa hyväksyäkin, mutta tämä tietämättömyys syö ainakin ihmistä.
Rankkaahan tämä on, sitä en voi kieltää ja kyllä välillä tuntuu siltä, että antaa olla, mutta kuitenkin jostain saa voimaa yrittää VIELÄ KERRAN. Nyt viimeisin Inseminaatio minulle tehdiin 8.9-03 ja tässä sitä mielenkiinnolla odotetaan, että onnistiko vieläkään. Mikäli ei niin sitten siirrytään harkitsemaan koeputkihedelmöitystä.
Toivon, että tämä viesti vastasi siihen kysymykseen mihin tahdoit vastausta.
Terveisin: Suvituuli
Moi!
Ja kiitos oikein paljon vastauksestasi :)Kirjoituksesi avasi silmiäni taas hieman lisää. Mietin itsekkin kestääkö oma parisuhteeni lapsettomuutta mieheni puolelta. Hän on lapsia halunnut kauemmin kuin minä ja on todella lapsirakas. Nyt minulla on muutamana kuukautena ollut jo aika paha olla, kun menkat ovat alkaneet... mietin, että kuinka sitten jatkossa henkinen pahaolo vain kasvaa. Mieheni on vihjannut, ettei kihloihin ole mitään kiirettä. Olen ruvennut ajattelemaan, että sittenkö vasta kun olemme saaneet lapsia...? Mieheni haluaa jatkaa sukua, ottolapsia hän ei halua! parisuhteemme on jatkunut pitkään ja olemme todella onnellisia, mutta silti.
Sulla on ollut henkisesti todella raskasta aikaa, lapsettomuuden lisäksi mies luovutti ja lähti.
Hyvin olet pärjännyt ja elämääsi jatkanut. Toivotan teille oikein paljon onnea jatkossa ja pidän peukkuja pystyssä!
:) Nelli
Kiitos viestistäsi. On todella mukavaa saada keskustella aiheesta jonkun samanhenkisen ja saman asian kanssa kamppailevan kanssa. Kiitos siitä sinulle.
Ymmärrän sinun tunteesi ja pelkosi paremmin kuin uskotkaan. Vaikka jotkut ihmiset väittävät kiven kovaa, että tällaiset vastoinkäymiset vain tiivistäisi paria, niin kyllä minulla on mennyt usko tuohon käsitykseen kokonaan. Näkihän sen nyt, mitä silloinen poikakaverini ajatteli. Hänkin tahtoi jatkaa sukua sitten, kun hänelle sopii ja todellakin sellaisen naisen kanssa joka voi hänelle antaa sen lapsen heti, kun hän sitä tahtoi. Jotenkin kuvottavaa ajattelua. Keskustelimme hänen kanssaa monta kertaa, että menisimme kihloihin, mutta hän sanoi vain, että mennään sitten, jos tulen raskaaksi. No koskaan me ei sinne saakka ehditty...
Sn voin vielä sanoa, että kyllä tämä lapsettomuus aihe on raastanut minun nykyistäkin suhdetta. Välillä ollaan riidelty aiheesta oikein kunnolla ja itketty myös. Pettymykset kun ovat olleet todella suuria. Joskus minusta tuntuukin, että mieheni on pettynyt joka kerta menkkojen alkaessa pahemmin kuin minä. On vain ollut sellainen tunne. Muistakin silloin alkuaikoja, kun minulle aloitettiin nämä hoidot, ne olivat todella raastavia. Aivan kuin töissä olisit ollu; laskea päiviä milloin on ovulaation hetki, mitata virtsasta mittarilla koska ovulaatio on tapahtunut, mitata lämmönvaihteluita. Ei kiitos enää samaa!!! Suoraan sanottuna, alkoi tuntua kuin minä olisin ollut jokin ropotti, jonka voi käynnistää ja sammuttaa on/off- nappulasta. Mieheni vain sanoi minulle, että hän on ajatellut asian niin, että mitä useammin me sekstaillaan sitä paremmat mahdollisuudet on onnistua. Totta, asiahan on näin, mutta kun se vain alkoi tuntua täydeltä työnteolta ja siinä oli se hohto pois kokonaan. Kyllä lapsen hankkimisesta pitää pystyä myös nauttimaan=)
Olemmekin tämän jälkeen keskustelleet asiasta todella paljon ja puhuneet eri vaihtoehdoista, että mitäs sitten, jos sitä lasta ei todellakaan tule. Sen voin sanoa, että adoptio ei tunnu miehestäni oikealta, koska lapsi ei ole hänen. Ehkä se on miehelle vaikeaa ajatella kasvattavansa lasta, joka on jonkun toisen siittämä. Miehet kun ajattelevat monesti, että näin heidän sukunsa ei jatku, jos hänen omia geenejään ei siirretä eteenpäin. Olenkin sanonut miehelleni, että vaikka lapsi olisi miten adoptpitu on se varmasti yhtä rakas kuin jos se olisi meidän biologinen lapsi, ellei vielä rakkaampikin. Tämä ajatustyö meillä on miheni kanssa vielä kesken. Olenkin päättänyt olla painostamatta miestäni ja annan hänen miettiä asiaa ihan kaikessa rauhassa ja annan hänen tehdä ajatustyönsä loppuun saakka. Kyllä hän sitten jossain vaiheessa kertoo mielipiteensä asiasta.
Vaikka meillä on monesti ollut mieheni kanssa riitoja ja olemme ottaneet todella kovaakin yhteen, niin silti hän on se mies, joka on kaikkein paras isävaihtoehto. Hän on silti ymmärtäväinen ja rakastettava. Sen voin sanoa, että en ole paljoakaan ehtinyt miettimään vauvajuttuja, kun noin meidän häät painavat päälle. Ne kun ovat lokakuun 25pv. Arvaa vain jännittääkö!!!
Mutta, minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja uskon (pidän peukkuja jo nyt pystyssä) että te vielä jonain päivänä saisitte sen oman pienen käärön jota helliä ja paijata.
Terveisin: Suvituuli
Heips!
Oikein hyvää hääjuhlaa teille!
Meillä on taas totuuden hetket käsillä tämän kuukauden osalta, alkaako menkat vai ei. On taas todella jännittynyt olo :(
Toivon ja odotan niin kuin moninamonina edellisinäkin kuukausina että raskaustesti näyttäisi vihdoinkin positiivista. Sitä on haaveillut ja suunnitellut elämänsä siitä eteenpäinkin jo niin pitkälle...
Se on kuitenkin parasta, että teidänkin parisuhteessa pystytään puhumaan näistä kaikista asioista :)
Oikein hyvää jatkoa ja tsemppiä!
:D Nelli
Kiitos Nelli viestistäsi. Minä pidän teille peukkuja ja isovarpaita pystyssä, että teilläkin onnistaisi. Itse olen juuri ollut yhteydessä Tampereelle Ava-klinikalle ja kysellyt sieltä erilaisia tietoja Inseminaatiosta ja mahdollisista raskauden alkuoireista, kuten rintojen arkuudesta ja alavatsan kivistyksistä. Voitko kuvitella, sain vastauksen, että Inseminaation jälkeen mahdollisia raskauden ensioireita ei olisi kuulemma ollenkaan!!!! Aika hullua vai mitä. Joten meillä elellään nyt todellakin jännityksen aikaa.
Mutta ilmottlen sitten kyllä miten meillä kävi ja laita sinäkin viestiä, onko teillä tärpännyt.
Vielä kerran, toivon todella että teillä tärppäisi!!
Terkuin: Suvituuli
Minulla oli samoja ongelmia yli 20v sitten, kaikki on tietysi muuttuneet paljonkin ja hyvä niin, se kuumeen mittailu ja käyrien tekeminen oli tosi tylsää ja ensimmäinen lapsemme oli syntynyt ja kuollut keskosena. Yritimme vuoden toista lasta, ei onnistunut ja silloinen gynekologini sanoin, että "syöppä tyttö e-pillereitä puoli vuotta, niin katotaan"! ja heti kun pillerit oli loppu, niin seuraavia kuukautisia ei tullut, joten se tepsi minulle silloin! Voi olla vanhanaikainen kikka, mutta minulle se tehosi ja lapseni on nyt jo 23v. Mutta muita ongelmia oli kyllä sitten raskauden aikana, keskenmenovaara ja sairaalassa odottamista, mutta kun tiesi miksi ...niin senkin kesti hyvin!
Tsemppiä lapsentekoon, mutta työstä se ei saa käydä!!!