Mitä tehdä, kun ns. ydinperhe ui liiveihin? Elin sitten hyvin tai huonosti, en kelpaa, ja vain huonot asiat huomataan. Olen pienen lapsen yksinhuoltaja, ja vanhempani pyrkivät (40-iästäni huolimatta) elämään elämääni, koska kukaan mies ei "omista minua", ts. en ole naimisissa. Pikkusiskoni he jättävät rauhaan, vaikka hänellä on huomattavasti paskaisempi historia kuin minulla (raskasta pettämistä ym.), koska hän on naimisissa (tosin heidän mielestään kelvottoman miehen kanssa, tietysti). Koen aina olleeni se huonompi sisko. Kykyäni äitiyteen epäillään, vaikka lapseni on kiltti ja hyväkäytöksinen. Mikään oma valintani ei kelpaa, koska kaikki on vain osoitusta epäkypsyydestäni ja masennuksestani (esim. tapettien tai lattian väri). Arvoni ovat toiset kuin vanhempieni, en esim. katso, että juhannuksen takia pitäisi kantaa siivous- & järjestelystressiä jo toukokuusta asti.
Myös sisareni osallistuu kyykyttämiseen, muttei aina: joskus hän tukee minua, joskus vetää maton alta. Olen alkanut juoda vapautuakseni heistä, koska he ovat KOKO AJAN elämässäni määräävänä tekijänä. En millään haluaisi muuttaa kauemmas (ts. Lappiin tai toiseen maahan), koska minulla on täällä ihana työ ja koti. Olen yrittänyt puhua heille, mutta he eivät vain pidä minua täydessä ymmärryksessä olevana (toisin kuin kaikki ystäväni ja työtoverini).
Mitä teen?
Myös sisareni osallistuu kyykyttämiseen, muttei aina: joskus hän tukee minua, joskus vetää maton alta. Olen alkanut juoda vapautuakseni heistä, koska he ovat KOKO AJAN elämässäni määräävänä tekijänä. En millään haluaisi muuttaa kauemmas (ts. Lappiin tai toiseen maahan), koska minulla on täällä ihana työ ja koti. Olen yrittänyt puhua heille, mutta he eivät vain pidä minua täydessä ymmärryksessä olevana (toisin kuin kaikki ystäväni ja työtoverini).
Mitä teen?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Sairastuin todennäköisesti synnytyksen jälkeiseen masennukseen, mitä omasta mielestäni pahensi se, että samaan aikaan muutin vähäksi aikaa ydinperheeni luo asumaan. Muistan itkeneeni usein.
Äitiysloman jälkeen muutin n. 90 km:n päähän, mutta vanhempieni puuttuminen elämääni ei ole lakannut. Meillä on repiviä riitoja, ja ns. järjen puhuminen ei auta.
Olin 3 vuotta sitten sairauslomalla masennuksen vuoksi ja syön edelleen masennuslääkkeitä. Töissä menee loistavasti, ja sekä työkaverini että ystäväni ovat minulle tärkeitä ja läheisiä.
Kuulostaa niin kovin tutulta, masennukset mukaan luettuna.
Mulla tilanteesta ulos auttoi se, etten vastannut enää puhelimeen, kun äitini soitti. Puhelin vastaajasta kuuntelin haukut raivosta ja vihasta itkien. Ihmettelin kuinka äidilläni olikin pokkaa olla niin vitun omahyväinen kusipää. Kylmän viileästi pidin etäisyyttä ja sanoin myös, etten tuo huonosti kasvatettua käytöstavatonta lastanikaan mummolle. Joka oikeasti oli kiltti ja rauhallinen mussukka.
Kaverit oli ihania ja tukenani.
Siskoni oli kummallinen kaksinaamailija. Hänellä oli väkivaltainen kusipää mies, mutta sain silti kuulla olevani vain kateellinen,kun sanoin mielipiteeni miehestä.Siitä tuli yleinen vitsi kavereideni kanssa. Me ollaan edelleen ihan helvetin kateellisia=) .
Vuosien päästä äitini on ihan itse tajunnut olleensa kusipää ja perunut vaivautuneena puheitaan. Eli leuka pystyyn ja haistata kaikille jotka tietää paremmin kuinka elää.
Ystävät voi valita, sukulaisiaan ei...
Mun on pakko vastata ja ottaa vastaan vanhempieni "apu", jota ilman tulisin paljon paremmin toimeen, koska raskauden välinpitämättömyydessäni tulin suostuneeksi rakennushullun isäni rakennusprojektiin, jonka kohde olin minä. Sillä mua nyt kiristetään. Kotipaikka ja talo ovat ihania, mutta se hinta... eikä rahassa, olis mulla siihen varaa, mutta henkisesti.
Mulla ei ole muuta toivoa, kuin että mun vanhemmat kuolee pois ja siten jättää mut elämään omaa elämääni. Mun siskoni toivottavasti lakkaa kilpailemasta suosiosta silloin myös. Mun lapseni jää ikävöimään isovanhempiaan, mutta minä en.
Siskoni teki paskat temput koko lähisuvulle muutamana vuotena kahden-kolmenkympin korvilla, mutta sitä ei tietenkään kukaan muista. Sillähän on niin arvostettava mandaatti nykyään, ja se on naimisissa, ja sillä on kaksi poikaa. Vanhemmalla pojista on tiedossa ongelmia, sanon minä, ammattikasvattaja; nuorempi on lellitty mammanpoika ja tekee vielä tuhojaan ympäristöönsä.
Lapseni (ja koirani, ja kissani) saa minulta viininlitkimisestä huolimatta enemmän laatu- ja laadutonta aikaa kuin serkut konsanaan ura- ja nuokkuvanhemmiltaan. Ja taatusti vähemmän huutoa; siitä huolimatta lapseni on hyväkäytöksinen, helppo ja kiltti. Minulla itselläni ei tietenkään ole siihen mitään ansiota.
Vittu.
Käyn psykoterapiassa ja terapeuttini on opettanut minulle monia asioita. Ensimmäisiä neuvoja oli ottaa oma tila, reviiri. Olenhan aikuinen ihminen ja minun pitää osata laittaa itseäni suojaavat rajat ympärilleni, rajat, joiden yli kukaan ei saa tulla, jos en tahdo. Terapeuttini neuvoi ja opetti "kädestä pitäen", miten laitetaan käsi eteen torjuvasti, ettei sitä saa ylittää, tulla liian lähelle, jos se tuntuu minusta pahalle. Tuntuu kuin turva-alueeni olisi tavallista isompi, muut eivät saa tulla kovinkaan lähelle, kun se jo tuntuu epämiellyttävältä. Tuollaisia asioita ja paljon muutakin olen opetellut.
Rajojen laittaminen voi tuntua vaikealta, mutta se on välttämätöntä oman turvallisuuden ja hyvinvointini vuoksi. Äitini asuu lähellämme ja käy joka päivä meillä, haukkuu ja räksyttää usein. Terapeuttini sanoi, että voin sanoa äidille "kiitos ja näkemiin", koska olen aikuinen ihminen.
vaan kun olen jo päästänyt vanhempani liian lähelle, ja heidän verkostaan irti rimpuileminen tuntuu ylivoimaiselta. En tiedä, mikä pelastaa.
Olet kuitenkin oikeassa, en tarkoita sitä.
Oma terapeuttini oli pikemminkin vanhempieni aineellistuma. En kyennyt avautumaan hänelle, ja hän oli iältäänkin enemmän vanhempieni ikäluokkaa. Samaistin hänet vanhempiini.
Olisi tietysti pitänyt vaihtaa terapeuttia. Joo. Kun olisi saanut sen rasittavan etsimisen ja valinnan aikaiseksi, joo.
Kyllä me masentuneet ollaan oikeasti heitteillä. Juopoiksi ja saamattomiksi vain haukutaan, vaikka paljon suoritetaan loistavasti (perfektionistit)... mutta ne naputtajat seuraavat kannoilla aina. Mikä heitä sitten riivaa?
Minulla ei tainnut olla kaksinenkaan terapeutti. Pikemminkin samaistin hänet vanhempiini. Avaudu sitten tuolle.
Niin, ei avautuminen ole minullekaan helppoa. Lähes kolme vuotta sitten menimme pariterapiaan. Siellä terapeutti otti minut yksin terapiaan. Lähes kaksi vuotta työskentelin hänen kanssaan. Viime syksynä tuli psykiatri kuvioihin ja hänen myötään toinen pitkäkestoiseen yksilöterapiaan suuntautunut kognitiivinen traumaterapeutti. Ensimmäisen terapeuttini kanssa opettelin yleensä luottamaan toiseen ihmiseen, uskomaan, että voi olla joku, joka on minulle aidosti hyväntahtoinen. Luottamisen opettelu on ollut vaikeaa. Nyt uuden terapeuttini kanssa työskentely on paljon helpompaa kuin ensimmäisen, joka piti minusta erittäin hyvää huolta hänkin, mutta sen tajuaminen oli hyvin vaikeaa. Minulle on paljon hyötyä tuosta ensimmäisestä vaiheesta. Olen ajatellut paljon elämääni ja vihdoin alkanut muistaa kauan unohduksissa ollutta lapsuutta ja nuoruuttani. Tuosta ajattelusta on apua uudessa terapiassani. Myös puhumaan opetteleminen on oma oppiskohteensa. Aivan alusta olen joutunut aloittamaan. Luin B-lausunnostani, että minulla on epäluuloinen persoonallisuus ja dissosiaatiohäiriö, jonka hoito vie useita vuosia. Sillä matkalla nyt olen, matkalla kadonneeseen itseeni, toivottavasti vähitellen ylös masennuksesta, joka on ollut pitkäaikainen seuralaiseni.
Vähemmästäkin masentuu. Itse muutin 500 km päähän kotipaikkakunnastani ja sukulaisistani. Sukulaiset eivät olleet ne pahimmat, vaan uskovaisen ahdasmielinen paikkakunta, jossa ei yksinhuoltajalla ollut oikeutta yksityiselämäänkään, vaan naapurit ja juoruakat, joilla ei ole omaa elämää, pyrkivät röyhkeästi tulemaan sen oman reviirini sisälle. Henkinen kuolema ja taantuminen ja sopeutuminen toisten paskaämpäriksi oli toinen vaihtoehto. Valitsin elämän ja ison paikkakunnan. Aluksi oli vaikeaa, mutta nyt olemme lapsen kanssa kiitollisia tästä kaikesta. Olemme tyytyväisiä ja onnellisia ja minulla on elämä, koulutus ja työpaikka, josta kylän juoruakat eivät kykene edes haaveilemaan. Lapsella hienot koulutus- ja harrastusmahdollisuudet ja meillä molemmilla ystäväverkosto vain kivoista ihmisistä.
Sukulaisten puheluihin ja yhteydenottoihin ei ole pakko vastata. Luo oma ystäväverkosto niistä ihmisistä, joista pidät ja jotka ymmärtävät sinua.
Kun äiti voi hyvin, voi lapsikin. Älä anna muiden tehdä elämäsi päätöksiä ja hallita tekemisiäsi äläkä suostu roskaämpärin rooliin. Tee pelisäännöt selväksi suvullesi äläkä ole riippuvainen heidän hyväksymisestään. Olet oman arvon omaava ihminen. Toisten pitää kunnoittaa myös sinun elämääsi ja päätöksiäsi. Ota vastuu ja tee elämästäsi sellainen kuin haluat. Aikuistuminen on juuri sitä.
Kaikkea hyvää sinulle!