Kahden äidin luku 9

Kalle kirjoitti:

Sotalapsi Anittan kertomus

– Menimme Anittan kanssa Nordstadissa olevaan keskiluokan ravintolaan. Tilasimme uunipaistetut perunat ja entrecote´n lisukkeineen. Juomaksi valitsin Israelilaisen punaviinin. Anitta sanoi olevansa huono viinintuntija, joten valitsin meille hänenkin puolestaan. Siitä kehittyi pitkä istunto, mutta sitäkin mielenkiintoisempi. Jo odotellessamme tarjoilua Anitta alkoi kertoa lapsuudestaan. Kerron sen hänen omin sanoin, niin tarkkaan kuin muistan.
Anitta oli siis lopulta haettu sieltä lastenkodista varakkaaseen kauppiasperheeseen Länsi-Götanmaalla. En muista paikkakunnan nimeä, mutta jossakin Skaran lähettyvillä se oli ollut.
– No mut haki sieltä lastenkojista semmonen hienosti pukeutunu parfyymille tuoksuva keski-ikänen pariskunta. Ne oli ystävällisiä, ja musta se rouva ainakin oli kiltin näkönen. Ajettuamme ensin junalla jonkin matkaa, jatkoimme isolla mustalla autolla, ja mulle se autokyyti oli ihan uus kokemus. Ne pysäytti yhen konditorian eteen, ja se nainen kävi sieltä hakemassa jonkun valkosen laatikon. Mua halutti tietää mitä siinä laatikossa oli, kun se tuoksu niin taivaalliselle. Sitten me tultiin sellasen ison valkoseks maalatun talon pihaan, ja me mentiin sisälle.
Se oli melekeen kun kuninkaanlinna. Olinhan lähteny harmaasta mökistä, jossa oli kaksi huonetta, tupa ja ulkohuussi. Tultiin sellaseen isoon halliin, jonka lattialla oli pitkä punanen ja kirjailtu matto. Kaipa se oli ihan persialainen. Siellä oli vastassa vanhempi täti, jolla oli valkonen esiliina ja tumma pilikullinen mekko. Myöhemmin mulle selvis, että se oli ”tant Anna”, niitten piika. Tää Anna jutteli mulle kultasesti ja rutisti mua hellästi. Enhän mää ymmärtäny siitä sen puheesta mittään, mutta tajusin, että se meinas sillä hyvää. Sitten mut vietiin yläkertaan yhteen pienempään huoneeseen, joka oli kuin prinsessan huone. Valkoset pitsiverhot ikkunassa. Hieno sänky, jonka patja oli ainakin 20 senttiä paksu. Kukkia ikkunalla. Pieni kaappi, jossa oli nukkeja ja nalle ja valtavasti lastenkirjoja.
Paljon myöhemmin, sitten kun mää olin jo oppinu kielen, mää sain tietää, mikä se huone oli. Se oli ollu niitten oman tytön huone ja ne kaikki nuket oli ollu sen tytön. Se niitten tyttö oli kuollu kurkkumätään joskus aikasemmin, ennen kuin mää tulin niille kasvatuslapseks. Mulle tuli siittä paha olo, ja mää rupesin poraamaan, kun se tuntu niin surulliselta, että se oli kuollu niin nuorena.
Kai ne sitten halus ottaa mut sinne vähän niin kuin niitten oman tytön tilalle. No mää kattelin sitä huonetta silmät pyöreinä, kun se Anna sitten alko riisua mun vaatteita. Mää panin ensin vähän vastaan, kun en tiennyt mitä se meinas. Kuitenkin se otti tuolilta ison kylpypyyhkeen, jota se näytti mulle. Silloin mulle selvis, että on vissiinkin saunailta. No ei se ollu kuiteskaan saunailta, kun eihän niillä ollu saunaa, vaan mut vietiin sellaseen valkoselta hohtavaan kylpyhuoneeseen. Mää kattelin, kun siellä oli sellanen iso vanna täynnä vettä. Olinhan vasta siellä lastenkojissa ens kertaa nähny ja kylpeny kylpyammeessa. Nyt tajusin, että saisin taas kylpee semmosessa vannassa.
Menin sitte sinne lämpöseen vetteen, ja se tuntu ihan erilaiselle kun olla kuumassa saunassa. Jossakin vaiheessa luulin, että olin taivaassa, niin hyvältä tuntu se olo. Sitte se Anna pesi mut, ja huuhto mut lopuks suihkulla. Se kuivas mut isolla pehmosella pyyhkeellä, ja se tuoksu niin hyvälle. Sitten se ojens mulle pyjaman. En mää ollu pyjamaakaan koskaan nähny, mutta mää tajusin, että mun piti pukkee se päälle.
Sitte kun multa oli kammattu tukka, ja leikattu varpaitten ja sormien kynnet, mie sain jalkaani sellaset nätit aamutossut. Niissä oli punasta ja sinistä. Kylvyn jälkeen me mentiin alakertaan keittiöön.
Pöytä oli katettu hienoks, ja mulle selvis mitä siinä laatikossa oli ollu. Pikkuleipiä ja leivoksia. Mulle kaajettiin iso mukillinen kuumaa hyvältä tuoksuvaa kaakaota, kun ne muut joi teetä.
Mä luulin monta kertaa, että se kaikki oli unta, ja että mää heräisin taas siinä vanhassa harmaassa mökissä siellä Karjalassa.
Mää en ollu ikinä juonu kaakaota, ja mä poltin vähän kieleni ens kertaa kun mää maistoin sitä - mutta hyvää se oli. Kaakaota ja makkaraleipiä mie sainkin sitten joka ilta ennen nukkumaan mennoo.
Voi niitä kahvileipiä sitten. Oli monenlaista pikkuleipää ja isot leivokset, joissa oli päällä sellasta mansikkahyytelöö ja kermavaahtoo. Ne muut katteli mua koko ajan ja hymyili, ja ne jutteli toisilleen, ja mää arvelin, että ne puheli musta.
Kun olin juonu kaakaon, ja syöny leivät, mut vietiin taas sinne yläkertaan, ja se Anna anto mulle sellasen harjan, jota mä en oikein tiennyt mikä se oli. Se näytti sitten miten sitä käytetään. Se pursotti tahnaa putkesta siihen harjalle, ja näytti suutaan.
No mää maistoin sitä tahnaa ja se maistu piparmintulle. Enhän mää tajunnu, että sillä pitäs pestä hampaat. Ei mulla Suomessa ollu koskaan ollu hammasharjaa, mutta se Anna näytti ens kerran kuinka sillä harjataan hampaat. Tuntu se vähän hassulta, että ihan hampaatkin piti pestä.
Kaikkee sellasta mulle sattu sillon alkuaikaan.
Se täti peitteli mut sinne sänkyyn, ja sitte se istu siihen sängynlaidalle, ja se pani kätensä ristiin, ja alko hiljakseen lukemaan jotakin ruotsiks. No sen mää ainaki tajusin, että se oli iltarukous, koska siinä esiinty sana Jeesus, ja miekin ristin käteni niinku kotonakin oli tehty. Sillon multa pääs itku, kun mää muistin, kuinka äiti tai isä siellä kotona aina istu mun vieressä kun luettiin iltarukous. Mulla tuli siinä sitte niin hirveen ikävä niitä ja kotia siellä Karjalassa.
Se Anna silitti mun tukkaa hellästi, ja sitte mää nukahin siihe ihan huomaamatta.
Huomasin, kuinka Anittan silmät kostuivat, kun hän nosti viinilasin huulilleen, ja maistoi kulauksen. Sitten hän naurahti väkinäisesti, ja sanoi:
– No eipäs nyt ruveta vetistelemään tyttö. On tässä elämässä nähty pahempiaki asioita.
Tarjoilija saapui tilaamamme ruoan kanssa, ja se pelasti kiusallisen tilanteen. Aterioimme syvän hiljaisuuden vallitessa, ja mietin, kuinka saisin Anittan jatkamaan kertomustaan. Tajusin, että hänen oli vaikea muistella näitä kokemiaan tapahtumia, niin kaukaiselta kuin ne tuntuivatkin.
Kysyinkin varovasti, että:
– No oliko se hyvä perhe, se johon jouduit?
– Joo, ne oli hirveen kilttejä ja mukavia ihmisiä. Varsinkin se Anna täti. Mää opin aika pian ruotsinkielen, koska en kuullu sannaakaan Suomee, niin oli pakko oppia. Mulle on kerrottu jälestäpäin, että pari kuukautta, niin mää jo juttelin niitten kanssa. Mää elin oikeestaan kun satumaassa. Vaikka olikin sota-aika ei niiltä tuntunu puuttuvan mittään. Ruoka oli hyvää ja maukasta. Mulla oli aina hienot vaatteet päällä. Leikkikaluja oli vaikka kuinka paljon. Ja sitte se koti oli kans sellane hieno ja iso. Siinä oli viis huonetta ja keittiö. Mulla oli oma huone ja Anna-tädillä oma. Sitten niillä kävi ussein vieraita, kun ne piti semmosia kutsuja. Sillon tarjottiin aina viiniä ja konjakkia. Minäki sain joskus maistaa sellasta likööriä, mutta vaan vähän lasin pohjalta.
Oli meillä sitten lastenkutsujaki, kun täytin vuosia ja loppiaisen aikaan. Sillon kun saatiin riisua joulukuusi, ja maistella niitä joulukuusen karkkeja ja piparkakkuja. Niille tuli lapsia niitten tuttavapiiristä ja naapurin tyttöjä. Mulla oli leikkitoverina naapurin tyttö, yks Marianne. Vähän vanhempi kun minä.
– Mutta sinullahan on tuntunut olevan melko hyvät oltavat sotalapsena.
– Joo, alkuaikana.
– Miten niin, alkuaikana?
– No se on vähän semmonen vittumainen juttu kerrottavaks. En ole koskaan kertonu siitä ees omalle äidilleni. Jos lupaat olla kirjottamatta siitä siihen sun lehteen, niin mä voin sen kertookin.
– No lupaan, jos saan kirjoittaa ne muut asiat.
– Sovittu. Olethan maksanu siitä muusta.
No katos… se alko silleen… ihan viattomasti. Se Marianne ja minä...niin säähän tiiät, että lapset leikkii sellasta äitiä ja isää, tai tohtorileikkiä. No mulla oli semmonen nukke, oikein hieno muuten. Semmonen joka osas sulkee ja avata silmät. Me leikittiin sen kanssa silleen, että puettiin ja pestiin sitä, ja silleen. Sitten kun me leikittiin, niin me ihmeteltiin, kun sillä oli pylly, mutta ei...niin ymmärräthän... Ei ollut sitä rakoo eessä kun meillä oli.
No me sitte vertailtiin omiimme, ja vähitellen se leikki kehitty siihen malliin, että me niinku koeteltiin ja kateltiin toistemme pimpsoja. Meillä oli hyvää aikaa aina keskellä päivää, kun ”pappa” oli lähteny ruokatunnilta, ja ”mamma” oli menny päivälevolle. Se Anna-täti meni kanssa päivälevolle, ja sillon me oltiin ihan kahestaan sen Mariannen kanssa. Mää luulen kylläki, että kaikki lapset on leikkiny sellasia leikkejä - vai mitä sää luulet?
– No on varmasti. Olen itsekin leikkinyt sellaisia leikkejä naapurin Pirkon kanssa, sanoin, rohkaistakseni häntä jatkamaan.
– No kuule. Ne oli oikeestaan semmosia viattomia leikkejä. Jotenki lapsellisia. Me tutkittiin toistemme pimpsoja, ja työnnettiin kuumemittaria pyllyyn ja sellasta, vaikka kynähän se vaan oli. Me tykättiin, että se oli jotenki jännää. Sitte jossakin vaiheessa siihe leikkiin tuli mukkaan Mariannen vanhempi veli. Se oli siinä kaheksan vanha, ja minä olin jotakin kuus vuotta. Se sitte vaan meni siihen, että me leikittii lääkäriä senki kanssa. Olihan se mulle uutta, kun en ollu nähnyt koskaan pippeliä.
Sillä Eerikillä oli jo sen ikäsenä sellanen kalu, että se seistä napotti, vaikka ei se niin iso ollu. Semmonen pienen porkkanan kokonen se oli. Kuitenkin meistä tytöistä oli jännä katella sitä. Sitten se leikki kehitty enemmän ja enemmän niinku…miten mää sen sanoisin...seksuaaliseks. Se Eerikki välillä makas mun päällä, ja yritti panna sen porkkanan mun...joo, sää tiiät minne? No ei me koskaan kuitenkaan, niinku…nussittu - oikeesti. Olihan se silti jotenki jännää.
Sitten kerran, kun me leikittii, ja mulla oli se Eerikin pippeli mun käjessä, niin ovi avattiin, ja ”papan” veli sattu kurkistaan ovesta. Se ei sanonu mittään. Se pani vaan oven kiinni ja sano, että ”ursäkta.”
Siitä meni sitte jonkin aikaa, kun mamma ja pappa meni jonnekin kylään, ja se papan veli oli mulle lapsenvahtina.
Anna-tädillä oli sillon vapaailta, ja mää olin niin kuin kahestaan sen Sune sedän kanssa. Kun mut piti panna nukkumaan, niin se Sune-setä vei mut kylpyyn.
Se pesi mut ihan niinkun pittääkin, mutta sitten se saippuoi mun kankut, ja alko pestä niitä vähän liian innokkaasti.
Se sano mulle, että se oli nähny kun me leikittiin niitä leikkejä.
Vasta sillon, kun se alko pestä mua sieltä kankkujen välistä, ja se työns sormesa sinne reikään, niin mä tajusin, että tää ei ollu ihan oikein. Se jäi kylläki sillä kertaa siihen, kun mää panin helevetisti hanttiin. Kuitenkin se oli mulle lapsenvahtina muinaki iltona, ja aina se vaan yritti lähennellä mua.
Kerran se sitte istu mun sängyn laijalla, kun se pani mut nukkumaan. Se kysy, että voisinko mää tehä sille saman, kun mää olin tehny Erikillekin. Se sano, että jos mää en tekis sitä, niin se kertos mun mammalle ja papalle mitä me oltiin leikitty Eerikin kanssa. Tietysti mää aattelin sillon, että mitä ne sanos siihen. Kai ne lähettäs mut heti takasin Suomeen, jos ne sais sen tietää.
Siinä vaan kävi niin, että se Sune riisu itteltään housut, ja tuli mun viereen ihan peitteen alle. Se kopeloi mua jalkojen välistä, ja sitte se sano mulle, että mää ottasin kiinni sen kalusta. Kun mää tunsin sen mun käjessä, mää tajusin, että tää ei ollut mitään lastenleikkiä. Se ei ollu enää mikään pieni porkkana. Se oli varmasti kymmenen kertaa isompi. No sää arvaat varmaan loput kuinka siinä kävi.
Se kävi mun päälle ja työns sisään sen hirveen kalisa. Se teki saatanan kipeetä ja mää nyyhkytin siinä, ja yritin työntää sitä pois. Minkä mää sitten kuitenkaan pystyin sille isolle karjulle? Se teki mitä se halus. Sitte kun se oli tehny sen, niin se vielä sano, että jos mää kertosin jotakin, niin se kertos kaikki mitä me oltiin leikitty Mariannen ja Eerikin kanssa. En uskaltanu kertoo siitä kellekään.
Se Sune oli lapsenvahtina senkin jälkeen monta kertaa. Arvaat kai mitä se teki sillon.
– Voihan perkele, sain vain sanottua. Sehän oli sikamaista. Sellainen mies pitäisi kuohita. Kajota nyt lapseen.
– Niinpä niin. Niitä kuohimattomia miehiä on olemassa vielä tänäki päivänä.
Mieleeni tuli raamatun sanat: ”Jos joku pahentaa yhdenkään näistä pienimmistä, olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa, ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.”
Itselleni lapseen sekaantuminen oli täydellinen tabu. Olinhan ollut monessa mukana, mutta en olisi koskaan saattanut viekoitella alaikäistä. Pidin sellaista kaksikymppistä jonkinlaisena alarajana. Olinhan lukenut ja kuullut näistä lapseen sekaantumis tapauksista, mutta vasta nyt sain kouriintuntuvasti kokea jotenkin lähempää tällaiseen törkeilyyn. Nykyisin näille törkeilijöille on annettu ”hieno” nimi: pedofiili, joka Savossa on muuttunut "petoviiliksi". No petojahan he ovatkin.
Sisimmässäni kuohui. Näin Anitta ”huoran” aivan toisin silmin. Onnettomana sodan ja törkeilijän uhrina.
Kysyin kuitenkin Anittalta, että:
– Etkö siis kertonut koskaan kasvatusvanhemmillesi?
– Oisitkos sää kertonu? Oisit sää halunnu riskeerata sen, että ne lähettäs sut takasin Suomeen? Voi vittu. Etkö tajua mitä siitä olis tullu? Anitta katsoi minua silmiin sen sanoessaan, ja olin aistivinani pientä hätää ja ymmärryksen puutetta hänen katseestaan.
– Tiiätkö sää miltä se tuntu sen jäläkeen, kun se sälli oli lähteny? Mää tunsin itteni niin saamarin likaseks. Mää hiivin aina sen jäläkeen kylpyhuoneeseen, ja sitte mää pesin ja pesin itteeni ihan raivona. Mun piti saaha pois kaikki mitä se oli laskenu mun sisälle, ja koko sen jätkän haju ittestäni.
Vasta nyt isona olen tajunnu, että mää muutuin sen jäläkeen.
Tajusin senki, että mun olis tietysti täytyny kertoo siitä jollekin. Eihän ne siitä mulle olis vihasia ollu. Vaan kun mua toisaalta hävetti se leikki Mariannen ja Eerikin kanssa.
Mun mamma ja pappa ihmetteli mikä mulle oli tullut. Musta tuli sellanen oikutteleva ja kiukutteleva kakara. Mamma sai kylläki halia mua, mutta jos pappa yritti mua halailla, tai ottaa syliin, mää olin vastahankaan. Jonkinlainen pelastus kai oli se, että mun piti lähtee takasin Suomeen.
Tiiäksää? Yks aamu, kun me oltiin aamiaispöyässä, niin mää huomasin jotenkin, kun niillä oli sellanen alakulonen tunnelma.
Mamma katteli ulos ikkunasta ja pappa oli hirveen hiljanen.
Vaikka mää kyllä jotenkin aavistin, että olisi Suomeen lähtö eessä. En kuitenkaan uskaltanu kysyä mittään.
Olin niin totuttanu itteni siihen, että ne olivat ”mamma” ja ”pappa”. En halunnu tietää enkä muistaa muita vanhempia olevankaan. Olihan ne joitakin kertoja sanoneet, että jonakin päivänä mun tulis palata takasin Suomeen. Omien vanhempien luo. Omien vanhempien? Se ei sanonu mulle enää yhtään mittään. Ne oli mun mamma ja pappa. Miks mun siis pitäs lähtee muka jonnekin maahan, jota en muistanu, ja jossa en tuntenu kettään? Nyt mää kuitenkin vaistosin ilmapiiristä, että on Suomeen lähtö eessä. Pappa alotti sanomalla, että:
– Kuulehan rakas Eeva. Samperi, nyt mää paljastin mun oikeen nimeni...no hälläpä väliä, kun et vaan kirjota sitä lehteen.
- No lupaan pitää nimesi salassa, sanoin.
– Niin se sano kuitenki, että ”kuules Eeva. Me kyllä piettäisi sut täällä vaikka kuinka kauan. Vaikka ihan omana tyttönä. Vaikka ihan isoksi asti. Nyt on kuitenkin niin, että sun vanhempasi haluaa sut takasi kotiin siellä Suomessa. Ne haluaa, että tulet takasin ennen kun koulu alakaa.
Sanoin, että ”En mene!”
Pappa katto mua lempeillä silmillään, ja sano, että ”Rakas Eeva. Sinä tiiät kuin paljo me tykätään susta. Jos se olis meistä kiinni, pitäisimme sut täällä omana tyttönämme. Nyt on kuitenkin niin, että sun äiti ja isä haluaa sut takasin. Ei me voida tehdä asialle mitään. Niin ikävältä kun se tuntuukin, on meidän lähetettävä sut takasin. Tiiä kuitenkin, että me ei unohdeta sua koskaan. Me kirjoitettaan sulle. Me lähetettään sulle paketteja ja lahjoja. Jos vaan on mahollista, saat tulla käymään meillä milloin haluat.”
Sillon mää sain raivokohtauksen. En ikinä lähe! En lähe! Minä en lähe minnekään! En mamman ja papan luota. Te ootte mun mamma ja pappa. Ei mulla oo muita mammoja ja pappoja kun te.
Kun mulle sitten lopuks selvis, että oli tosi kysymyksessä, romahti multa kaikki. Koko elämä oli ihan kun lopussa.
Yöllä mää sitten hiivin hiljaa rappuja alas, ja menin ulos. Olin pakannu salaa pienen laukun, johon olin pannu joitakin vaatteita ja yhen nuken. Keittiöstä olin illalla käyny sallaa hakemassa vähän ruokaa. En uskaltanu aukasta jääkaapin ovee, mutta kylymäkomerosta löysin joitakin pullia ja yhen makkaranpätkän.
Olin päättäny karata, ja ettiä ittelleni uuen mamman ja papan. Se oli semmonen kirkas kuutamoyö, ja kun olin päässy portille asti mua rupes hirveesti pelottaan. Menin piiloon ulkorakennukseen, jossa oli sellanen työkaluvaja. Siellä mää piilottelin vanhan sohvan alla koko yön.
– No miten siinä sitten lopulta kävi?
– Olin siellä aamuun asti, kun kuulin miten ne alko huuteleen mua, ja ne juoks ympäriisä siellä pihalla. Sitten kuulin, kun pappa käynnisti auton, ja lähti hirveetä vauhtia ajamaan jonnekki. Mun tuntu jotenki kamalan pahalta ajatella, että ne hättäilee musta. En kuitenkaan uskaltanu tulla pois, vaikka mulla oli pullat ja makkara loppunu jo yöllä. Sitten se auto tuli takasin ja tuli toinenkin auto, ja kuulu ihmisten ääniä ja hälinää pihalta.
Viimein joku avas sen vajan oven, ja kurkisti sisälle. Se oli Anna-täti. Se huomas heti mun jalat sieltä sohvan alta, ja se parkasi että: ”Snälla barn!” Miten sinä siellä oot. Me ollaan etitty sua joka paikasta. Sitten se otti mut syyliin, ja se itki ja kanto mut pihalle kaikkien nähtäväks. Mamma ja pappakin juoks siihen, ja mää luulin, että ne olis hirveen vihasia. Ne kuitenkin rutisti mua ja pussasi, ja silitteli mun tukkaa.
Mut vietiin heti kuumaan kylpyyn, kun ne tykkäs, että mää olin saanut yöllä kylymää siellä lattialla. Sitten sain taas sitä lämmintä kaakaota ja makkaraleipää ja pullaa.
Ne katto mua silleen säälivästi, ja ne alko taas kertoon, että mun on kuitenkin lähettävä takasin Suomeen. En sanonu mittään. Murjotin vaan. Pappa sano sitten, että ne kirjottaa mulle joka viikko, ja ne lupas, että saisin tulla käymään heti ens kesänä. Se mua jotenkin helpotti, vaikka musta tuntu, että ensi kesään on niin kamalan pitkä aika.
Yks iltapäivä me sitten ajettiin asemalle. Pappa lähti mukkaan saattamaan mua Tukholmaan. En muista junamatkasta oikeestaan hevon paskaa. Me mentiin yöjunalla, ja oli pimeetä koko matkan. Aamulla oltiin perillä, ja me kierreltiin Tukholmassa kattelemassa paikkoja. Käytiin leikkikalukaupassa, jossa pappa osti mulle värikynät ja piirustuslehtiön matkan varalle, ja sitten se osti mulle ison nukenkin. Sitten sain vielä sellasen hienon rannekellon kellosepänliikkeestä. Siitä mää tulin kuitenki vähän iloseksi. Ei ees Ruotsissa ollu monella lapsella siihen aikaan omaa kelloo.
Illalla nousin laivaan. Se oli Heimdahl, sen mää muistan hyvin.
Pappa rutisti mua, ja se itki ja minä itkin, ja rutistin sitä kaulasta enkä olis millään tahtonut päästää irti otetta. Siinä laiturilla oli hirveesti lapsia, ja kaikki ne itki, ja jotkut huus suoraa huutoo, kun ne saattajatädit sieltä laivasta raahas ne puoliväkisin sinne laivaan. Sain kuitenkin jäähä laivassa siihen kannelle kaiteeseen nojaamaan, ja huiskuttaan mun papalle.
Mua ei enää itkettänyt vaikka halutti. Olin vaan vihanen ja katkera. Luulen, että olin jonkinlaisessa shokkitilassa, vai sanottasko apatiassa? Näin kyllä, sitten, kun se laiva irtautu laiturista, kuinka pappa seiso siellä laiturilla, ja se huiskutti mulle nenäliinallaan. Mää vaan tuijotin uhmasena, enkä huiskuttanut takasin. "Saatanan petturi", sihautin hampaitteni välistä.
"Petturi ja konna. Rupikonna. Sisilisko ja hevosenpaska". Enhän mää sillon seittemän vanhana osannu tajuta, että se ei ollu sen syytä.

– Muistan Ruotsista lähdön ihan samanlaisena, Erkki keskeytti kertomukseni. Sellaista se oli. Ihan tarkalleen. Paitsi, että minä menin Vellamo nimisellä laivalla. Minullakin oli ”pappa” saattamassa. Muistan sen kuin eilisen päivän. Tuntui, kuin koko elämä olisi päättynyt siihen hetkeen. Et osaa kuvitella miltä tuntui, kun laiva irtautui satamasta, ja kun näin ”papan” seisovan ja huiskuttavan minulle. Minäkin olin tavattoman katkera. En vain tiennyt miksi ja mille. Huiskutin kuitenkin hänelle siihen asti, kun laiva kääntyi enkä enää nähnyt häntä. Tukholman vanhan kaupungin silhuetti on ikuisiksi ajoiksi painunut mieleeni. Laivamatkasta muistan vain, että siellä hytissä, jossa nukuimme, oli monta lasta. Eräs poika oli minua vanhempi. Olin saanut hienon vieterillä vedettävän auton, jota pidin kädessäni nukkumaan käydessämme. Piilotin sen yöksi tyynyn alle. Yöllä heräsin siihen kun se isompi poika yritti ottaa auton tyynyn alta. Olin onneksi herkkäuninen, ja pelastin hienon leluni. Muistan myös, kuinka minua oli Turun satamassa vastassa, joku minulle ihan outo nainen. Vasta junassa palautui hänen kasvonsa jotenkin mieleeni, ja ymmärsin, että se oli Suomen äitini. Olin kuitenkin unohtanut suomenkielen täysin. En osannut sanaakaan sitä, ja niinpä emme puhuneet koko matkan aikana mitään - taikka, oikeastaan - äiti jutteli, mutta minä vain kuuntelin - pystymättä vastaamaan.

Ilta oli jo huomattavasti pimentynyt. Aurinko oli laskenut, vaikka läntinen taivaanranta punoittikin vielä heikosti. Menimme vielä kerran saunaan, ja saimme aikaan jonkinlaiset höyrylöylyt, ennen kuin kiukaan kivet lakkasivat sähisemästä. Kävimme suihkussa, ja puimme päällemme.
– Otetaanko vielä oluet, Erkki kysyi, vai haluatko mieluummin whiskyt?
– Kiitos whisky vois tehdä hyvää näin saunan päälle.
Kaadoimme muovimukeihin grogit, ja jäimme istumaan saunan verannalle, nauttien häipyvästä iltaruskosta ja merilintujen ääntelyistä. Tähän aikaan kesästä saattoi yölämpö Länsi-Ruotsissa olla yli kahdenkymmenen asteen. Niin oli sinäkin iltana. Iltarusko kuitenkin enteili huonoa säätä aamuksi. Sanotaanhan, että: ”iltarusko, aamunpaska.” En tiedä pitikö se niin tarkalleen paikkaansa. Aamullahan se nähtäisiin.
– No kertoiko se Eeva – tai… ”Anitta” - mitään kotiintulostaan, Erkki kysyi.
–   Joo. Kertoihan hän, sanoin, ja jatkoin kertomustani Eevan omin sanoin.

Seuraava luku; Anittan nuoruusvuodet.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä