Kahden äidin luku 11

Kalle kirjoitti:

Seuraava päivä.

Lauantaiaamu valkeni aurinkoisena ja kuulaana. Aamun paska ei siis pitänyt paikkaansa. Toisaalta, Ruotsin länsirannikko oli jollakin tavalla vaikeasti ennustettava alue sään suhteen. Jopa säätieteilijätkin myönsivät, että juuri länsirannikolle oli vaikea tehdä täysin pitäviä sääennusteita.
Se taas johtuu Atlantilta tulevista ilmavirtauksista, jotka erinäisistä syistä saattavat valita toiset reitit, kuin mitä oletettiin.
Katsoin rannekelloani. Puoli yhdeksän. Olin herännyt keittiöstä kuuluviin kattiloiden ja astioiden kolinaan. Aila oli tavoilleen uskollisena, ja hyvänä perheenäitinä, jo valmistelemassa aamiaista. Kurkkuni oli kuin karkeinta mahdollista hiekkapaperia. En toisaalta uskaltanut nostaa päätäni tyynyltä. Pelkäsin, että se halkeaisi pienestäkin liikkeestä. Paine rakossani ja polttava janon tunne ajoivat minut kuitenkin pystyyn. Hoipuin keittiöön pää jyskyttäen. Aila toivotti minulle hymyillen hyvää huomenta.
– Aamiainen on kohta valmis. Haluatko kananmunan löysäksi vai kovaksi keitettynä?
– Löysäksi, kiitos. Anteeksi, mutta mun täytyy saada vettä.
Otin tiskipöydältä lasin. Laskin siihen vettä hanasta, ja kaadoin sen ahneesti kurkkuuni. Vasta yli puolet juotuani huomasin, että se maistui kummasti whiskylle. Olin ilmeisesti ottanut jonkin eilen illalla vajaaksi jääneen Whiskylasin - täyttänyt sen vedellä, ja saanut näinollen vahingossa, sinänsä tarpeelliset krapularyypyt.
Tyhjensin lasin, ja painelin vessaan tyhjentämään pakahtumaisillaan olevan rakkoni.
– Kiitos eilisillasta, sanoin Ailalle takaisin palattuani.
– Kiitos itsellesi ja tanssista. Oli tosi kiva saada tanssia pitkästä aikaa.
Minua hävetti. Tässä tämä ihmeellinen nainen livertelee pirteänä kuin peipponen, vaikka olimme juhlineet yli puoleen yötä. Hänellä oli vain ohut yöpaita päällään, ja saatoin hyvinkin nähdä, että hänellä ei ollut mitään sen alla. Se ei tuntunut Ailaa häiritsevän millään tavalla. Minua se kylläkin häiritsi.
Olisin halunnut tarttua hänen pyöreisiin kankkuihinsa ja hyväillä niitä. Tiesin kuitenkin ajatukseni mahdottomuuden, mutta kukapa sellaiselle mitään voi. Olin lukenut jostakin, että miehet ajattelevat valveilla ollessaan seksiä keskimäärin joka viides minuutti. Minulla se ainakin piti paikkansa. Inhosin itseäni näistä ajatuksista juuri sillä hetkellä

Nautimme maukkaan ja lujittavan aamiaisen. Se vahingossa saamani krapularyyppy oli tehnyt hyvää. Tunsin oloni mukiinmeneväksi. (Huono vitsi)
Erkki vaikutti väsyneeltä ja aavistuksen verran kankkuiselta. Hän oli muutenkin aamu-uninen, päinvastoin kuin Aila.
Sanoin syötyämme, että minun täytyy tästä hakeutua takaisin kaupunkiin.
– Ei sulla niin kiire voi olla. Nythän on lauantai, Erkki sanoi, ja jatkoi. Me lähdemme kokemaan verkkoja. Lähdethän mukaan?
En vastustellut kovinkaan innokkaasti. Tiesin, että he todella halusivat minun jäävän vielä päiväksi.
– Hyvä on, sanoin. En halua ”missata” kalareissua, mutta jään kuitenkin vain iltapäivään asti.
Kävimme kokemassa verkot. Aila oli käynyt laskemassa ne edellisenä päivänä Erkin vielä ollessa töissä. Saimme kohtalaisen kalansaaliin, viisi komeaa kampelaa. Minua piristi raikas meri-ilma. Ajettuamme takaisin söimme maittavan lounaan, jonka jälkeen Erkki kävi taas laittamassa saunan lämpiämään.
Helle tuntui jatkuvan edelleen. Kuitenkin, niin ihmeelliseltä kuin se tuntuu, maittaa sauna helteisenkin päivän päätteeksi. Ruotsin länsirannikolla ei ollut mitenkään epätavallista yli kolmenkymmenen asteen päivälämpö. Joistakin siis voisi tuntua hullulta mennä sellaisen hellepäivän jälkeen kuumaan saunaan. Se kuitenkin virkisti juuri sellaisenkin päivän jälkeen. Sain kerran selityksen siihen eräältä lääkärituttavaltani.
Hän kertoi, että saunassa ihon lämpö nousee reilusti yli 37 asteen. Istuessamme aikamme kuumassa saunassa on kehonlämpö noussut 38–39 asteeseen. Kun sitten menemme ulos, sanotaan vaikkapa kolmenkymmenen asteen lämpöön, tuntuu se meistä viileältä, koska kehonlämpö on niinkin korkea. Vaikka kävisimme suihkussa, ei kehonlämpö laske kovinkaan pian, vaan meihin jää jälkilämpöä. Sen huomaa sellaisena jälkihikoiluna, ja sen vuoksi ei pitäisi koskaan pukeutua suoraan saunan jälkeen, koska silloin jatkamme hikoilua vaatteisiimme. Sauna saattaa siis viilentää kuumalla ilmalla.
Pahinta mitä voi tehdä on se suomalaisten harrastama, suoraan saunasta järveen hyppääminen. Kyseinen lääkäri tiesi kertoa, kuinka paljon Suomessa kuolee ihmisiä sydänhalvaukseen juuri saunasta järveen hyppäämällä. Hänen mukaansa täytyisi ensin antaa ihon jäähtyä jonkin verran ennen kuin hyppää veteen.

Illalliseksi söimme maukasta kampelaa ja tuoreita tilliperunoita.
Saunan lämpiämistä odotellessa istuimme sen verannalla Erkin ja Jaskan kanssa. Erkki vuoleksi Jaskalle kaarnalaivaa. Mastoksi tuli ohut tikku, johon laitettiin paperinpalasta pieni purje. Kun kaarnalaiva oli valmis, Jaska kiiruhti kokeilemaan sitä veteen. Hyvin näytti uivan.
Jaska meni myöhemmin naapurihuvilalle toverinsa luokse. Hän jäisi sinne yöksi. Jaskan mentyä Erkki otti esille olutkorin. Heillä oli aikoinaan ollut sellainen periaate, että lapset eivät saaneet nähdä heidän nauttivan alkoholia. Joitakin vuosia myöhemmin huomasin heidän luopuneen siitäkin periaatteesta ja hyvä niin. Minusta lapsille tulee jo pienestä asti voida opettaa luonnollinen suhtautuminen alkoholiin ja sen käyttöön. Omalla hyvällä esimerkillämme voimme vaikuttaa lapsiin oikealla tavalla.
– Oletko koskaan ajatellut muuttaa takaisin Suomeen, kysyin Erkiltä.
– En koskaan, hän vastasi varmana. Suomessa on kyllä kiva käydä, mutta se on mulle tätä nykyä vieras maa - tai oikeastaan, se on ollut sitä aina.
– Mutta sullahan ovat siellä vanhemmat ja sisarukset.
– On kyllä. Minulla on vanhemmat täälläkin, vaikkakaan ei biologiset, vaan kasvatusvanhemmat. Tapaammehan joskus myös Suomen sukulaisia, ainakin kesäisin.
– Mitenkäs Aila. Hänhän ei ole ollut täällä lapsena, vaan hän on muuttanut tänne aikuisena. Eikö hän haluaisi muuttaa Suomeen?
– En ole kuullut hänen koskaan mainitsevan sellaista. Sitä paitsi meillä on kummallakin hyvässä muistissa ajat siellä Suomessa. Ei se aina niin hääviä ollut. Ainakaan sellaiselle, joka ei ole kouluja käynyt.
– Mitäs kouluja sinä olet käynyt? kysyin. Enhän ollut koskaan tullut kysyneeksi Erkin koulupohjaa.
– Uimakoulu, pyhäkoulu, rippikoulu, kansakoulu ja autokoulu ja sitten vielä aliupseerikoulu. Sillä pärjääkin pitkälle, vai mitä? oli Erkin sarkastinen vastaus.
– Eikö sinulla ollut mahdollisuutta käydä Suomessa koulua? Onhan sinulla lukupäätä.
– Ei ollut haluja. Aloitin kansakoulun suoraan Ruotsista palattuani. En osannut sanaakaan suomea. Se oli tosi ikävää se alkuaika. Minua kiusattiin, koska en osannut suomea. Opettajani yritti tunnilla puhua minulle ruotsia, mutta en iljennyt puhua sitäkään. Se hävetti jotenkin. Pelkäsin, että muut nauraisivat. Sitten minua kiusattiin vaatteistani. Ne olivat liian hienot. Olinhan saanut ruotsista mukaani vaatteita, mutta ne olivat malliltaan Suomen oloihin sopimattomia. Ei sen puoleen - ne olivat hyviä vaatteita, mutta kun ajattelee minkälaisissa vaatteissa muut oppilaat kulkivat.
Erkki nousi äkkiä seisomaan ja sanoi:
– Odotas vähän. Haen sinulle albumin niin saat nähdä itsekin.
– Onko sinulla albumit täälläkin mukana?
– Onpa tietenkin. Katsos, otamme valokuvat aina mukaan, kun tulemme tänne. Jos nimittäin tulisi murto asuntoomme tai tulipalo täällä ollessamme, tuhoutuisivat parhaat muistomme. Kaiken muun voi vakuutus korvata, mutta vanhoja valokuvia et saa koskaan takaisin.
– Olet tietysti oikeassa. Mulla taas on kaikki negat mun kuvista pankin tallelokerossa. Sunkin pitäisi säilyttää kaikki negatiivit siellä.
Erkki pinkaisi sisälle hakemaan valokuvia, ja käytin omanmiehen oikeutta hyväkseni avaamalla uuden Tuborgin. Lupasin mielessäni, että tarjoisin takaisin sopivan tilaisuuden tullen.
– Katsopas tuota ensimmäisellä luokalla otettua luokkakuvaa, niin huomaat kuinka erilaiset vaatteet minulla oli. Muilla oli tuollaisia huonosti istuvia housuja, joista monissa oli paikka polvissa. Jaloissa heillä oli mitä nyt sattui löytymään. Kuluneita tennistossuja, kumisaapasta, ja olipa eräällä monotkin, vaikka oli vasta syyskuu. Pojilla on joko kotona kudotut raidalliset pipot, taikka sitten isoveljeltä peritty - liian iso lippalakki päässä. Itse seison tuossa. Uuden näköisessä puolipitkässä tweedkankaisessa takissa, jalassa ruudulliset golfsukat ja golfhousut. Nahkakengät, joiden kiillosta voi päätellä, että ne olivat sekä uudet, ja että niitä lankattiin usein.
– Hiuksistakin huomaa, että olet vasta Ruotsista tullut.
– Kuinka niin?
– No katsohan. Sinulla on ihan eri tavalla leikattu tukka. Noilla muilla pojilla on senaikainen tyypillinen leikkaus. Millin sänki, melkein päälaelle asti. Vaakasuoraan saksilla leikattu otsatukka. Sulla on pitempi tukka kuin muilla.
– Niinpäs on kun sen sanot. En ole sitä ennen tullut ajatelleeksi.
– Mutta tuolla pojalla on yhtä hienot vaatteet kuin sulla.
– Joo, sekin oli vasta Ruotsista tullut.
– Sitten vielä eräs asia. Huomaatko, että kaikilla näkyy repun hihnat etupuolella, mutta sinulla ei.
– Se johtuu siitä, että minulla ei ollut reppua. Minulla oli hieno nahkasalkku, joka ei kylläkään näy kuvassa.
- Tiedätkös, että minulla ei ole jäljellä näin vanhaa luokkakuvaa itsestäni. Kuitenkin, kun katselen tätä kuvaa, on se kuin paluuta menneeseen aikaan. Tuon näköistä se oli silloin. Köyhää ja korutonta.
Erkin koulukuvaa katsellessa mieleeni palautui oma kouluaikani. Muistin hyvinkin paikatut housun persuukset, ja toisten, parempiosaisten poikien ivailut. Tuli siinä tapeltua menetkin kerrat koulun halkopinojen takana. Näinollen Erkki, hienoissa vaatteissaan, olisi ollut erinomainen kohde koulukiusaamiselle, ainakin omassa koulussani. Eihän ”herrojen kakaroita” katsottu siihen aikaan kovinkaan suopeasti meidän työläiskakaroiden silmissä.
Erkki otti esille sivun, jossa oli värillinen luokkakuva.
– Tuossa on meidän vanhimman lapsemme luokkakuva viime vuodelta. Eikös ole melkoinen ero? Merkkivaatetta täytyy olla.
– No ymmärrän kyllä, että olet ollut melkoinen mannekiini niiden sun koulukavereiden silmissä. Ei Suomessa silloin sodan jälkeen ollut muilla varaa tuollaisiin vaatteisiin, kuin herroilla ja rikkailla.
– Kun tietää, miten lapset nykyäänkin voivat koulussa tulla kiusatuksi erilaisuutensa vuoksi, niin ymmärtää paremmin, kuinka koulutoverini kiusasivat minua. Olinhan erilainen. En osannut kieltä, ja minulla oli liian hienot vaatteet.
– Muistatko kuinka kauan sinulla meni siihen, ennen kuin opit suomenkielen?
– En muista, mutta sen näkee koulutodistuksistani.
Ensimmäisen luokan joulutodistuksessa minulla oli hyviä numeroita. Seiskasta kymppiin. Saman luokan kevättodistuksessa oli vain viitosia ja kuutosia.
– Mutta? Katsoin Erkkiin kummissani. Ethän vain tarkoittanut päinvastoin?
– En tarkoittanut. Ihmettelin itsekin aikoinaan sitä seikkaa, mutta olen tullut seuraavanlaiseen tulokseen. Luulen, että syyslukukaudella en vielä osannut tarpeeksi suomea, jotta opettaja olisi osannut antaa oikeudenmukaista todistusta. Hän luultavasti arvaili osaamiseni ja kykyni. Kun sitten kielitaitoni koheni kevätlukukaudella, hän huomasi puutteelliset tietoni ja taitoni. Numerot putosivat enemmän oikeudenmukaisiksi.
Vuosi vuodelta sain kuitenkin paremman ja paremman todistuksen, ja viimeisellä luokalla oli keskiarvoni jo yli kahdeksan.
Luulen, että minulla meni seitsemän kahdeksan vuotta ennen kuin opin kielen niin hyvin, kuin mitä normaali suomalainen oppilas osasi. Kielioppia en oppinut kunnolla koskaan. Lauseenrakenne minulla on vieläkin joskus ruotsinvoittoinen.
– Ruotsinkielen sinä kyllä hallitset minua paremmin, vaikka olenkin lukenut sitä jopa lyseossa. Tarkoitan nyt lähinnä ääntämistä. Hallitsen lehtimiehenä kylläkin kirjallisen ruotsinkielen melkein täydellisesti. Kuitenkin ruotsalainen huomaa muutamasta lauseesta, että olen suomalainen.
– Joo. Harva sen enää oppii vanhempana niin hyvin, että ei yhtään murtaisi. Ei sillä - se on vähän sama juttu monilla muillakin. Saksalaisetkaan eivät koskaan pääse eroon murtamisestaan. Sama juttu arabeilla, venäläisillä, jugoslaaveilla ja turkkilaisilla. Ruotsin kieltä on tavattoman vaikea oppia ääntämään oikein. Suomenkielikin on paljon helpompaa.
– Silti ruotsalaiset sanovat suomenkielen olevan vaikeaa.

Jutellessamme oli sauna lämmennyt, ja menimme sisälle hakemaan varusteemme. Erkki oli ostanut Göteborgista suomalaista saunalenkkiä. Se käärittiin tinapaperiin. Mukaan otettiin myös kertakäyttölautaset ja mukit.
Istuimme kolmisin lauteilla, nauttien miellyttävän makeista löylyistä. Vaikka sauna olikin Ruotsinmaalla, oli Erkki pannut saunamakkaran kiuaskiville kypsymään. Jostakin syystä Aila oli tällä kertaa joutunut istumaan keskellemme. Lauteet olivat sen verran kapeat, että sinne mahtui istumaan kolme vierekkäin, joskin hieman kiilaamalla. Eilen hakemamme tammenlehväinen saunavasta oli haudottu uudestaan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Erilaiset, miellyttävät aromit nousivat kiukaalta, kun Erkki kuumensi haudutetun vastan kiuaskivillä. Silti ei tuoksunut aidolle suomalaissaunalle. Puuttui tuoreen koivuvastan ehta aromi.

Meillä oli jokaisella omat mukavat muistomme kotisaunasta Suomessa. Tammenlehvävastalla itseämme hutkiessamme totesimme, että jotakin kuitenkin puuttui. Tuli kaipuu omaan suomalaiseen kotisaunaamme. Itselleni palautui mieleen kesäiset saunomiset, ja järvessä uinnit saunan jälkeen. Ei tuoksunut merelle, vaan kotoiselle sisäjärvelle. Tulimme kuitenkin pitkän polemiikin jälkeen siihen tulokseen, että kyllä sauna länsirannikollakin saattoi olla mieleenpainuva ja vaikuttava.
En enää ollut yhtä vaivautunut Ailan läsnäolosta kuin edellisenä iltana. Tunsin lauteiden ahtaudesta johtuen hänen lanteidensa pehmeyden omiani vasten. Pelkäsin paljastavani itseni, jos miehisyyteni taas nostaisi päätään. Ropsuttelimme vastalla toistemme selkiä, ja laskimme leikkiä.
– Tiedättekös miksi helvetti raamatussa on kuvattu kuumaksi paikaksi? kysyin heiltä.
– No tietysti, koska kuumuus voi olla kiduttavaa, Aila arveli.
– Mikä sitten olisi lappalaisten helvetti?
– No tietysti ikuinen 50 asteen pakkanen, Erkki sanoi.
– Siinäpä se. Jos raamattu olisi kirjoitettu täällä pohjolassa, olisi helvetti kylmä kuin pohjoisnapa. Raamattu on kirjoitettu maissa, joissa on sietämätön kuumuus. Mikä olisikaan sopivampi rangaistus syntiselle, kuin ikuinen helle? sanoin.
– Moni ulkomaalainen varmasti arvelee suomalaisten olevan hulluja, kun nautimme siitä, että käymme helvetin esikartanossa joka lauantai, Erkki lohkaisi. Loikkasi sitten alas lauteilta, ja meni suihkuun.
Jäin istumaan Ailan viereen – hieman vaivaantuneena. Hän ei ollut siirtynyt syrjempään, vaikka tila väljenikin.
– Mennäänkö yhdessä pesulle? Aila kysyi, ja hymyili kujeellisesti.
– Hemmetti, enhän minä voi. Mitä Erkki sanoisi siihen?
– Ei mitään. Miksi hänen täytyisi sanoa jotakin?
– No kun...eikö hän voi tulla mustasukkaiseksi?
– Mitäs syytä siitä on tulla mustasukkaiseksi jos pesee toisen selän, ja siitähän tässä vain on kysymys, vai kuinka?
Aila loi minuun tulkitsemattoman ilklikurisen ilmeen, ja nousi lauteilta. Katselin hänen pyöreitä kiinteitä kankkujaan, jotka olivat tulleet saunanlauteiden rakojen painalluksesta raidallisiksi. Erkki tuli takaisin saunaan, ja heitti kiukaalle kipollisen vettä, jolloin katsoin parhaaksi mennä suihkuun.

Toistui sama kuin edellisenäkin iltana. Pesin Ailan selän. Ailakin pesi minulta selän enkä voinut sille mitään, että kun Aila pyöräytti minut leikillisesti ympäri, minulla oli ”kaveri” täydessä tämmissä. Huomasin, kuinka Aila katsoi minua, vihelsi pitkään ja totesi:
– Ohoo! Mitäs tämä on? Ethän vain ole ajatellut tuhmia.
Ailan hiljaisen hihittelyn saattelemana juoksin ulos laiturille, ja polskahdin meren viileään syleilyyn. Vedessähän kaikki kuitenkin kutistuu.
Saunan jälkeen söimme saunamakkaraa, joka oli kypsynyt juuri sopivaksi kiukaalla. Joimme Tuborgia, ja nautimme kesäillasta, joka jatkui miellyttävän lämpöisenä.
Nyt ei kuitenkaan ollut iltaruskoa, vaan huomasimme läntiseltä taivaanrannalta nousevat tummansiniset pilvet.
– Taitaa olla ukkonen tulossa, sanoin. Ainakin noista pilvistä päätellen.
– Siltä tosiaan näyttää, Erkki totesi, eikä se olisikaan ihme tällaisen hellekauden jälkeen. On ehkä parasta ottaa pyykit sisälle, ennen kuin kastuvat.
Ailan ja Erkin perheessä vallitsi tasa-arvo. Erkki puki päällensä, ja kiiruhti keräämään narulta pyykit sisälle.
– Sinulla on hyvä mies, sanoin Ailalle.
– No eipä ole valittamista. Hän on sekä hyvä aviomies, kuin myös hyvä isä lapsille. Hänellä on sitä paitsi ominaisuuksia, joita ei ole monella muulla miehellä.
Aila otti korista pullon Bell´s Whiskyä ja tarjosi minulle grogin.
– Juhlitaan nyt tätä - ehkä viimeistä hienoa kesäiltaa. Otatko pienet?
– Kiitos mielellään, mutta ensi kerralla on minun vuoroni tarjota. Joohan?
– Okei, mutta nyt nautitaan kesälomasta, Bohusläänin hienosta kesäillasta ja whiskystä.
Aila oli poikkeuksellisen hilpeällä tuulella. Istuimme saunan verannalla vain saunapyyhkeet verhonamme. Ailalta oli tosin pyyhe valunut lanteille paljastaen hänen kauniit rintansa. Tarkoituksella vai ei? Tiedä häntä.
Aila kaatoi melkoiset loraukset mukeihimme. Hän laimensi whiskynsä vedellä. Itse join sen mieluummin sellaisenaan.
– Skål Masa, ja terveydeksi!
– Skål, ja kippistä vaan.
Istuimme hetken - hiljaisuuden vallitessa. Huomasin, kuinka Erkki nosti pyykkikorin maasta, ja kantoi sen sisälle. Pilvet eivät olleet vielä lähestyneet yhtään. Saattaisi kestää yöhön, ennen kuin ne nousisivat päälle.
En osannut taklata tilannetta, ja olla seurallinen. Huomasin, kuinka välillemme lankesi kiusallinen hiljaisuus, jonka Aila laukaisi sanomalla:
– Vaivaako avioerosi sinua vielä?
Istuin vaiti pitkään. En halunnut tuulettaa omia ongelmiani. En ainakaan sinä iltana. Ei edes ystävieni parissa. En oikeastaan halunnut puhua koko asiasta. Ei ainakaan juuri sillä hetkellä.
– Eikö me voitaisi vain nauttia ja yrittää olla iloisia? sanoin viimein.
– Oletko sinä sitten iloinen? Minusta olet parhaillaan aika totinen.
– Skål Aila, olen iloinen, jos sinulla ja Erkillä synkkaa, ja jos sinä olet onnellinen.
– Olenhan minä toki onnellinen, varsinkin nyt, kun olen saunonut, saanut Whiskyä, ja meillä on kaikin puolin viihtyisää.
Kippis, Masa! Juhlitaan!
– Kippis Aila. Juhlitaan vaan. Juhlitaan sitä, että olet niin jumalattoman kaunis.
Olin kai ottanut taas vähän liikaa. Estoni poistuivat huomaamatta, suoranaisessa suhteessa nautittuun whisky-, ja olutmäärään.
– Kiitos kohteliaisuudesta, vaikka en minä sen kummempi ole kuin kukaan muukaan nainen, Aila sanoi, vaikka huomasinkin hänen tulleen imarrelluksi.
– Kuules Aila. Olin tyhmä kun...kun...no…kun pesin sinua. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä.
– Ja miksi ei?
– No...kyllä sää sen tietysti huomasit. Se vaikutti minuun sopimattomalla tavalla.
– Millä tavalla sitten?
– Hyvä on Aila. Olet Erkin vaimo. Parhaan ystäväni vaimo. En kerta kaikkiaan saa ajatella mitään – hm – no ymmärräthän?
Seurasi pitkä hiljaisuus.
– Kuules Masa. Leikki leikkinä. Entäs jos minäkään en olisi se jonka luulet minun olevan? Jospa se oli minustakin jännää?
Katsoin Ailan kauniin sinisiin silmiin, ja näin niistä kysymyksen ja pienen kujeenpoikasen.
– Entäs Erkki? En halua loukata häntä, tai menettää parasta ystävääni?
– Kuule Masa. Emme elä enää Viktoriaanista aikaa. Elämme seitsemänkymmentäluvun loppupuolta, vai mitä?
– Entä sitten?
– No, lähestymmehän neljääkymmentä. Luuletko, että Erkki oli minulle ensimmäinen mies? Luuletko, että minä olin Erkille ensimmäinen nainen?
– Ehkä ei. Mistäpä minä sen tietäisin?
-   Tiedäthän, että Erkki on sotalapsi. Hän on muunlainen. Erilainen kuin muut miehet. Juuri siitä syystä rakastan häntä. Hän tarvitsee äidin, madonnan, rakastajattaren ja huoran. Nimenomaan siinä järjestyksessä.
Minun täytyi toistaa itselleni Ailan sanoma, ennen kuin se upposi tajuntaani. Äiti, madonna, rakastajatar ja - huora!
– Mutta sinähän olet kaikkea niitä, paitsi sitä viimeistä.
– Joo. Ehkä äiti ja madonna, mutta en ole täydellinen rakastajatar, ja huoria kai kaikki naiset pohjimmaltaan ovat.
– Jos noin ajatellaan, niin silloinhan kaikki miehet ovat pukkeja.
– Tiedätkö? Erkki on eräänlainen sotainvalidi!
– Älä höpötä. Eihän Erkki ole ollut sodassa.
– Täytyisikö olla ollut?
– No kyllä minusta.
– Mitenkäs sitten ne, jotka loukkaantuivat esimerkiksi Helsingin pommituksissa? Eivätkö he olleet sotainvalideja?
– No tavallaan kyllä.
– Täytyykö vamman olla fyysinen?
– No ei aina. Pettihän siellä rintamallakin monen hermot. Kai hekin ovat sotainvalideja?
– Siinäpä se. Erkki on psyykkisesti vammautunut sodasta. Eikö hänkin siis ole sotainvalidi?
– En usko.
– Miksi et usko?
– Koska Erkki ei ole psyykkisesti vammautunut. Ei ainakaan siinä määrin, että hän olisi invalidi. Tunnen hänet mielestäni melko hyvin. Hän on tasapainoinen, hyvin menestyvä graafisen alan yrittäjä. Ihan kunnon kansalainen.
– Siltähän se saattaa näyttää päällisin puolin. Oletko koskaan tunkeutunut pintaa syvemmälle Erkin suhteen?
Katsoin Ailaa suoraan silmiin. Näin niistä kysyvän, epäilevän katseen.
– Luulisin ainakin. Olemmehan jutelleet paljonkin. Luulen sitä paitsi tuntevani hänet kokolailla hyvin kaikkien näiden vuosien jälkeen.
– Kuule, Erkin sisimpään sopukkaan ei kukaan pääse. En edes minä. Siellä on hämärää ja arvoituksia.
Tiesitkö esimerkiksi sen, että hän on varsinainen pukki?
– Älä höpötä. Erkkikö? Salli minun nyt, jos ei nauraa, niin ainakin hymyillä. Erkki, joka ei koskaan puhu rivouksia. Ei koskaan kiroile. Pahastuu, jos puhutaan siivottomia.
– Et kuitenkaan tunne Erkkiä, vaikka oletkin hänen paras ystävänsä. Kerronpa sinulle jotakin. Tietysti luottamuksella.
Huomasin Ailan ottaneen tavallista enemmän Whiskyä. Siitä kai johtui hänen epätavallinen avomielisyytensä. Minusta tilanne oli kiusallinen ja aivan uusi. Olinhan pitänyt heitä täydellisenä avioparina. Aila jatkoi:
– Kun sanoin, että hän on pukki, niin myös tarkoitin sitä.
Ensinnäkin hänellä on kovat halut. Kun menimme naimisiin, rakastelimme joskus kolmekin kertaa päivässä. Vielä nykyisinkin teemme sen ainakin kerran pari päivässä.
– Mutta eihän se vielä tee hänestä pukkia.
– Ehkä ei, mutta ne ovat oireita siihen. Erkillä on nimittäin tapana käydä myös vieraissa, jos hänelle siihen tilaisuus tarjoutuu.
– Erkkikö vieraissa? Lakkaa höpöttämästä, sanoin, koska pidin häntä malliaviomiehenä.
– Mutta niin se kuitenkin on. Erkki rakastuu vähintään kerran vuodessa johonkin toiseen naiseen. Hän vain on sellainen. Olen kuitenkin oppinut sen, että ne hänen rakastumisensa menevät ohi aika pian. Hän on melkein aina platonisesti rakastunut johonkin työtoverin, kaupan myyjättäreen, tai missä hän niitä sattuu näkemään.
– Onko hän koskaan rakastunut vakavasti...tarkoitan sillä tavalla, että teille olisi tullut siitä kriisi?
– Kriisi on luultavasti lähinnä Erkillä itsellään. Itse olen ottanut kaiken melko tyynesti. Erkki on nimittäin samalla tavattoman rehellinen. Ehkä liiankin rehellinen. Kun hänellä on sellainen rakastuminen päällä, hän kertoo siitä minulle. Hän sanoo, että minun täytyy olla jonkin aikaa ymmärtäväinen, sillä hän on ehkä vähän omituinen ja poissaoleva.
Istumme joskus myöhään yöhön, ja hän kertoo minulle mitä hän tuntee sitä ja sitä naista kohtaan, mutta hän vakuuttaa, että se ei merkitse mitään meidän suhteeseemme, kun vain annan hänelle aikaa. Kun hänellä on ihastuminen päällä johonkin, hän on hiljainen ja poissaolevan tuntuinen. Emme ole edes yhdynnässä sellaisina aikoina.
– Eikö se sinusta ole…hm… epätavallinen tapa olla naimisissa?
– Kukin taaplaa tyylillään ja mikä sen sanoo, mikä on oikea tapa olla naimisissa? Kuitenkin - nämä rakastumiset valuvat aina hiekkaan, ja sen jälkeen hän on oma itsensä, ja yhteiselämämmekin pelaa taas oikein hyvin.
– Onko Erkki ollut sinulle uskoton, noin niin kuin...niin tarkoitan… ollut sukupuoliyhdynnässä muiden kanssa?
Aila oli hiljaa ja mietti. Luulin, että olin tehnyt virheen kysyessäni häneltä sitä. Hän otti kulauksen lasistaan, ja sanoi:
– Oikeastaan nämä ovat Erkin ja minun yksityisasioita, mutta olethan hänen paras toverinsa ja koska tiedän, että et kerro Erkille, voin kertoakin.
Aila piti tauon. Sytytti Marlboron, joka oli epätavallista, sillä hän poltti vain harvoin.
– Sanoin sinulle, että hän on pukki. Hänellä on ollut seikkailunsa. Hän on käynyt maksullisten huorienkin luona. Hänellä on ollut muitakin tilapäisiä sukupuolisuhteita. En tiedä kuinka monta, mutta luulen hänen kertoneen niistä minulle. En vain ole kirjannut niitä.
Itse olin tavattoman - jopa sairaalloisen mustasukkainen, joten en voinut ymmärtää Ailan tyyneyttä hänen kertoessaan näitä. Olin sitä paitsi vihainen Erkille. Jumaloin Ailaa, ja näinollen Erkin käytös oli mielestäni sikamaista.
– Ymmärrän, että olet saanut kärsiä, sanoin, lohduttaakseni Ailaa. Oletko koskaan harkinnut avioeroa?
Aila katsoi minuun kuin johonkin outoon eläjään. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja häneltä loksahti leuka alas. Hän tuijotti minua. Otti pitkän kulauksen Whiskyä, ja sanoi hämmästyneenä:
– Avioeron! Miksi?
Oli minun vuoroni ottaa kulaus Whiskyä. Ailan reaktio oli yllättävä.
– Hm. Nyt en pysy kärryillä. Tiedäthän, että erosin juuri samoista syistä - siis, vaimoni jatkuvan uskottomuuden vuoksi. En tietenkään tarkoita, että haluaisin teidän ottavan avioeron.
– Yrititkö koskaan tehdä sovintoa vaimosi kanssa?
– Ei siinä minun mielestäni ollut mitään soviteltavaa. Minua petettiin jatkuvasti ja siksi en voinut jatkaa.
– Rakastitteko toisianne? Aila kysyi.
– Eikös sitä rakkaudesta mennä yhteen?
– Se ei ollut vastaus kysymykseeni.
– No minä ainakin rakastin. Aluksi. Siihen asti, kun huomasin hänen syrjähyppynsä.
– Ja se suuri rakkaus sammui siis siihen?
– Minulta ainakin.
– Olet tainnut unohtaa vihkilupauksesi. Etkö ole luvannut rakastaa vaimoasi: ”myötä ja vastoinkäymisissä?”
Menin hämilleen Vaikka toisaalta tulkitsin myötä ja vastoinkäymiset toisella tavalla. Ajattelin lähinnä sairautta, työttömyyttä tai muita onnettomuuksia. Uskottomuus ei mielestäni ollut mikään vastoinkäyminen. Sehän on - itse hankittua.
– No...olenhan minä luvannut...mutta...katsotko uskottomuuden kuuluvan siihen vastoinkäymisten kategoriaan?
– Mihin se sitten kuuluu?
– En tiedä? Ehkä petturuuteen.
– Voi sinua Matti parka. Jos todella rakastaa jotakin ihmistä, eikö sitä silloin uhraa vaikka henkensä toisen puolesta?
– Onhan se kaunis ajatus. Niin kai se pitäisi olla. En vain voi mitään mustasukkaisuudelleni.
-   Kiihotut kuitenkin toisen miehen vaimosta.
-   Mitä tarkoitat?
-   Tunsin sen tanssiessamme. Eikö se ole kaksinaismoraalia jos mikä?

Minut oli riisutti paljaaksi. Ailan sanat saivat minut jollakin tavalla huomaamaan heikkouteni. Olinhan ollut kiimassa parhaan ystäväni vaimoon. Olin mielikuvituksessani ennättänyt tehdä yhtä jos toista hänen kanssaan. Jumaloin häntä. Humalatilastani johtuen minulle selvisi sekin, että oletin olevani ihastunut – jaa, jopa ehkä rakastunut Ailaan. Tosin vain platonisesti, Huolimatta siitä, että hän oli Erkin vaimo.
En pystynyt sanomaan mitään. Voin tosi huonosti.
Olimme pitkään vaiti. Pyysin Ailaa kaatamaan minulle vielä whiskyn. Tunsin olevani sen tarpeessa. Hän lorautti lasin pohjalle loiskauksen, jonka kaadoin heti kurkkuuni.
– Kuule Aila, sanoin viimein. Tämä keskustelu on kehittymässä suuntaan josta en oikein pidä.
– Et tietenkään. Olethan lehtimies. Jutun tulee noudatella omia ehtojasi. Sinun täytyy voida vinklata se tarkoituksiisi sopivaksi. Pitää saada rautainen juttu. Eikö niin? Nyt on vain niin, että tässä onkin todellisesta elämästä kysymys – sinun - minun ja Erkin. Ihan tavallisten ihmisten. Elämä on tällaista. Etkö sitä vielä ole huomannut, vai etkö uskalla nähdä totuutta siilmiin?
– Haluan tietenkin, mutta olen tavannut enkelin. Se ei oikein stemmaa. Kaiken anteeksiantava ja kaiken hyväksyvä madonna. En vain osaa uskoa, etteivätkö Erkin syrjähypyt sinuun koskisi.
– Voihan ne koskeakin. Se voi joskus tehdä kipeää, mutta me olemme pari, ja sellaisena pysymme. Tapahtui sitten mitä tahansa. Sitä paitsi - olemme vain ihmisiä - emme enkeleitä ja pyhimyksiä.
– Sinä olet pyhimys. En kuitenkaan saata ymmärtää suvaitsevaisuuttasi.
– En minä ole suvaitsevainen. Kaikki johtuu vain siitä, että rakastamme toisiamme. Rakkaus kestää kaiken, ja se hyväksyy kaiken. Hyväksyn Erkin sellaisena kuin hän on, ja hän hyväksyy minut - kaikkine konsteineen ja oikkuineen. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Meillä on halumme ja toiveemme. Ei kaksi ihmistä voi antaa toiselleen kaikkea, sillä emme ole täydellisiä. Jos ymmärrämme toistemme halut ja toivomukset, ja antamalla toisillemme täydellisen vapauden, täytämme rakkauden sanoman.
– Täydellisen vapauden? Tarkoitatko mitä sanot? ihmettelin.
– Aivan niin. Vapauden - määrätyissä rajoissa. Niin kauan kun et loukkaa toista henkisesti tai ruumiillisesti.
– Pieni syrjähyppykin on siis hyväksyttävää, jos se ei loukkaa toista. Sitäkö tarkoitat?
– Ehkäpä sitäkin. Erkki rakastaa minua niin paljon, että hän ei pienestä selänpesusta loukkaannu, ja vaikkapa…niin…vaikka olisi menty pitemmällekin.

Menin yhä enemmän ymmälleen. Luulin ensin kuulleeni väärin. En voinut ymmärtää, että joku mies voisi suvaita vaimoltaan minkäänlaisia syrjähyppyjä. Jos olin naimisissa tai avona, kuului nainen vain minulle. Ei kenellekään muulle.
– Kuulehan Aila. Tarkoitatko, että jos sinä ja minä – siis…
- …jos olisimme rakastelleen? Sitähän tarkoitat, Aila sanoi melko vapaaseen sävyyn?
– Suo anteeksi tuo viimeinen. Se oli mauttomasti vihjailtu.
– Ei nussimisessa ole mitään pahaa tai väärää. Hups…taisi lipsahtaa ruma sana? Me kun emme käytä sitä normaalissa keskustelussamme. Sitä vastoin, ollessamme kahden…tarkoitan, rakastellessamme, saatamme käyttää mitä rivointa kieltä. Minusta on kiihottavaa kuulla Erkin sanovan vittu, tai kulli. Saattaapa hän joskus nimitellä minua omaksi pikku huorakseenkin. Otan sen rakkauden osoituksena. Mikäs muu kuin huora minä kuitenkaan olen? Huoralla on huoran halut, Hoi laari, laari laa. Ha ha ha ha haa.
Aila puhkesi iloisen vallattomaan nauruun. Minuakin rupesi hänen hilpeytensä naurattamaan.
Huomasin Erkin tulevan polkua alas saunalle. Hän horjahteli. Ihmettelin sitä, koska hän oli lähtiessään ollut kokolailla selvin päin.
Hänen oli täytynyt tankata Whiskyä sisällä ollessaan.
– Hei sun heiluville! Nyt on kuule juhlat päällä. Mennäänkö uimaan, vai puimaan, vai peräti...niin loppusoinnusta voit päätellä mitä?
– No ei ainakaan enää uimaan, sanoin, ja katsoin Erkkiä kummissani. Tämä ei kuulunut hänen tapoihinsa.
– Erkki! Olet humalassa! Aila tiuskaisi hänelle. Mene nukkumaan ja heti! Sanat olivat kuin ruoskan sivalluksia.
– Joo, jos lupaat pitää Masalle seuraa. Mua väsyttääkin, niin ettei musta olisi kovin paljoa seuraksi. Masa, pidä huolta mun rakkaasta vaimosta. Se on maailman kaunein nainen, ja se tarttee paljo...paljon...hoivaa. Ymmärrätkös?
Sen sanoessaan hän iski minulle silmää. Tosin onnistumatta, vaan molemmat silmät räpyttelivät epätahdissa.
– Hyvää yötä! Mä menen ny´ nukkumaan.. Hauskaa illan jatkoa!
Erkki hoippui polkua ylös. Katsoin hänen peräänsä ihmetellen, mikä häneen oli mennyt. Huomasin hänen kuitenkin suoriutuvan kunniallisesti sisälle, joten oletin hänen selviytyvän sänkyynkin.
– Minulle tuli vilu. Mennään saunaan, Aila sanoi, laukaisten syntyneen kiusallisen tilanteen.
Löylyt, vihtomiset ja selänpesut olivat tehneet tehtävänsä. Halut heräsivät uudelleen. Aikaisempi keskustelumme oli luonut pohjaa tulevalle. Tilannetta kevensi se, että myös Aila vaikutti halukkaalta. Kuin yhteisestä sopimuksesta se sitten tapahtui.
Yhdyimme saunan pukuhuoneen laverilla - ilman mitään esileikkiä. Olihan Aila niin houkutteleva ja halukas.
Havahduin siihen, että olin päästänyt siemeneni Ailaan. Tunsin samassa omantunnon syyttävän äänen. Petturi. Lurjus. Olet pettänyt parhaan ystäväsi.
– Jukoliste, suo anteeksi, sanoin. Ei ollut tarkoitus tulla sinne. Käy äkkiä pesulla ettei...
– Älä huolestu. Mulla on spiraali.
-   Voi vittu…anteeksi ruma sana. Olen pettänyt parhaan ystäväni luottamuksen. Mikset sää pannut hanttiin ja sanonut stopp?
Yritin alitajuisesti vierittää syyn Ailan niskoille. Eikö minussa ollut miestä ottamaan vastuuta tekemisistäni? Aila oli kuitenkin nauttinut. Niin olin minäkin. Kun sitten havahduin todellisuuteen, en tahtonut ottaa niskoilleni syytä.
– Oliko se niin nurjaa? Aila kysyi viattomaan sävyyn. Olemmehan molemmat nauttineet. Oliko siinä jotakin pahaa?
– Olit ihana, mutta se oli helvetin väärin Erkkiä kohtaan, vastasin.

Tultuamme sisälle istuimme vielä hetken takkatulen loisteessa.
Aila oli kaatanut minulle pienet whiskyt. Hän antoi minulle lämpöisen pusun suoraan suulle, ja toivotti hyvää yötä.
Istuin hämmentyneenä, katsellen takkatulen hiipuvaan hiillokseen, ja mieleeni palautui poikavuosien partioleirit. Kuinka yksinkertaista elämä olikaan ollut silloin keskenkasvuisena poikasena. Aikuiset partionjohtajat ottivat kaiken vastuun meistä nuoremmista. Me, 10–12 vuotiset pojannulikat vain nautimme leirillä olosta. Teimme salassa pieniä tuhmuuksia, olematta silti mitään kauhukakaroita. Olimmehan partiolaisia. Aina valmiina.
Olinhan nytkin tehnyt päivän "hyvän työn", valmiina - auttamaan lemmen kiihkoista naista. Ei, hemmetti vieköön. Minulla oli paha olo. Huono omatunto. Olinhan maannut parhaan toverini vaimon. Mieleni teki lähteä yön selkään – pakoon tulevaa huomispäiväää. En voisi aamulla kohdata Erkin katsetta.

Tarkastelin hiillosta, joka väliin lehahti loimuamaan sinisellä liekillä, ja olin näkevinäni itse Pelsepuupin kasvot hiilloksen loimussa. Siskoni sanojen mukaan tulisin palamaan ikuisessa helvetin tulessa, jos en tekisi synneistäni parannusta. Tulessa joka ei sammuisi koskaan.
Otin kiireesti kulauksen lasista, häivyttääkseni kauhukuvat mielestäni.
Kuulin laahaavaa tassutusta takaani. Käännyin katsomaan, ja näin Erkin tulevan luokseni. Hän horjui huomattavasti.
– Kuule Masa. Kaada mulle pienet ryypyt. Mä tarviin sen.
Kaadoin takan viereen jääneestä whiskypullosta Erkille kaninkuseman verran. Kaninkusema on kokolailla tarkalleen puolet koirankusemasta, siis pikku lirautus vain.
Hän kaatoi sen kurkkuunsa yhdellä hörpyllä.
– Kuulehan Erkki. Ethän vain voi huonosti? kysyin.
En ollut koskaan nähnyt hänen menettelevän tällä tavalla.
– Miksi voisin huonosti? Voin erinomaisesti, onhan meillä juhlat. Ailan synttärit.
– Kuules, se oli eilen kun juhlittiin vaimosi synttäreitä.
– Joo, mutta nyt juhlitaan kuitenkin. Jotakin muuta.
– Mitä me sitten juhlitaan?
– Sitä, että mun paras ystävä on nainut…eli nussinu mun vaimoa.
Kylmä hiki valui niskaani pitkin, ja ihoni nousi kananlihalle. Minut valtasi pakokauhu. En osannut sanoa mitään. Ei niin, ettäkö olisin pelännyt Erkkiä fyysisesti. Hän ei ollut väkivaltainen ja olinhan huomattavasti Erkkiä tukevampi.
– Kuules Masa. Oli hyvä juttu, että teillä on ollut hauskaa. Ailalla ja sulla.
– Otetaan nyt iisisti Erkki. Mitä oikein tarkoitat?
– Tarkoitan sitä, että halusin pientä, vähän niin kuin... ymmärräthän...sellaista ”herdesstundia” Ailan kanssa. Kun hyväilin häntä, huomasin, että hän oli jo saanut sen mitä hän halusi.
– Mitä sitten?
– Sun nesteet.
Katsoin Erkkiä sekavin tuntein. Minua hävetti. Hävetti ja vitutti. Hän tiesi.
– Kuule Masha. Älä ollenkaan hermoile. Mulla on ihana vaimo. Kyllä shiitä riittää muillekin - ja varshinkin shulle.
Panin merkille, että Erkki oli alkanut sammaltaa. Liian äkisti nautittu whisky kihahti tukkaan ja koska pohjalla oli vielä entisiä, oli viinalla raju teho.
– Kuules Erkki. Eiköhän kuitenkin mentäisi nukkumaan?
– Nukkhumaan. Mmekkö...ei iikinä. Nyt me kerrankin jutellaan. Jookosta? Eiköstä vaan? Nyt me kerrankin jutellaan.
– No mistä me sitten juteltaisiin?
– No vaikkapa lapuschta kaulassa.
– Lapusta kaulassa?
–   Niin. Schiitä harmaashta, unohtumattomaschta lapusta.

Seuraava luku: Kukin kantaa kyttyräänsä.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä