Kyllikki ja Molla Maija
Mahtavassa jakarandakirjahyllyssä näin kultakehyksisen valokuvan vanhemmasta pariskunnasta. Valokuvan mieshenkilö oli tyypillinen, ruotsin aristokratiaa edustava mies. Nainen taas vaikutti kalpean, ja hauraan - sanoisinko aneemisen näköiseltä. Kuva assosioi minulle tyypillisen vanhan pariskunnan, jostakin vanhasta englantilaisesta elokuvasta.
– Siinä on mamma ja pappa, kuulin takaani Kyllikin, hiljaisen - jotenkin yksivakaisen äänen.
Hän oli huomaamatta ilmestynyt taakseni. Raikkaana, ja aistikkaasti meikattuna, pukeutuneena näihin tiloihin sopivaan asuun. Väljä, intialaistyylinen luonnonvalkoinen pitkä mekko, jossa kultalankaisia applikaatioita. Olipa tosi ilmestys. Vaikka hän olikin muodoiltaan hivenen pullukka, ei sitä nyt huomannut. Pitkä, melkein maahan asti ulottuva mekko teki hänet pitemmäksi, kuin myös hoikemmaksi.
– Päivällinen on kohta katettuna ruokasaliin. Voimme odotellessamme ottaa pienet aperitif´ít.
Ruokasalin keskellä komeili pitkä, antiikkinen, luultavasti tamminen pöytä, jonka ympärillä samaan tyyliin kuuluvat tuolit. Katsoin pikaisesti ruokailuryhmää, ja totesin, että pöytään mahtuisi kahdeksantoista henkeä syömään kerralla.
Salin eräässä nurkassa havaitsin baarikaapin. Kyllikki johdatteli minut sinne, ja miksasin Kyllikille hänen haluamansa Manhattanin. Itse otin Dry Martinin. Istuimme rokokootuoleille maistellen laseistamme.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Siirryimme pöytään.
Onneksi emme joutuneet istumaan kumpikin omaan pöydänpäähän. Välimatka olisi tullut niin pitkäksi, että olisimme joutuneet huutamaan toisillemme. Meille oli katettu pöydän toiseen päähän, toisiamme vastapäätä.
Vaikka en ollutkaan tottunut liikkumaan hienoissa piireissä, hallitsin kuitenkin käytöstavat. Kiersin siis nopeasti pöydän toiselle puolelle, ja vedin tuolin ulos, tarjoten Kyllikille paikan pöydässä. Istuuduin itsekin, ja kohta oli palvelija paikalla alkupalan kanssa.
Mietin pikaisesti tulisiko minun nousta esittelemään itseni, mutta päättelin, että se tuskin olisi sopivaa. Oletin, että jos isäntäväki halusi esitellä vieraansa palvelusväelle, he tekisivät sen itse. Kyllikki ei esitellyt meitä.
Ruoka oli kuin mestarikokin valmistamaa, keitettyä turskaa hummerin ja parsan kera. Syödessämme Kyllikki selvitti minulle aterian alkuperää.
– Tämä on nimeltään ”Prinssin kala”. Se on vanha bergeniläinen ruoka, joka aikoinaan suunniteltiin ruotsalaisen prinssin Norjan vierailua varten. Sain myös kuulla mitä aineksia siihen oli käytetty.
Turskaa, hummeria ja parsannuppuja. Kastikkeessa oli kermaa, vaaleaa vasikanlihalientä sekä sherryä ja valkoviiniä.
Huomautin ruoan olevan erittäin maukasta, jota se todella olikin.
Jos tämä kuului Kyllikin jokapäiväisiin ruokiin, en ollenkaan ihmetellyt hänen aavistuksen verran pyöreähköä olemustaan. (Päätelmäni oli tosin väärä, jonka tulisin myöhemmin toteamaan minulle tosi piinallisessa tilanteessa, mutta siitä myöhemmin.)
Tottumattomana tämänlaatuisiin olosuhteisiin - istuin, pystymättä saamaan aikaan kovinkaan mielekästä keskustelua. Nautimme pöydän antimista, skoolasimme kalliissa valkoviinissä, ja jälkiruoaksi söimme vaniljajäätelöä lakkahillon kanssa.
Päivällisen jälkeen istuimme salongin rokokoosohvalle.
– Baarikaappi on vapaasti käytettävissäsi, Kyllikki sanoi. Voit kaataa minulle Chivas Regalia. Itse otat mitä haluat.
Baarikaappi oli kuin "Systembolagetin" hyllyt. Sieltä löytyi kaikkea, mutta vain sitä parasta laatua. Valitsin pullon Johnny Walkeria, josta kaadoin itselleni reilun grogin, samalla kun kaadoin Kyllikille Chivas Regalia.
– Skål, Kyllikki. Sinulle ja kauniille kodillesi.
Katselin ulos hämärtyvään iltaan. Kauempana, noin parisataa metriä taloa ympäröivästä aidasta, siinsi mäntyjen lomasta meri sinisenä. Tämän täytyi siis olla Lidigön saaren ulointa kärkeä. Kyllikki istui kahdenistuttavalla sohvalla. Panin merkille sohvan toisessa nurkassa kyyhöttävän merkillisen muiston lapsuudestani.
Se oli vanha kulunut räsynukke. Alkeellinen, kotona tehty, joita vielä neljäkymmentäluvulla saattoi Suomessa nähdä. Siihen aikaan, kun köyhillä kodeilla ei ollut varaa ostonukkeihin tehtiin ne itse.
Jotenkin nukke ei sopinut ollenkaan tähän ylelliseen ympäristöön. Kontrasti oli liian suuri. Nuken pää oli tehty valkoisesta kankaasta, johon oli karkealla villalangalla kuvioitu silmät nenä ja suu. Nuken olemus oli iloisen naivistinen. Valkoinen kangas tosin oli ajan myötä nuhraantunut harmahtavaksi.
Ymmärsin, että se oli ihka aito Molla-Maija.
Kyllikin toinen käsi lepäsi Molla-Maijan, jotenkin groteskin yksinkertaisesti ommellulla tasapaksulla jalalla, samalla kun hän maisteli lasistaan.
– Tuo nukke, sanoin. Sehän on Molla-Maija. Mistä olet sen saanut?
– Tämä on ”rakas lapseni”. Ainut muistoni Suomesta. Hän on seurannut minua aina niistä ajoista lähtien kun tulin Suomesta. Hän on nukkunut vieressäni siitä ajasta lähtien, aina teini-ikään asti. Nyt hänen kunniapaikkansa on täällä salongissa.
Panin merkille, että Kyllikki nimitti nukkea, persoonan kolmannessa muodossa. Se ei siis ollut esine, eli tavara, vaan elävä olento. Toisaalta ymmärsin sen, koska ruotsissa, kuten monissa muissakin maissa, käytettiin esineistä maskuliinista tai feminiinistä muotoa. Onhan ruotsin kielessä jopa kellokin ”hon”, eli feminiini, puhumattakaan kissasta, joka on hon tai han, riippuen sen sukupuolesta. Vene on feminiininen hon, kun taas hinaaja on aina maskuliininen, han. Sen vuoksi ymmärsin miksi Kyllikin Molla-Maija oli hon - eikä se. En ollut koskaan omaksunut ruotsalaista käytäntöä, että jopa esineetkin olivat maskuliinisia tai feminiinisiä. Tiesin silti, että samaa käytäntöä noudatettiin myös saksassa. Olihan heille käytössä das ja der muodot. Keksin sitten, että jopa italiankin kielessä noudatettiin samaa. Olihan heilläkin ”bambinansa ja bambinonsa”.
En silti ole koskaan tottunut siihen, että ruotsalaiselle jopa kellokin on feminiininen – hon.
Istuuduin sohvalle Kykkikin ja Molla Maijan viereen. Minua huumasi hajuveden lumoava tuoksu, sekä hänen vaalea kauneutensa sinisine silmineen.
– Kerro Molla-Maijasta ja lapsuudestasi, pyysin.
– Odota pieni hetki. Apulaiseni lähtee kohta. Annoin hänelle vapaaillan. Hän keittää meille vielä kahvit ennen lähtöään. Käynkin sillä aikaa vaihtamassa päälleni vapaamman asun. Ole sillä aikaa kuin kotonasi.
Olin kuin kotonani. Kaadoin itselleni tällä kertaa Ballantines´it. 12 vuotiset. Olenhan jotenkin perso whiskylle, ja katsoin, että jos on tällainen baarikaappi ei muutama whisky siinä tuntuisi missään. Kyllikki tuli hetken kuluttua, ja kehotti istumaan kahvipöytään. Istuutuessani näin, kuinka hänen apulaisensa veti takin päällensä, ja Kyllikille hyvää yötä toivottaen painoi oven kiinni.
– Ole hyvä. ”Låt oss njuta av kaffet.” ( Nauttikaamme kahvista.).
Jollakin tavalla minua häiritsi Kyllikin herraskainen kielenkäyttö, joka kuitenkin oli hänelle täysin luonnollista, ja jo lapsuudessa opittua. Kotona Savossa, ei paljoakaan kruusailtu. Sanottiin vain, että: "oolokeehan hyvät ja käökee pöytään".
Kyllikki oli todellakin laittanut kevyempää päälleen.
Mustapitsinen, pitkähihainen pusero - hihat läpinäkyvää harsokangasta - kaula-aukko oli samaa harsoa aina rintoihin asti. Aistin harsokankaan läpi pienet mustat rintaliivit, jotka toivat esiin hänen täyteläiset rintansa. Hänellä oli mustat, osittain läpinäkyvät haaremihousut, ja saatoin niiden läpi aavistaa pienet mustat pikkupöksyt. Noteerasin hänen reitensä ja säärensä, ja olin panevinani merkille, että ne olivat lihaksikkaat. Panin merkille senkin, että käsivarsien ja hartioiden pyöreys ei johtunut veltosta läskistä. Ne näyttivät lähemmin tarkasteltuna epäilyttävän lihaksikkailta.
Katselin häntä hurmioituneena. Kyllikin olemuksessa oli tapahtunut täydellinen muutos. Olin ollut naista vailla niin kauan, jos ei lasketa mukaan onnetonta Ailan kanssa pelhuamistani, että tulin kuumaksi halusta. Aavistin, että tästä saattaisi kehittyä jotakin herkkää. Kyllikki kaatoi meille kahvit ja suuriin konjakkilaseihin ilmestyi Rémy Martin VSOP konjakkia.
Tämä oli täydellinen ilta. Kuin jotakin kuvitelmaa. Heräisin luultavasti junasta, ja olisin edelleenkin yhtä nälkäinen kuin siihen noustessani. Tunsin kuitenkin hajuveden viekoittelevan tuoksun, sekä konjakin tuliset ja tanniinin kyllästämät aromit. En siis ollut unessa. Unessahan ei tunneta tuoksuja. En minä ainakaan niitä tunne.
- Molla-Maija ja minä. Me olemme yksi ja sama henkilö, Kyllikki aloitti.
– Mitä tarkoitat? ettäkö muka muistuttaisit tuota räsynukkea.
– Entinen mieheni kuitenkin sanoi, että olen kuin räsynukke.
– Olet siis ollut naimisissa?
– Kolme kertaa. Ihan kirkossa siunattuja liittoja.
– Olet siis…?
– …Eronnut myös kolmesti. Senhän halusit tietää? Niin, tai oikeastaan minusta on otettu ero kolme kertaa.
Kolme kertaa naimisissa tuohon ikään, ajattelin. Päätin kuitenkin ottaa selvän syystä, ja koska olin jo pienessä hiprakassa, uskalsinkin olla vähän uskalias.
- Miksi? Olethan kaunis, kiehtova sekä älykäs nainen, ja siitä mitä tähän asti olen nähnyt vaikutat melko varakkaalta.
Samperi. Tuota viimeistä ei olisi pitänyt sanoa.
– Siinäpä se. Olen sattunut törmäämään miehiin jotka ovat olleet kiinnostuneita vain saldoistani. Muuhun niistä ei sitten oikeastaan ole ollutkaan. Onneksi minulla on aina ollut avioehto. Muuten olisinkin jo varmasti puilla paljailla.
Hän ei ollut pannut merkille kömmähdystäni, joten jatkoin samaa linjaa.
– Onko sinulla lapsia?
Hän istui hetken - katsellen ikkunan läpi, jonnekin kauas merelle päin. Huomasin surumielisen ilmeen pistäytyvän hänen kasvoillaan.
– Onneksi ei ole, tai onnettomuudeksi. Miten sen nyt ottaa. Luoja on kai viisaudessaan katsonut parhaaksi, että en ole lapsia saanut. Olen hedelmätön kuin maho lehmä. Minulla on vain tämä Molla-Maija.
En halunnut enempää kaivella hänen yksityiselämäänsä koskevia asioita. Päätin koettaa kepillä jäätä, ja yrittää saada selville jotakin hänen sotalapsitaustastaan.
– Etkö voisi kertoa niistä ajoista, kun olit täällä sotalapsena?
– Ei siinä ole enempää kertomista, kuin mitä junassa kerroin. Siinä valokuvassa, jota katselit aikaisemmin, on minun mamma ja pappa.
– Missä he nyt ovat?
– Taivaassa. Rauha heidän muistolleen He olivat hyviä ihmisiä. He kuolivat kolme vuotta sitten, vain puolen vuoden välein.
– Otan osaa suruusi, mutta missä he asuivat ennen sitä?
– Hän katseli minua suurin ihmettelevin silmin, ja sanoi:
– Tässä talossa - tietenkin.
– Siis...sinä olet...tarkoitan...
Änkytin jotakin epämääräistä, koska tajusin jälleen kerran moukkamaisuuteni.
– Juuri niin. Olen perinyt heidät. Heillä ei ollut omia lapsia, joten he jättivät minulle tämän talon ja jotakin pientä.
– Eikö ole kallista pitää tällaista taloa? Sinulla täytyy olla tosi hyvä ammatti.
– Onhan minulla ammattikin. Olen arkkitehti. Minulla on Tukholmassa oma toimisto.
- Ai niinkö? Onko sinulla minkä verran henkilökuntaa?
– Neljä, itseni lisäksi. Toimin nykyjään vain toimitusjohtajan tapaisena.
– Sinullahan on sitten mennyt hyvin. Poikkeus vahvistaa siis säännön.
– Mitä tarkoitat?
– Onhan yleinen käsitys, jonka tilastot myös vahvistavat, että osa sotalapsista on... miten sen sanoisin...
– Mennyt hunningolle!
– Voihan sen tietysti niinkin sanoa.
– Onhan minulla mennyt hyvin päällisin puolin. Olen saanut akateemisen koulutuksen, ja minulla on ollut ihana lapsuus. Olen taloudellisesti riippumaton ja näinollen minun täytyisi olla onnellinen.
– Etkö sitten ole sitä?
– Onni on niin suhteellista. Oletkos itse onnellinen?
Mitä saatoin vastata siihen? Eräille onni voi olla niinkin mitätön asia, kuin lämmin keittolautanen pahimpaan nälkään. Toisille taas ei riitä edes miljoonavoitto lotossa.
– Rehellisesti sanoen, en tiedä olenko onnellinen, sanoin sitten. Juuri tällä hetkellä olen kai sitä, saanhan olla kanssasi.
Huomasin, että vastaukseni miellytti häntä.
Olimme juoneet kahvit. Nauttineet konjakit, jonka jälkeen Kyllikki ehdotti, että siirtyisimme istumaan mukavammin. Hän sekoitti meille drinkit, ja pyysi minua istumaan viereensä sohvalle. En jäänyt odottamaan toista kehotusta.
– Mikä sinut sai lukemaan juuri arkkitehdiksi?
– Se oli mamman ja papan ajatus. He kai olettivat minulla olevan taipumuksia siihen. Piirtelin aina taloja lapsuudessani. Minulla on jäljellä joitakin piirustuksia, joita tein siihen aikaan. Onneksi he säästivät ne minulle. Niitä on mukava katsella joskus. Psykologit voisivat tietysti tehdä niistä omat diagnoosinsa.
– Kuinka niin?
– Mamma kertoi, että kun tulin heille, sain paperia ja värikynät. Kotona Suomessa en ollut koskaan nähnyt värikyniä. Ensimmäinen, mitä piirsin, oli talo. Se oli pieni harmaa mökki, jossa oli savupiippu. Sieltä nousi taivaalle valkoinen savu. Pienet ikkunat valkoisine kehyksineen. Kuva on minulla jäljellä vieläkin. Vähitellen mökki sai lisää yksityiskohtia. Pihalle ilmestyi omenapuu ja ikkunoihin verhot ja kukkia. Sitten piirroksiin tuli mukaan keinu, joka oli kahden koivun välissä. Aurinko paistoi aina täydeltä taivaalta. Koskaan näissä piirroksissa ei kuitenkaan esiintynyt ihmisiä. Vain yksinäinen harmaa kissa ikkunassa.
Olen nyt aikuisena tehnyt eräänlaisen omatekoisen ”diagnoosin” näistä piirroksista.
– Se kuulostaa mielenkiintoiselta, sanoin. Saanko arvata mikä se mökki oli?
– No sitä ei ole vaikea arvata.
– Se oli kotimökkisi Suomessa?
– Niin oli. Luulen, että purin alkuajan koti-ikävääni luomalla paperille entisen pihapiirini Karjalassa. Se seikka, että kuvissa ei koskaan näkynyt ihmisiä, tarkoitti kai sitä, että ne ihmiset olivat jättäneet minut. Kissa ikkunassa symbolisoi ilmeisesti sitä, että vain se muisti minut, ja katseli ikkunasta ulos odottaen minua kotiin palaavaksi.
Myöhemmin talon muoto muuttui. Se muistutti enemmän ja enemmän tätä taloa. Vain entisen kotini keinu oli jäljellä ja kissa ikkunassa. Vähitellen pihaan ilmestyi omenapuita ja leikkiviä lapsia.
Pihaan tuli myös puutarhapöytä, johon oli katettu kahvit ja lapsille mehua. Pöydän ääressä istui mies ja nainen, sekä rusettipäinen pikkutyttö.
– Aloit siis elää uutta elämääsi täällä Ruotsissa, ja se kuvastui piirroksistakin.
– Aivan. Kuvista huokuu lapsuusajan onnelliset ajat täällä mamman ja papan luona. Talojen piirtämisestä tuli jonkinlainen tapa, tai olisiko se ollut pakkomielle.
En suunnittele enää taloja, annan muiden tehdä sen. Keskityn lähinnä kustannuslaskentaan ja yrityksen hoitoon. Olen mukana niin monessa yhdistyksessä ja johtokunnassa, että olen joutunut vähentämään toimistossa oloa.
– Oletko tavannut biologista äitiäsi sen jälkeen kun tulit tänne?
– Ensimmäiseen tapaamiseen meni kymmenen vuotta. Olin Suomessa parin viikon ajan, 14 vanhana. Olin unohtanut kielen, mutta jotenkin kuitenkin tultiin toimeen. Menen syksyllä kielikurssille, nimenomaan siksi, että voisin pitää yhteyttä sukulaisiini suomeksi. Nyt kun mamma ja pappa ovat poissa, tuntuu tärkeältä hakeutua juurilleen.
– Sinulla on siis tavallaan ollut kaksi äitiä?
– Niin on, ja kaksi isää.
Huomasin nurkkapöydän päällä nuorta tyttöä esittävän kuvan. Otin sen käteeni ja kysyin:
– Ketäs tämä kuva esittää?
– Se olen minä viiden vanhana. Täällä Ruotsissa otettu kuva. Olen vain siinä niin ruma.
– Eikös mitä. Se on nätti kuva. Etpä ole kuin kaunistunut kasvaessasi.
– Kiitos kohteliaisuudesta, vaikka tiedänkin sen olevan imartelua.
Kyllikki oli tosi viehättävä nainen, ja se ei mitenkään johtunut nauttimastani alkoholin aiheuttamasta arviokyvyn puutteesta. Whisky teki vain sen, että uskalsin ruveta toivomaan jonkinlaista jatkoa – mieluummin sängyssä, Kyllikin vieressä.
Istuimme iltaa, keskustellen niitä ja näitä, koskettelematta kuitenkaan enempää hänen lapsuuttaan. Aistin hänen hajuvetensä miedon tuoksun, johon sekoittui vastakylpeneen naisen raikkaus. Minulla ei olisi ollut mitään pientä kuhertelua vastaan. En kuitenkaan tehnyt pienintäkään aloitetta siihen suuntaan. Olimmehan vain yhdenpäivän ”junatuttuja”.
Panin silti merkille, kuinka hän sekoitti itselleen drinkin toisensa jälkeen. Itse tyydyin nauttimaan Whiskyä kohtuullisesti.
Huomasin hänen nauttimansa alkoholimäärän alkavan vaikuttaa. Hän tuli puheliaammaksi, vapautuneemmaksi, jopa iloisemmaksi.
– Sinäkään et ole naimisissa? hän kysyi, katsoen merkitsevästi nimetöntäni.
– Olen eronnut.
– Miksi?
– Voi siihen oli niin monta syytä. Kasvoimme kai erilleen.
– Onko itselläsi lapsia?
– Ei ole. Ei ollut koskaan aikaa tehdä niitä, sanoin.
– Minulla oli sekä aikaa, että haluja. Ei vain onnistunut. Ei yhdenkään miehen kanssa.
Kyllikki kävi laittamassa äänilevyn levysoittimeen. Tuli eteeni ja kysyi.
– Tanssitko? Olen tanssipäällä ja nyt kun minulla on kavaljeeri, saanen pyytää sinut tanssiin.
– Kiitos, mielellään!
Nousin ja aloin tanssittaa häntä kiiltävällä parkettilattialla.
Tanssimme hitaan kappaleen toisiimme painautuneina. Kyllikki oli pannut soimaan Chris Barberin, ”Petit Fleur”. Viisikymmentäluvun loppupuolen ehdottomasti eniten soitetun klarinettikappaleen. Se sopi erinomaisesti juuri sen illan tunnelmaan. Klarinetin hento ja kiehtova vibraatto, yhdistyneenä 50-luvun rauhalliseen rytmiin, johdatti meidät takaisin kultaiseen nuoruuteen.
Tunsin Kyllikin kehon itseäni vasten, ja sanoin itselleni, että: "nyt Masa ole siivosti". Kyllikki on akateeminen nainen. Käyttäydy sen mukaisesti. Minulla oli siihen aikaan vielä sellainen sovinistinen käsitys naisista, että luokittelin heidät kasteihin. Lukenut akateemikko, kylmä ja varovainen. Toimistotyttö, myymäläapulainen tai konttoristi, vapautunut ja kuumempi.
Kuinka väärässä olinkaan.
Kyllikki painautui lähemmäksi, ja tunsin hänen kätensä hivelevän niskaani. Kuuma hengitys poskellani sai selkäni kananlihalle.
– Tanssit ihanasti, kuiskasin hänen korvaansa.
– Kiitos samoin! Eikös olekin ihana kappale? On mukava tanssia miehen kanssa, joka osaa tanssia. Valitettavasti heitä on niin harvassa.
Musiikin vaiettua istuimme nauttimaan juomista.
Jos välillemme oli kehittynyt jonkinlaista intiimiä tanssiessamme, oli se taas poissa. En uskaltanut tehdä minkäänlaista aloitetta. Kuuluihan Kyllikki ”hienostoon”. Vilkaisin kelloani, ja huomautin, että minun täytyisi ajatella huomista päivää ja poislähtöä.
– Kuule. Jos et tykkää huonoa, niin minulla on täällä tilaa. Jos haluat, voit nukkua vierashuoneessamme.
– Kiitos, mutta se on ihan liikaa. Kyllä minun täytyy lähteä.
– Miksi suotta maksaa hotellista, kun voit nukkua täälläkin. Herätän sinut kyllä aamulla ajoissa.
Punnitsin mielessäni tarjousta, ja tulin lopulta siihen tulokseen, että säästäisin todellakin hyvät rahat, jos yöpyisin Kyllikin luona.
– Hyvä on. Voinhan nukkua täällä, koska niin kauniisti pyydät.
Kyllikki tuli silminnähden iloiseksi. Hän tarttui käsivarteeni, ja puristi sitä leikkisästi.
– Sen kunniaksi, skål!
Kyllikin oli vallannut tyttömäinen hilpeys. Hän vei minut uuteen tanssiin. Lautasella pyöri nopeammat rytmit. Tanssiin oli tullut toinen kiihko, ja hänen liikkeensä ja vartalonsa kosketus saivat minut eroottiseen tunnelmaan. Kappaleen vaihtuessa nopeampaan hän irtautui minusta, ja alkoi esittää yksintanssia. Se oli kuin mitäkin haaremitanssia. Kaikki tapahtui Ex-temporena, ja hän teki sen todella tyylikkäästi.
Menin istumaan ja nauttimaan näkemästäni. Katselin pyöreiden lanteiden sensuellia keinuntaa, ja jalkojen rytmillistä liikuntaa tehokkaan musiikin tahdissa.
Kun musa loppui, liukui viehättävä emäntäni viereeni, ja taputin esitykselle innokkaasti.
– Bravo! Olet kuin Salome seitsemän hunnun tanssissa.
Tuli mieleeni, että toivottavasti hän ei halua päätäni vadilla.
– Kuka tanssikaan Salomen seitsemän hunnun tanssin? Kyllikki kysyi.
– Tarkoitat sitä elokuvaa? Se oli Donna Reed. Eräs Hollywoodin ehdottomasti kauniimpia naisia aikoinaan, tietysti suosikkini, Rita Hayworthin jälkeen. Tulee mieleeni, että muistutat häntä, elokuvassa ”Gilda”, jossa hän tanssi ja lauloi niin hekumallisesti.
– Älä nyt satuja kerro, mutta musiikki saa minussa aikaan tällaista.
En voinut olla silmäilemättä avonaisesta kaula-aukosta rönsyileviä pyöreän kiinteitä rintoja, jotka äskeisestä tanssista johtuen nousivat ja laskivat tihentyneen hengityksen tahdissa.
– Oikeastaan olen liian vanha tällaiseen. Riehaantua nyt kuin nuoret tytöt.
– Sinähän olet vielä nuori. Olit tosi upea tanssiessasi. Se oli tavattoman…niin…sanoisinko – olin sanomaisillani eroottista, mutta sanoin – esteettistä.
– Niinkö? Tekikö se sinuun minkälaisen efektin?
– Kuulehan. Olen normaalein aistein ja haluin varustettu mies parhaassa iässä. Tanssisi olisi saanut marmoripatsaankin liikkeelle.
– Mitä sitten odotat? Ei minua tarvitse pelätä.
Se oli jo niin selvä vihjaisu, että en tarvinnut toista kehotusta.
Kiedoin käteni Kyllikin ympärille, ja painoin siveän suukon hänen kuumalle poskelleen. Tunsin kiinteän otteen niskassani, samalla kun hän ohjasi suunsa huulilleni. Ne imeytyivät omiini kuin imukuppi. Tunsin kuuman ja kostean kielen työntyvän suuhuni, ja haluni heräsivät. Syleilimme ja suutelimme kuin vastarakastuneet nuoret. Hyväilin häntä, tosin säädyllisyyden rajoissa. Tunsin kuitenkin lihaksikkaan vartalon, ja aprikoin missä nämä lihakset oli hankittu.
Heräsimme todellisuuteen puhelimen päristessä.
Joku Kyllikin työntekijöistä oli sairastunut, ja hän ilmoitti, ettei voisi tulla huomenna toimistoon.
- - -
Nukuin yön kuin tukki - yksin, Kyllikin vierashuoneessa. Heräsin siihen, että kurkkua kuivasi. Täytyi saada kostuketta. Etsiydyin kylpyhuoneeseen jossa juoksutin vettä, kunnes se valui kylmänä ja raikkaana. Sammutettua pahimman janoni, työnsin pääni hanan alle, ja annoin kylmän veden huuhtoa niskaa.
Heräsin siitä lopullisesti. Kävin pikaisesti viileässä suihkussa, ja harjasin hampaani hyllyltä löytämälläni uudella hammasharjalla.
Olin pukeutumassa, kun Kyllikki ilmestyi ovelle hävyttömän raikkaana ja virkeänä.
– Aamupala on valmiina. Tule alas kahville.
– Kiitos. Sen kyllä tarvitsenkin.
Pöytä oli katettu kodikkaasti. Vahvaa kahvia, paahtoleipää, appelsiinimarmeladia ja juustoa. Keitetyt kananmunat ja leikkeleitä, sekä höyryävä kaurapuurolautanen ja lisäksi kannullinen appelsiinijuissia.
– Sinulla on reipas apulainen, joka laittaa aamiaisen tähän aikaan.
– Apulaiseni tulee vasta yhdeksältä. Osaan minä itsekin valmistaa aamiaisen.
– Suo anteeksi. En minä sitä epäillytkään. Olet siis joutunut nousemaan minun takia aikaisin.
– Ei ollenkaan. Herään tähän aikaan joka aamu.
En yleensä syö aamuisin kaurapuuroa, mutta sinä aamuna se maistui erinomaiselle. Syötyäni kiitin aamiaisesta, ja sanoin, että minun täytyy suoriutua toimitukseen.
Kyllikki saattoi minut ovelle, ja kysyi jotenkin arasti, että: ”Tapaammeko udelleen?”
En ollut ennättänyt ajatella asiaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Kyllikki oli edelleenkin, näin aamulla, yhtä viehättävä kuin eilen illalla. Tietysti halusin tavata hänet uudestaan.
– Haluatkos itse? kysyin.
– Minusta se olisi mukavaa, jos et saanut minusta huonoa kuvaa?
– Miksi olisin? Olit vieraanvarainen ja rakastettava.
Vaihdoimme käyntikortteja, ja luin hänen kortistaan. SAR Arkitekt. Kyllikki Sjövall. Sjövalls Arkitektbyrå.
Halasimme kevyesti hyvästiksi.
– Tack för en trivsam kväll och hej då! (Kiitos miellyttävästä illasta)
– Tack själv. Hör av dig. Hej då! (Kiitos itsellesi, anna kuulua itsestäsi)
Seuraava luku: Tapaan Kyllikin naapurin
Mahtavassa jakarandakirjahyllyssä näin kultakehyksisen valokuvan vanhemmasta pariskunnasta. Valokuvan mieshenkilö oli tyypillinen, ruotsin aristokratiaa edustava mies. Nainen taas vaikutti kalpean, ja hauraan - sanoisinko aneemisen näköiseltä. Kuva assosioi minulle tyypillisen vanhan pariskunnan, jostakin vanhasta englantilaisesta elokuvasta.
– Siinä on mamma ja pappa, kuulin takaani Kyllikin, hiljaisen - jotenkin yksivakaisen äänen.
Hän oli huomaamatta ilmestynyt taakseni. Raikkaana, ja aistikkaasti meikattuna, pukeutuneena näihin tiloihin sopivaan asuun. Väljä, intialaistyylinen luonnonvalkoinen pitkä mekko, jossa kultalankaisia applikaatioita. Olipa tosi ilmestys. Vaikka hän olikin muodoiltaan hivenen pullukka, ei sitä nyt huomannut. Pitkä, melkein maahan asti ulottuva mekko teki hänet pitemmäksi, kuin myös hoikemmaksi.
– Päivällinen on kohta katettuna ruokasaliin. Voimme odotellessamme ottaa pienet aperitif´ít.
Ruokasalin keskellä komeili pitkä, antiikkinen, luultavasti tamminen pöytä, jonka ympärillä samaan tyyliin kuuluvat tuolit. Katsoin pikaisesti ruokailuryhmää, ja totesin, että pöytään mahtuisi kahdeksantoista henkeä syömään kerralla.
Salin eräässä nurkassa havaitsin baarikaapin. Kyllikki johdatteli minut sinne, ja miksasin Kyllikille hänen haluamansa Manhattanin. Itse otin Dry Martinin. Istuimme rokokootuoleille maistellen laseistamme.
Palvelija tuli ilmoittamaan, että päivällinen oli valmis. Siirryimme pöytään.
Onneksi emme joutuneet istumaan kumpikin omaan pöydänpäähän. Välimatka olisi tullut niin pitkäksi, että olisimme joutuneet huutamaan toisillemme. Meille oli katettu pöydän toiseen päähän, toisiamme vastapäätä.
Vaikka en ollutkaan tottunut liikkumaan hienoissa piireissä, hallitsin kuitenkin käytöstavat. Kiersin siis nopeasti pöydän toiselle puolelle, ja vedin tuolin ulos, tarjoten Kyllikille paikan pöydässä. Istuuduin itsekin, ja kohta oli palvelija paikalla alkupalan kanssa.
Mietin pikaisesti tulisiko minun nousta esittelemään itseni, mutta päättelin, että se tuskin olisi sopivaa. Oletin, että jos isäntäväki halusi esitellä vieraansa palvelusväelle, he tekisivät sen itse. Kyllikki ei esitellyt meitä.
Ruoka oli kuin mestarikokin valmistamaa, keitettyä turskaa hummerin ja parsan kera. Syödessämme Kyllikki selvitti minulle aterian alkuperää.
– Tämä on nimeltään ”Prinssin kala”. Se on vanha bergeniläinen ruoka, joka aikoinaan suunniteltiin ruotsalaisen prinssin Norjan vierailua varten. Sain myös kuulla mitä aineksia siihen oli käytetty.
Turskaa, hummeria ja parsannuppuja. Kastikkeessa oli kermaa, vaaleaa vasikanlihalientä sekä sherryä ja valkoviiniä.
Huomautin ruoan olevan erittäin maukasta, jota se todella olikin.
Jos tämä kuului Kyllikin jokapäiväisiin ruokiin, en ollenkaan ihmetellyt hänen aavistuksen verran pyöreähköä olemustaan. (Päätelmäni oli tosin väärä, jonka tulisin myöhemmin toteamaan minulle tosi piinallisessa tilanteessa, mutta siitä myöhemmin.)
Tottumattomana tämänlaatuisiin olosuhteisiin - istuin, pystymättä saamaan aikaan kovinkaan mielekästä keskustelua. Nautimme pöydän antimista, skoolasimme kalliissa valkoviinissä, ja jälkiruoaksi söimme vaniljajäätelöä lakkahillon kanssa.
Päivällisen jälkeen istuimme salongin rokokoosohvalle.
– Baarikaappi on vapaasti käytettävissäsi, Kyllikki sanoi. Voit kaataa minulle Chivas Regalia. Itse otat mitä haluat.
Baarikaappi oli kuin "Systembolagetin" hyllyt. Sieltä löytyi kaikkea, mutta vain sitä parasta laatua. Valitsin pullon Johnny Walkeria, josta kaadoin itselleni reilun grogin, samalla kun kaadoin Kyllikille Chivas Regalia.
– Skål, Kyllikki. Sinulle ja kauniille kodillesi.
Katselin ulos hämärtyvään iltaan. Kauempana, noin parisataa metriä taloa ympäröivästä aidasta, siinsi mäntyjen lomasta meri sinisenä. Tämän täytyi siis olla Lidigön saaren ulointa kärkeä. Kyllikki istui kahdenistuttavalla sohvalla. Panin merkille sohvan toisessa nurkassa kyyhöttävän merkillisen muiston lapsuudestani.
Se oli vanha kulunut räsynukke. Alkeellinen, kotona tehty, joita vielä neljäkymmentäluvulla saattoi Suomessa nähdä. Siihen aikaan, kun köyhillä kodeilla ei ollut varaa ostonukkeihin tehtiin ne itse.
Jotenkin nukke ei sopinut ollenkaan tähän ylelliseen ympäristöön. Kontrasti oli liian suuri. Nuken pää oli tehty valkoisesta kankaasta, johon oli karkealla villalangalla kuvioitu silmät nenä ja suu. Nuken olemus oli iloisen naivistinen. Valkoinen kangas tosin oli ajan myötä nuhraantunut harmahtavaksi.
Ymmärsin, että se oli ihka aito Molla-Maija.
Kyllikin toinen käsi lepäsi Molla-Maijan, jotenkin groteskin yksinkertaisesti ommellulla tasapaksulla jalalla, samalla kun hän maisteli lasistaan.
– Tuo nukke, sanoin. Sehän on Molla-Maija. Mistä olet sen saanut?
– Tämä on ”rakas lapseni”. Ainut muistoni Suomesta. Hän on seurannut minua aina niistä ajoista lähtien kun tulin Suomesta. Hän on nukkunut vieressäni siitä ajasta lähtien, aina teini-ikään asti. Nyt hänen kunniapaikkansa on täällä salongissa.
Panin merkille, että Kyllikki nimitti nukkea, persoonan kolmannessa muodossa. Se ei siis ollut esine, eli tavara, vaan elävä olento. Toisaalta ymmärsin sen, koska ruotsissa, kuten monissa muissakin maissa, käytettiin esineistä maskuliinista tai feminiinistä muotoa. Onhan ruotsin kielessä jopa kellokin ”hon”, eli feminiini, puhumattakaan kissasta, joka on hon tai han, riippuen sen sukupuolesta. Vene on feminiininen hon, kun taas hinaaja on aina maskuliininen, han. Sen vuoksi ymmärsin miksi Kyllikin Molla-Maija oli hon - eikä se. En ollut koskaan omaksunut ruotsalaista käytäntöä, että jopa esineetkin olivat maskuliinisia tai feminiinisiä. Tiesin silti, että samaa käytäntöä noudatettiin myös saksassa. Olihan heille käytössä das ja der muodot. Keksin sitten, että jopa italiankin kielessä noudatettiin samaa. Olihan heilläkin ”bambinansa ja bambinonsa”.
En silti ole koskaan tottunut siihen, että ruotsalaiselle jopa kellokin on feminiininen – hon.
Istuuduin sohvalle Kykkikin ja Molla Maijan viereen. Minua huumasi hajuveden lumoava tuoksu, sekä hänen vaalea kauneutensa sinisine silmineen.
– Kerro Molla-Maijasta ja lapsuudestasi, pyysin.
– Odota pieni hetki. Apulaiseni lähtee kohta. Annoin hänelle vapaaillan. Hän keittää meille vielä kahvit ennen lähtöään. Käynkin sillä aikaa vaihtamassa päälleni vapaamman asun. Ole sillä aikaa kuin kotonasi.
Olin kuin kotonani. Kaadoin itselleni tällä kertaa Ballantines´it. 12 vuotiset. Olenhan jotenkin perso whiskylle, ja katsoin, että jos on tällainen baarikaappi ei muutama whisky siinä tuntuisi missään. Kyllikki tuli hetken kuluttua, ja kehotti istumaan kahvipöytään. Istuutuessani näin, kuinka hänen apulaisensa veti takin päällensä, ja Kyllikille hyvää yötä toivottaen painoi oven kiinni.
– Ole hyvä. ”Låt oss njuta av kaffet.” ( Nauttikaamme kahvista.).
Jollakin tavalla minua häiritsi Kyllikin herraskainen kielenkäyttö, joka kuitenkin oli hänelle täysin luonnollista, ja jo lapsuudessa opittua. Kotona Savossa, ei paljoakaan kruusailtu. Sanottiin vain, että: "oolokeehan hyvät ja käökee pöytään".
Kyllikki oli todellakin laittanut kevyempää päälleen.
Mustapitsinen, pitkähihainen pusero - hihat läpinäkyvää harsokangasta - kaula-aukko oli samaa harsoa aina rintoihin asti. Aistin harsokankaan läpi pienet mustat rintaliivit, jotka toivat esiin hänen täyteläiset rintansa. Hänellä oli mustat, osittain läpinäkyvät haaremihousut, ja saatoin niiden läpi aavistaa pienet mustat pikkupöksyt. Noteerasin hänen reitensä ja säärensä, ja olin panevinani merkille, että ne olivat lihaksikkaat. Panin merkille senkin, että käsivarsien ja hartioiden pyöreys ei johtunut veltosta läskistä. Ne näyttivät lähemmin tarkasteltuna epäilyttävän lihaksikkailta.
Katselin häntä hurmioituneena. Kyllikin olemuksessa oli tapahtunut täydellinen muutos. Olin ollut naista vailla niin kauan, jos ei lasketa mukaan onnetonta Ailan kanssa pelhuamistani, että tulin kuumaksi halusta. Aavistin, että tästä saattaisi kehittyä jotakin herkkää. Kyllikki kaatoi meille kahvit ja suuriin konjakkilaseihin ilmestyi Rémy Martin VSOP konjakkia.
Tämä oli täydellinen ilta. Kuin jotakin kuvitelmaa. Heräisin luultavasti junasta, ja olisin edelleenkin yhtä nälkäinen kuin siihen noustessani. Tunsin kuitenkin hajuveden viekoittelevan tuoksun, sekä konjakin tuliset ja tanniinin kyllästämät aromit. En siis ollut unessa. Unessahan ei tunneta tuoksuja. En minä ainakaan niitä tunne.
- Molla-Maija ja minä. Me olemme yksi ja sama henkilö, Kyllikki aloitti.
– Mitä tarkoitat? ettäkö muka muistuttaisit tuota räsynukkea.
– Entinen mieheni kuitenkin sanoi, että olen kuin räsynukke.
– Olet siis ollut naimisissa?
– Kolme kertaa. Ihan kirkossa siunattuja liittoja.
– Olet siis…?
– …Eronnut myös kolmesti. Senhän halusit tietää? Niin, tai oikeastaan minusta on otettu ero kolme kertaa.
Kolme kertaa naimisissa tuohon ikään, ajattelin. Päätin kuitenkin ottaa selvän syystä, ja koska olin jo pienessä hiprakassa, uskalsinkin olla vähän uskalias.
- Miksi? Olethan kaunis, kiehtova sekä älykäs nainen, ja siitä mitä tähän asti olen nähnyt vaikutat melko varakkaalta.
Samperi. Tuota viimeistä ei olisi pitänyt sanoa.
– Siinäpä se. Olen sattunut törmäämään miehiin jotka ovat olleet kiinnostuneita vain saldoistani. Muuhun niistä ei sitten oikeastaan ole ollutkaan. Onneksi minulla on aina ollut avioehto. Muuten olisinkin jo varmasti puilla paljailla.
Hän ei ollut pannut merkille kömmähdystäni, joten jatkoin samaa linjaa.
– Onko sinulla lapsia?
Hän istui hetken - katsellen ikkunan läpi, jonnekin kauas merelle päin. Huomasin surumielisen ilmeen pistäytyvän hänen kasvoillaan.
– Onneksi ei ole, tai onnettomuudeksi. Miten sen nyt ottaa. Luoja on kai viisaudessaan katsonut parhaaksi, että en ole lapsia saanut. Olen hedelmätön kuin maho lehmä. Minulla on vain tämä Molla-Maija.
En halunnut enempää kaivella hänen yksityiselämäänsä koskevia asioita. Päätin koettaa kepillä jäätä, ja yrittää saada selville jotakin hänen sotalapsitaustastaan.
– Etkö voisi kertoa niistä ajoista, kun olit täällä sotalapsena?
– Ei siinä ole enempää kertomista, kuin mitä junassa kerroin. Siinä valokuvassa, jota katselit aikaisemmin, on minun mamma ja pappa.
– Missä he nyt ovat?
– Taivaassa. Rauha heidän muistolleen He olivat hyviä ihmisiä. He kuolivat kolme vuotta sitten, vain puolen vuoden välein.
– Otan osaa suruusi, mutta missä he asuivat ennen sitä?
– Hän katseli minua suurin ihmettelevin silmin, ja sanoi:
– Tässä talossa - tietenkin.
– Siis...sinä olet...tarkoitan...
Änkytin jotakin epämääräistä, koska tajusin jälleen kerran moukkamaisuuteni.
– Juuri niin. Olen perinyt heidät. Heillä ei ollut omia lapsia, joten he jättivät minulle tämän talon ja jotakin pientä.
– Eikö ole kallista pitää tällaista taloa? Sinulla täytyy olla tosi hyvä ammatti.
– Onhan minulla ammattikin. Olen arkkitehti. Minulla on Tukholmassa oma toimisto.
- Ai niinkö? Onko sinulla minkä verran henkilökuntaa?
– Neljä, itseni lisäksi. Toimin nykyjään vain toimitusjohtajan tapaisena.
– Sinullahan on sitten mennyt hyvin. Poikkeus vahvistaa siis säännön.
– Mitä tarkoitat?
– Onhan yleinen käsitys, jonka tilastot myös vahvistavat, että osa sotalapsista on... miten sen sanoisin...
– Mennyt hunningolle!
– Voihan sen tietysti niinkin sanoa.
– Onhan minulla mennyt hyvin päällisin puolin. Olen saanut akateemisen koulutuksen, ja minulla on ollut ihana lapsuus. Olen taloudellisesti riippumaton ja näinollen minun täytyisi olla onnellinen.
– Etkö sitten ole sitä?
– Onni on niin suhteellista. Oletkos itse onnellinen?
Mitä saatoin vastata siihen? Eräille onni voi olla niinkin mitätön asia, kuin lämmin keittolautanen pahimpaan nälkään. Toisille taas ei riitä edes miljoonavoitto lotossa.
– Rehellisesti sanoen, en tiedä olenko onnellinen, sanoin sitten. Juuri tällä hetkellä olen kai sitä, saanhan olla kanssasi.
Huomasin, että vastaukseni miellytti häntä.
Olimme juoneet kahvit. Nauttineet konjakit, jonka jälkeen Kyllikki ehdotti, että siirtyisimme istumaan mukavammin. Hän sekoitti meille drinkit, ja pyysi minua istumaan viereensä sohvalle. En jäänyt odottamaan toista kehotusta.
– Mikä sinut sai lukemaan juuri arkkitehdiksi?
– Se oli mamman ja papan ajatus. He kai olettivat minulla olevan taipumuksia siihen. Piirtelin aina taloja lapsuudessani. Minulla on jäljellä joitakin piirustuksia, joita tein siihen aikaan. Onneksi he säästivät ne minulle. Niitä on mukava katsella joskus. Psykologit voisivat tietysti tehdä niistä omat diagnoosinsa.
– Kuinka niin?
– Mamma kertoi, että kun tulin heille, sain paperia ja värikynät. Kotona Suomessa en ollut koskaan nähnyt värikyniä. Ensimmäinen, mitä piirsin, oli talo. Se oli pieni harmaa mökki, jossa oli savupiippu. Sieltä nousi taivaalle valkoinen savu. Pienet ikkunat valkoisine kehyksineen. Kuva on minulla jäljellä vieläkin. Vähitellen mökki sai lisää yksityiskohtia. Pihalle ilmestyi omenapuu ja ikkunoihin verhot ja kukkia. Sitten piirroksiin tuli mukaan keinu, joka oli kahden koivun välissä. Aurinko paistoi aina täydeltä taivaalta. Koskaan näissä piirroksissa ei kuitenkaan esiintynyt ihmisiä. Vain yksinäinen harmaa kissa ikkunassa.
Olen nyt aikuisena tehnyt eräänlaisen omatekoisen ”diagnoosin” näistä piirroksista.
– Se kuulostaa mielenkiintoiselta, sanoin. Saanko arvata mikä se mökki oli?
– No sitä ei ole vaikea arvata.
– Se oli kotimökkisi Suomessa?
– Niin oli. Luulen, että purin alkuajan koti-ikävääni luomalla paperille entisen pihapiirini Karjalassa. Se seikka, että kuvissa ei koskaan näkynyt ihmisiä, tarkoitti kai sitä, että ne ihmiset olivat jättäneet minut. Kissa ikkunassa symbolisoi ilmeisesti sitä, että vain se muisti minut, ja katseli ikkunasta ulos odottaen minua kotiin palaavaksi.
Myöhemmin talon muoto muuttui. Se muistutti enemmän ja enemmän tätä taloa. Vain entisen kotini keinu oli jäljellä ja kissa ikkunassa. Vähitellen pihaan ilmestyi omenapuita ja leikkiviä lapsia.
Pihaan tuli myös puutarhapöytä, johon oli katettu kahvit ja lapsille mehua. Pöydän ääressä istui mies ja nainen, sekä rusettipäinen pikkutyttö.
– Aloit siis elää uutta elämääsi täällä Ruotsissa, ja se kuvastui piirroksistakin.
– Aivan. Kuvista huokuu lapsuusajan onnelliset ajat täällä mamman ja papan luona. Talojen piirtämisestä tuli jonkinlainen tapa, tai olisiko se ollut pakkomielle.
En suunnittele enää taloja, annan muiden tehdä sen. Keskityn lähinnä kustannuslaskentaan ja yrityksen hoitoon. Olen mukana niin monessa yhdistyksessä ja johtokunnassa, että olen joutunut vähentämään toimistossa oloa.
– Oletko tavannut biologista äitiäsi sen jälkeen kun tulit tänne?
– Ensimmäiseen tapaamiseen meni kymmenen vuotta. Olin Suomessa parin viikon ajan, 14 vanhana. Olin unohtanut kielen, mutta jotenkin kuitenkin tultiin toimeen. Menen syksyllä kielikurssille, nimenomaan siksi, että voisin pitää yhteyttä sukulaisiini suomeksi. Nyt kun mamma ja pappa ovat poissa, tuntuu tärkeältä hakeutua juurilleen.
– Sinulla on siis tavallaan ollut kaksi äitiä?
– Niin on, ja kaksi isää.
Huomasin nurkkapöydän päällä nuorta tyttöä esittävän kuvan. Otin sen käteeni ja kysyin:
– Ketäs tämä kuva esittää?
– Se olen minä viiden vanhana. Täällä Ruotsissa otettu kuva. Olen vain siinä niin ruma.
– Eikös mitä. Se on nätti kuva. Etpä ole kuin kaunistunut kasvaessasi.
– Kiitos kohteliaisuudesta, vaikka tiedänkin sen olevan imartelua.
Kyllikki oli tosi viehättävä nainen, ja se ei mitenkään johtunut nauttimastani alkoholin aiheuttamasta arviokyvyn puutteesta. Whisky teki vain sen, että uskalsin ruveta toivomaan jonkinlaista jatkoa – mieluummin sängyssä, Kyllikin vieressä.
Istuimme iltaa, keskustellen niitä ja näitä, koskettelematta kuitenkaan enempää hänen lapsuuttaan. Aistin hänen hajuvetensä miedon tuoksun, johon sekoittui vastakylpeneen naisen raikkaus. Minulla ei olisi ollut mitään pientä kuhertelua vastaan. En kuitenkaan tehnyt pienintäkään aloitetta siihen suuntaan. Olimmehan vain yhdenpäivän ”junatuttuja”.
Panin silti merkille, kuinka hän sekoitti itselleen drinkin toisensa jälkeen. Itse tyydyin nauttimaan Whiskyä kohtuullisesti.
Huomasin hänen nauttimansa alkoholimäärän alkavan vaikuttaa. Hän tuli puheliaammaksi, vapautuneemmaksi, jopa iloisemmaksi.
– Sinäkään et ole naimisissa? hän kysyi, katsoen merkitsevästi nimetöntäni.
– Olen eronnut.
– Miksi?
– Voi siihen oli niin monta syytä. Kasvoimme kai erilleen.
– Onko itselläsi lapsia?
– Ei ole. Ei ollut koskaan aikaa tehdä niitä, sanoin.
– Minulla oli sekä aikaa, että haluja. Ei vain onnistunut. Ei yhdenkään miehen kanssa.
Kyllikki kävi laittamassa äänilevyn levysoittimeen. Tuli eteeni ja kysyi.
– Tanssitko? Olen tanssipäällä ja nyt kun minulla on kavaljeeri, saanen pyytää sinut tanssiin.
– Kiitos, mielellään!
Nousin ja aloin tanssittaa häntä kiiltävällä parkettilattialla.
Tanssimme hitaan kappaleen toisiimme painautuneina. Kyllikki oli pannut soimaan Chris Barberin, ”Petit Fleur”. Viisikymmentäluvun loppupuolen ehdottomasti eniten soitetun klarinettikappaleen. Se sopi erinomaisesti juuri sen illan tunnelmaan. Klarinetin hento ja kiehtova vibraatto, yhdistyneenä 50-luvun rauhalliseen rytmiin, johdatti meidät takaisin kultaiseen nuoruuteen.
Tunsin Kyllikin kehon itseäni vasten, ja sanoin itselleni, että: "nyt Masa ole siivosti". Kyllikki on akateeminen nainen. Käyttäydy sen mukaisesti. Minulla oli siihen aikaan vielä sellainen sovinistinen käsitys naisista, että luokittelin heidät kasteihin. Lukenut akateemikko, kylmä ja varovainen. Toimistotyttö, myymäläapulainen tai konttoristi, vapautunut ja kuumempi.
Kuinka väärässä olinkaan.
Kyllikki painautui lähemmäksi, ja tunsin hänen kätensä hivelevän niskaani. Kuuma hengitys poskellani sai selkäni kananlihalle.
– Tanssit ihanasti, kuiskasin hänen korvaansa.
– Kiitos samoin! Eikös olekin ihana kappale? On mukava tanssia miehen kanssa, joka osaa tanssia. Valitettavasti heitä on niin harvassa.
Musiikin vaiettua istuimme nauttimaan juomista.
Jos välillemme oli kehittynyt jonkinlaista intiimiä tanssiessamme, oli se taas poissa. En uskaltanut tehdä minkäänlaista aloitetta. Kuuluihan Kyllikki ”hienostoon”. Vilkaisin kelloani, ja huomautin, että minun täytyisi ajatella huomista päivää ja poislähtöä.
– Kuule. Jos et tykkää huonoa, niin minulla on täällä tilaa. Jos haluat, voit nukkua vierashuoneessamme.
– Kiitos, mutta se on ihan liikaa. Kyllä minun täytyy lähteä.
– Miksi suotta maksaa hotellista, kun voit nukkua täälläkin. Herätän sinut kyllä aamulla ajoissa.
Punnitsin mielessäni tarjousta, ja tulin lopulta siihen tulokseen, että säästäisin todellakin hyvät rahat, jos yöpyisin Kyllikin luona.
– Hyvä on. Voinhan nukkua täällä, koska niin kauniisti pyydät.
Kyllikki tuli silminnähden iloiseksi. Hän tarttui käsivarteeni, ja puristi sitä leikkisästi.
– Sen kunniaksi, skål!
Kyllikin oli vallannut tyttömäinen hilpeys. Hän vei minut uuteen tanssiin. Lautasella pyöri nopeammat rytmit. Tanssiin oli tullut toinen kiihko, ja hänen liikkeensä ja vartalonsa kosketus saivat minut eroottiseen tunnelmaan. Kappaleen vaihtuessa nopeampaan hän irtautui minusta, ja alkoi esittää yksintanssia. Se oli kuin mitäkin haaremitanssia. Kaikki tapahtui Ex-temporena, ja hän teki sen todella tyylikkäästi.
Menin istumaan ja nauttimaan näkemästäni. Katselin pyöreiden lanteiden sensuellia keinuntaa, ja jalkojen rytmillistä liikuntaa tehokkaan musiikin tahdissa.
Kun musa loppui, liukui viehättävä emäntäni viereeni, ja taputin esitykselle innokkaasti.
– Bravo! Olet kuin Salome seitsemän hunnun tanssissa.
Tuli mieleeni, että toivottavasti hän ei halua päätäni vadilla.
– Kuka tanssikaan Salomen seitsemän hunnun tanssin? Kyllikki kysyi.
– Tarkoitat sitä elokuvaa? Se oli Donna Reed. Eräs Hollywoodin ehdottomasti kauniimpia naisia aikoinaan, tietysti suosikkini, Rita Hayworthin jälkeen. Tulee mieleeni, että muistutat häntä, elokuvassa ”Gilda”, jossa hän tanssi ja lauloi niin hekumallisesti.
– Älä nyt satuja kerro, mutta musiikki saa minussa aikaan tällaista.
En voinut olla silmäilemättä avonaisesta kaula-aukosta rönsyileviä pyöreän kiinteitä rintoja, jotka äskeisestä tanssista johtuen nousivat ja laskivat tihentyneen hengityksen tahdissa.
– Oikeastaan olen liian vanha tällaiseen. Riehaantua nyt kuin nuoret tytöt.
– Sinähän olet vielä nuori. Olit tosi upea tanssiessasi. Se oli tavattoman…niin…sanoisinko – olin sanomaisillani eroottista, mutta sanoin – esteettistä.
– Niinkö? Tekikö se sinuun minkälaisen efektin?
– Kuulehan. Olen normaalein aistein ja haluin varustettu mies parhaassa iässä. Tanssisi olisi saanut marmoripatsaankin liikkeelle.
– Mitä sitten odotat? Ei minua tarvitse pelätä.
Se oli jo niin selvä vihjaisu, että en tarvinnut toista kehotusta.
Kiedoin käteni Kyllikin ympärille, ja painoin siveän suukon hänen kuumalle poskelleen. Tunsin kiinteän otteen niskassani, samalla kun hän ohjasi suunsa huulilleni. Ne imeytyivät omiini kuin imukuppi. Tunsin kuuman ja kostean kielen työntyvän suuhuni, ja haluni heräsivät. Syleilimme ja suutelimme kuin vastarakastuneet nuoret. Hyväilin häntä, tosin säädyllisyyden rajoissa. Tunsin kuitenkin lihaksikkaan vartalon, ja aprikoin missä nämä lihakset oli hankittu.
Heräsimme todellisuuteen puhelimen päristessä.
Joku Kyllikin työntekijöistä oli sairastunut, ja hän ilmoitti, ettei voisi tulla huomenna toimistoon.
- - -
Nukuin yön kuin tukki - yksin, Kyllikin vierashuoneessa. Heräsin siihen, että kurkkua kuivasi. Täytyi saada kostuketta. Etsiydyin kylpyhuoneeseen jossa juoksutin vettä, kunnes se valui kylmänä ja raikkaana. Sammutettua pahimman janoni, työnsin pääni hanan alle, ja annoin kylmän veden huuhtoa niskaa.
Heräsin siitä lopullisesti. Kävin pikaisesti viileässä suihkussa, ja harjasin hampaani hyllyltä löytämälläni uudella hammasharjalla.
Olin pukeutumassa, kun Kyllikki ilmestyi ovelle hävyttömän raikkaana ja virkeänä.
– Aamupala on valmiina. Tule alas kahville.
– Kiitos. Sen kyllä tarvitsenkin.
Pöytä oli katettu kodikkaasti. Vahvaa kahvia, paahtoleipää, appelsiinimarmeladia ja juustoa. Keitetyt kananmunat ja leikkeleitä, sekä höyryävä kaurapuurolautanen ja lisäksi kannullinen appelsiinijuissia.
– Sinulla on reipas apulainen, joka laittaa aamiaisen tähän aikaan.
– Apulaiseni tulee vasta yhdeksältä. Osaan minä itsekin valmistaa aamiaisen.
– Suo anteeksi. En minä sitä epäillytkään. Olet siis joutunut nousemaan minun takia aikaisin.
– Ei ollenkaan. Herään tähän aikaan joka aamu.
En yleensä syö aamuisin kaurapuuroa, mutta sinä aamuna se maistui erinomaiselle. Syötyäni kiitin aamiaisesta, ja sanoin, että minun täytyy suoriutua toimitukseen.
Kyllikki saattoi minut ovelle, ja kysyi jotenkin arasti, että: ”Tapaammeko udelleen?”
En ollut ennättänyt ajatella asiaa. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Kyllikki oli edelleenkin, näin aamulla, yhtä viehättävä kuin eilen illalla. Tietysti halusin tavata hänet uudestaan.
– Haluatkos itse? kysyin.
– Minusta se olisi mukavaa, jos et saanut minusta huonoa kuvaa?
– Miksi olisin? Olit vieraanvarainen ja rakastettava.
Vaihdoimme käyntikortteja, ja luin hänen kortistaan. SAR Arkitekt. Kyllikki Sjövall. Sjövalls Arkitektbyrå.
Halasimme kevyesti hyvästiksi.
– Tack för en trivsam kväll och hej då! (Kiitos miellyttävästä illasta)
– Tack själv. Hör av dig. Hej då! (Kiitos itsellesi, anna kuulua itsestäsi)
Seuraava luku: Tapaan Kyllikin naapurin
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.